perjantai 10. toukokuuta 2019

Työn ja vapaa-ajan tasapainosta

Täällä ollaan pitkästä aikaa! Tänä keväänä työhöni on sisältynyt niin paljon kirjoittamista, että vapaalla on tullut enemmänkin liikuttua ja taiteiltua kuin ideoitua blogitekstejä. Pelkkä tekstien kanssa työskentely aamusta iltaan nimittäin alkaa helposti tuntua kohtalaisen puuduttavalta, vaikka kirjoittamisesta pidänkin. Työn ja muun elämän välinen tasapaino on minulle tärkeää, ja juuri siitä ajattelin jutella teille tänään.

Suorituskeskeinen elämäntapamme keskittyy harmillisen usein työhön, tehokkuuteen ja itsen optimointiin. Tämä ei ole pelkästään huono asia: mielekkäiden päämäärien tavoittelu ja itsensä toteuttaminenhan ovat tutkimusten mukaan hyväksi meille. Toisaalta myöskään lepoa ja palautumista ei saisi unohtaa - ja siitäkin on helppo ottaa paineita siinä missä töistäkin! Hyvään elämään tarvitaan jonkinlainen tasapaino levon ja itsensä haastamisen välillä. Kummassakin liika on liikaa ja täydellisyyden tavoittelu stressaa.



Työn ja rentoutumisen välisen tasapainon saavuttaminen voi olla haastavaa kenelle tahansa, mutta erityisen ongelmallista se lienee niille, joiden arki ei tarjoa selkeitä rajoja työlle ja vapaa-ajalle. Tyypillisesti tällaisia ryhmiä saattavat olla vaikkapa opiskelijat, yrittäjät, taiteilijat ja tutkijat. Teknologian kehityksen ja paikkariippumattoman työn yleistymisen myötä työn ja vapaan rajat ovat kuitenkin hämärtyneet monessa muussakin työssä. Muistelen lukeneeni jostain, että asiantuntijatyön tekijöistä valtaosa kokee paineita olla jatkuvasti tavoitettavissa. Ei siis ihme, jos kunnolla vapaalle vaihtaminen ei ota onnistuakseen. 

Intohimoinen suhtautuminen työhön on tavoiteltu ja ihannoitu asia. Joskus se voi kuitenkin vaikeuttaa tasapainon saavuttamista. Sinänsä työssä koettu innostus ja sisäinen motivaatio lisäävät hyvinvointia ja puskevat meitä tekemään työmme paremmin. Valitettavasti myös työtään rakastava voi kuitenkin uupua, jos esimerkiksi paahtaa töitä 12 tuntia päivässä jokaisena päivänä viikossa. Palautuminen, työn ulkopuoliset ihmissuhteet ja muu mielekäs vapaa-ajan tekeminen ovat tärkeää vastapainoa työlle - ja usein niistä saatu energia ja hyvinvointi valuvat myös työelämän puolelle.



Täydellisen tasapainon saavuttaminen päivä- tai jopa viikkotasolla saattaa kuitenkin olla turhan kunnianhimoinen  tavoite. Itse esimerkiksi kuulun siihen porukkaan, jonka työskentelyä (ja myös harrastamista) värittää tasapainoilu energiaspurttien ja vähemmän tehokkaiden jaksojen välillä. Joskus tulee niitä päiviä, kun saan lyhyessä ajassa hurjasti aikaan eikä hommia oikein malttaisi keskeyttää, kun taas toisina päivinä ei vaan meinaa millään lähteä käyntiin, ja pienimmätkin häiriötekijät saavat ajatukset aivan muualle.

Ehkä itselleen voisikin sallia sen, että joskus on ihan okei höyrytä täysillä eteenpäin, kunhan muistaa vastaavasti myös välillä rentoutua täysillä. Tasapaksua elämää ei tarvitse tavoitella: viikot ja päivät saavat olla erilaisia myös kuormituksen suhteen, kunhan pitkällä aikavälillä tulee vastapainoa molemmille ääripäille. Jos haluaa tehdä työnsä täysillä, kannattaa joskus myös rentoutua ja harrastaa täysillä, sillä se taatusti saa ajatukset irti työstä ja auttaa palautumaan. "Tehokkaasta levosta" voit lukea lisää tästä aiemmasta blogitekstistäni. Esimerkiksi oma teatteriharrastukseni tarjoaa hauskuuden lisäksi kovasti haastetta, mutta on niin eri maailmasta kuin työni, että koen sen erittäin virkistäväksi puuhaksi. 

