torstai 29. maaliskuuta 2018

Empatian monet muodot

Mitä empatia on? Miksi se on tasapainoisen ja onnellisen yhteiselämän kannalta tärkeää? Miten sitä voisi vahvistaa?

Muun muassa näitä kiehtovia kysymyksiä käsittelee kirja nimeltä Empatia - Myötäelämisen tiede (Elisa Aaltola ja Sami Keto, Into Kustannus 2017). Kirja popularisoi empatiatutkimusta eri tieteenaloilta ja kartoittaa laajasti empatian syntyä, luonnetta, mahdollisuuksia ja varjopuolia. Ote on ilahduttavan poikkitieteellinen: aihetta ruoditaan muun muassa evoluutiobiologisesta, psykologisesta ja filosofisesta näkökulmasta. 

Empatiaa pidetään yhtenä moraalin perustana, joka auttaa meitä ymmärtämään muiden tunteita ja kokemuksia sekä sitä kautta välittämään heidän hyvinvoinnistaan. Onkin vaikeaa kuvitella moraalia ilman empatiaa. Usein empatiasta puhutaan ennen kaikkea läheisten ihmissuhteiden kontekstissa, jossa se totta kai onkin äärimmäisen tärkeä juttu. Toisaalta laajemmin ajateltuna empatia on keskeistä myös yhteiskunnan toimivuuden kannalta: se auttaa meille ihmisille (ja monelle muullekin eläinlajille, kuten kirjassa muistutetaan) luontaista  toimia yhteistyössä ja rakentaa yhteenkuuluvuuden siteitä yksilöiden välille.



Empatia ei kuitenkaan ole yksi yhtenäinen könttä tunteita vaan hyvin moninainen ilmiö. Kirjan ensimmäisessä osassa käsitelläänkin sitä, mistä empatiassa oikeastaan on kyse. Länsimaisessa ajattelussa, niin filosofisessa kuin arkisessa, on pitkään vallinnut jako järjen ja tunteen välillä. Nykytiedon valossa tämä eronteko näyttää kuitenkin aika keinotekoiselta: rationaalinen mielemme, tunteemme ja keholliset tuntemuksemme ovat kaikki jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Empatiaa pidetään usein nimenomaan tunnepuolen ilmiönä, muta todellisuus on moniulotteisempi. Empatialla on liuta erilaisia muotoja, joilla voi myös olla erilaisia moraalisia seurauksia. Empatiaan ei tulisi suhtautua itsestään selvänä vastauksena ongelmiin ihmisten välillä, sillä ilman kognitiivista empatiaa myös esimerkiksi toisten manipulointi olisi mahdotonta.

Tästä pääsemmekin empatian eri muotoihin, joiden erittely oli mielestäni yksi kirjan kiinnostavimmista osioista ja tarjosi minullekin paljon uutta tietoa ja pohdittavaa. Ensiksikin empatia voi olla projektiivista tai simuloivaa. Projektiivisesta empatiasta on kyse silloin, kun mietimme, miltä meistä tuntuisi olla toisen asemassa. Tällöin me heijastamme omat ominaisuutemme ja kokemusmaailmamme empatian kohteeseen, mikä ei välttämättä tee tälle oikeutta. Hyvistä tarkoitusperistä huolimatta projektiivinen empatia voikin johtaa siihen, että jumitamme omassa näkökulmassamme. Simuloiva empatia puolestaan vastaan kysymykseen, miltä toisesta tuntuu: pyrimme siis hahmottamaan toisen kokemusta astumalla hänen saappaisiinsa. Mielenkiintoinen kysymys toki on, onko projisoimisesta edes mahdollista päästä täysin eroon: voiko oman itsensä ulkopuolelle todella asettua tai täysin erilaisen ihmisen mielenmaisemaa oikeasti ymmärtää?

Toinen tärkeä erottelu koskee kognitiivista ja affektiivista empatiaa. Kognitiivinen empatia tarkoittaa toisen mielen ymmärtämistä järjellä. Affektiivinen empatia puolestaan vititaa kokemusten ja tunteiden jakamiseen, siihen kun toisen hätä herättää meissä hätää ja toisen onnellisuus onnellisuutta. Toisten tunne niin sanotusti resonoi meissä - ei täysin samanlaisena kuin alkuperäisessä "omistajassaan", mutta kuitenkin sellaisena, että se synnyttää välillemme jonkinlaisen ymmärryksen ja samastumisen siteen.  Affektiivinen empatia ei kuitenkaan tarkoita tunteiden automaattista tarttumista ihmisestä toiseen: resonaatiossa tiedämme, että toisen yksilön tunnetila on liikkunut meihin - emme siis katoa toisen tunteisiin. Tietoisuus itsen ja toisen rajoista on moraalisessa(kin) mielessä tärkeää pitää yllä. Juuri affektiivista empatiaa voidaan pitää moraalin kannalta keskeisenä, sillä pelkkä kogniitivinen empatia mahdollistaa toisten hyväksikäytön ja manipuloinnin - esimerkiksi psykopaatit usein osaavat kyllä hyvin tunnistaa toisten tunteita ja niiden syitä, mutta eivät sen sijaan pysty affektiiviseen empatiaan. 

