tiistai 29. maaliskuuta 2016

Introvertit - työpaikan hiljainen vallankumous

Lukaisin vastikään ruotsalaisen Linus Jonkmanin kirjan Introvertit - työpaikan hiljainen vallankumous (julkaistu 2013), jota olin ehtinytkin selailla kirjakaupassa jo useampaan kertaan. Taisin hieman vieroksua kirjaa nimen perusteella, sillä luulin sen käsittelevän pelkästään introverttien asemaa työelämässä, ja vieläpä introverttiuden ihanuutta korostavasta näkökulmasta. Yllätyin kuitenkin positiivisesti, sillä kirja oli hauskaa ja viihdyttävää luettavaa ja tarjosi paljon ajatuksenaihetta tutusta teemasta. Paljon kirjassa tietysti oli entuudestaan tuttuakin tietoa, olenhan lueskellut persoonallisuuteen liittyvistä aiheista melko paljon, mutta tieto oli koottu mukavan selkeään pakettiin, jota luki mielellään ihan huvikseen, vaikka suuria uusia oivalluksia ei varsinaisesti tullutkaan. 

Kirjassa käsitellään introversion eri ulottuvuuksia mukavan laaja-alaisesti ottaen huomioon paitsi sosiaalisen kontekstin, myös introverttien tavan käsitellä tietoa, opiskella ja työskennellä. Luonnollisesti liikkeelle lähdetään introversion määritelmästä ja sen vertailusta jatkumon toiseen ääripäähän, ekstroversioon. Kaikeksi onneksi Jonkman muistaa mainita yhden seikan, joka itseäni aina introversiokeskustelussa vaivaa: kaikesta tutkimuksesta huolimatta asiantuntijatkaan eivät ole päässeet yksimielisyyteen introversion määritelmästä. Valtaosa on kuitenkin yhtä mieltä siitä, että introversioon liittyy keskeisesti kolme piirrettä: itsenäisyys, keskittyminen ja pohdiskelu. Itsenäisyydellä tarkoitetaan ennen kaikkea sitä, että introverteilla on vähäisempi sosiaalisen kanssakäymisen tarve kuin ekstroverteilla ja usein myös vähäisempi tarve mukautua ryhmäpaineeseen. Tämän ydinpiirteen lisäksi ajatellaan, että introvertit pystyvät keskittymään yhteen tehtävään pitkään väsähtämättä välillä ja ajattelevat syvällisesti ja perusteellisesti. 



Jonkman kirjoittaa paljon siitä, miten monet meistä ovat oppineet toimimaan ekstrovertilla tavalla, vaikka olisimme pohjimmiltamme introvertteja. Toisaalta aiempina vuosikymmeninä tilanne on ollut  jossain määrin päinvastainen, kun esimerkiksi ihannetyöntekijänä on pidetty hiljaista ja tunnollista puurtajaa sanavalmiin verkostoitujan sijaan. Kirjassa vinkataankin, että oman todellisen persoonallisuustyypin löytämiseksi kannattaa pohtia, mitä tekee silloin kun ei ole pakko tehdä mitään. Introvertti saattaa esimerkiksi käyttäytyä töissä ekstrovertilla tavalla ihan menestyksekkäästi mutta vapaalla nauttia kaikista eniten yksinäisistä kävelyretkistä tai hyvään kirjaan uppoutumisesta. Ekstrovertti taas saattaa joskus joutua hillitsemään sosiaalisuuttaan keskittyäkseen vaikkapa paperitöihin (työkavereiden kanssa lörpöttelyn sijaan) mutta illalla rentoutuu ja virkistyy parhaiten tapaamalla ystäviä. Eri tilanteisiin sopivien roolien omaksumisessa ei ole sinänsä mitään väärää, mutta silti tässäkin kirjassa kannustetaan myös introvertteja olemaan omia itsejään ja ottamaan ominaisuutensa hyvistä puolista kaiken irti. Näin itsekin ajattelen, sillä vaikka itseään voi ja on suotavaakin kehittää, omaa persoonallisuuttaan ei voi kääntää päälaelleen, joten sen kanssa ei auta muu kuin tulla ainakin joten kuten toimeen. 

