lauantai 5. marraskuuta 2016

Häpeämörkö

Tällä viikolla olen törmännyt muutamaankin otteeseen Eeva Kolun mainioon juttuun, joka palautti  jälleen erittäin kiinnostavan, vaietun ja minullekin omakohtaisesti hyvin tutun aiheen äärelle: mitä häpeä on, ja miksi se on niin valtavassa roolissa niin monen elämässä? Kukaan tuskin täysin säästyy häpeältä, mutta jotkut tulevat sen kanssa paremmin toimeen kuin toiset, heillä on parempi häpeänsietokyky, kun taas toisaalla on niitä, jotka menevät melko lailla lukkoon häpeän iskiessä tajuntaan. Häpeä on todella kokonaisvaltainen tunne: se voi tietysti aktivoitua helposti juuri tietynlaisissa, itselle hankalissa tilanteissa, mutta monille se vaikuttaa olevan ennen kaikkea jonkinlainen koko ajan tekemisen ja olemisen taustalla häilyvä mörkö, joka elää jollain tavalla kaikessa mitä teemme. Häpeä on tärkeä erottaa syyllisyydestä, jota koemme silloin, kun tajuamme tehneemme jotain typerää ja olemme siitä pahoillamme. Häpeä ei kohdistu vain siihen, mitä teemme, vaan ennen kaikkea siihen, mitä olemme - tai mitä itse koemme olevamme.

Yleensä ajatellaan, että tunteilla on aina jokin tarkoitus: ne varoittavat vaarasta (todellisesta tai kuvitellusta), lähentävät meitä muihin ihmisiin, omaan "laumaamme", ja auttavat meitä suuntaamaan huomiomme siihen, millä on merkitystä. Minun on kuitenkin vuosien psykologian opinnoista huolimatta vaikea täysin ymmärtää, mikä on häpeän rooli tässä kuviossa - millä tavalla häpeä auttaa meitä sopeutumaan siihen, mitä ympärillämme tapahtuu? Syyllisyydenhän ymmärtää, mutta mitä hyötyä meille voisi olla siitä, jos koko omana itsenä oleminen hävettää? En todellakaan tiedä. Kun keskustelin aiheesta paremman puoliskoni kanssa, esiin nousi ajatus kahdenlaisesta häpeästä: häpeästä kunnian vastakohtana, ja häpeästä niin sanottuna narsistisena vammana tai vajeena. Jälkimmäiseen käsitteeseen olen törmännyt erityisesti psykoanalyyttisesti orientoituneiden asiantuntijoiden puheissa ja teksteissä, ja minun on vielä vaikea saada siitä täysin otetta. Kyse ei kuitenkaan ole narsismista persoonallisuushäiriönä, siis varsinaisesta narsistisesta ihmisestä. Yksioikoisesti sanottuna narsistinen vaje syntyy, kun syystä tai toisesta koemme (oleellista on oma kokemus, ei se, mitä toisen osapuolen tai ulkopuolisen näkökulmasta tapahtuu), ettei meitä ole rakastettu riittävästi - mitätöimme ja vähättelemme itseämme, suhtaudumme itseemme ankarammin ja vähemmän myötätuntoisesti kuin muihin, ehkä koemme, että emme edes ole rakkauden arvoisia, ja sen takia meidän on vaikea paljastaa haavoittuvuuttamme kenellekään. Käyttipä sitten mitä käsitteitä tahansa, se on kuitenkin varmaa, että häpeän mörkö asuu ihmisessä syvällä ja muotoutuu omaksi itsekseen pitkän ajan kuluessa. Siksi sitä on usein vaikea tunnistaa ja kohdata.