Empatia liittyy hyvin vahvasti paitsi tunteisiin, myös ruumiillisiin tuntemuksiin, joita toisten ihmisten tunteet meissä herättävät. Toisaalta empatia voi olla - ja ehkä sen suorastaan tulisi olla - myös reflektiivistä. Reflektiivinen empatia on ikään kuin empatian metataso, jolla havainnoimme esimerkiksi sitä, mitkä empatian muodot meissä korostuvat missäkin tilanteissa, ja millaisia ajatuksia, asenteita ja ennakkoluuloja tilanteeseen liittyy. Sen avulla voimme oppia jäsentämään paremmin sekä muita että itseämme ja kehittää moraalista oivalluskykyämme. Harjoittelua se kuitenkin yleensä vaatii. 

Kirjan toisessa osassa huomio suunnataan erityisesti empatiaan yhteiskunnassa, sosiaalisissa suhteissa ja myös lajien välillä, laajentaen empatian koskemaan ihmisten lisäksi myös muita eläimiä ja mahdollisesti jopa elotonta luontoa. Lisäksi kirjoittajat erittelevät sitä, millaisia esteitä empatian tiellä voi olla: millaisissa tilanteissa tai ketä kohtaan meidän on vaikea tuntea empatiaa - ja miksi? Todella mielenkiintoisten kysymysten äärellä siis ollaan, ja itse asiassa tämän kirjan aihepiireistä riittäisi kirjoitettavaa aika monen postauksen verran. Mutta lyhyesti: vahva suositus tälle kirjalle! :)  

tiistai 13. maaliskuuta 2018

Yksi elämäsi tärkeimmistä taidoista: Opi oppimaan!

Eräs tärkeä taito niin työ- ja koulumaailmassa kuin muussakin elämässä tärkeä taito on oppia oppimaan. Opiskelussa oppimistavoite on tietysti sisäänrakennettu,  mutta työelämässä unohdutaan usein korostamaan pelkästään osaamista - vaikka taito ja into kehittää omaa osaamista ja oppia uutta ovat usein vähintään yhtä tärkeitä. Osaaminen nimittäin valitettavasti vanhenee. Oppiminen on kykyä muuntautua vastaamaan uusiin haasteisiin paremmin, soveltaa ja luoda, sekä nähdä yhteyksiä siellä, missä niitä ei ole tavattu nähdä. Vahva osaaminen tietysti on hyvä pohja uuden oppimiselle: olemassa olevalle pohjalle on usein helpompi rakentaa sen sijaan, että joutuisi aloittamaan tyhjästä.



 Joskus vankka osaaminen voi kuitenkin olla oppimisen tiellä. Erityisen haastavaa monelle on poisoppiminen siitä, mitä on totuttu tekemään, mutta mikä ei muuttuneissa olosuhteissa enää toimi. Tuttu ja turvallinen on meille helppoa ja kognitiivisesti miellyttävää. Se ei haasta älyllisesti eikä herätä kurjia epävarmuuden tunteita tai pelkoa omasta pärjäämisestä. Niinpä uudet haasteet herättävät helposti kielteisiä tunteita (joko pelkästään tai myönteisten tunteiden ohella): pelkoa, epävarmuutta, ärsyyntymistä ja stressiä siitä, pystynkö vastaamaan odotuksiin. Nämä tunteet ovat tietysti ymmärrettäviä, sillä muutokset vaativat meitäkin muuttumaan, eikä se välttämättä ole helppoa tai mukavaa. Muutosvastarintaan on helppo lipsahtaa silloinkin, kun uudistukset ja oppimisvaatimukset ovat perusteltuja. Onkin hyvä tutkailla, milloin vastahankaan asettuminen on todella tarpeen, ja milloin se taas on lähinnä kehityksen ja "paremman tulevaisuuden" tiellä.
 