Pidin kirjassa siitä, miten siinä korostetaan moneen otteeseen, että monet ihmiset eivät ole puhtaasti joko introvertteja tai ekstrovertteja, vaan on myös ambivertteja eli ihmisiä, jotka ovat jotain siltä väliltä. Itse olen aina hieman vieroksunut jyrkkää introvertti-ekstrovertti-jaottelua ihan henkilökohtaisistakin syistä, sillä en ole osannut koskaan sijoittaa itseäni yksiselitteisesti kumpaankaan kategoriaan. Jonkmanin kirjasta löytyvän testinkin mukaan olen selkeästi ambivertti, jolla on sekä introvertteja että ekstrovertteja ominaisuuksia. Tämän ymmärtäminen voisi toki lisätä itsetuntemusta ja tuoda sen myötä varmuutta, mutta jollain tavalla se harmittaa: olisipa mutkatonta samastua selkeästi jompaan kumpaan leiriin! Toisaalta voisihan asian ajatella niinkin, että ambivertti voi parhaimmillaan olla yhdistelmä introverttien ja ekstroverttien hyviä puolia (mutta toki myös huonoimmillaan yhdistelmä molempien ärsyttäviä puolia, ja siltä itsestäni heikkoina hetkinä helposti tuntuu). 



Kirjassa paljon esillä oleva työelämän näkökulma oli myös kiinnostava, sillä valitettavasti lienee aivan totta, että ekstrovertteja piirteitä ja käyttäytymismalleja painotetaan työelämässä ja myös koulussa liikaa. Toki yhteistyökyky ja esiintymisvalmiudet ovat monessa työssä tärkeitä (yhteistyökyky varmasti lähes kaikissa, aika harvaa työtä kun tehdään täysin eristyksissä muista), mutta niin olisivat varmasti monet sellaiset ominaisuudet, jotka usein liitetään introversioon: tunnollisuus, syvällinen ajattelu, päätösten perustaminen huolelliseen harkintaan, itsenäisyys, pitkäjänteisyys... Toisaalta itse ajattelen, että nämäkään asiat eivät ole ihan niin joko tai - kai tunnollisia ekstrovertteja ja huithapeleita introverttejakin löytyy? Taitaa olla taas syytä pitää mielessä, että useimmat modernin psykologian "totuuksista" perustuvat keskiarvoihin ja todennäköisyyksiin, joten poikkeustapauksia löytyy aina, vaikka yleinen tendenssi olisikin tietynlainen. 

Löytyykö lukijoiden joukosta introvertteja, ekstrovertteja vai kenties jotain muuta? Koetteko tarvetta määritellä itseänne tällaisten asioiden kautta? Millaisia ajatuksia aihe muuten herättää?


maanantai 21. maaliskuuta 2016

Ajatuksia onnesta

Somekontaktini tiesivät kertoa, että eilen vietettiin kansainvälistä onnellisuuden päivää. En ollut kuullutkaan moisesta aiemmin, mutta mikäs siinä: vähän kaikelle tuntuu nykyään olevan oma nimikkopäivänsä, ja jos sen tarkoitus on kiinnittää huomiota tärkeään asiaan, en näe siinä mitään ongelmaa. Onnellisuuspäivän kunniaksi aloin tietysti miettiä taas kerran, mitä itse ajattelen onnellisuudesta. Aihetta on vatvottu täällä blogin puolellakin ihan sen alkumetreiltä lähtien, mutta uusien kokemusten ja toki myös karttuneen tietopohjan myötä omatkin ajatukseni aiheesta ovat varmasti muuttuneet alkuajoista melko lailla. 