Kuten Eevakin kirjoitti, eniten hävettää itse häpeä. Vaikka muuten olisi tottunut puhumaan tunteistaan, vaikeistakin, häpeästä puhuminen hävettää todennäköisesti melkein kaikkia (ja hatunnostoni teille, joille se on helppoa ja luontevaa, veikkaan että olette aika harvassa!). Pelkäämme haavoittuvuutemme ja epätäydellisyytemme paljastuvan - emmekä ymmärrä sitä, että juuri sen paljastaminen todennäköisesti syventäisi ihmissuhteitamme, lähentäisi meitä ystäviimme, auttaisi muita ymmärtämään meitä (sillä emmekös me juuri sitä ymmärrystä kaipaa?) ja meitä itseämme suhtautumaan empaattisemmin toisiin. Miten itse reagoisit, jos yleensä niin pärjäävältä ja pirteältä vaikuttava ystäväsi kertoisikin sinulle yllättäen murheistaan, tai jopa niin sanotusti romahtaisi edessäsi, paljastaisi heikkoutensa? Todennäköisesti et hylkäisi häntä - luultavasti pikemminkin olisit otettu siitä, että hän uskaltaa avautua sinulle ja haluaisit auttaa ja tukea häntä. Kuitenkin melkein jokaista pelottaa "paljastua" muille ihmisille sellaisena epätäydellisenä, haavoittuvana ja joskus hankalanakin oliona, mitä me kaikki joka tapauksessa olemme. Joskus on helpompaa tuntea myötätuntoa muita kuin itseään kohtaan - ja toisaalta jos annamme häpeämörölle liikaa valtaa itsestämme, saatamme tahtomattamme antaa itsestämme muille etäisen, ylipärjäävän ja jopa epäempaattisen vaikutelman. On vaikea kohdata muissa jotain sellaista, mitä emme pysty kohtaamaan itsessämme.

Tässä eräänä päivänä kirjoitin listan siitä, mikä kaikki minua hävettää. Se lista ei kuulkaa jäänyt ihan lyhyeksi. En aio kopioida sitä tänne, sillä vaikka hävettävistä asioista puhumista pitäisi kuinka tärkeänä, se tapahtuu ainakin minulta luontevammin ja turvallisemmin läheisten, luotettujen ihmisten seurassa kuin julkisesti. Sen voin kuitenkin kertoa, että oma häpeämörköni on aika sitkeää sorttia. Tiedän hyvin, miltä tuntuu, kun jollain tasolla melkeinpä kaikki itsessä hävettää, enemmän tai vähemmän. Minulle on sanottu, että saatan vaikuttaa etäiseltä, ylimieliseltä tai korostetun itsenäiseltä - mikä aina järkyttää, sillä en koe ollenkaan olevani sellainen. Mitä enemmän olen häpeään (niin yleisesti kuin itsessäni) tutustunut, sitä paremmin olen alkanut ymmärtää, että tilanteissa, jotka herättävät hetkeksi uinahtaneen häpeämörköni, saatan yrittää peitellä sitä ottamalla etäisyyttä aidoimpiin tunteisiini. Ei sinänsä ihme, jos se näkyy muillekin. En väitä vieläkään tulevani erityisen hyvin toimeen oman häpeämörköni kanssa, mutta ajattelen, että jo sen tunnistaminen ja siihen tutustuminen on auttanut paljon. Häpeä ei synny hetkessä, eikä sen kanssa myöskään tulla sinuiksi hetkessä. Jostain on silti aloitettava.

Millaisia ajatuksia teillä on häpeästä? Uskaltaako joku kertoa, mikä juuri nyt hävettää eniten?

4 kommenttia:

  1. Minua hävettää ehkä eniten oma tarvitsevuuteni. En haluaisi paljastaa toisille, miten syviä emotionaaliset tarpeeni ovat, enkä näytäkään negatiivisia tunteitani kenellekään. Kotona ei tullut hyväksytyksi sellaisenaan, jos osoitti vihaa, eikä vaikeuksissa saanut tukea tai muutenkaan arjessa rakastavaa hyväksyntää osakseen, joten lapsuuden vaikutus on tässä ilmeinen. Minua hävettäisi ja tulisi huono omatunto, jos yrittäisin nojautua toisiin ihmisiin. Ydinuskomukseni on sitkeässä: uskon olevani jollakin perustavalla tavalla vääränlainen, kelvoton ja huono. Siis juurikin tuo, mitä sanoit, ettei usko olevansa rakkauden arvoinen.

