torstai 28. kesäkuuta 2018

Mitä voimme oppia antiikin stoalaisten elämänohjeista?

Yksi mielenkiintoisimmista tänä keväänä lukemistani kirjoista on ehdottomasti William B. Irvinen stoalaista elämänfilosofiaa käsittelevä A Guide to the Good Life: The Ancient Art of Stoic Joy (Oxford University Press, 2009; suomennosta ei taida valitettavasti löytyä). Kirja on mainio yhdistelmä akateemista filosofiaa ja kevyehköä self helpiä, joka tosin sisällöllisesti poikkeaa monelta osin nykypäivän self help -kirjallisuudesta. Kirjan alussa esitellään, mistä stoalaisuudessa oikeastaan oli kyse, ja loppuosassa keskitytään neuvomaan lukuisten esimerkkien kera, miten antiikin stoalaisten oppeja hyvästä elämästä voidaan soveltaa nykypäivänä.

Sana stoalainen saattaa tuoda monelle mieleen ihmisen, joka tukahduttaa tunteensa ja kestää pahimmatkin vaikeudet kitisemättä. Filosofisena suuntauksena stoalaisuus on kuitenkin paljon muutakin, eivätkä stoalaiset varsinaisesti kannustaneet ihmisiä kuolettamaan tunteitaan. Stoalaisuus on filosofinen koulukunta, joka syntyi 300-luvulla eaa antiikin Kreikassa ja vaikutti muutamia vuosisatoja myöhemmin erityisesti Roomassa. Tunnettuja stoalaisia filosofeja olivat muun muassa koulukunnan perustaja Zenon Kitionlainen, Epiktetos, Seneca sekä Rooman keisarinakin tunnettu Marcus Aurelius. Stoalaisilla oli näkemyksensä myös muun muassa tietoteoriasta ja kosmologiasta, mutta tässä tekstissä keskityn nimenomaan ajatuksiin hyvästä elämästä.


Kuten jo aiemmassa antiikin filosofiaa käsittelevässä postauksessa kirjoitin, antiikin etiikka (eli mm. moraalia ja hyvää elämää tutkiva filosofian osa-alue) oli pääsääntöisesti hyve-etiikkaa: hyvä ja onnellinen elämä nähtiin seurauksena klassisten hyveiden - viisauden, rohkeuden, kohtuullisuuden ja oikeamielisyyden - toteuttamisesta. Tämä näkemys sisältyy myös stoalaiseen etiikkaan. Stoalaisten mukaan hyvää eli hyveellistä elämää kuvaavat mielenrauha, itsehillintä, oikea toiminta toisia kohtaan ja omien sosiaalisten roolien (esimerkiksi vanhempana, puolisona tai työntekijänä) mahdollisimman hyvä toteuttaminen sekä niihin liittyvien velvollisuuksien täyttäminen. Olennaista on toimia tietoisesti, järjen ohjaamana ja välttää tunteista aiheutuvia ongelmia luopumalla turhista arvoasetelmista. Tunteistaan ei eroon pääse, mutta siihen voi vaikuttaa, kuinka paljon valtaa annamme hetkellisille tunteillemme ja välittömän mielihyvän tavoittelulle.

Irvinen kirjassa esitellään muutamia mainioita lähestymistapoja tai tekniikoita, joita stoalaiset suosittelivat hyvän elämän tavoittelijoille. Niistä ensimmäistä voidaan nimittää negatiiviseksi visualisoinniksi, joka on tavallaan vastakohta sellaiselle visualisoinnille, jossa koitetaan kutsua hyviä asioita luokse luomalla niistä eläviä mielikuvia. Negatiivisessa visualisoinnissa mietiskellään sitä, miten asiat voisivat olla huonommin - muutamina esimerkkeinä oman tai läheisten kuoleman kuvittelu. Kyse ei kuitenkaan ole tunnepohjaisesta vatvomisesta vaan pikemminkin rationaalisesta pohdinnasta, joka auttaa meitä olemaan kiitollisia elämästämme tässä ja nyt. Lisäksi kuolevaisuudesta muistuttelu auttaa meitä elämään elämäämme arvojemme mukaisesti ajelehtimisen tai toisten pillin mukaan tanssimisen sijaan. Monista tutkimuksista tiedetään, että ihmisellä on taipumus tottua saatuihin etuihin, ja hyviä asioita, kuten elintasoa ja läheisiä ihmisiä, alkaa helposti pitää itsestäänselvyyksinä. Tämän hedonisen adaptaation välttämisessä negatiivinen visualisointi voi epäilemättä auttaa.


Stoalaiset myös opettivat, että hyvän elämän tavoittelussa ihmisen on tärkeää keskittyä asioihin, joihin hän voi itse vaikuttaa. Joihinkin asioihin emme voi vaikuttaa lainkaan, joihinkin vain rajallisesti (tällaisesta esimerkkinä menestyminen yhteiskunnassa tai ihmissuhteissa) - mutta on olemassa myös asioita, jotka ovat täysin omissa käsissämme. Näitä ovat esimerkiksi omat tavoitteemme ja arvomme, ja luonnollisesti myös omaan käytökseemme ja asenteisiimme meillä on hyvät mahdollisuudet vaikuttaa. Stoalaiset neuvovat olemaan välittämättä toisten mielipiteistä, arvostuksesta tai niin sanotusta menestyksestä, sillä niihin meillä ei ole ainakaan täydellistä vaikutusvaltaa.

Kolmas stoalaisten "tekniikka" hyvän elämän tavoitteluun on tarkoituksellinen epämukavuuden harjoittaminen: sellaisten asioiden tekeminen, jotka tuntuvat epämiellyttäviltä. Nykyään puhutaan paljon mukavuusalueelta poistumisesta ja itsensä haastamisesta, ja aika lailla siitä tässä onkin kyse. Epämukavuutta voi harjoittaa arjessa vaikkapa niinkin yksinkertaisesti kuin joskus pukeutumalla liian kevyesti, harrastamalla rankkaa liikuntaa, pulahtamalla talvella avantoon tai vaikkapa rajoittamalla tiettyjä itselle mieleisiä nautintoja (mistä muistuikin mieleen, jokohan tänä kesänä olisi pienen sokerilakon aika...). Sen lisäksi, että negatiivisen visualisoinnin tavoin epämukavuuden harjoittaminen  auttaa arvostamaan arkipäiväisiä asioita, se myös lisää pystyvyyden tunnetta, jota voidaan pitää jopa yhtenä ihmisen psykologisista perustarpeista. Kun on systemaattisesti haastanut, ehkä vähän kiusannutkin itseään, kehittää tahdonvoimaa ja saa luottamusta siihen, että eteen tulevista vastoinkäymisistä on mahdollista selvitä - ja tämä luonnollisesti lisää myös mielenrauhaa.



Stoalaisten mielestä myös itsehavainnoinnin ja -tietoisuuden harjoittaminen oli tärkeää hyvän elämän tavoittelussa. Irvine neuvoo kirjassaan nykypäivän stoalaisuutta harjoittavia pysähtymään esimerkiksi joka ilta miettimään omaa käyttäytymistä päivän aikana: Miksi toimin niin kuin toimin? Mistä tunteeni kumpuavat, ja miten annoin niiden vaikuttaa käyttäytymiseeni? Toteutinko tänään toiminnassani arvostamiani hyveitä, käyttäydyinkö arvojeni mukaisesti? Myös negatiivisen visualisoinnin voi ottaa osaksi stoalaista meditaatiota. Voi olla esimerkiksi hyvä joskus pysähtyä miettimään, miten toimia, jos päivälle asetetut suunnitelmat ja toiveet eivät toteudukaan.

Irvinen kirjan keskeinen viesti on, että itselle sopivaksi ja toimivaksi koettu elämänfilosofia auttaa meitä elämään hyvää elämää ja toimimaan tietoisesti sekä arvojemme mukaisesti. Valitettavasti nykypäivänä tällainen elämänfilosofia kuitenkin puuttuu monelta, minkä takia annamme ulkoa päin tulevien odotusten ja toisaalta omien hetkellisten tunnekuohujemme vaikuttaa elämäämme liikaa. Koen, että ajatus elämänfilosofiasta on aika lähellä nykypäivän puhetta itseohjautuvasta ja arvojen mukaisesta elämästä. Luulenpa, että useimmat meistä pitävät sitä tavoittelemisen arvoisena, vaikka perusteellinen hyvästä elämästä filosofointi menisikin ohi omien intressien.

P.S. Jos stoalaisuuteen perehtyminen kiinnostaa, siitä löytyy myös suomeksi paljon hyvää kirjallisuutta! Esimerkiksi Teija Kaarakaisen ja Jani Kauruan kirja Stoalaisuus - Tiedon, tunteiden ja hyvän elämän filosofia on mainio yleisesitys aiheeseen. Varsinaisista stoalaisten teksteistä esimerkiksi Marcus Aureliuksen mietekirja Itselleni ja Senecalta vastikään suomennettu Elämän lyhyydestä ovat helposti lähestyttävää ja ajatuksia herättävää luettavaa. 

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Kohti stressitöntä kesälomaa

Kesälomakausi on täällä, mikä on totta kai iloinen asia - mutta toisaalta lomalle lähtö ja itse lomailu saattavat myös aiheuttaa stressiä. Työt saattavat kasaantua viimeisille viikoille ennen lomaa, tai sitten keskeneräiset hommat jäävät vaivaamaan mieltä loman ajaksi. Ehkä myös lomasuunnitelmat aiheuttavat päänvaivaa, kun pitäisi ehtiä niin suvun kesäjuhliin, festareille ja ulkomaanmatkalle kuin riippumattoon laiskottelemaan.

Parhaimmillaan pitkä tai lyhyempikin kesäloma on kuitenkin loistava mahdollisuus paitsi palautua työkuormituksesta, myös ja ennen kaikkea käyttää aikaa juuri niihin asioihin, joista eniten nauttii, ja hankkia kivoja kokemuksia, joita sitten muistella talven pimeydessä. Viime aikoina mediassa on pyörinyt juttuja siitä, miten lomailun ytimessä on nimenomaan työstä palautuminen, mutta mielestäni tämä on melko kapea näkökulma: eihän ihminen ole (toivon mukaan ainakaan) pelkkä työn orja vaan olento, jolla yleensä on monenlaisia tarpeita ja tavoitteita myös työn ulkopuolella. Ehkäpä voisi ajatella, että lomat ovat tärkeitä nimenomaan työn ja muun elämän välisen tasapainon ylläpidossa: lomallahan voi parhaimmillaan päästä paitsi rentoutumaan ja viettämään aikaa itselle tärkeiden ihmisten kanssa, myös toteuttamaan itsestään sellaisia puolia, jotka työssä tai muussa arjessa eivät pääse esille.

Loman ei siis suinkaan tarvitse eikä ehkä kannatakaan olla pelkkää lepäilyä - useinhan myös työstä irrottautuu kaikista parhaiten, kun tekee jotain täysin tavallisesta arjesta poikkeavaa. Tutkimusten mukaan loman ensimmäinen viikko kuluu monella työkuormituksesta palautumiseen, minkä jälkeen mukavat lomapuuhat alkavat kerryttää uutta energiaa. Pitkällä lomalla ehkä irrottautuu arjesta tehokkaammin, varsinkin matkustellessa, mutta rennosta ja virkistyneestä lomafiiliksestä voi toki päästä nauttimaan myös lyhyemmän loman aikana.