Luin mielenkiintoisen artikkelin, jossa esiteltiin neljää ominaisuutta, jotka edistävät oppimista ja kehittymistä. Ne eivät kuitenkaan ole piirteitä, joita meillä synnynnäisesti joko on tai, vaan enemmänkin suhtautumistapoja ja jo itsessään taitoja. Ensimmäinen ja ehkä keskeisin on halu oppia ja kehittää itseään paremmaksi - vahva sisäinen motivaatio potkii tehokkaasti eteenpäin monilla oppimisen osa-alueilla.  Toinen on itsetuntemus sekä asenteiden että oman tämänhetkisen osaamisen suhteen. Mitkä ovat vahvuuksiani, ja miten voisin parhaiten hyödyntää niitä? Missä minulla on eniten kehitettävää? Kolmas on tietysti uteliaisuus ja taito jatkuvasti kysellä ja ihmetellä. Voimme esimerkiksi ottaa mallia lapsista, joilta tämä sujuu luonnostaan. Neljäs oppimisen edistäjä on  oman haavoittuvuuden ja epävarmuuden kanssa pärjääminen: uutta oppiessamme joudumme väistämättä kohtaamaan myös epäonnistumisia, mutta niistäkin voi selvitä hukkaamatta innostusta ja uskoa itseen ikuisiksi ajoiksi.


Onneksi oppimisen ja opiskelun ei tarvitse olla pelkkää yksinäistä puurtamista kirjojen äärellä!


Lopuksi haluan jakaa kanssanne muutaman simppelin vinkin, joiden avulla voit kehittyä ketterämmäksi oppijaksi:
 
  • Pyydä palautetta - ja kuuntele se avoimin mielin, puolustelematta itseäsi. Usein, kun saamme kielteistä palautetta, siirrymme heti puolustuskannalle ja selittelemme itseämme. Oppimisen kannalta on tietysti parempi pyrkiä aidosti hyötymään palautteesta.
  • Leiki ja kokeile uusia lähestymistapoja ja käyttäytymismalleja. Saisiko tylsästä tehtävästä kiinnostavamman, jos sen kokeilisikin toteuttaa aivan eri tavalla kuin yleensä? Ajatuksilla saa leikki - älä hylkää ideoita heti niiden syntyvaiheessa!
  • Etsi yhteyksiä - sieltäkin, missä niitä ei ensi silmäyksellä vaikuta olevan. Voit esimerkiksi pohtia, miten jokin harrastuksesi tai vaikka perhe-elämäsi kautta kehittämäsi taito voisi auttaa sinua työelämässä.
  • Muista reflektoida! Aiempien kokemusten, haastavien tilanteiden ja onnistumisten analysoiminen auttaa tunnistamaan, mitä mistäkin on oppinut, mikä ei ihan mennytkään suunnitelmien mukaan, ja miten jatkossa saman tyyppisen ongelman voisi ratkaista sutjakammin.  Myös omaan oppimistyyliin tutustuminen auttaa uusien haasteiden edessä.

Mitä sinä olet oppinut tällä viikolla? Mitä haluaisit seuraavaksi oppia?


Kuvat: Unsplash

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Älä keskity itseesi - hyvä elämä on yhteinen asia

"Keskity enemmän itseesi" tuntuu olevan nykyään suosittu elämänohje onnellisuuden, stressin vähentämisen ja yleisesti paremman hyvinvoinnin tavoitteluun. Tietyssä määrin siinä on totta kai perää: jos kokonaan laiminlyö omat tarpeensa ja tempautuu vaikkapa työn tai toisten auttamisen pyörteisiin, voi uupumus iskeä. Toisaalta uskon, että aika monet ongelmat ja ahdistukset johtuvat pikemminkin siitä, että keskitymme liikaa itseemme: vatvomme tunteitamme ja ihmissuhteitamme, ehkä tulkitsemme vinoutuneesti melkein kaiken liittyvän juuri meihin ja meidän pikku pulmiimme.

Palautuminen, rentoutuminen ja oma aika ovat tietysti tärkeitä meille kaikille. Hyvä elämä on kuitenkin yhteinen asia: yhteys lajitovereihin on meille ihmisille suorastaan elintärkeää. Itsetuntemus ja omien sisäisten mörköjen kohtaaminen voivat toki auttaa sen saavuttamisessa, mutta jokainen ymmärtänee, että liika itsessä vellominen ei niinkään. Itse asiassa liiallinen itseen keskittyminen  pikemminkin haittaa yhteyden löytämistä. Ja joskus esimerkiksi itsetutkiskelun tai itsensä kehittämisen kaltaisten hienojen käsitteiden takaa saattaa paljastua silkkaa itsekeskeisyyttä.