Minulle (ja uskoisin että monelle muullekin) tulee onnellisuudesta ensimmäisenä mieleen sellaisia käsitteitä kuin terveys, rakkaus, ystävyys ja mahdollisuus tehdä mielekkäältä tuntuvaa työtä. Nämä kaikki ovat tietysti tärkeitä ja tavoiteltavia asioita, mutta nykyään olen taipuvainen ajattelemaan onnellisuutta enemmänkin tekemisenä tai pyrkimyksenä kuin staattisena asiaintilana. Toisinaan sanotaan, että rakkaus ilmenee ennen kaikkea teoissa, ja itse laajennan tämän mielelläni koskemaan myös onnellisuutta - tai ehkä usein on osuvampaa puhua hyvästä elämästä. Itse näen onnen ja ilon välisen eron ennen kaikkea siinä, että ilo on hetkellinen tunnekokemus, kun taas onni ei ole yksittäinen perustunne vaan laajempi kokonaisuus, yleinen kokemus oman elämän laadusta. 



Gradua tehdessäni tutustuin itseohjautuvuusteoriaan, joka korostaa sisäisen motivaation merkitystä ihmisen psykologisen hyvinvoinnin muotoutumisessa. Teorian mukaan meillä kaikilla on sisäänrakennettu tarve itsenäisyyteen, kyvykkyyden tai pärjäämisen tunteeseen sekä yhteyteen toisten ihmisten kanssa, ja näitä tavoitteita edistävät teot koetaan sisäisestä motivoivina eli sellaisina, jotka tuntuvat itsessään mielekkäiltä ja tavoittelemisen arvoisilta. Sisäisesti motivoitunut toiminta ei takaa jatkuvaa mielihyvää tai ylitsepursuavaa iloa, mutta se tekee elämästä pitemmän päälle mielekkään ja tarkoituksellisen tuntuista. Tunnen kovasti vetoa näihin ajatuksiin, sillä en osaa ajatella onnellisuutta tai hyvää elämää pelkkänä passiivisena öllöttämisenä: toki tietoinen läsnäolo ja  pienistä hetkistä nauttiminen tuovat hyvää oloa ja mielenrauhaa, mutta niiden lisäksi tarvitaan jotain, mikä antaa elämälle suunnan ja tarkoituksen (tai jos ei aivan tarkoitusta, niin ainakin oleellisilta tuntuvia tavoitteita). Ajattelen, että onni ei ole olemista vaan tekemistä, eteenpäin pyrkimistä ja oman olemisen suuntaamista mielekkääseen toimintaan.

Kun mietin sitä, mitkä tekemiset omalla kohdallani ovat kaikkein mielekkäimpiä, etusijalle nousee luominen. Motivoidun parhaiten sellaisesta tekemisestä, jossa pääsee luomaan maailmaan jotain uutta. Joskus luominen voi olla niinkin konkreettista kuin vaikkapa tämän blogin tai minkä tahansa muun tuotoksen kirjoittaminen, mutta luomisessa voi olla kyse myös esimerkiksi ymmärryksen ja uuden tiedon luomisesta, mikä erityisesti saa pääkoppani kihisemään innostuksesta. Luominen ei koskaan tapahdu tyhjiössä (ainakaan minun ajatusmaailmani puitteissa), vaan siinä on pitkälti kyse uusien yhteyksien näkemisestä, soveltamisesta ja tuttujen asioiden yhdistelemisestä uudella tavalla. Luovuus ei missään nimessä rajoitu pelkkään taiteelliseen toimintaan, vaan sitä voi harjoittaa lähes missä tahansa työssä - itse esimerkiksi ajattelen, että psykologin asiakastyö tai tieteellinen tutkimus on oikein oivallinen paikka uuden luomiseen (tai siis tutkimushan jo lähtökohtaisesti on uuden tiedon luomista). Olen pitkään ajatellut olevani hyvinkin teoreettinen ja abstrakteihin pohdintoihin taipuvainen tyyppi, mutta viime aikoina olen huomannut, että koen erityisen motivoivina sellaiset puuhat, joiden lopputuloksena on jokin konkreettinen (hyvin usein kirjallinen) tuotos.