Niin nurinkurista kuin onkin jaella vinkkejä "tehokkaaseen" lomailuun, aion nyt jakaa muutaman idean siitä, miten tulevalle kesälomalle voisi laskeutua mahdollisimman stressittömästi ja nauttia lomasta täysillä.

Ota aikaa lomalle valmistautumiseen. Jos työsi sen vain mahdollistaa, varaa kalenteriisi väljyyttä viimeisille päiville ennen lomaa, jotta ehdit saada keskeneräiset hommat valmiiksi ja tehdä töihin paluusta loman jälkeen helpompaa. Parhaimmillaan saatat välttää stressaamisen siitä, mitä kaikkea ennen lomaa täytyisi vielä ehtiä, eivätkä loman jälkeiset työtehtävät ala vielä ahdistaa. Jos löysäily ei onnistu, voit esimerkiksi listata selkeästi ylös, mitä ennen lomaa on ehdittävä, ja mikä taas voi odottaa myöhempiä aikoja. Viimeisenä työpäivänä ennen lomaa voit myös kirjoittaa to do -listan töihin paluuta varten. Kun keskeneräisten projektien pariin palaaminen on tehty mahdollisimman vaivattomaksi, niitä on helpompi olla vatvomatta loman aikana. Muistathan myös varmistaa, että kollegat ja yhteistyökumppanit tietävät, milloin lomailet ja milloin olet taas tavoitettavissa.

Älä suunnittele liikaa, vaan varaa lomalle myös aidosti vapaata aikaa. Niin mukavia kuin reissaaminen, kesäjuhlat ja tapahtumat ovatkin, täyteen ahdettu aikataulu on omiaan luomaan lomastressiä. Ainakin teoriassa lomalla voi kerrankin päästä nauttimaan tyhjän kalenterin suomasta vapauden tunteesta, joten kannattaa varata lomalle edes muutama "tyhjä päivä", mikä antaa tilaa spontaaniudelle. Tutkimusten mukaan autonomian eli itsenäisyyden tunne on keskeinen kokemus hyvinvoinnin ja myös työstä palautumisen kannalta.  Pidä siis huoli siitä, että sinulle jää lomalla sellaista aikaa, jonka käyttämisestä saat aivan itse  päättää.



Pidä avoin mieli matkassa mukana! Lomalle ja matkoille ladataan usein korkeita odotuksia, mikä voi saada aikaan kireyttä, stressiä ja riitoja. Oma kokemukseni on, että joskus esimerkiksi mieleenpainuvimmat matkakokemukset ovat sellaisia, joita ei ole edes osannut etukäteen odottaa. Pidä siis aistisi ja mielesi avoinna, sillä vaikka tietyt odotukset eivät toteutuisikaan, saatat silti saada ihan toisenlaisia unohtumattomia kokemuksia. Tunnista, mihin voit vaikuttaa ja mihin et: kannattaako esimerkiksi säästä hössöttämiseen käyttää kovin paljon energiaa,  kun siihen ei kuitenkaan voi vaikuttaa? Varsinkin Suomen epävarmassa kesässä kannattaa olla varasuunnitelmia myös sateisten ja viileämpien päivien varalle.

Tuo ripaus lomaa myös arkeen - se paitsi edistää lomamoodille vaihtamista, myös auttaa palautumaan työstä ja nauttimaan arjesta lomaltapaluun jälkeen. Voisitko tehdä tavallisena arki-iltana (tai jopa -aamuna) jotain sellaista, minkä mielikuvissasi liität nimenomaan lomailuun? Tutkimusten mukaan lomien myönteiset vaikutukset hyvinvointiin haihtuvat melko nopeasti loman kestosta riippumatta, joten hyvinvoinnin kannalta säännöllinen palautuminen vaikuttaa olevan lomia tärkeämpää.



Haasta itseäsi ja altistu uudelle! Tutkimusten mukaan hyvinvointia ja palautumista edistävät rentoutumisen ja työstä irrottautumisen lisäksi myös uuden oppiminen ja hyvällä tavalla haasteellisten asioiden tekeminen. Esimerkiksi matkustellessa on todella vaivatonta altistua uudelle ja laajentaa omaa maailmankuvaa, mutta varmasti uutta ja kiinnostavaa nähtävää ja koettavaa löytyy myös ihan kotikulmilta - ja toki itseään voi haastaa vaikkapa lukemalla ajatuksia herättäviä kirjoja tai kokeilemalla uutta harrastusta.

Ja viimeisempänä muttei vähäisimpänä eräs itsestäänselvyys: vietä aikaa kesäisessä luonnossa - kunhan muistat vaan varustautua sään (ja itikkamäärän) mukaisesti, se todennäköisesti virkistää erittäin tehokkaasti. 

Ihanaa juhannusta ja mukavaa kesälomaa kaikille lomailijoille!

P.S. Tämän postaukset kuvat ovat viimeviikkoiselta työmatkaltani Groningenista Hollannista. Vaikka kyseessä ei ollut lomareissu, ainakin uudelle altistumista ja mukavia kokemuksia riitti joka tapauksessa :) 

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Antiikin filosofia ja hyvä elämä

Viime vuosina self help -kirjallisuus ja monenlainen hyvään elämään liittyvä keskustelu ovat olleet valtavia trendejä. Suosituimmat hyvinvointiaiheiset kirjat keikkuvat jatkuvasti myydyimpien ja kirjastosta varatuimpien teosten listoilla, ja tunnelukot, erityisherkkyys ja muut näistä opuksista tutut käsitteet kuuluvat jo monen sanavarastoon. Hyvä elämä siis kiinnostaa, ja hyvä niin - lähtökohtaisesti itsetutkiskelu, itsensä kehittäminen ja elämän mielekkyyden pohdiskelu ovat totta kai hienoja juttuja. Tekee kuitenkin mieli muistuttaa, että hyvän elämän pohdiskelu on kaikkea muuta kuin uusi trendi. Se ei myöskään ole "oman" tieteenalani psykologian yksinoikeus, vaikka juuri psykologian yleistajuistaminen onkin (hyvän) self helpin ytimessä. Itse asiassa hyvästä elämästä on vaikea saada otetta pelkästään psykologisin käsittein - ja siksi suosittelenkin lämpimästi tutustumaan myös filosofiaan.

Filosofia jo pelkkänä sanana tuntuu herättävän ihmisissä aika vastakkaisia mielikuvia: joitakin mielestään henkevään pohdiskeluun taipuvaisia se luonnollisesti kiinnostaa, mutta aika monella tuntuu olevan mielessään käsitys filosofiasta teoreettisena pohdiskeluna, joka on valovuosien päässä tavallisesta arjesta. Lukion filosofian tunneilta ehkä muistetaan (joidenkin mielestä kuivia mutta taatusti melko abstrakteja) keskusteluja Platonin luolavertauksesta, Kantin kategorisesta imperatiivista ja siitä, kuuluuko kaatuvasta puusta ääntä, jos sitä ei kuule kukaan.


Kaikkea tätä filosofia totta kai on, mutta se on myös paljon muuta. Alun perinhän filosofiaa pidetään kaikkien tieteiden äitinä, rationaalisen ja usein myös empiirisen ihmettelyn lähtökohtana. Nykypäivänä filosofia voidaan karkeasti jakaa teoreettiseen ja käytännölliseen filosofiaan. Teoreettisen filosofian tehtävänä on tutkia olemassaoloa ja tietoa koskevia kysymyksiä, ja se sulkee sisäänsä esimerkiksi sellaisia kiehtovia lähestymistapoja kuin filosofisen logiikan, tieteenfilosofian ja olemisen olemusta pohdiskelevan metafysiikan. Käytännöllisessä filosofiassa puolestaan katse suunnataan ihmiseen ja yhteiskuntaan. Toki myös "käytännöllinen" filosofia nousee aika ajoin hyvinkin teoreettisiin sfääreihin, joten en sinänsä ihmettele, että niin moni pitää filosofiaa vaikeasti lähestyttävänä abstraktina pohdiskeluna, joka ei tarjoa mitään tavallisen ihmisen arkeen.

Länsimaisen filosofian alkulähteillä Kreikassa ja Roomassa ihmisen hyvä elämä oli kuitenkin yksi filosofien keskeisimmistä kiinnostuksenkohteista - eikä kiinnostus useinkaan rajoittunut pelkkään teoretisointiin, vaan monet filosofit opettivat ajatustensa mukaista elämänfilosofiaa ja kannustivat sen toteuttamiseen todellisessa elämässä. Nämä antiikin ajatukset hyvästä elämästä voivat mielestäni tarjota myös meille nykyihmisille paljon - ja itse asiassa monien antiikin filosofien kirjoituksista löytää yllättävä moderneja aineksia ja monia samoja ideoita, joista nykyäänkin hyvinvoinnin yhteydessä puhutaan.



Self help -kirjallisuudessa ja hyvinvointipuheessa keskeinen käsite on tietysti onnellisuus. Hyvä elämä on kuitenkin myös psykologisen tutkimustiedon mukaan laajempi ilmiö kuin pelkkä onnellisuuden tunne - ja itse asiassa innokas onnellisuuden ja tyytyväisyyden tavoittelu voi joskus kääntyä itseään vastaan. Antiikin filosofiassa hyvä elämä, eudaimonia, kukoistus tai hyveellisen, ihmisen olemuksen mukaisen elämän toteuttaminen, erosi myöskin jossain määrin siitä, miten nykyisin yleensä miellämme onnellisuuden. Onneksi tosin nykypäivänäkin puhutaan enenevissä määrin myös niin sanotusta eudaimonisesta hyvinvoinnista, joka - erotuksena hedoniselle onnellisuudelle - viittaa itsensä toteuttamiseen ja mielekkääseen, omien arvojen mukaiseen elämään. Pelkkä nautinnon ja muiden myönteisten tunteiden maksimointi harvemmin johtaa kestävällä pohjalla olevaan hyvään elämään.

Antiikin kreikkalaisessa kulttuurissa ja filosofiassa suosittu lähestymistapa hyvään elämään oli hyve-etiikka: ajatus siitä, että hyveiden, ihmisten myönteisten ominaisuuksien ja vahvuuksien kehittäminen on avain hyvään ja moraaliseen elämään. Muun muassa useimmille ehkäpä tutut superklassikot Platon ja Aristoteles puhuivat ja kirjoittivat paljon nimenomaan hyveiden tavoittelun ohjaamasta elämästä. Esimerkiksi Aristoteleen mukaan ihmisen tekojen tulisi tehdä hänet paremmaksi ja rakentaa hänelle parempaa luonnetta, ja näin mahdollistuu myös hyvä, onnellinen elämä, joka on "lopullinen hyvä", mihin inhimillinen toiminta tähtää. Hyveet eivät ole synnynnäisiä persoonallisuudenpiirteitä, vaan niiden kehittäminen vaatii jatkuvaa harjoittelemista. Antiikin klassisia hyveitä, joihin viitataan lukuisissa eri lähteissä, olivat käytännöllinen viisaus, kohtuullisuus, oikeamielisyys ja rohkeus - mielestäni ihan tavoittelemisen arvoisia ominaisuuksia ja toimintatapoja nykypäivänäin!



Luen muuten parhaillaan kiinnostavaa kirjaa stoalaisuudesta, joka oli antiikin Kreikassa ja Roomassa vaikuttanut kiehtova filosofinen suuntaus. Stoalaisuus yhdistetään usein järkkymättömään mielenrauhaan, ihmiseen joka ei hätkähdä mistään mutta ei myöskään näytä iloaan kovin räiskyvästi. Mielenrauhan - ja jo muutamaan kertaan mainitun hyvän elämän - tavoittelu oli toki stoalaisille keskeistä, mutta varsinaisesta tunteiden tukahduttamisesta ja kylmään tunteettomuuteen pyrkimisestä ei oikeastaan ollut kyse. Stoalaisuuden oppeihin hyvästä elämästä saatan palata lähiaikoina ihan omassa tekstissään, joten jos aihe kiinnostaa, pysyhän kuulolla!

