Puhumisen rajat

Sitä sanotaan, että vaikeista tai mieltä vaivaavista asioista puhuminen auttaa. Epäilemättä näin on, ainakin tiettyyn pisteeseen saakka - aika paljonhan oma ammattinikin perustuu ennen kaikkea vuorovaikutukseen, josta suuri osa on juuri sitä puhumista. Kaikki varmasti (toivottavasti) tietävät, miten hyvältä ja helpottavalta tuntuu, kun pääsee kunnolla avautumaan mielessä myllertävästä ongelmasta tai hankalasta tunteesta luotettavalle ja läheiselle ihmiselle. Kun etsimme sanoja kokemuksille ja tunteille, pääsemme parhaassa tapauksessa itsekin niistä paremmin perille, hoksaamme yhteyksiä asioiden välillä, ehkä löydämme ratkaisuja, ja tietysti saamme kokea yhteyttä toiseen ihmiseen, toivon mukaan saada häneltä empatiaa ja ulkopuolisen perspektiiviä asiaan. Itse olen pitkään ollut vannoutunut puhumisen kannattaja, ja se oli tietysti yksi syy siihen, miksi ylipäätään hakeuduin opiskelemaan psykologiaa. Myös omassa elämässäni puhuminen on se keino, johon hyvin hanakasti tartun, jos jokin asia vaivaa mieltäni. Usein puhuminen totta kai auttaa, mutta viime aikoina olen tullut pohtineeksi paljon myös sitä, miten tämäkin asia - kuten lähes mikä tahansa muukin - voidaan vetää överiksi, jolloin siitä saattaa olla myös suorastaan haittaa.

Olen verbaalinen tyyppi, jolle sekä puhuminen että kirjoittaminen ovat luontevia tapoja sekä ilmaista että käsitellä mielenliikkeitäni. Totta kai on aiheita, joista arastelen puhua, ja toki puheenaiheet ja avautumisen taso vaihtelevat eri ihmissuhteissa (en tiettävästi ole niitä ihmisiä, joilla on valtava tarve avautua henkilökohtaisuuksistaan jokaiselle vastaantulijalle), mutta joka tapauksessa olen aina ajatellut, että puhuminen kannattaa. Ongelma vaan onkin siinä, että olen niin kiintynyt puhumiseen, että pääädyn toisinaan suojaamaan sen avulla itseäni siltä, että joutuisin todella kohtaamaan ne haasteellisilta tuntuvat tunteet ja tilanteet. Koen, että puhuminen on parhaimmillaan parantavaa, mutta pahimmillaan se etäännyttää itse kokemuksesta ja sen käsittelystä tunnetasolla. Kun sopivat sanat on kerran löytänyt, voi tuntua helpolta ja turvalliselta vatvoa mieltä vaivaavaa asiaa puheen tasolla uudelleen ja uudelleen - sen sijaan, että niin sanotusti ottaisi härkää sarvista ja tekisi asialle jotain, ehkä kohtaisi pelkonsa muutenkin kuin vain ajatuksissaan. Puhumisesta on usein hyvä aloittaa, mutta todellisen muutokseen tekemiseen se harvoin riittää.

Tutkimukset esimerkiksi traumoista selviämisestä viittaavat siihen, että oman tarinan jäsentäminen ja kertominen auttaa sen käsittelyssä ja lopulta sen hyväksymisessä. Tätä en todellakaan epäile; koen itsekin, että monista pienemmän mittakaavan vaikeuksista on päässyt paremmin irti, jos niistä on päässyt puhumaan jollekin, ja ehkä myös kirjoittamaan. Kuitenkin me kaikki tiedämme, että vaikeuksista selviämiseen ja ikävien tunteiden kanssa pärjäämiseen tarvitaan myös taitoa hyväksyä se, mitä on jo tapahtunut ja mille ei voi mitään, ja lopulta päästää siitä irti (mikä ei tietenkään tarkoita unohtamista, vaan ennen kaikkea elämän jatkamista ja tulevaan suuntautumista). Puhumisen, analysoimisen, hyväksynnän ja irtipäästämisen väliset suhteet pohdituttavat minua edelleen kovasti, sillä todennäköisesti kaikkia näitä tarvitaan - tärkeintä vaan olisi tunnistaa se, milloin mikäkin toimii ja milloin on aika siirtyä kokeilemaan vähän toisenlaista lähestymistapaa. 

Tietenkään puhuminenkaan ei ole aivan niin yksioikoinen juttu, kuin mitä yhtäkkiseltään voisi ajatella: ongelmistaan ja tunteistaan kun voi puhua hyvin monella eri tavalla. Toisinaan jo pelkästä tunteesta ja sen aiheuttaneesta tilanteesta tai ajatuksesta kertominen voi helpottaa, kun taas toisinaan tarvitaan sellaista puhetta, jossa todella käsitellään asiaa, haetaan oivalluksia, ratkaisuja ja itseymmärrystä pelkän vaahtoamisen ja paikallaan junnaamisen sijaan. Itse olen huomannut juuttuvani usein nimenomaan sellaiseen tunnepitoiseen surkutteluvaiheeseen, jossa toistetaan samoja ei-järkiperäisiä pointteja uudelleen ja uudelleen mutta ei edetä asian kanssa yhtään mihinkään. Minulle tämä on juuri sitä puhetta, johon on helppo jumiutua - tulee sellainen tunne, että käsittelee tunnetta tai ongelmaa, vaikka tosiasiassa vaan välttelisi sen kohtaamista sillä, että keskittyy siitä jauhamiseen. 

Puheelle ja keskustelulle on aikansa, mutta joskus on aika myös nähdä, kuulla, tuntea, kokea ja ennen kaikkea tehdä. Siitä joudun toisinaan itseäni muistuttamaan.