Minulla ei ole tarjota vastauksia siihen, miten tulla onnelliseksi. Haluaisin kuitenkin hieman tuuppia teitä kaikkia siihen suuntaan, että löytäisitte elämäänne jotain mielekästä tekemistä, joka saa teidän sydämenne lyömään tiheämmin ja mielenne pursuamaan elinvoimaa ja innostusta. Omaa juttua ei ole aina helppo löytää, ja sen toteuttamisen tiellä voi tulla vastaan monenlaisia esteitä. Siitä huolimatta aika varma siitä, että jokaisella meistä on mahdollisuus etsiä ja luoda elämäänsä lisää mielekkyyttä ja itsensä toteuttamisen mahdollisuuksia - mutta kokeilematta niitä on vaikea löytää :) 

Mikä sinut tekee tänään onnelliseksi? 

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Epätäydellisyyden lahjat

Eräs ystäväni suositteli minulle joskus Brené Brownin kirjoja, joista yhden päädyin viimein lukemaan. Kyseessä on teos nimeltä Epätäydellisyyden lahjat - unohda ulkoiset paineet ja ole oma itsesi (The Gifts of Imperfection, 2010, suomeksi julkaistu 2015). Jos kyseisen tutkija-kirjailijan tuotoksia ei olisi suositellut ihminen, jonka tiedän olevan monessa asiassa hyvin samanhenkinen kuin minä, en olisi varmastikaan valinnut lukulistalle tuolla tavoin nimettyä kirjaa (suoraan sanottuna haiskahtaa vahvasti erityisen lällyltä self helpiltä). Kirja oli kuitenkin positiivinen yllätys ja herätti paljon ajatuksia täydellä sydämellä elämisestä, häpeän käsittelystä ja lempeydestä itseä kohtaan.

Amerikkalainen Brené Brown on tutkija, kirjailija ja sosiaalityön professori, joka aloitti tutkijanuransa tutkimalla häpeää: sitä, miten häpeän ja pelon kokemukset vaikuttavat meihin, ja miten häpeänsietokyvyn harjoittaminen arkielämässä voi muuttaa elämäämme ja ihmissuhteitamme parempaan suuntaan. Sittemmin Brownin tutkimustyö on kohdistunut myös johonkin, mitä hän kutsuu täydellä sydämellä elämiseksi: Miten elämme aidosti ja oman arvomme tuntien? Miten vaalimme rohkeutta, myötätuntoa ja yhteyttä, joita tarvitsemme pärjätäksemme epätäydellisyytemme kanssa ja oivaltaaksemme olevamme rakkauden, ilon ja joukkoon kuulumisen arvoisia? Aika suuria ja moniulotteisia kysymyksiä siis. Brownin tutkimusmetodit ovat laadullisia (voisipa muuten ollakin aika haasteellista pureutua noihin kysymyksiin kvantitaviisilla menetelmillä), ennen kaikkea haastatteluja, ja hän kutsuukin kirjassa itseään tarinoiden kerääjäksi. 



”Tarinansa ottaminen omaksi ja itsensä rakastaminen niin tehdessään on rohkeinta, mitä ihminen voi tehdä.”

Brownin määritelmän mukaan täydellä sydämellä eläminen on tapa toimia elämässään oman arvonsa tuntien ja vaalia itsessään rohkeutta, myötätuntoa ja yhteyttä muihin ihmisiin. Tällainen elämäntapa ei ole kerran tehtävä valinta vaan koko elämän mittainen prosessi. Epätäydellisyyden lahjat -kirja keskittyy esittelemään Brownin tutkimustyöhön perustuvia ajatuksia siitä, millaiset elämäntavat, valinnat, asenteet ja teot kuvaavat täydellä sydämellä eläviä ihmisiä - ja mitä siis kuka tahansa meistä voisi omaksua omaan elämäänsä tehdäkseen siitä hitusen täydempää ja onnellisempaa (joskin Brown itse ei juuri käytä onnellisuuden käsitettä). Tärkeitä käsitteitä omanarvontunnon harjoittamisessa ovat rohkeus, myötätunto ja yhteys, joita Brown neuvoo harjoittamaan jokapäiväisessä elämässä. Pidin kirjassa kovasti siitä, että kirjailija määrittelee selkeästi ja ymmärrettävästi käyttämänsä käsitteet - mikä onkin tarpeen, sillä esimerkiksi rohkeudella voidaan tarkoittaa eri konteksteissa aika erilaisia asioita. Brown keskittyy tarkastelemaan tavallista rohkeutta, joka on ennen kaikkea oman haavoittuvaisuuden paljastamista, teeskentelemättömyyttä. Näiden kolmen hyveen harjoittamisen pitäisi auttaa vahvistamaan rakkauden, joukkoon kuulumisen ja tarpeeksi olemisen tunteita elämässä (myös nämä käsitteet Brown määrittelee perusteellisesti, iso plussa!). 