Tämän rönsyilevän tekstin tarkoitus ei suinkaan ollut tarjota kattavaa katsausta siitä, mitä antiikin filosofiassa hyvästä elämästä ajateltiin. Haluaisin kuitenkin lämpimästi suositella kaikkia hyvästä elämästä ja onnellisuudesta kiinnostuneita tutustumaan modernin self helpin ja populaaripsykologian lisäksi myös filosofiaan, sillä se tarjoaa paljon arvokkaita näkökulmia aiheeseen sekä parhaimmillaan myös aineksia omaan ajattelutapaan ja elämänfilosofiaan. Itse kirjoitan länsimaisesta filosofiasta, josta tiedän huomattavasti enemmän (ja antiikin kirjallisuuteen ja filosofiaan olen ehkä hitusen hurahtanut), mutta luonnollisesti myös esimerkiksi Aasian filosofisista perinteistä löytyy paljon kiinnostavia ajatuksia hyvästä elämästä.

P.S. Kuvituksena luontokuvia, koska kuvat patsaista eivät juuri nyt innostaneet (voin paljastaa, että antiikin filosofiaan liittyen on hieman haastavaa löytää kiinnostavaa kuvamateriaalia)...

perjantai 4. toukokuuta 2018

Hyvä stressi, paha stressi

Stressi mielletään yleensä kielteiseksi asiaksi: sehän altistaa monilla fyysisille ja psyykkisille vaivoille, heikentää työssä suoriutumista ja huonontaa elämänlaatua. Tämä pitääkin tietysti  paikkaansa erityisesti pitkittyvän stressin osalta. Usein meinaa kuitenkin unohtua se, että stressi ei ole pelkästään kielteinen asia: itse asiassa se voi parhaimmillaan tuottaa innostusta ja työn imua, lisätä tehokkuutta, parantaa suorituskykyä ja tuottaa positiivisia tunteita. Joskus tällaisesta hyvästä stressistä käytetään nimitystä eustressi erotuksena kielteiselle ja uuvuttavalle distressille.

Keskeisin ero myönteisen ja kielteisen stressin välillä on tunnetasolla: hyvää stressiä kuvastavat innostuksen, energisyyden ja jopa luovuuden tunteet, kun taas kielteiseen stressiin liittyy  epämiellyttäviä tunteita, kuten ahdistusta, pelkoa tai riittämättömyyden tunnetta. Hyvä stressi potkii eteenpäin ja innostaa toimimaan, kun taas kielteinen saattaa pahimmillaan lamauttaa tai harhauttaa huomion pois olennaisesta. Myönteinen stressi virittää meidät vastaamaan uusiin haasteisiin, ja se onkin tarpeellista kehittymisen ja uuden oppimisen kannalta: useinhan kehitystä tapahtuu eniten silloin, kun ihminen joutuu hetkeksi pois omalta mukavuusalueeltaan. Se saa meidät toimimaan tehokkaasti ja keskittyneesti - ja onnistumisen kokemusten myötä itsetunto kohenee, mikä auttaa meitä suhtautumaan luottavaisesti myös tulevista haasteista selviämiseen.

Epämiellyttävään ja haitalliseen stressiin liittyy usein tunne siitä, ettei tilanne ole hallinnassa: esimerkiksi töissä ihminen saattaa kokea, että vaatimuksia satelee koko ajan lisää joka puolelta, eivätkä omat voimavarat riitä vastaamaan niihin. Pitkittyessään tällainen stressi voi johtaa työuupumukseen, jota kuvastavat muun muassa riittämättömyyden tunteet ja ammatillisen itsetunnon heikkeneminen. Myös myönteisestä stressiä kokiessaan ihminen kohtaa haasteita, jotka asettavat hänen osaamisensa ja voimavaransa koetukselle. Ahdistukselta ja lamaannuttavalta riittämättömyyden kokemukselta voi kuitenkin välttyä, jos luottaa siihen, että pystyy vastaamaan haasteisiin riittävän hyvin. 




Myönteinen ja kielteinen stressi ovat siis monella tapaa erilaisia kokemuksia, mutta niitä yhdistää korkea kehollinen aktivaatiotila, joka pitkittyessään on haitallista hyvinvoinnille. Vaikka myönteinen stressi innostuspärinöineen tuntuu usein mukavalta ja energisoivalta, myös se saa kehomme käymään ylikierroksilla. Niinpä sekä kielteisestä että myönteisestä stressistä on tärkeää välillä palautua. Hyvän flow'n ja energisyydenkin vastapainoksi tarvitaan silloin tällöin rentoutumista ja löysäilyä. Kielteiseen stressiin verrattuna innostuminen voi olla siinä mielessä petollista, että koska se tuntuu hyvältä, palautumisen tarvetta ei välttämättä huomaa.

Jos paha stressi on hyvää tutumpi, herää helposti kysymys siitä, voiko stressin kääntää vaikeudesta voimavaraksi. Se voi olla usein haasteellista, sillä jokainen tietää, ettei stressi ole pelkästään itsestä ja omasta asenteesta kiinni: esimerkiksi töissä kielteinen stressi voi olla seurausta kohtuuttomasta työmäärästä tai jatkuvasta kiireestä. Joskus työn tuunaaminen ja suunnittelu mahdollisimman mielekkääksi voivat auttaa: tehtävien aikatauluttaminen, palastelu pienemmiksi ja asettaminen tärkeysjärjestykseen voivat tuoda tekemiseen selkeyttä ja hallinnan tunnetta. Stressaaviin tilanteisiin, kuten vaikkapa esiintymisiin voi opetella valmistautumaan huolella ja virittäytymään vaikkapa mielikuvaharjoittelun avulla. Joskus myös omien ajatusten kyseenalaistaminen voi olla avuksi: entä jos ainakin jotkut uhkat voisikin nähdä mielenkiintoisina haasteina?

Joskus kärsimme ylikierroksilla käymisen sijaan tylsistymisestä ja liian alhaisesta vireystilasta. Tällöin kannattaa houkutella hyvää stressiä ja innostusta haastamalla itseä, asettamalla tavoitteita ja jopa vähän luomalla itselle paineita. Tutkimusten mukaan miellyttävää tekemiseen uppoutumista eli flow'ta koetaan nimenomaan sopivan haastavan, ei liian helpon tekemisen parissa. Joitakin myös asioiden jättäminen tarkoituksella viime tippaan voi auttaa, vaikka sitä usein suositellaankin välttämään. Vaikka rentoutumista tarvitaan, jatkuvasti liian matala vireystila ei tee ihmiselle hyvää. Varsinkin moni levoton ja vauhdikas tyyppi todennäköisesti tunnistaa, miten kurjalta ja passivoivalta tylsistyminen tuntuu.

Tähän loppuun voisi lyhyesti tiivistää, että stressiä ei kannata pelätä liikaa - se ei ole pelkästään paha juttu! Jos itseään suojelee kaikelta ylikuormitukselta, jää paljosta paitsi ja rajoittaa omaa kehittymistään ja oppimistaan. Toisaalta myös työstään ja muista tekemisistään innostuneiden motivaatiohirmujen kannattaa muistuttaa itseään palautumisen ja rentoutumisen tärkeydestä.


Millaisissa tilanteissa te olette kokeneet hyvää stressiä? 

Kuva: Pixabay

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Miten vähentää vitkuttelua ja tarttua tuumasta toimeen

Vitkuttelu eli prokrastinaatio on yleinen "vaiva": tutkimusten mukaan 15-20 prosenttia aikuisista ja peräti puolet opiskelijoista harrastaa vitkuttelua siinä määrin, että se aiheuttaa heille epämiellyttäviä tunteita tai käytännön vaikeuksia. Vitkuttelu tuottaa helposti epäonnistumisen tunteita sekä lisää stressiä ja murehtimista, altistaa univaikeuksille ja terveysongelmille sekä toisinaan myös heikentää suoriutumista esimerkiksi opinnoissa. Lisäksi sen on todettu olevan yhteydessä epäterveellisempiin elämäntapoihin. Syitä vitkuttelun vähentämiselle on siis monia - mutta miten se käytännössä tapahtuu?

Vitkuttelua voidaan pitää itsesäätelyn ongelmana: ihminen aikoo tehdä jotain ja saattaa olla siihen hyvin motivoitunutkin, mutta jostain syystä hän ei kuitenkaan tule toteuttaneeksi aikomustaan. Usein vitkuttelu saatetaan mieltää motivaatio-ongelmaksi, mutta totuus ei välttämättä ole näin yksinkertainen: esimerkiksi alastaan kiinnostuneet ja motivoituneetkin opiskelijat saattavat jättää tenttiin lukemisen viime tippaan, vaikka tietävät sen aiheuttavan stressiä. Ongelma ei välttämättä olekaan motivaatiossa vaan itsensä johtamisessa. Vitkuttelijat ovat esimerkiksi usein huonoja asettamaan itselleen deadlineja ja varsinkin pysymään niissä (tästä voisin luetella aika monta omakohtaista esimerkkiä...).



Vitkuttelulle voi olla monia erilaisia syitä, joista osa liittyy itse tehtävään, osa ihmisen yksilöllisiin ominaisuuksiin ja osa tiettyyn tilanteeseen. Persoonallisuustekijöistä erityisesti impulsiivisuuden ja perfektionismin on todettu lisäävän vitkuttelutaipumusta. Vitkuttelijat ovat usein myös taipuvaisia keskittymään siihen, millaisia seurauksia toiminnalla on lyhyellä tähtäimellä: jos tehtävä tuntuu tässä hetkessä epämiellyttävältä, se saattaa jäädä tekemättä siitä huolimatta, että sen tietäisi pitkällä aikavälillä kannattavan. Myös uskomukset omista kyvyistä ja odotukset suoriutumisesta vaikuttavat vitkutteluun: luottamus omaan osaamiseen ja tehtävästä selviäminen auttaa tarttumaan tuumasta toimeen, kun taas epäonnistumisen pelko usein lisää vitkastelua.

Miten vitkuttelua sitten voisi oppia vähentämään? Tässä muutama konkreettinen ehdotus.


