Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin - voiko self help muuttaa elämän?

Onko self help -kirjallisuudesta oikeasti hyötyä? Voiko kirjojen ohjeita noudattamalla muuttaa elämänsä? 

Jokainen kirjakaupassa viime vuosina asioinut tietänee, että self help elää ja voi hyvin: itsensä kehittämiseen liittyviä kirjoja julkaistaan niin maailmalla kuin meillä Suomessa jatkuvalla syötöllä, ja monet niistä nousevat myös valtaisaan suosioon. Moni harrastaa self help -kirjojen lukemista vuodesta toiseen, joku taas kausittain jonkin elämänalueen tökkiessä. Luetaanko näitä kirjoja vain viihteen ja hyvän fiiliksen vuoksi, vai voisiko niistä saada myös aitoa hyötyä? Tähän pureutuu Marianne Powerin hiljattain suomennettu teos nimeltä Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin - yhden naisen yritys selvittää, onko self help -oppaista apua elämänmuutokseen (Gummerus, 2019).

Power on lontoolainen toimittaja, joka kertoo olleensa self help -kirjallisuuden suurkuluttaja jo vuosia ennen tähän projektiin tarttumista. Tällä kertaa hän kuitenkin päätti pelkän lukemisen lisäksi myös elää kirjojen oppien mukaan ja katsoa, tekisikö se hänestä onnellisemman ja menestyneemmän. Aiemmin kirjojen ahmiminen ei ollut varsinaisesti johtanut todellisiin muutoksiin. Power valitsi 12 erilaista self help -kirjaa ja päätti elää kuukauden kunkin kirjan oppien mukaisesti. Tämän ihmiskokeen tuloksista Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin kertoo hauskasti ja viihdyttävästi.

Kirjan idea on minusta varsin mainio, sillä olen itsekin lukenut monenlaista itsensä kehittämistä käsittelevää kirjallisuutta ja ollut jo pitkään kiinnostunut ilmiöstä. Powerin valitsemat kirjat kuvastavat hyvin self help -genren monimuotoisuutta: mukana on opuksia, jotka käsittelevät esimerkiksi rahankäyttöä, pelkojen haltuunottoa, läsnäoloa, haavoittuvaisuutta, täydellisen parisuhteen löytämistä ja jopa enkeleitä. Mukana on populaaritieteellisten kirjojen sijasta ennen kaikkea sitä itseään, melko stereotyyppistä self helpiä, joka tarjoaa suoria neuvoja ja helppoja (ehkä joskus jopa hieman harhaisia) ratkaisuja.

Kirja tarjoilee mainioita kuvauksia self helpiin hurahtamisesta ja sen sudenkuopista. Power saa esimerkiksi huomata, että joskus itsensä kehittämiseen saattaa hurahtaa niin antaumuksella, että unohtaa huolehtia sellaisista tosielämän realiteeteista kuin töistä ja ihmissuhteista. Vaarana on myös liiallinen oman navan ympärillä pyöriminen ja koukuttuminen sellaiseen ajatteluun, että ehkä seuraava kirja viimein osoittaa tien onneen ja menestykseen. Toisaalta self help saattaa hyvistä tarkoitusperistä huolimatta ruokkia myös riittämättömyyden tunteita. Kirjoista on helppo omaksua paineita siitä, millaista elämän pitäisi olla, ja jos kuilu ihanteiden ja todellisuuden välillä kasvaa liian suureksi, se voi tietysti masentaa.

"Luin self helpiä, koska se antoi minulle lohtua. Kirjoissa ymmärrettiin ahdistusta ja epävarmuutta, joista olin aina kärsinyt, vaikka olin ollut liian häpeissäni puhuakseni niistä. Niiden avulla henkilökohtainen piinani muuttui normaaliksi osaksi ihmisenä olemista. Kun luin self helpiä, tunsin olevani vähemmän yksin."