Mikä sitten estää monia meistä elämästä autenttisesti ja täydellä sydämellä? Brownin mukaan vastaus on ennen kaikkea häpeä, jonka hän määrittelee tunteeksi omasta viallisuudesta ja siitä, ettei meitä voi rakastaa. Häpeässä on kyse pelolsta: pelkäämme, etteivät ihmiset pidä meistä, jos paljastamme todellisen, haavoittuvaisen ja haavoittuneen itsemme heille. Häpeän kourissa kärvistelevän ihmisen on vaikea antautua täysillä ihmissuhteisiin tai uusiin kokemuksiin, ja hän saattaa antaa muille itsestään pidättyväisen, ehkä jopa ylimielisen vaikutelman.




Perusasiat esiteltyään ja määriteltyään kirjailija siirtyy esittelemään meille tienviittoja kohti täydellä sydämellä elämistä. Nämä kymmenen tienviittaa ovat aitouden vaaliminen, myötätunto itseä kohtaan, sinnikkyyden vaaliminen, ilo ja kiitolisuus, intuition ja luottavaisuuden kehittäminen, luovuus, leikin ja levon vaaliminen, tyyneyden ja hiljaisuuden harjoittaminen, mielekäs työ sekä naurun, laulun ja tanssin vaaliminen. Varsin tuttuja asioita siis monesta muustakin lähteestä, vaikka näkökulma onkin hieman erilainen kuin esimerkiksi pelkkää tietoista läsnäoloa käsittelevissä opuksissa. Varsinaisia käytännön harjoituksia kirjassa ei juuri ole tarjolla, mutta ainakin minua se inspiroi kovasti pohdiskeluun ja itsetutkiskeluun. Mitä Brownin tutkimustyöhön tulee, on kai pakko ihailla sitä, miten maailmoja syleileviin teemoihin hän on uskaltanut tarttua - sellaisia asioita kun on usein aika haasteellista tutkia tieteellisillä menetelmillä. Onneksi kirjan lopussa näytti olevan ainakin jonkinmoinen lähdeluettelo, joten halukkaat voivat perehtyä taustoihin ja käsitteisiin perusteellisemminkin :) Epätäydellisyyden lahjat on kuitenkin helppolukuinen ja leppoisa self help -kirja, jota voin suositella niillekin, joita liiallinen tieteellisyys ja käsitteiden vatvominen arveluttavat. 

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Rakas päiväkirja

Kun tammikuun alussa muutin Kokkolaan aika uudenlaisen arjen äärelle, päätin alkaa pitkästä aikaa kirjoittaa vähän aktiivisemmin päiväkirjaa. Tähänastisen elämäni aikana olen kirjoittanut päiväkirjaa yhteensä varmaan satoja sivuja, joista varhaisimmat on teini-iän nolouspuuskissa valitettavasti hävitetty. Kotoani sekä vanhempieni kotoa löytyy kuitenkin edelleen aikamoiset kasat muistivihkoja ja -kirjoja täynnä ajatuksiani elämästä ja kaikesta mahdollisesta siihen liittyvästä. Ensimmäisen kerran olen kirjoittanut jotain päiväkirjan tapaista viimeistä ekaluokkalaisena: viime kesänä lapsuudenkotini kaappeja siivoillessa löysin niiltä ajoilta muistikirjan, johon olin haparoivalla käsialalla rustannut muistiin, mitä minäkin päivänä olin tehnyt (käynyt äidin kanssa kaupassa, leikkinyt barbeilla, tehnyt matikantehtäviä, käynyt tädin luona kylässä, syönyt karkkia, ynnä muuta äärimmäisen jännittävää). 