  • Muista mielikuvien voima! Muistele, miltä tuntui, kun koit jonkin onnistumisen: mitä ajatuksia se tuo mieleesi, miltä se tuntuu kehossasi? Myönteisen mielikuvan avulla voit luoda itsellesi onnistumista ennakoivan olotilan ennen kuin aloitat työskentelyn.
  • Tee aloittamisesta mahdollisimman helppoa: pilko laajemmat kokonaisuudet konkreettisiksi välitavoitteiksi ja aloita jostain pienestä ja helposta, joka auttaa sinut alkuun. 
  • Palkitse itseäsi pienistäkin edistysaskelista ja kiinnitä huomio onnistumisiin - epäonnistumisiin keskittyminen ja niissä jumittaminen nimittäin ovat keskeisiä esteitä aikaansaamisen tiellä.
  • Hyödynnä deadlineja! Ne tunnetusti motivoivat - ja moni vitkuttelijakin yleensä aktivoituu ulkoapäin määritellyn dediksen lähestyessä (vaikka sitten työ tulisikin tehtyä vasta viime hetken paniikissa). Viimetingan kiirettä voi yrittää torjua asettamalla itselle aikataulu ja  välitavoitteita erityisesti sellaisissa tehtävissä, joille kukaan muu ei ole asettanut määräaikaa. Toisaalta omasta kokemuksestani voin sanoa, että itselle annetut lupaukset on helppo rikkoa, jos on paatunut vitkuttelija. Sopimusten tekeminen ja toisille lupaaminen toimii usein tehokkaimmin: kerro ainakin muille tavoitteistasi, näin muodostat itsellesi pienen paineen myös työskennellä niiden eteen.
  • Pidä kokonaiskuva ja tavoite mielessä (tai ainakin palaa niihin säännöllisesti) myös pitemmissä projekteissa, joissa ne helposti unohtuvat kaiken pienemmän sälän keskelle.
  • Tuumasta toimeen: edistä tavoitettasi edes muutama minuutti päivässä, vaikka inspiraatio olisi täysin hukkateillä - tällöin ehkä pääset irti aloittamisen vaikeudesta. Lisäksi tämä toimii altistuksena tehtävään mahdollisesti liittyville kielteisille tunteille. Ja kun kerran on aloittanut, työskentelyä ei ehkä maltakaan heti lopettaa. Varsinkin monessa kotityössä minua on auttanut "kahden minuutin sääntö": jos jonkin homman voi hoitaa kahdessa minuutissa, teen sen saman tien. Isommissa töissä taas moni hyötyy vaikkapa Pomodoro-tekniikasta, jossa työskennellään intensiivisesti esimerkiksi 25 minuutin pätkissä ja pidetään välissä lyhyitä taukoja. Kaikille näin pätkittäinen työskentelytapa ei välttämättä sovi, mutta minulle se on selvästi tehokkain tapa työskennellä erityisesti silloin, kun keskittyminen tuntuu haastavalta (eli melko usein).


  • Usein keskinkertainenkin kelpaa! Jos tunnistat, että vitkuttelusi taustalta löytyy taipumus täydellisyyden tavoitteluun, kokeile tehdä jokin tehtävä tarkoituksella epätäydellisesti. Voit lisäksi  asettaa tehtävälle lyhyen aikarajan, jossa sinun täytyy saada se tehtyä. Millaisia tunteita ja ajatuksia suurpiirteinen työskentely herättää? Opettele hyväksymään se, ettei kaikkea tarvitse tehdä täydellisesti - usein ihan hyvä riittää. On hyvä oppia tunnistamaan, mikä työtehtävä vaatii pitkällistä hiomista ja mikä ei.
  • Tarkastele uskomuksiasi ja ajatuskuvioitasi, joita vitkutteluun ja tehtävien hoitamiseen liittyy -  voisitko haastaa niitä jotenkin? 
  • Ole tietoinen arvoistasi: Minkä takia juuri tämän tehtävän tekeminen on tärkeää? Ehkäpä se edistää arvojeni ja tavoitteideni toteutumista pitemmällä aikavälillä, vaikka juuri nyt se tuntuisikin epämukavalta? 
  • Rajoita sitä, kuinka paljon päätöksiä tehtävän tekemiseen sisältyy. Rutiinit auttavat välttämään tahdonvoiman väsymistä ja muistuttavat toiminnan aloittamisesta. Pyri automatisoimaan sellaiset tehtävät, joiden kohdalla herkästi vitkuttelet. Esimerkiksi hampaiden pesu hoituu useimmilta täysin rutiniinomaisesti, koska se on sidottu tiettyyn ajankohtaan ja yleensä myös paikkaan. Voisitko soveltaa tätä vaikkapa liikunnan harrastamiseen lisäämällä sen osaksi päivittäisiä aamu- tai iltarutiinejasi?
  • Tunne päivärytmisi! Tutkimusten mukaan vitkuttelua tapahtuu erityisesti silloin, kun itsesäätelyresurssit ovat vähissä, eli esimerkiksi väsyneenä. Moni kokee itsekuria ja tahdonvoimaa vaativien tehtävien hoituvan parhaiten aamulla ennen päivän muita askareita. Kuitenkin päivärytmissä on totta kai myös yksilöllisiä vaihteluja, joten mahdollisuuksien puitteissa kannattaa testailla, millainen rytmi itsellä toimii parhaiten

Löytyykö teiltä timanttisia vinkkejä vitkuttelun välttämiseen? :)


Lähteitä:

Kühnel, Bledow, Feuerhahn (2016): When do you procrastinate? Sleep quality and social sleep lag jointly predict self‐regulatory failure at work. Journal of Organizational Behavior.
Rozental & Carlbring (2014): Understanding and treating procrastionation: A review of a common self-regulatory failure. Psychology.
Chun Chu & Choi (2005): Rethinking procrastination: Positive effects of "active" procrastination behavior on attitudes and performance. The Journal of Social Psychology.

Kuvat: Unsplash

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Kuinka johtaa itseään ja saada asioita aikaan

Tuntuuko aloittaminen ylivoimaiselta? Osaatko asettaa toimivia ja motivoivia tavoitteita? Miten tekemisen suunnittelu ja ajanhallinta sujuvat? Pysytkö sopivassa työrytmissä, jos kukaan ei valvo tekemisiäsi?

Esimerkiksi näihin teemoihin pureudutaan psykologi Satu Pihlajan uudessa kirjassa Aikaansaamisen taika - Näin johdat itseäsi (Atena, 2018). Nimensä mukaisesti kirjassa käsitellään itsensä johtamista, joka on olennainen taito niin töissä ja opiskelussa kuin kaikessa muussakin tavoitteellisessa toiminnassa. Aikaansaamisen taidot paitsi tehostavat ajankäyttöä, myös synnyttävät energiaa ja mielihyvää sekä auttavat kasvattamaan itseluottamusta.

Nykypäivän työelämässä itseohjautuvuuden ja itsensä johtamisen merkitys on kasvanut: varsinkin moni asiantuntijatyö on yhä itsenäisempää, ja aina käytettävissä olevat digitaaliset työkalut asettavat omat haasteensa ajan ja tekemisen hallinnalle. Vastuu oman ajankäytön ja työn tekemisen suunnittelusta on monessa tapauksessa valunut yhä enemmän työntekijälle itselleen. Ja luonnollisesti vapaa-ajalla itseohjautuvasti toimimisen mahdollisuudet ovat vieläkin suuremmat. Sillä on väliä, toimimmeko suunnitelmallisesti omien arvojemme mukaisesti vai annammeko niin sanotusti virran viedä. Itse asiassa hyvä itsensä johtaminen - kuten oletettavasti kaikki muukin johtaminen - alkaa nimenomaan arvoista: sen, mitä pidämme tärkeänä ja tavoittelemisen arvoisena, tulisi ohjata toimintaamme.



Keskeisintä aikaansaamisessa ja itsensä johtamisessa on Pihlajan mukaan juuri tavoitteellisuus. Se   ymmärretään usein väärin suorittamiseksi tai ulkoa annettujen kriteerien mukaan paahtamiseksi, vaikka tosiasiassa se sisältää myös ne tavoitteet, jotka itse asetamme itsellemme. Lisäksi monessa tapauksessa on meistä itsestämme kiinni, missä määrin päätämme sitoutua meille tarjottuihin tavoitteisiin. Tutkimusten mukaan tavoitteilla on vaikutusta myös hyvinvointiimme: tietoisesti itselleen tavoitteita asettavat ihmiset voivat paremmin kuin muut, ovat onnellisempia ja pystyvämpiä suoriutumaan tehtävistään. Hyvinvoinnin ja motivaation kannalta sillä on kuitenkin merkitystä, millaisia tavoitteita asetamme ja miten käytännössä toteutamme niitä. Tähän Aikaansaamisen taika -kirja tarjoaa paljon konkreettisia vinkkejä ja harjoituksia.

Juuri eronteko tavoitteellisen toiminnan ja "suorittamisen" välillä oli yksi keskeisimmistä oivalluksista kirjaa lukiessani. Kirjan nimi herätti nimittäin allekirjoittaneessa pientä vastarintaa: ei kai tässä nyt vain kannusteta ympärivuorokautiseen työntekoon kaiken tarpeellisen laiskottelun, palautumisen ja luovan joutilaisuuden kustannuksella? Aika pian onneksi selvisi, että näin ei suinkaan ole, vaan kirjassa kannustetaan ennen kaikkea oman näköisen, mielekkään ja toimivan elämän rakentamiseen.

Kirja koostuu kahdeksasta luvusta, joiden aiheena ovat mielikuvat, tavoitteet, toimintasuunnitelma, toimintastrategiat, ajatukset ja tunteet, sosiaalinen tuki ja sosiaaliset taidot taidot, ajankäyttö ja itsensä kehittäminen. Liikkeelle siis lähdetään myönteisten mielikuvien luomisesta ja fiksusta tavoitteiden asettelusta, minkä jälkeen jatketaan käytäntöön. Tavoitteen saavuttamista tukee esimerkiksi tarkan toimintasuunnitelman luominen. Suunnitelma vastaa muun muassa näihin kysymyksiin: Mikä on seuraava askel? Milloin toteutan tämän? Mitä tarkalleen ottaen aion tehdä? Fiksut ja motivoivat tavoitteet ovat tunnetusti konkreettisia, pieniksi palasiksi pilkottuja, riittävän realistisia mutta myös haastavia sekä aikaan sidottuja.

Eräs esiin nostamisen arvoinen pointti kirjassa on mielestäni myös se, että vaikka tavoitteita asettaisi, niiden suhteen kannattaa olla joustava. Joskus tavoitteita on syytä muokata tai jopa vaihtaa kokonaan. Pihlaja kehottaa myös hyväksymään sen, ettei tavoitteita välttämättä tarvitse toteuttaa täydellisesti: jos vaikka olet päässyt 80-prosenttisesti tavoitteeseesi,  se on jo todella hyvä lopputulos. Tavoitteiden kanssa työskennellessämme keskitymme valitettavan helposti pieniinkin epäonnistumisiin, vaikka olisi tietysti hyvä iloita pienistäkin edistysaskelista. Itse tunnistan, että juuri tässä olisi kehittämisen varaa - olen nimittäin luopunut aika monesta tavoitteesta siksi, että olen pettynyt itseeni, kun homma ei ole heti sujunutkaan toivotulla tavalla. 

Aikaansaamisen taika on selkeä ja helposti lähestyttävä kirja, jonka lukaisee nopeasti mutta joka tarjoaa paljon erilaisia käytännön työkaluja itsensä johtamiseen. Itse ainakin aion testata monia näistä vinkeistä käytännössä esimerkiksi vähentääkseni tyhjänpäiväistä vitkuttelua (josta muuten lisää vähän myöhemmin). Suosittelen lukemaan! :)


Arvostelukappale kirjasta saatu kustantajalta

torstai 29. maaliskuuta 2018

Empatian monet muodot

Mitä empatia on? Miksi se on tasapainoisen ja onnellisen yhteiselämän kannalta tärkeää? Miten sitä voisi vahvistaa?

Muun muassa näitä kiehtovia kysymyksiä käsittelee kirja nimeltä Empatia - Myötäelämisen tiede (Elisa Aaltola ja Sami Keto, Into Kustannus 2017). Kirja popularisoi empatiatutkimusta eri tieteenaloilta ja kartoittaa laajasti empatian syntyä, luonnetta, mahdollisuuksia ja varjopuolia. Ote on ilahduttavan poikkitieteellinen: aihetta ruoditaan muun muassa evoluutiobiologisesta, psykologisesta ja filosofisesta näkökulmasta. 