    Olen huomannut viime aikoina, että tämä minun ongelmallinen suhtautumiseni häpeään, heikkouteen ja tarvitsevuuteen synnyttää minussa vastenmielisyyttä ihmisiä kohtaan, jotka yrittävät viestittää kiintymystä ja tarvitsevuutta minua kohtaan. En toisinaan voisi sietää sitä. Se tuntuu takertuvalta, ahdistavalta ja herättää käänteisesti oman häpeäni eloon: ajattelen mielessäni, että mitä TUO tuossa nyt luulee itsestään, luuleeko se olevansa niin supertärkeä ihminen, että kehtaa kiusata minua tarpeillaan...

    Viittasit tuossa tekstissäsi narsistiseen vajauteen. Oletko opintojesi aikana tutustunut käsitteeseen ohutnahkainen narsismi? Minä en tiedä, kuinka tutkittu ilmiö se on tai onko edes tunnustettu, mutta siitä on mielenkiintoisia artikkeleita netissä varsinkin englanniksi, moni juurikin psykoanalyyttisen koulukunnan edustajien kirjoittamia. Häpeä näyttelee siinä olennaista osaa.

    Suvi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tutulta kuulostaa tuo oman tarvitsevuuden häpeäminen. Itse esitän herkästi paljon vahvempaa ja itsenäisempää kuin olen, on kovin vaikeaa myöntää tarvitsevansa muita ihmisiä, vaikka toisaalta tietääkin ihan hyvin, että se on täysin normaalia ja hyväksyttävää.
      Tuohon ohutnahkaisen narsismin käsitteeseen en olekaan törmännyt, täytyypä ottaa asiasta selvää! Meillä ei muutenkaan opinnoissa juuri käsitelty näitä psykoanalyyttiseen ajattelutapaan liittyviä käsitteitä ja teorioita, ja itsekin olen suoraan sanoen vierastanut psykoanalyyttista viitekehystä (ja jossain määrin vierastan edelleen monestakin syystä). Tutustuin siihen jonkin verran harjoittelussani, jossa ohjaajani ja toinen läheinen työtoveri olivat kokeneita psykologeja ja psykoanalyyttisia terapeutteja, ja tosiaan joitain varsin havainnollisia käsitteitä niidenkin teorioiden puolelta vaikuttaa löytyvän :)

      Poista
  2. Minua hävettää se, että olen niin itsekeskeinen. Tosin moni tuntemani ihminen ei ehkä kuvailisi minua sillä sanalla. Minulle on todella tärkeää olla moraalinen ja ns hyvä ihminen. Häpeän ja syytän itseäni usein jos vaikka sanon jollekin jotain ilkeää vahingossakin. Hävettää se, kun tunnen ylemmyyttä muita kohtaan esimerkiksi siitä, että syön kasvisruokaa. Hävettää myös se, että olen todella kateellinen siitä jos joku pystyy olemaan täysin vegaani tai vaikka tekee vapaaehtoistyötä. Ylipäätään kadehdin jos joku muu tekee sellaisia asioita, jotka ovat mielestäni tärkeitä, mutta jostain syystä en itse tee niitä. Paradoksaalisesti pidän narsisteja todella vastenmielisinä ja minun on todella vaikea hyväksyä narsistisia/itsekeskeisiä piirteitä itsessäni. Kai kaikki ovat kuitenkin vähän itsekkäitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tutulta kuulostaa tuollainen itsekeskeisyys ja kateellisuus. Itse oikeastaan ajattelen, että usein me ihmiset vierastamme/inhoamme muissa ihmisissä juuri sellaisia piirteitä, joita emme halua itsessämme nähdä tai hyväksyä. Toki itsekkyys on jossain määrin ihan tervettä ja normaalia, mutta tietty siinäkin voi olla vaikea löytää sopivaa tasapainoa.

      Poista