Toisaalta vaatimus siitä, että kaikki pitäisi tehdä täysillä, on aika kohtuuton. Usein vähempikin riittää - varsinkin niissä tehtävissä, jotka eivät ole erityisen mielekkäitä tai tärkeitä, mutta jotka vaan on tehtävä. Olennaisen ja välttämättömän tunnistaminen kaiken muun sälän seasta on hyödyllinen taito niin työ- kuin muussakin elämässä. Jos töissä on ollut poikkeuksellinen raskas viikko, voisiko vaikkapa kotona siivoamisesta tai pitkän kaavan mukaan kokkaamisesta hieman joustaa? Tai jos kotimurheet kuormittavat, löytyykö työtehtävien seasta jotain, minkä voisi delegoida jollekin toiselle tai jättää myöhemmäksi? 

maanantai 25. maaliskuuta 2019

Kirjavinkki: Jäljet kehossa

Oletko kokenut jotain traumaattista, joka vielä pitkänkin ajan kuluttua vaikuttaa elämääsi? Haluaisitko ymmärtää paremmin trauman kokenutta läheistäsi? Ajatteletko, että psyykkiset traumat ovat harvinaisia eivätkä millään tavalla kosketa sinua? 

Kaikissa näissä tapauksissa - tai muuten vain, jos kaipaat lisää tietoa traumatisoitumisesta -  suosittelen lukemaan psykiatri ja traumatutkija Bessel van der Kolkin teoksen Jäljet kehossa - Trauman parantaminen aivojen, mielen ja kehon avulla (suom. Teija Hartikainen, Viisas Elämä, 2018). Kirja on mielenkiintoinen ja kohtalaisen helposti lähestyttävä tietopläjäys siitä, mistä traumoissa ja niiden hoidossa on kyse. Erityisesti kirjassa keskitytään traumojen kehollisuuteen sekä kehon ja mielen vuorovaikutukseen, joka on keskeistä traumasta toipumisessa.



Traumatisoituminen on yleisempää kuin moni luulee. Traumassa ei aina ole kyse onnettomuuden tai rikoksen uhriksi joutumisesta, vaan samankaltaisia jälkiä voi jättää myös esimerkiksi koulukiusaaaminen, väkivallan todistaminen tai emotionaalinen kaltoinkohtelu lapsuuden perheessä. Vaikka et olisi itse itse kokenut mitään traumaattista, hyvin todennäköisesti joku lähipiirissäsi on. Usein myös mielenterveyden ongelmien taustalla on traumaattisia kokemuksia. Niinpä jonkinlainen ymmärrys traumoista on hyödyksi aika lailla kenelle tahansa. 

Jäljet kehossa ei ole kevyttä itseapukirjallisuutta vaan aika järeä tietopaketti. Kirja lähtee liikkeelle traumatutkimuksen historiasta ja siitä, miten traumaattiset kokemukset vaikuttavat aivoihin ja kehoon. Tästä edetään kehityksellisen trauman (jonka aiheuttaa pitkään jatkunut kaltoinkohtelu lapsuudessa) käsittelyyn, kiintymyssuhteisiin ja turvattomuuden kokemukseen, joka on keskeinen osa kaikissa traumoissa. Kirjan loppupuolella esitellään erilaisia menetelmiä traumojen hoitamiseen. Painotus on erityisesti kehollisissa ja kokemuksellisissa menetelmissä keskusteluterapian sijaan, sillä   van der Kolkin mukaan traumojen hoidossa on aina keskeistä ruumiillisen turvallisuuden palauttaminen (tai rakentaminen, jos sitä ei ole koskaan päässyt kokemaan). 

Jäljet kehossa oli erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä lukukokemus tärkeästä aiheesta. Vaikka olen psykologi ja minulla siis pitäisi kaiken järjen mukaan olla jonkin verran pohjatietoa traumatisoitumisesta, huomasin lukiessani tietäväni aiheesta oikeastaan vain pintaraapaisun. Opinnoissa kyllä puhuttiin PTSD:stä eli trauman jälkeisesti stressihäiriöstä, mutta ei juurikaan esimerkiksi kehityksellisistä traumoista saati traumojen hoitamisesta.

Kirja sisältää myös aika graafisia kuvauksia traumaattisista tapahtumista - se ei siis varsinaisesti ole kevyttä hyvän mielen luettavaa, tosin eipä sitä varmasti traumakirjalta kukaan odotakaan. En ehkä suosittelisi kirjaa sellaiselle ihmiselle, jolla on paljon käsittelemättömiä traumoja. Niiden kanssa on  tärkeää kääntyä ammattiauttajan puoleen, ja omatoiminen aiheeseen perehtyminen saattaa joissain tapauksissa ahdistaa liikaa. Traumoista kiinnostuneille ammattilaisille ja "riittävän tasapainoisille maallikoille" (oman harkinnan käyttö suotavaa!) voin kuitenkin lämpimästi suositella tähän kirjaan tutustumista.


Kuva: viisaselama.fi

Kirja saatu kustantamolta arvostelukappaleena

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Röyhkeyskoulu - kuinka oppia asennemuijaksi?

Itsensä ja muiden vähättely ei pue ketään. Röyhkeyskoulussa opit ilmaisemaan itseäsi ja mielipiteitäsi vahvasti ja häpeilemättä. Röyhkeyskoulu opettaa sinut näkemään oman osaamisesi ja luottamaan itseesi.