Empatiaa pidetään yhtenä moraalin perustana, joka auttaa meitä ymmärtämään muiden tunteita ja kokemuksia sekä sitä kautta välittämään heidän hyvinvoinnistaan. Onkin vaikeaa kuvitella moraalia ilman empatiaa. Usein empatiasta puhutaan ennen kaikkea läheisten ihmissuhteiden kontekstissa, jossa se totta kai onkin äärimmäisen tärkeä juttu. Toisaalta laajemmin ajateltuna empatia on keskeistä myös yhteiskunnan toimivuuden kannalta: se auttaa meille ihmisille (ja monelle muullekin eläinlajille, kuten kirjassa muistutetaan) luontaista  toimia yhteistyössä ja rakentaa yhteenkuuluvuuden siteitä yksilöiden välille.



Empatia ei kuitenkaan ole yksi yhtenäinen könttä tunteita vaan hyvin moninainen ilmiö. Kirjan ensimmäisessä osassa käsitelläänkin sitä, mistä empatiassa oikeastaan on kyse. Länsimaisessa ajattelussa, niin filosofisessa kuin arkisessa, on pitkään vallinnut jako järjen ja tunteen välillä. Nykytiedon valossa tämä eronteko näyttää kuitenkin aika keinotekoiselta: rationaalinen mielemme, tunteemme ja keholliset tuntemuksemme ovat kaikki jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Empatiaa pidetään usein nimenomaan tunnepuolen ilmiönä, muta todellisuus on moniulotteisempi. Empatialla on liuta erilaisia muotoja, joilla voi myös olla erilaisia moraalisia seurauksia. Empatiaan ei tulisi suhtautua itsestään selvänä vastauksena ongelmiin ihmisten välillä, sillä ilman kognitiivista empatiaa myös esimerkiksi toisten manipulointi olisi mahdotonta.

Tästä pääsemmekin empatian eri muotoihin, joiden erittely oli mielestäni yksi kirjan kiinnostavimmista osioista ja tarjosi minullekin paljon uutta tietoa ja pohdittavaa. Ensiksikin empatia voi olla projektiivista tai simuloivaa. Projektiivisesta empatiasta on kyse silloin, kun mietimme, miltä meistä tuntuisi olla toisen asemassa. Tällöin me heijastamme omat ominaisuutemme ja kokemusmaailmamme empatian kohteeseen, mikä ei välttämättä tee tälle oikeutta. Hyvistä tarkoitusperistä huolimatta projektiivinen empatia voikin johtaa siihen, että jumitamme omassa näkökulmassamme. Simuloiva empatia puolestaan vastaan kysymykseen, miltä toisesta tuntuu: pyrimme siis hahmottamaan toisen kokemusta astumalla hänen saappaisiinsa. Mielenkiintoinen kysymys toki on, onko projisoimisesta edes mahdollista päästä täysin eroon: voiko oman itsensä ulkopuolelle todella asettua tai täysin erilaisen ihmisen mielenmaisemaa oikeasti ymmärtää?

Toinen tärkeä erottelu koskee kognitiivista ja affektiivista empatiaa. Kognitiivinen empatia tarkoittaa toisen mielen ymmärtämistä järjellä. Affektiivinen empatia puolestaan vititaa kokemusten ja tunteiden jakamiseen, siihen kun toisen hätä herättää meissä hätää ja toisen onnellisuus onnellisuutta. Toisten tunne niin sanotusti resonoi meissä - ei täysin samanlaisena kuin alkuperäisessä "omistajassaan", mutta kuitenkin sellaisena, että se synnyttää välillemme jonkinlaisen ymmärryksen ja samastumisen siteen.  Affektiivinen empatia ei kuitenkaan tarkoita tunteiden automaattista tarttumista ihmisestä toiseen: resonaatiossa tiedämme, että toisen yksilön tunnetila on liikkunut meihin - emme siis katoa toisen tunteisiin. Tietoisuus itsen ja toisen rajoista on moraalisessa(kin) mielessä tärkeää pitää yllä. Juuri affektiivista empatiaa voidaan pitää moraalin kannalta keskeisenä, sillä pelkkä kogniitivinen empatia mahdollistaa toisten hyväksikäytön ja manipuloinnin - esimerkiksi psykopaatit usein osaavat kyllä hyvin tunnistaa toisten tunteita ja niiden syitä, mutta eivät sen sijaan pysty affektiiviseen empatiaan. 

Empatia liittyy hyvin vahvasti paitsi tunteisiin, myös ruumiillisiin tuntemuksiin, joita toisten ihmisten tunteet meissä herättävät. Toisaalta empatia voi olla - ja ehkä sen suorastaan tulisi olla - myös reflektiivistä. Reflektiivinen empatia on ikään kuin empatian metataso, jolla havainnoimme esimerkiksi sitä, mitkä empatian muodot meissä korostuvat missäkin tilanteissa, ja millaisia ajatuksia, asenteita ja ennakkoluuloja tilanteeseen liittyy. Sen avulla voimme oppia jäsentämään paremmin sekä muita että itseämme ja kehittää moraalista oivalluskykyämme. Harjoittelua se kuitenkin yleensä vaatii. 

Kirjan toisessa osassa huomio suunnataan erityisesti empatiaan yhteiskunnassa, sosiaalisissa suhteissa ja myös lajien välillä, laajentaen empatian koskemaan ihmisten lisäksi myös muita eläimiä ja mahdollisesti jopa elotonta luontoa. Lisäksi kirjoittajat erittelevät sitä, millaisia esteitä empatian tiellä voi olla: millaisissa tilanteissa tai ketä kohtaan meidän on vaikea tuntea empatiaa - ja miksi? Todella mielenkiintoisten kysymysten äärellä siis ollaan, ja itse asiassa tämän kirjan aihepiireistä riittäisi kirjoitettavaa aika monen postauksen verran. Mutta lyhyesti: vahva suositus tälle kirjalle! :)  

tiistai 13. maaliskuuta 2018

Yksi elämäsi tärkeimmistä taidoista: Opi oppimaan!

Eräs tärkeä taito niin työ- ja koulumaailmassa kuin muussakin elämässä tärkeä taito on oppia oppimaan. Opiskelussa oppimistavoite on tietysti sisäänrakennettu,  mutta työelämässä unohdutaan usein korostamaan pelkästään osaamista - vaikka taito ja into kehittää omaa osaamista ja oppia uutta ovat usein vähintään yhtä tärkeitä. Osaaminen nimittäin valitettavasti vanhenee. Oppiminen on kykyä muuntautua vastaamaan uusiin haasteisiin paremmin, soveltaa ja luoda, sekä nähdä yhteyksiä siellä, missä niitä ei ole tavattu nähdä. Vahva osaaminen tietysti on hyvä pohja uuden oppimiselle: olemassa olevalle pohjalle on usein helpompi rakentaa sen sijaan, että joutuisi aloittamaan tyhjästä.



 Joskus vankka osaaminen voi kuitenkin olla oppimisen tiellä. Erityisen haastavaa monelle on poisoppiminen siitä, mitä on totuttu tekemään, mutta mikä ei muuttuneissa olosuhteissa enää toimi. Tuttu ja turvallinen on meille helppoa ja kognitiivisesti miellyttävää. Se ei haasta älyllisesti eikä herätä kurjia epävarmuuden tunteita tai pelkoa omasta pärjäämisestä. Niinpä uudet haasteet herättävät helposti kielteisiä tunteita (joko pelkästään tai myönteisten tunteiden ohella): pelkoa, epävarmuutta, ärsyyntymistä ja stressiä siitä, pystynkö vastaamaan odotuksiin. Nämä tunteet ovat tietysti ymmärrettäviä, sillä muutokset vaativat meitäkin muuttumaan, eikä se välttämättä ole helppoa tai mukavaa. Muutosvastarintaan on helppo lipsahtaa silloinkin, kun uudistukset ja oppimisvaatimukset ovat perusteltuja. Onkin hyvä tutkailla, milloin vastahankaan asettuminen on todella tarpeen, ja milloin se taas on lähinnä kehityksen ja "paremman tulevaisuuden" tiellä.
 
Luin mielenkiintoisen artikkelin, jossa esiteltiin neljää ominaisuutta, jotka edistävät oppimista ja kehittymistä. Ne eivät kuitenkaan ole piirteitä, joita meillä synnynnäisesti joko on tai, vaan enemmänkin suhtautumistapoja ja jo itsessään taitoja. Ensimmäinen ja ehkä keskeisin on halu oppia ja kehittää itseään paremmaksi - vahva sisäinen motivaatio potkii tehokkaasti eteenpäin monilla oppimisen osa-alueilla.  Toinen on itsetuntemus sekä asenteiden että oman tämänhetkisen osaamisen suhteen. Mitkä ovat vahvuuksiani, ja miten voisin parhaiten hyödyntää niitä? Missä minulla on eniten kehitettävää? Kolmas on tietysti uteliaisuus ja taito jatkuvasti kysellä ja ihmetellä. Voimme esimerkiksi ottaa mallia lapsista, joilta tämä sujuu luonnostaan. Neljäs oppimisen edistäjä on  oman haavoittuvuuden ja epävarmuuden kanssa pärjääminen: uutta oppiessamme joudumme väistämättä kohtaamaan myös epäonnistumisia, mutta niistäkin voi selvitä hukkaamatta innostusta ja uskoa itseen ikuisiksi ajoiksi.


Onneksi oppimisen ja opiskelun ei tarvitse olla pelkkää yksinäistä puurtamista kirjojen äärellä!


Lopuksi haluan jakaa kanssanne muutaman simppelin vinkin, joiden avulla voit kehittyä ketterämmäksi oppijaksi:
 
  • Pyydä palautetta - ja kuuntele se avoimin mielin, puolustelematta itseäsi. Usein, kun saamme kielteistä palautetta, siirrymme heti puolustuskannalle ja selittelemme itseämme. Oppimisen kannalta on tietysti parempi pyrkiä aidosti hyötymään palautteesta.
  • Leiki ja kokeile uusia lähestymistapoja ja käyttäytymismalleja. Saisiko tylsästä tehtävästä kiinnostavamman, jos sen kokeilisikin toteuttaa aivan eri tavalla kuin yleensä? Ajatuksilla saa leikki - älä hylkää ideoita heti niiden syntyvaiheessa!
  • Etsi yhteyksiä - sieltäkin, missä niitä ei ensi silmäyksellä vaikuta olevan. Voit esimerkiksi pohtia, miten jokin harrastuksesi tai vaikka perhe-elämäsi kautta kehittämäsi taito voisi auttaa sinua työelämässä.
  • Muista reflektoida! Aiempien kokemusten, haastavien tilanteiden ja onnistumisten analysoiminen auttaa tunnistamaan, mitä mistäkin on oppinut, mikä ei ihan mennytkään suunnitelmien mukaan, ja miten jatkossa saman tyyppisen ongelman voisi ratkaista sutjakammin.  Myös omaan oppimistyyliin tutustuminen auttaa uusien haasteiden edessä.

Mitä sinä olet oppinut tällä viikolla? Mitä haluaisit seuraavaksi oppia?


