Häpeämörkö

Tällä viikolla olen törmännyt muutamaankin otteeseen Eeva Kolun mainioon juttuun, joka palautti  jälleen erittäin kiinnostavan, vaietun ja minullekin omakohtaisesti hyvin tutun aiheen äärelle: mitä häpeä on, ja miksi se on niin valtavassa roolissa niin monen elämässä? Kukaan tuskin täysin säästyy häpeältä, mutta jotkut tulevat sen kanssa paremmin toimeen kuin toiset, heillä on parempi häpeänsietokyky, kun taas toisaalla on niitä, jotka menevät melko lailla lukkoon häpeän iskiessä tajuntaan. Häpeä on todella kokonaisvaltainen tunne: se voi tietysti aktivoitua helposti juuri tietynlaisissa, itselle hankalissa tilanteissa, mutta monille se vaikuttaa olevan ennen kaikkea jonkinlainen koko ajan tekemisen ja olemisen taustalla häilyvä mörkö, joka elää jollain tavalla kaikessa mitä teemme. Häpeä on tärkeä erottaa syyllisyydestä, jota koemme silloin, kun tajuamme tehneemme jotain typerää ja olemme siitä pahoillamme. Häpeä ei kohdistu vain siihen, mitä teemme, vaan ennen kaikkea siihen, mitä olemme - tai mitä itse koemme olevamme.

Yleensä ajatellaan, että tunteilla on aina jokin tarkoitus: ne varoittavat vaarasta (todellisesta tai kuvitellusta), lähentävät meitä muihin ihmisiin, omaan "laumaamme", ja auttavat meitä suuntaamaan huomiomme siihen, millä on merkitystä. Minun on kuitenkin vuosien psykologian opinnoista huolimatta vaikea täysin ymmärtää, mikä on häpeän rooli tässä kuviossa - millä tavalla häpeä auttaa meitä sopeutumaan siihen, mitä ympärillämme tapahtuu? Syyllisyydenhän ymmärtää, mutta mitä hyötyä meille voisi olla siitä, jos koko omana itsenä oleminen hävettää? En todellakaan tiedä. Kun keskustelin aiheesta paremman puoliskoni kanssa, esiin nousi ajatus kahdenlaisesta häpeästä: häpeästä kunnian vastakohtana, ja häpeästä niin sanottuna narsistisena vammana tai vajeena. Jälkimmäiseen käsitteeseen olen törmännyt erityisesti psykoanalyyttisesti orientoituneiden asiantuntijoiden puheissa ja teksteissä, ja minun on vielä vaikea saada siitä täysin otetta. Kyse ei kuitenkaan ole narsismista persoonallisuushäiriönä, siis varsinaisesta narsistisesta ihmisestä. Yksioikoisesti sanottuna narsistinen vaje syntyy, kun syystä tai toisesta koemme (oleellista on oma kokemus, ei se, mitä toisen osapuolen tai ulkopuolisen näkökulmasta tapahtuu), ettei meitä ole rakastettu riittävästi - mitätöimme ja vähättelemme itseämme, suhtaudumme itseemme ankarammin ja vähemmän myötätuntoisesti kuin muihin, ehkä koemme, että emme edes ole rakkauden arvoisia, ja sen takia meidän on vaikea paljastaa haavoittuvuuttamme kenellekään. Käyttipä sitten mitä käsitteitä tahansa, se on kuitenkin varmaa, että häpeän mörkö asuu ihmisessä syvällä ja muotoutuu omaksi itsekseen pitkän ajan kuluessa. Siksi sitä on usein vaikea tunnistaa ja kohdata.

Kuten Eevakin kirjoitti, eniten hävettää itse häpeä. Vaikka muuten olisi tottunut puhumaan tunteistaan, vaikeistakin, häpeästä puhuminen hävettää todennäköisesti melkein kaikkia (ja hatunnostoni teille, joille se on helppoa ja luontevaa, veikkaan että olette aika harvassa!). Pelkäämme haavoittuvuutemme ja epätäydellisyytemme paljastuvan - emmekä ymmärrä sitä, että juuri sen paljastaminen todennäköisesti syventäisi ihmissuhteitamme, lähentäisi meitä ystäviimme, auttaisi muita ymmärtämään meitä (sillä emmekös me juuri sitä ymmärrystä kaipaa?) ja meitä itseämme suhtautumaan empaattisemmin toisiin. Miten itse reagoisit, jos yleensä niin pärjäävältä ja pirteältä vaikuttava ystäväsi kertoisikin sinulle yllättäen murheistaan, tai jopa niin sanotusti romahtaisi edessäsi, paljastaisi heikkoutensa? Todennäköisesti et hylkäisi häntä - luultavasti pikemminkin olisit otettu siitä, että hän uskaltaa avautua sinulle ja haluaisit auttaa ja tukea häntä. Kuitenkin melkein jokaista pelottaa "paljastua" muille ihmisille sellaisena epätäydellisenä, haavoittuvana ja joskus hankalanakin oliona, mitä me kaikki joka tapauksessa olemme. Joskus on helpompaa tuntea myötätuntoa muita kuin itseään kohtaan - ja toisaalta jos annamme häpeämörölle liikaa valtaa itsestämme, saatamme tahtomattamme antaa itsestämme muille etäisen, ylipärjäävän ja jopa epäempaattisen vaikutelman. On vaikea kohdata muissa jotain sellaista, mitä emme pysty kohtaamaan itsessämme.

Tässä eräänä päivänä kirjoitin listan siitä, mikä kaikki minua hävettää. Se lista ei kuulkaa jäänyt ihan lyhyeksi. En aio kopioida sitä tänne, sillä vaikka hävettävistä asioista puhumista pitäisi kuinka tärkeänä, se tapahtuu ainakin minulta luontevammin ja turvallisemmin läheisten, luotettujen ihmisten seurassa kuin julkisesti. Sen voin kuitenkin kertoa, että oma häpeämörköni on aika sitkeää sorttia. Tiedän hyvin, miltä tuntuu, kun jollain tasolla melkeinpä kaikki itsessä hävettää, enemmän tai vähemmän. Minulle on sanottu, että saatan vaikuttaa etäiseltä, ylimieliseltä tai korostetun itsenäiseltä - mikä aina järkyttää, sillä en koe ollenkaan olevani sellainen. Mitä enemmän olen häpeään (niin yleisesti kuin itsessäni) tutustunut, sitä paremmin olen alkanut ymmärtää, että tilanteissa, jotka herättävät hetkeksi uinahtaneen häpeämörköni, saatan yrittää peitellä sitä ottamalla etäisyyttä aidoimpiin tunteisiini. Ei sinänsä ihme, jos se näkyy muillekin. En väitä vieläkään tulevani erityisen hyvin toimeen oman häpeämörköni kanssa, mutta ajattelen, että jo sen tunnistaminen ja siihen tutustuminen on auttanut paljon. Häpeä ei synny hetkessä, eikä sen kanssa myöskään tulla sinuiksi hetkessä. Jostain on silti aloitettava.

Millaisia ajatuksia teillä on häpeästä? Uskaltaako joku kertoa, mikä juuri nyt hävettää eniten?