Näin luvataan Jenni Janakan Röyhkeyskoulu-uutuuskirjan (Tuuma-kustannus, 2019) takakannessa. Erityisesti naisille suunnatun kirjan ote on avoimen feministinen (minkä ei kyllä nykypäivänä pitäisi olla mikään uutinen): vaikka liiallinen vaatimattomuus ja kiltteys, itsensä vähättely ja huijarisyndrooma voivat kiusata myös miehiä, ne ovat kulttuurisista syistä johtuen erityisen tavallisia naisilla ja tytöillä. Tässä kirjassa kirjoittaja ja puhetaiteilija Janakka kertoo, miten voimme oppia tervettä röyhkeyttä ja kehittyä itsevarmoiksi asennemuijiksi. Aiemmin Janakka on muuten järjestänyt myös Röyhkeyskoulu-tilaisuuksia, ja tämän kirjan luettuani alkoi ihan harmittaa, etten ole itse päässyt osallistumaan sellaiseen!



Kirja koostuu kolmesta "opintokokonaisuudesta". Ensimmäisessä tarjotaan lukijalle välineitä itsetutkiskeluun: jotta voisi olla arvonsa tunteva ja ansaitun paikkansa ottava asennemuija, tulee tuntea itsensä ja omat vahvuutensa. Toisessa osassa pureksitaan kulttuuriamme ja sitä, millaisia haasteita se asettaa varsinkin naisten itseilmaisulle. Tässä osassa esitellään myös taustatietoa esimerkiksi feminismin historiasta. Kolmannessa kokonaisuudessa edetään entistä käytännöllisempiin vinkkeihin siitä, miten tervettä röyhkeyttä voi oppia. Läpi kirjan mukana on yksinkertaisia harjoituksia itsetutkiskeluun ja oman sisäisen asennemuijan herättelyyn.

Käyttäytymisen ja asenteiden lisäksi kirjassa kiinnitetään huomiota kielen käyttöön, mikä onkin todella tärkeä pointti: kieli, jota käytämme ja jolle altistumme, ohjaa väistämättä ajatteluamme. Tytöille ja pojille puhutaan vauvasta asti eri tavalla: tutkimusten mukaan tyttöjä esimerkiksi kehutaan ulkonäöstä tai kiltteydestä ja poikia puolestaan reippaudesta ja liikunnallisuudesta. Ei mikään ihme, että nämä puhetavat, joita olemme lapsuudesta asti kuulleet, vaikuttavat myös omiin arvostuksiimme ja itseluottamukseemme. Röyhkeyskoulussa Janakka opettaa lukijaa ilmaisemaan itseään määrätietoisesti ja jämäkästi, mistä on taatusti hyötyä niin työ- kuin muussakin elämässä.

Kokonaisuudessaan Röyhkeyskoulu oli innostava ja virkistävä lukukokemus. Mullistavia oivalluksia se ei tarjonnut, mutta pidän ihan hurjasti Janakan asenteesta ja huumorista yhdistettynä tutkimuspohjaiseen mutkattomuuteen: riemastuin esimerkiksi siitä, että kerrankin joku jakaa kanssani kriittiset ajatukset "visualisoinnista" ja aarrekarttailusta. Vaikka Janakka ei ole koulutettu ihmismielen asiantuntija (ja ilahduttavasti muistuttaa myös lukijaa siitä), hän on selvästi taustatyönsä tehnyt ja viittaa kirjassa moniin mielenkiintoisiin tutkimuksiin eri aloilta. Suorasanaisuus viehätti minua myös kovasti: yksi kirjan keskeisistä vinkeistä on "opettele puhumaan" - ihanan tavallista, mutta kiistatta tärkeää aika lailla kaikessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä!

Kirjan ongelmana on kuitenkin hajanaisuus. Paikoin tuli lukijana sellainen fiilis, että kirjoittajalla on ollut vaikeuksia päättää, mitä kaikkea mahduttaa yksien kansien väliin (mihin voin kyllä paatuneena lätisijänä samastua vallan hyvin). Nyt mukana oli monenlaisia isoja asioita, joiden käsittely jäi paikoin niin pinnalliseksi, että sen olisi voinut jättää johonkin toiseen yhteyteen. Mielestäni jo pelkästä "arkiröyhkeydestä" - jämäkkyydestä, itsetuntemuksesta ja -varmuudesta sekä oman paikan ottamisesta - olisi riittänyt loistavasti aihetta yhteen kirjaan ilman laajempia pohdiskeluja oman näköisestä, merkityksellisestä elämästä. Hypähtely käytännön tasolta filosofisiin pohdintoihin teki kirjasta paikoin hieman sekavan, vaikka kaikki eri teemat olivatkin mielenkiintoisia. 

Näistä muutamista puutteista huolimatta voin suositella Röyhkeyskoulua kaikille (sukupuolesta riippumatta), jotka haluavat oppia luottamaan itseensä ja omaan osaamiseensa sekä ilmaisemaan itseään reteämmin ja jämäkämmin. Tässä on itsellänikin tekemistä, ja aion ehdottomasti kokeilla, josko Röyhkeyskoulun harjoituksista olisi apua!


Arvostelukappale saatu kustantamolta