Kuvat: Unsplash

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Älä keskity itseesi - hyvä elämä on yhteinen asia

"Keskity enemmän itseesi" tuntuu olevan nykyään suosittu elämänohje onnellisuuden, stressin vähentämisen ja yleisesti paremman hyvinvoinnin tavoitteluun. Tietyssä määrin siinä on totta kai perää: jos kokonaan laiminlyö omat tarpeensa ja tempautuu vaikkapa työn tai toisten auttamisen pyörteisiin, voi uupumus iskeä. Toisaalta uskon, että aika monet ongelmat ja ahdistukset johtuvat pikemminkin siitä, että keskitymme liikaa itseemme: vatvomme tunteitamme ja ihmissuhteitamme, ehkä tulkitsemme vinoutuneesti melkein kaiken liittyvän juuri meihin ja meidän pikku pulmiimme.

Palautuminen, rentoutuminen ja oma aika ovat tietysti tärkeitä meille kaikille. Hyvä elämä on kuitenkin yhteinen asia: yhteys lajitovereihin on meille ihmisille suorastaan elintärkeää. Itsetuntemus ja omien sisäisten mörköjen kohtaaminen voivat toki auttaa sen saavuttamisessa, mutta jokainen ymmärtänee, että liika itsessä vellominen ei niinkään. Itse asiassa liiallinen itseen keskittyminen  pikemminkin haittaa yhteyden löytämistä. Ja joskus esimerkiksi itsetutkiskelun tai itsensä kehittämisen kaltaisten hienojen käsitteiden takaa saattaa paljastua silkkaa itsekeskeisyyttä.


Self help -kirjallisuus ja hyvinvointipuhe sortuvat joskus ylitsepursuavaan individualismiin: saatetaan jopa väittää, että onnellisuus on vain meistä itsestämme kiinni, ja sen keskiössä on se, että toteutamme mahdollisimman autenttisesti omaa itseämme. Pelkkä itsensä toteuttaminen ei välttämättä kuitenkaan riitä onnellisuuteen - innostuksen ja flow'n kokemuksiin ehkä, mutta ei kokonaisvaltaisen hyvään ja merkitykselliseen elämään. Siinä kun hyvät ihmissuhteet, läheisyys ja välittäminen nimittäin ovat erittäin keskeisiä juttuja.



Oletko joskus kärvistellyt sellaisen eksistentiaalisen kriisin kourissa, joka saa kyseenalaistamaan koko elämän merkityksellisyyden? Onko sinusta joskus tuntunut siltä, että vaikka kaikki on päällisin puolin hyvin, elämästäsi puuttuu syvempiä merkityksiä ja mielekkyyttä? Luultavasti tällaiset pohdinnat ovat monelle jossain määrin tuttuja, toivottavasti vain hetkellisesti.

Merkityksellisyyden tunteen voi tietysti löytää mielekkäästä ja kiinnostavasta tekemisestä, mutta usein se kuitenkin nivoutuu jollain tavalla toisiin ihmisiin: on nimittäin vaikea tuntea elämäänsä ja itseään merkityksettömäksi, jos rakastaa, tulee rakastetuksi ja kokee yhteenkuuluvuutta toisten kanssa. Toisten auttaminen ja hyvän tekeminen ovat mitä parhaimpia vastalääkkeitä merkityksettömyyden tunteille. Individualistisesta kulttuuristamme huolimatta ihminen on pohjimmiltaan laumaeläin, jolle on tärkeää löytää oma paikkansa laumassa.



Sen lisäksi, että ihmisen perusluonne lajina on sosiaalinen, myös minuutemme - tai oikeastaan koko olemassaolomme - rakentuu vuorovaikutuksessa toisiin. Ihminen ei ole pelkästään yksilö vaan ennen kaikkea suhdelo (törmäsin tähän loistavaan sanaan mm. tässä Frank Martelan kolumnissa).  Ihmisyys rakentuu vuorovaikutuksessa toisen kanssa. Minuus alkaa kehittyä ensimmäisissä vuorovaikutussuhteissa, joissa vauva peilaa itseään hoitajiinsa. Myöhemminkin suhteemme toisiin ihmisiin - sekä todelliset että kuvitteelliset, mielemme sisäiset mallit - määrittävät hyvin vahvasti sekä sitä, keitä olemme, että sitä, miten voimme.

Itsensä toteuttamisen ja yhteenkuuluvuuden sekä rakkauden tarpeet elävät meissä rinnakkain. Psykologian kentällä melko suositun itseohjautuvuusteorian mukaan ihmisillä on kolme psykologista perustarvetta: autonomia ja kyvykkyys, jotka liittyvät enemmän siihen itsensätoteuttamispuoleen, sekä yhteenkuuluvuuden kokeminen. Jotkut lisäävät listaan erikseen vielä hyvän tekemisen. Käytännössä näitä tarpeita ei ole edes pakko ajatella toisistaan erillisinä. Usein esimerkiksi itsensä toteuttaminen nivoutuu jollain tavalla yhteisen hyvän edistämiseen ja yhteyksien luomiseen ihmisten välille. Miettikää nyt vaikka taiteen tekemistäkin: ensisilmäyksellä se saattaa vaikuttaa puhtaasti omien ideoiden toteuttamiselta, mutta ainakin itse näen, että pohjimmiltaan (ja parhaimmillaan) se nimenomaan luo yhteyksiä ja ymmärrystä ihmisten välille. 

Omasta hyvinvoinnista on siis tärkeää pitää huolta, mutta oman pään sisälle ei kannata jäädä. Yhteys toisiin ihmisiin auttaa usein näkemään myös ne oman pään sisäiset ongelmat erilaisessa, usein armollisemmassa valossa. On helppoa kuvitella, että kukaan ei kuitenkaan ymmärrä: mutta annammeko edes tilaisuutta siihen? Joskus on ehkä helpompaa eristäytyä kuin avautua, mutta jokainen varmasti tietää, kumpi pitemmän päälle kannattaa.





Leppoisaa sunnuntaita ja merkityksellistä uutta viikkoa! :) 


Kuvat: Unsplash

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Onko kaikista aamuihmisiksi?

Tuottavatko aamuherätykset ahdistusta? Koetko eläväsi "väärässä rytmissä"? Ärsyttääkö hehkutus siitä, miten menestyjätyypit kuulemma aina heräävät hyvissä ajoin ennen kukonlaulua?
Et ole ainoa. Tutkimusten mukaan jopa suurimmalla osalla ihmisistä luontainen uni-valverytmi on ristiriidassa yhteiskunnan suosiman aamupainotteisen rytmin kanssa. Suuri enemmän tai vähemmän aamu-uninen väestönosa joutuu heräämään arkiaamuina aikaisin töihin tai kouluun mutta ei saa illalla unta riittävän aikaisin. Tällöin viikon aikana tietysti kertyy univelkaa, jota sitten kompensoidaan vapaapäivinä.


Iltaisin virkeillä aamutorkkujilla on todettu kärsivän enemmän jos jonkinlaisista psykologisista ja fyysisistä ongelmista, uniongelmista ja tietysti väsymyksestä. He myös keskimäärin kuluttavat enemmän alkoholia, kofeiinia ja tupakkaa kuin aamuvirkut ja usein suoriutuvat opinnoissaan heikommin. Nykyään arvellaan, että valtaosa näistä eroista johtuu nimenomaan siitä, että iltaihmisten sisäinen kello yksinkertaisesti käy vähän eri aikaa kuin yhteiskuntamme.

Erosta oman, luontaisen rytmin ja vaaditun rytmin välillä käytetään joissain tutkimuksissa nimitystä sosiaalinen jetlag. Sellainen pääsee syntymään, kun unirytmi vaihtelee paljon työ- ja vapaapäivien välillä. Sosiaalisen jetlagin oireet ovat samantyyppisiä kuin  aikavyöhykkeeltä toiselle matkustamisesta johtuvassa aikaerorasituksessa. Itselle väärässä ajassa eläminen vaatii myös jatkuvaa itsesäätelyä, mikä uuvuttaa ja syö henkisiä resursseja muulta toiminnalta. Tämä voikin olla yksi syy iltaihmisten epäterveellisempiin elintapoihin: jos joutuu jatkuvasti tsemppaamaan selvitäkseen aamulla ajoissa töihin, ei itsekuria välttämättä enää riitä vaikkapa liikunnan harrastamiseen tai terveelliseen ruokailuun.

Juuri itsekurin puutteesta ja ties mistä yleisestä velttoudesta aamu-unisia usein moititaankin. Mediassa ja self-help-opuksissa törmää juttuihin, joissa ihannoidaan aamuviideltä herääviä "menestyjiä" (vähän kammoksun koko sanaa, menestystä kun on niin monenlaista) ja hehkutetaan varhaisten aamujen ihanuutta. Toki aamuvirkkuus voikin auttaa pärjäämään työelämässä - mutta se johtunee paljolti siitä, että työ- ja koulumaailmamme elää edelleen agraariyhteiskunnan ajassa.



Sosiaalisen jetlagin on todettu altistavan myös vitkuttelulle, toimeen tarttumisen vaikeudelle ja tehtävien lykkäämiselle myöhemmäksi. Tämänkin arvellaan johtuvan juuri siitä, että väärässä ajassa porskuttaminen kuluttaa itsesäätelyresursseja. Viime aikoina on tehty mielenkiintoista tutkimusta myös nukkumaanmenon vitkuttelusta. Luonnollisesta rytmistään johtuen iltavirkut tietysti tekevät sitä enemmän kuin aamuvirkut, mutta tämä ei välttämättä johdukaan itsekurin puutteesta: erääseen tutkimukseen osallistuneet iltaihmiset viivyttelivät nukkumaanmenoa enemmän juuri niinä iltoina, kun heillä oman arvionsa mukaan riitti itsekuria (olivat ehkäpä virkeitä tai käyttivät energiaansa johonkin mielenkiintoisempaan kuin nukkumiseen...).

Vaikka itsekurilla voi toki herätä aikaisin pakon edessä, se ei kuitenkaan täysin ratkaise iltaihmisten ongelmaa: väkisin nukahtaminen nyt ei vaan onnistu. Kokeile vaikka. Toki nukahtaminen voi helpottua viikon loppupuolella, jos univaje pääsee riittävän pahaksi. Harvalla kuitenkaan riittää  motivaatio siihen, että heräisi varhain myös vapaapäivinä ja pyrkisi sitä kautta saattamaan rytminsä mahdollisimman "normaaliksi". Luultavasti mahdollisimman säännöllisen rytmin tavoittelu on kuitenkin järkevää niille iltavirkuille, jotka olosuhteiden pakosta joutuvat heräämään arkena aikaisin. Tässä kohtaa kuitenkin rohkenen olla sitä mieltä, että vika on käytännöissä, ei meissä - onhan maailmassa aika paljon sellaisiakin töitä, joita mikään ei oikeasti vaatisi aloittamaan aamukahdeksalta...

Oletko sinä ilta- vai aamuvirkku? 

Kuvat: Unsplash
Lähteitä:

Kühnel, Syrek, & Dreher (2018). Why don’t you go to bed  on time? A daily diary study on the relationships between chronotype, self-control resources and the phenomenon of bedtime procrastination. Frontiers in Psychology, 9(77).
Wittmann, Dinich, Merrow, & Roenneberg (2006). Social jetlag: Misalignment of biological and social time. Chronobiology International, 23 (1&2).
Kühnel, Bledow, & Feuerhahn (2016). When do you procrastinate? Sleep quality and social jetlag jointly predict self-regulatory failure at work. Journal of Organizational Behavior, 37(7).

perjantai 16. helmikuuta 2018

Introvertit, ekstrovertit ja seuraelämän seuraukset

Ihmisten jaottelu persoonallisuudeltaan introverteiksi ja ekstroverteiksi tuntuu olevan juuri nyt suosittua. Moni tykkää lokeroida itsensä ja ehkä toisetkin toiseen näistä kategorioista (tai sitten niiden välimaastossa olevaksi "ambivertiksi" - koska kaikelle pitää olla oma sanansa?) ja kokee esimerkiksi oman introverttiuden löytämisen lisänneen itsetuntemusta. Itsetuntemuksen lisääntyminen ja erilaisten persoonallisuuksien ymmärtäminen ovat tietysti hienoja juttuja. Monien muiden ihmismieleen liittyvien kysymysten tavoin tämäkin juttu on kuitenkin monisyisempi kuin ensisilmäyksellä luulisi.