Ala-asteaikoina päiväkirjan pitäminen oli lähinnä tapahtuneiden asioiden ja suunnitelmien listaamista, kunnes siihen alkoi vähitellen tulla mukaan myös sen kuvausta, millaisia tunteita tapahtumat tai ihmiset olivat herättäneet. Yläasteella kirjoittaminen oli hieman vähäisempää ja kanavoitui enemmänkin novellien, tarinoiden ja runojen rustaamiseen, joita toki niitäkin on äärimmäisen hauskaa (ja edelleen vähän nolostuttavaa) lukea. Lukiossa palasin kuitenkin taas tutun ja turvallisen päiväkirjan pariin (joskin olen aina raapustellut myös kaikenlaista muutakin), jota jatkoin myös yliopistoon siirryttyäni, ja siinä kohtaa taisin itse asiassa kirjoittaa ylös tuntemuksiani ja ajatuksiani lähes päivittäin useamman vuoden ajan. 

Varsinkin suurten elämänmuutosten, kuten toiseen kaupunkiin muuttojen, uusien opiskelupaikkojen ja uusien merkittävien ihmissuhteiden äärellä itselle kirjoittaminen on ollut varsinainen henkireikä. Joskus pää on kerta kaikkiaan niin täynnä ajatuksia, että ne on pakko saada tavalla tai toisella ulos, ja koska seuraa ei aina avautumisfiiliksen iskiessä ole tarjolla, kirjoittaminen on vastannut tähän tarpeeseen mainiosti. Ja selväähän sekin on, että vain itselle tarkoitettua päiväkirjaa kirjoittaessa voi heittää sivuun kaiken itsesensuurin ja sen miettimisen, mitä muut näistä horinoista ajattelisivat. Tietenkään päiväkirja ei korvaa (tai sen ei tulisi korvata) läheisiä ja luottamuksellisia ihmissuhteita, mutta itse asiassa se saattaa jopa olla todella hyvä juttu noiden ihmissuhteidenkin kannalta: kun joskus voi nillittää, raivota ja hehkuttaa täysin pidäkkeettömästi tekstin muodossa, voi parhaimmillaan säästää läheiset ei-niin-rakentavilta tunteenpurkauksilta tai jatkuvasti samojen asioiden vatvomiselta. Toki tunteiden ilmaiseminen ja avoimuus ovat ihmissuhteissa tärkeitä asioita, mutta toisaalta liiallinen valittaminen ja vatvominen kyllä rasittaa läheisiä - hyvään suhteeseen kun kuuluu myös toisen huomioonottaminen ja vastavuoroisuus. Päiväkirjaa kirjoittaessa sellaisille ei kuitenkaan tarvitse uhrata ajatuksiaan, vaan voi hetken aikaa olla juuri niin itsekeskeinen (ja ärsyttäväkin) kuin haluaa. Toisaalta voihan sitäkin miettiä, onko liiallinen itseen ja omiin tunteisiin keskittyminen hyvä asia, sillä usein on oikein tervehdyttävää keskittyä johonkin aivan muuhun, kuten mielekkääseen ja tuottavaan tekemiseen…