Self help -kirjallisuus ja hyvinvointipuhe sortuvat joskus ylitsepursuavaan individualismiin: saatetaan jopa väittää, että onnellisuus on vain meistä itsestämme kiinni, ja sen keskiössä on se, että toteutamme mahdollisimman autenttisesti omaa itseämme. Pelkkä itsensä toteuttaminen ei välttämättä kuitenkaan riitä onnellisuuteen - innostuksen ja flow'n kokemuksiin ehkä, mutta ei kokonaisvaltaisen hyvään ja merkitykselliseen elämään. Siinä kun hyvät ihmissuhteet, läheisyys ja välittäminen nimittäin ovat erittäin keskeisiä juttuja.



Oletko joskus kärvistellyt sellaisen eksistentiaalisen kriisin kourissa, joka saa kyseenalaistamaan koko elämän merkityksellisyyden? Onko sinusta joskus tuntunut siltä, että vaikka kaikki on päällisin puolin hyvin, elämästäsi puuttuu syvempiä merkityksiä ja mielekkyyttä? Luultavasti tällaiset pohdinnat ovat monelle jossain määrin tuttuja, toivottavasti vain hetkellisesti.

Merkityksellisyyden tunteen voi tietysti löytää mielekkäästä ja kiinnostavasta tekemisestä, mutta usein se kuitenkin nivoutuu jollain tavalla toisiin ihmisiin: on nimittäin vaikea tuntea elämäänsä ja itseään merkityksettömäksi, jos rakastaa, tulee rakastetuksi ja kokee yhteenkuuluvuutta toisten kanssa. Toisten auttaminen ja hyvän tekeminen ovat mitä parhaimpia vastalääkkeitä merkityksettömyyden tunteille. Individualistisesta kulttuuristamme huolimatta ihminen on pohjimmiltaan laumaeläin, jolle on tärkeää löytää oma paikkansa laumassa.



Sen lisäksi, että ihmisen perusluonne lajina on sosiaalinen, myös minuutemme - tai oikeastaan koko olemassaolomme - rakentuu vuorovaikutuksessa toisiin. Ihminen ei ole pelkästään yksilö vaan ennen kaikkea suhdelo (törmäsin tähän loistavaan sanaan mm. tässä Frank Martelan kolumnissa).  Ihmisyys rakentuu vuorovaikutuksessa toisen kanssa. Minuus alkaa kehittyä ensimmäisissä vuorovaikutussuhteissa, joissa vauva peilaa itseään hoitajiinsa. Myöhemminkin suhteemme toisiin ihmisiin - sekä todelliset että kuvitteelliset, mielemme sisäiset mallit - määrittävät hyvin vahvasti sekä sitä, keitä olemme, että sitä, miten voimme.

Itsensä toteuttamisen ja yhteenkuuluvuuden sekä rakkauden tarpeet elävät meissä rinnakkain. Psykologian kentällä melko suositun itseohjautuvuusteorian mukaan ihmisillä on kolme psykologista perustarvetta: autonomia ja kyvykkyys, jotka liittyvät enemmän siihen itsensätoteuttamispuoleen, sekä yhteenkuuluvuuden kokeminen. Jotkut lisäävät listaan erikseen vielä hyvän tekemisen. Käytännössä näitä tarpeita ei ole edes pakko ajatella toisistaan erillisinä. Usein esimerkiksi itsensä toteuttaminen nivoutuu jollain tavalla yhteisen hyvän edistämiseen ja yhteyksien luomiseen ihmisten välille. Miettikää nyt vaikka taiteen tekemistäkin: ensisilmäyksellä se saattaa vaikuttaa puhtaasti omien ideoiden toteuttamiselta, mutta ainakin itse näen, että pohjimmiltaan (ja parhaimmillaan) se nimenomaan luo yhteyksiä ja ymmärrystä ihmisten välille. 

Omasta hyvinvoinnista on siis tärkeää pitää huolta, mutta oman pään sisälle ei kannata jäädä. Yhteys toisiin ihmisiin auttaa usein näkemään myös ne oman pään sisäiset ongelmat erilaisessa, usein armollisemmassa valossa. On helppoa kuvitella, että kukaan ei kuitenkaan ymmärrä: mutta annammeko edes tilaisuutta siihen? Joskus on ehkä helpompaa eristäytyä kuin avautua, mutta jokainen varmasti tietää, kumpi pitemmän päälle kannattaa.





Leppoisaa sunnuntaita ja merkityksellistä uutta viikkoa! :) 


Kuvat: Unsplash