Yleisessä keskustelussa ja aihetta koskevassa helppotajuisessa kirjallisuudessa introvertti ja ekstrovertti erotetaan toisistaan usein sen mukaan, mikä heille tuo energiaa ja mikä sitä vastaavasti kuluttaa: introvertti väsyy sosiaalisista kontakteista ja lataa akkujaan omassa rauhassa, kun taas ekstrovertti energisoituu ihmisten kanssa seurustelemisesta. Tutkimusten mukaan tämä näkemys on kuitenkin yksinkertaistettu eikä pidä ainakaan täysin paikkaansa: vaikuttaa nimittäin siltä, että vilkas sosiaalinen kanssakäyminen väsyttää myös persoonallisuudeltaan ulospäinsuuntautuneita.



Vaikka meillä ihmisillä tuppaa olemaan melko pysyvä ja toimintaa ennustava persoonallisuus, emme suinkaan aina käyttäydy sen mukaisesti - ja itse asiassa ihan hyvä niin. Touhuihimme vaikuttavat luonnollisesti myös tilannetekijät, vuorovaikutukseen liittyvät odotukset, toisten huomioiminen ja omat ohimenevät mielentilamme ja tuntemuksemme. Joskus siis persoonallisuudeltaan introverttikin käyttäytyy "vastoin luonnettaan" ulospäinsuuntautuneesti tai toisin päin. Esimerkiksi kouluympäristössä seurallisinkin ekstrovertti joutunee hillitsemään puhetulvaansa, kun taas työpaikalla introvertti voi joutua käyttäytymään seurallisemmin kuin mikä ehkä tuntuisi luontevimmalta.

Mutu-tuntumalta saatamme helposti ajatella, että vastoin omaa persoonallisuutta käyttäytyminen vaatii tahdonvoimaa, uuvuttaa ja kuluttaa ihmistä. Yllättäen monessa tutkimuksessa on kuitenkin todettu, että reipas ja ulospäinsuuntautunut käyttäytyminen pääsääntöisesti lisää  myönteisiä tunteita riippumatta siitä, onko ihminen persoonallisuudeltaan introvertti vai ekstrovertti! Introvertti ei ehkä kaipaa yhtä paljon sosiaalisia kontakteja kuin ekstrovertti, mutta molemmat hyötyvät niistä - myös pitemmällä aikavälillä, sillä toimiva sosiaalinen elämä tukee niin psyykkistä kuin fyysistäkin hyvinvointia.




Uudessa suomalaistutkimuksessa selvitettiin sitä, millaisia seurauksia paitsi ulospäinsuuntautuneella käyttäytymisellä on, ja miten persoonallisuuden piirteet vaikuttavat siihen. Sosiaalisen aktiivisuuden todettiin jälleen kerran lisäävän myönteisiä tunteita sekä introverteilla että ekstroverteilla. Uutta ja mielenkiintoista oli kuitenkin se, että ulospäinsuuntautunut käyttäytyminen oli yhteydessä myös väsymykseen muutaman tunnin viiveellä - riippumatta ihmisen persoonallisuudesta!  Vaikuttaa siis siltä, että sosialisoituminen erityisesti isommassa porukassa tuppaa väsyttämään myös persoonallisuudeltaan vilkkaita ja seurallisia.

Samassa tutkimuksessa selvitettiin myös tunnollisen käyttäytymisen seurauksia. Niiden todettiin olevan samankaltaiset kuin ulospäinsuuntautuneisuuden: tunnollinen ja ahkera toiminta lisäsi myönteisiä tunteita mutta myös väsymystä muutaman tunnin kuluttua. Tämä on ehkä helppo ymmärtää, sillä persoonallisuudesta riippumatta tunnollisesti ja tehokkaasti toimiminen esimerkiksi töissä vaatii itsesäätelyä ja oman toiminnan kontrolloimista, mikä kuluttaa henkisiä resursseja. Ehkä samaa ajatusta voitaisiin soveltaa myös sosiaaliseen vuorovaikutukseen - oli ihminen kuinka seurallinen tahansa, hän todennäköisesti säätelee toimintaansa tilanteen ja seuran mukaan.




Intuitiivisesti saattaa tuntua hassulta, että vastoin luonnetta toimiminen voikin joskus olla hyvä juttu. Joissain tutkimuksissa on kuitenkin saatu viitteitä myös  siitä, että vastoin omia taipumuksia toimiminen saattaa haitata suoriutumista itsesäätelyä vaativissa kognitiivisissa tehtävissä - ainakin introvertisti käyttäytyvillä ekstroverteilla. Oman persoonallisuuden "ylittäminen" siis vaikuttaa todella jollain tapaa kuormittavan mentaalisia resursseja, mutta toisaalta tunne-elämän ja sosiaalisen hyvinvoinnin kannalta se voi silti olla toisinaan hyvä ratkaisu. Se, että jokin vaatii itsesäätelyä, ei nimittäin suinkaan tarkoita, että sitä tulisi välttää: itse asiassa onnistunut itsesäätely on hyvinvoinnin kannalta tärkeää.

Ihminen on tunnetusti sosiaalinen eläin ja yhteenkuuluvuuden tunne yksi psykologisista perustarpeistamme, joten seurallisen käyttäytymisen myönteiset vaikutukset hyvinvointiin käyvät järkeen. Siitä huolimatta, että meillä jokaisella on jokin synnynnäinen temperamentti ja sen pohjalta rakentunut persoonallisuus, ei liian jyrkkä itsen määrittely ole välttämättä hyvä juttu. Toisinaan se voi johtaa itsensä ylisuojeluun ja vähänkin haastavilta tuntuvien tilanteiden välttelyyn. Taipumuksistamme riippumatta voimme yksittäisissä tilanteissa valita, miten toimimme. Joskus lienee hyvä pysähtyä miettimään, milloin vastoin omaa luonnetta toimiminen on esimerkiksi omien arvojen ja tavoitteiden mukaista ja siksi kannattavaa.


Lähteet:

Leikas, S. and Ilmarinen, V.-J. (2017), Happy Now, Tired Later? Extraverted and Conscientious Behavior Are Related to Immediate Mood Gains, but to Later Fatigue. Journal of Personality, 85: 603–615.

Zelenski, J. M., Santoro, M. S., & Whelan, D. C. (2012). Would introverts be better off if they acted more like extraverts? Exploring emotional and cognitive consequences of counterdispositional behavior. Emotion, 12, 290303.

Kuvat: Unsplash

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Kirjavinkki: Aivot työssä

Millainen työ sopii ihmisaivoille? Miten pitää huolta aivojen peruskunnosta ja oppia tehokkaasti? Millaiset työnteon käytännöt tukisivat parhaiten hyvinvointiamme ja tehokkuuttamme?

Jos nämä kysymykset yhtään kiinnostavat, suosittelen lukemaan tuoreen kirjan nimeltä Aivot työssä (Otava, 2018). Kirjan kirjoittajat Minna Huotilainen ja Katri Saarikivi ovat aivotutkijoita ja ahkeria tieteen yleistajuistajia, ja tähän kirjaan he ovat koonneet tutkimukseen perustuvaa tietoa "aivoystävällisestä" työstä. Kirjoittajien aivotutkimustaustasta huolimatta kirja on mukaansatempaava ja helppolukuinen. 

Kirjan ensimmäisessä osassa sukelletaan yksittäisen työntekijän näkökulmaan. Tarina alkaa perusteista: päässämme on edelleen muinaisen metsästäjä-keräilijän aivot, joiden tulisi jotenkin kyetä toimimaan monimutkaistuvassa ja teknologian kyllästämässä maailmassa. Evoluutio on tunnetusti hidas prosessi, ja aivojemme toiminnot ovat sopeutuneet elämään, jota ihminen eli tuhansia vuosia sitten. Esimerkiksi stressitilanteista tuttu taistele ja pakene -reaktio on eloonjäämisen kannalta tärkeä, mutta ei suinkaan moniin nykypäivän arkisiin tilanteisiin soveltuva tapa reagoida.



Jotta työskentely sujuisi tehokkaasti ja miellyttävästi, on tärkeää pitää huolta niin sanotusta aivojen peruskunnosta. Se ei niinkään vaadi erityisiä niksejä vaan ennen kaikkea muutakin terveyttä tukevia perusasioita: ravitsevaa ruokaa, riittävästi liikuntaa sekä unta ja lepoa. Jokainen on varmasti huomannut, että huonosti nukuttu yö ja kova nälkä ovat omiaan romuttamaan keskittymiskyvyn ja mielialan. Aivot eivät kuitenkaan lepää yölläkään: unella on tärkeä rooli esimerkiksi muistin konsolidaation kannalta. Se tarkoittaa muistitiedon järjestelyä ja siirtämistä lyhytkestoisesta pitkäkestoiseen muistiin. Ja tunnetusti liikunta virkistää kehon lisäksi tehokkaasti myös mieltä - niinpä töissäkin pieni taukojumppa usein auttaa aivojumiin.

Eräs nykypäivän työelämässä tärkeä taito on oppiminen. Kirjan kirjoittajien mukaan ihmiset keskittyvät tulevaisuudessa entistä enemmän tehtäviin, joissa vastausta tai tehtävän vaatimaa osaamista ei tiedetä etukäteen, ja ratkaisun löytyminen on uuden tiedon rakentamista. Pelkkä tiedon vastaanottaminen ja mielessä säilyttäminen ei siis riitä. Sitä paitsi siihen koneet kykenevät loistavasti, paljon meitä paremmin. Ajatus jatkuvasta työssä oppimisesta ei kuitenkaan ole pelkästään innostava, vaan siihen liittyy myös monenlaisia kauhukuvia. Aivot työssä -kirjassa pohditaankin sitä, miten sekä ihminen itse että organisaatio, jossa hän työskentelee, voisivat tukea työssä tapahtuvaa oppimista. 

Yhdessä kirjan luvussa keskitytään jatkuvasti mielipiteitä jakavaan aiheeseen: voiko ihminen pysyä tervejärkisenä ja tehokkaana avokonttorissa? Vastaus on tietysti että voi - mutta kenelle tahansa tai mihin tahansa työhön ärsykkeitä pursuava yhteinen tila ei välttämättä sovi. Erilainen työ vaatii erilaiset puitteet. Huotilainen ja Saarikivi kuitenkin muistuttavat, että satunnaiset kohtaamiset ja epämuodolliset juttutuokiot työpaikalla ovat tärkeitä, myös itse työnteon, ei pelkästään hyvän fiiliksen kannalta. Itse asiassa työpaikan tärkein huone voi olla kahvihuone, jossa epämuodollisesti jaetaan tietoa, keskustellaan ajatuksista ja heitellään uusia ideoita - sekä tietysti rentoudutaan ja virkistäydytään, mikä on palautumisen kannalta keskeistä. 