Päiväkirjan kirjoittaminen ei kuitenkaan ole pelkästään ajatusten ja tunteiden oksentamista paperille vaan myös niiden käsittelyä. Monelle lienee tuttua, miten joskus päässä pyörii ajatuksia ja fiiliksiä, joista ei kunnolla saa kiinni ja joita on vaikea edes tunnistaa, saati sitten ilmaista. Tällaisissa tilanteissa olen kokenut, että yritys kirjoittaa omia mielenliikkeitä auki tekee niistä myös itselle huomattavasti selkeämpiä - joskus kirjoittaessa saattaa suorastaan oivaltaa kirkkaammin, mistä omissa mietteissä on kyse, mihin ajatuksiin tai tilanteisiin tietyt tunteet liittyvät ja mitä jonkin epäselvän tilanteen tai ongelman ratkaisemiseksi voisi yrittää tehdä. Varmasti jokainen luovaan tai pohdiskelevaan kirjoittamiseen mieltynyt tietää, miten terapeuttista kirjoittaminen parhaillaan on - eikä kyse tietenkään aina ole yksityisestä päiväkirjasta, vaan sama voi päteä myös julkisempiin teksteihin, kuten nyt vaikka näihin blogipostauksiin. Yksityiset ja julkiset tekstit ovat kuitenkin mielestäni hieman eri tavalla terapeuttisia: jälkimmäisissä terapeuttista on paitsi kirjoittamalla ajatteleminen, myös ajatusten jakaminen muiden kanssa ja mahdollisesti vertaistuen ja uusien ideoiden saaminen, kun taas itselle kirjoittaessa oman mielenmaiseman selvitteleminen ja pidäkkeetön tunneilmaisu korostuu. Ehkä siis molempi parempi, tai näin ainakin itse olen kokenut :) 

Nyt olen kirjoittanut päiväkirjaa useimpina päivinä noin kahden kuukauden ajan ja voin myöntää olevani hieman koukussa. Kiireisimpinä päivinä kirjoittaminen saattaa jäädä, mutta olen ottanut tavaksi sen, että useimpina iltoina ennen nukkumaanmenoa rauhoitun kirjoittamalla ainakin jotain. Yritän olla ottamatta paineita: joinakin iltoina kirjoittaminen jää muutamaan lauseeseen tai lyhyeen listaan päivän mukavista tai kiitollisuutta herättävistä asioista, mutta aika usein tekstit venyvät useamman sivun mittaisiksi. Illan olen valinnut ajankohdaksi siksi, että nukahtaminenkin sujuu helpommin, kun on ensin hieman summaillut ja purkanut päivän aikana mieleen kertyneitä ajatuksia (jotka muuten saattavat jäädä pyörimään päässä siihen malliin, että nukkumaanmeno venyy ja venyy). Jotkut hehkuttavat aamusivujen kirjoittamista, ja itsekin olen sitä kokeillut, mutta jotenkin en koskaan saanut vakiinnutettua sitä tavaksi muuten kuin lomalla, jolloin aamuisinkin on vain aikaa. Ja sitä paitsi, aamun ensimmäiset pari tuntia olen yleensä niin tokkurainen, ettei päässä pyöri paljon mitään muuta kuin se, mitä söisi aamupalaksi ja mitä pukisi päälleen. 
Tälläkin kertaa olen päässyt toteamaan, että kirjoittamisesta on ollut vain ja ainoastaan hyötyä, niin oman mielenrauhan kuin läheisten ihmissuhteidenkin kannalta, nimenomaan noista aiemmin mainituista syistä. 

Ja onhan sekin muuten mainittava, että päiväkirjan kirjoittaminen on myös kiva tapa tallentaa muistiin asioita, jotka haluaa muistaa vielä vuosien päästä. Merkittävät hetket todennäköisesti muistetaan muutenkin, mutta minusta on ainakin ollut ihanaa lueskella vanhoista teksteistäni ajatuksia ihan pienistä arkisista iloista, joita tuskin muuten sen kummemmin muistaisin. Lisäksi vanhoja päiväkirjoja lukiessa huomaa harvinaisen konkreettisesti sen, miten on itse muuttunut sekä ihmisenä että kirjoittajana: joskus tuntuu suorastaan hurjalta kurkistaa oman vuosia nuoremman itsensä ajatuksiin, sillä ainakin itse pystyn vanhoja tekstejä lukiessani eläytymään varsin hyvin siihen, mitä olen kirjoittamishetkellä ajatellut ja tuntenut. Ilonaiheista kirjoittaminen myös saattaa voimistaan iloa entisestään, vähän samaan tapaan kuin niistä kertominen läheisille. Ja mitä enemmän tietoisesti kiinnittää huomiota siihen, mikä on hyvää ja kaunista, sitä enemmän sitä alkaa myös ympärillään nähdä :)

Löytyykö lukijoiden joukosta päiväkirjan kirjoittajia?