Yksi tärkeä oppi, jonka aion tästä kirjasta omaksua omaan arkeeni, on "aikuisten välitunti" eli pieni liikehdintätauko vähintään kerran tunnissa. Nykypäivänä monen työ tapahtuu käytännössä pelkästään istuma-asennossa. Se on tunnetusti epäterveellistä, eikä pelkästään fyysisessä mielessä: tutkimuksissa on todettu, että vaikka vain muutaman minuutin fyysinen aktiivisuus kohottaa vireystilaa, buustaa luovuutta, keskittymiskykyä ja mielialaa. 

Kirjan loppupuolella pureudutaan työyhteisön näkökulmaan: Miten toimisimme parhaiten yhdessä? Mihin suuntaan organisaatioita tulisi kehittää, jotta ne olisivat kestäviä muuttuvassa maailmassa? Tässä osassa pohditaan esimerkiksi sitä, mitkä tekijät työssä tulevat muuttumaan lisääntyvän digitaalisuuden myötä ja mitkä säilyvät ennallaan. luovan ajattelun luonnetta (tästä ajattelin muuten kirjoittaa ihan oman postauksensa) sekä tunteiden ja empatian roolia työssä.

Tiivistetysti Aivot työssä on yksi antoisimmista tietokirjoista, mitä olen viime aikoina lukenut. Hurjasti asiaa monesta eri näkökulmasta, mutta kokonaisuus säilyy helposti omaksuttavana, mielenkiintoisena ja käytännönläheisenä - varmasti myös sellaiselle, jolla ei juuri ole pohjatietoa aiheesta :)


Kirjasta saatu arvostelukappale blogin kautta

perjantai 2. helmikuuta 2018

Erityisherkkä, täysin epäherkkä - vai jotain siltä väliltä?

Voidaanko ihmiset luokitella kahteen ryhmään: erityisherkkiin ja niihin vähemmän herkkiin?

Herkkyydestä keskusteltaessa törmää toisinaan tällaiseen ajatukseen, joka minulle tuntuu intuitiivisesti väärältä. Useimmat ihmisten psykologiset ominaisuudet, kuten persoonallisuuden piirteet ja erilaiset lahjakkuuden muodot, ovat jatkumoita eivätkä yksinkertaisia joko-tai-luokitteluja - miksei tämä koskisi myös herkkyyttä? Ihan tavallisessa elämässä on helppo tunnistaa ihmisiä, jotka eivät vaikuta aivan erityisen herkiltä, mutta joilla selvästi on joitain herkkyyteen viittaavia ominaisuuksia.

Monissa herkkyyttä koskevissa tutkimuksissakin on aiemmin ajateltu, että herkkyys olisi kaksiluokkainen joko-tai-ilmiö. Tämän käsityksen mukaan ihmiset voitaisiin siis jakaa vähemmän herkkään enemmistön ja erityisherkkään vähemmistöön. Viime aikoina on kuitenkin julkaistu mielenkiintoisia uusia tutkimuksia, jotka viittaavat siihen, ettei asia ei ole aivan näin yksinkertainen.



Monelle erityisherkkyyteen tutustuneelle näissä tutkimuksissa käytetty itsearviointikysely lienee tuttu - kyllä, juuri se netissä pyörivä kysely, jonka avulla sinäkin ehkä olet tutustunut herkkyyteesi.  Alun perin kysely kehitettiin mittaamaan yksinkertaisesti herkkyyttä aistitiedon käsittelyssä. Myöhemmin on kuitenkin huomattu, että herkkyys on todellisuudessa moniulotteisempi ilmiö. Se voi ilmetä muutamilla hieman erilaisilla tavoilla, jotka kuitenkin esiintyvät yhdessä niin usein, että on perusteltua olettaa niiden liittyvän "yleiseen" herkkyyteen.

Yksi herkkyyden tutkituista ulottuvuuksista on herkkä ylivirittyminen: tunnetusti herkkä ihminen tuntee muita helpommin kuormittuvansa niin ulkoisista kuin kehon ja mielen sisäisistä ärsykkeistä. Toinen keskinen ulottuvuus on niin sanottu esteettinen herkkyys, joka tarkoittaa taipumusta liikuttua voimakkaasti taiteesta ja kauneudesta. Kolmas herkkyyden "alalaji" on jo edellä mainittu  herkkyys aistiärsykkeille. Herkkä ihminen saattaa muita helpommin kokea esimerkiksi kovat äänet ja kirkkaat valot epämiellyttävinä. Herkkyyttä pitkään tutkineen Elaine Aronin mukaan näiden lisäksi erityisherkkyyteen kuuluu yhtenä osana myös tavanomaista syvällisempi tiedon prosessointi, joka näihin muihin verrattuna tuntuu ainakin minulle hieman vaikeasti tavoitettavalta.



Vastikään julkaistussa laajassa tutkimuksessa saatiin vahvistusta sille, että herkkyys todella näyttää olevan yleinen ilmiö, jolla on kolme toisistaan eroteltavissa olevaa ilmenemismuotoa. Uudempi ja kiinnostavampi havainto sen sijaan oli se, että aineistosta oli havaittavissa kahden sijaan kolme ryhmää herkkyyden suhteen: erityisen herkät, ei-kovin-herkät sekä lisäksi ihmiset, joiden herkkyys oli keskitasoa. Nämä keskivertoherkät olivat itse asiassa ryhmistä suurin, sillä heihin kuului 40 % aikuisista tutkittavista. Samansuuntaisia tuloksia on saatu myös lasten ja nuorten osalta. Herkkyys vaikuttaisikin olevan ainakin suunnilleen normaalijakaumaa noudattava jatkumo, jolla suurin osa ihmisistä sijoittuu keskivaiheille ääripäiden sijaan.

Tutkimuksessa havainnollistettiin herkkyysryhmien välisiä eroja hauskasti rinnastamalla ne kukkiin: erityisen herkät orkideat kärsivät herkästi huonosta kasvuympäristöstä mutta kukoistavat hyvissä olosuhteissa, voikukat taas selviävät hengissä ja hyvinvoivina melkein missä tahansa ympäristössä, ja keskimääräisen herkät tulppaanit asettuvat näiden välimaastoon. Tämä mielikuva myös muistuttaa siitä tärkeästä faktasta, että herkkyys ei suinkaan ole pelkästään ikävyyksille ja pahoinvoinnille altistava ominaisuus vaan myös vahvuus.



Erityisen herkät ihmiset eivät nimittäin ole herkempiä ainoastaan vastoinkäymisille, vaan he myös hyötyvät erityisen paljon myönteisistä kokemuksista. Tutkimuksissa on saatu viitteitä jopa siitä, että  herkät hyötyvät erilaisista psykososiaalisista interventioista keskimääräistä paremmin! Tämä tieto voi ilahduttaa erityisesti niitä herkkiä, jotka kokevat ominaisuutensa olevan ennen kaikkea taakka. Toki se voi olla sitäkin, mutta herkällä ihmisellä on myös potentiaalia ottaa niin sanotusti kaikki ilo irti myönteisistä kokemuksista, hurmioitua elämän pienistä asioista ja kasvaa parhaaksi versioksi itsestään rakastavassa ja kannustavassa ilmapiirissä.

Lokerointi ja yksinkertaistaminen ovat ihmismielelle luonnollisia prosesseja, mutta toisten ihmisten ymmärtämistä ne harvemmin auttavat. Ymmärrys siitä, ettei ihmisiä voida yksioikoisesti jakaa vaikkapa herkkiin ja totaalisen "epäherkkiin" voi auttaa muistamaan, että jokainen meistä on ainutlaatuinen yksilö. Ja toisaalta ilman keinotekoisia raja-aitoja voi olla helpompi havaita yllättäviäkin samankaltaisuuksia: vaikka joku ei olisi aivan yhtä herkkä kuin sinä, hänellä saattaa silti olla jotain tarttumapintaa sinun kokemuksiisi.


Lähteet:

Lionetti, Aron, Aron, Burns, Jagiellowicz, & Pluess (2018). Dandelions, tulips and orchids: Evidence for the existence of low-sensitive, medium-sensitive and high-sensitive individuals. Translational Psychiatry, 8(24).

Pluess, Assary, Lionetti, Lester, Krapohl, Aron & Aron (2017). Environmental sensitivity in children: Development of the highly sensitive child scale and identification of sensitivity groups. Developmental Psychology, 54(1), 51-70.

Kuvat: Unsplash

torstai 1. helmikuuta 2018

Rajallinen vai rajaton tahdonvoima?

Miksi jotkut ihmiset jaksavat väsymyksestä ja vastoinkäymisistä huolimatta pakertaa tavoitteidensa eteen? Miksi toiset taas menettävät tahdonvoimansa heti, kun kaikki ei mene suunnitelmien mukaan?

Uuden tutkimuksen mukaan vastaus voi piillä siinä, millaisia uskomuksia ihmisellä on tahdonvoimasta. Jos pidämme tahdonvoimaa rajallisena, se myös on sitä - ja jos taas uskomme, että se riittää loputtomiin, se vaikuttaisi kantavan paljon pitemmälle! Erittäin kiinnostava ajatus, varsinkin siksi, että psykologiassa on pitkään ollut vallalla käsitys tahdonvoimasta "lihaksena", joka väsyy, kun sitä käytetään, ja kaipaa välillä lepoa toimiakseen tehokkaasti.


Tuoreessa tutkimuksessa testattiin päälle tuhat amerikkalaista ja eurooppalaista arviointityökalulla, joka mittaa niin sanottua implisiittistä teoriaa tahdonvoimasta vaativissa henkisissä ponnistuksissa. Implisiittisillä teorioilla tarkoitetaan ihmisten omia, usein tiedostamattomia käsityksiä ja uskomuksia omista kyvyistään ja ominaisuuksistaan. Tahdonvoiman osalta uskomukset liittyvät erityisesti siihen, uskooko ihminen tahdonvoiman olevan rajallinen vai rajaton resurssi. Tutkimuksessa osallistujat arvioivat itse uskomuksiaan esimerkiksi tämän tyyppisillä väittämillä: "Raskaan henkisen ponnistuksen jälkeen energiani on kulunut loppuun ja minun täytyy levätä palautuakseni."

Tutkimuksessa oli mukana ihmisiä muutamasta eri maasta, ja tahdonvoimaa koskevissa uskomuksissa havaittiin myös mielenkiintoisia kulttuurien välisiä eroja: esimerkiksi amerikkalaiset uskoivat saksalaisia ja sveitsiläisiä useammin, että he tarvitsevat taukoja ladatakseen akkuja sen jälkeen kun ovat rasittaneet mieltään. Eurooppalaiset taas olivat nopeammin valmiita ottamaan vastaan uusia haasteita tahdonvoimaa vaatineiden tilanteiden jälkeen.

Tämänsuuntaiset tutkimustulokset saavat ainakin minussa aina aikaan sen ihmettelyä, miten valtava mielen ja uskomusten voima onkaan. Kaikki ei tietenkään hetkessä muutu ajattelemalla paremmaksi, eikä omien, usein tiedostamattomien uskomusten muuttaminen suinkaan ole aina helppoa. Joka tapauksessa omien uskomusten kanssa työskentely näyttäisi olevan yllättävänkin keskeistä melkein missä tahansa muutoksessa. Toki tahdonvoimaa ja itsekuria voi treenatakin - joka tapauksessa ne vaikuttavat olevan erittäin keskeisiä ominaisuuksia kaikensorttisen elämässä menestymisen ja tavoitteiden saavuttamisen kannalta.


Lähde: Napolitano & Job (2018). Assessing the implicit theories of willpower for strenuous mental activities scale: Multigroup, across-gender, and cross-cultural measurement invariance and convergent and divergent validity. Psychological Assessment.

Kuva: Unsplash