Joskus self helpin syövereihin sukeltaminen voi itsensä kehittämisen sijaan olla eskapismia, todellisuuden ja aitojen kohtaamisten pakenemista. Toki kirjoista voi saada lohtua ja sen kokemuksen, ettei ole yksin ongelmiensa kanssa. Haasteeksi voi kuitenkin nousta se, kehottavatko kirjat lukijaansa kaivelemaan omaan mieltään loputtomasti vai suuntautumaan kohti toisia ihmisiä. Pohjimmiltaan itsensä kehittäminen ja hyvinvoinnin tavoittelu ei tietenkään ole itsekästä, onhan siitä välillisesti hyötyä myös muille ihmisille. Itsekin kuitenkin ajattelen, että self helpin ongelmakohtia voivat olla juuri yksilökeskeisyys ja pakkomielteinen onnen tavoittelu. Monet tutkimukset nimittäin osoittavat, että tietoinen onnellisuuden hamuaminen voi toimia itseään vastaan, kun taas hyvät ja läheiset ihmissuhteet ovat hyvinvoinnin kannalta ehkä jopa tärkein yksittäinen asia. 

Kokonaisuudessaan tästä viihdyttävästä kirjasta jäi se fiilis, että vaikka self help -kirjallisuudessa on omat ongelmansa, siitä voi ehdottomasti myös saada hyötyä ja ideoita irti - kunhan valitsee viisaasti ja harjoittaa tervettä kriittisyyttä. Yksi tärkeä taito on myös tunnistaa se, milloin oman mielen omatoiminen sörkkiminen nostaa pintaan sellaisia asioita, joita kannattaisi käsitellä ammattilaisen kanssa.

"Oli aika lopettaa itseen keskittyminen ja katsoa vaihteeksi ulkopuolelle. Elää elämää sen sijaan, että pelkästään analysoisin sitä."


Arvostelukappale saatu kustantajalta

Kuinka herätellä kadonnutta keskittymiskykyä

Ympäröivä maailma vetää meitä kohti säheltämistä, kuormittumista ja lyhytjänteisyyttä. Tämä kirja antaa keinot, joiden avulla suunnan voi muuttaa ja keskittyä jälleen olennaiseen. 

Aivotutkijoiden Minna Huotilaisen ja Mona Moisalan uutuuskirja Keskittymiskyvyn elvytysopas (Tuuma-kustannus, 2018) on mainio pikku kirja, jonka idea tiivistyy yllä olevaan lainaukseen takakannesta: kirja kertoo, mistä keskittymiskyvyssä on kyse, ja miten sitä voi hektisen arjen keskellä vahvistaa. Kirjoittajien mukaan nykypäivänä moni kärsii tarkkaavuushäiriötä muistuttavasta käyttäytymismallista eli ADT:sta (attention deficit trait) joka kehittyy pitkään jatkuneen kiireen, tehtävästä toiseen touhottamisen ja multitaskaamisen seurauksena. Erotuksena varsinaisista tarkkaavuushäiriöistä, kuten ADHD:sta, ADT ei ole lapsuudesta asti ilmenevä neurologinen häiriötila, vaan enemmänkin "elämäntapavaiva", jossa käyttäytyminen alkaa vähitellen muistuttaa tarkkaavuushäiriöisen käyttäytymistä.

Kun ADT:n käsite ensimmäisen kerran keksittiin 1990-luvulla, sitä pidettiin harvinaisena ongelmana. Huotilaisen ja Moisalan mukaan nyky-yhteiskunta on kuitenkin täynnä tästä hankitusta keskittymishäiriöstä kärsiviä, sillä ympäristömme vetää meitä kohti sitä. Esimerkiksi monen asian tekeminen yhtä aikaa ja jatkuva kännykän lääppiminen kesken muun tekemisen tutkitusti tekevät hallaa keskittymiskyvylle. Keskittymisvaikeudet vaivaavat monia, sillä ne voivat heikentää jaksamista, työssä suoriutumista, palautumista ja tehtävien loppuunsaattamista. Hyvä keskittyminen puolestaan on jo itsessään palkitsevaa ja mahdollistaa koko oman potentiaalin ja kognitiivisten kykyjen hyödyntämisen. Aivojen muovautuvuus kuitenkin mahdollistaa sen, että heikentynyttä keskittymiskykyä voi elvyttää ja kehittää aikuisiälläkin monin tavoin. 

Mielestäni yksi kirjan kiinnostavimmista ajatuksista on Huotilaisen ja Moisalan muotoilema kokonaisvaltaista elämänhallintaa tukeva "uusi työaikalaki". Siinä vuorokausi jaetaan kuuteen neljän tunnin mittaiseen jaksoon, joista jokaisella on oma tehtävänsä. Tätä mallia noudattamalla pääsemme eroon silppumaisesta tekemisestä, säntäilystä ja siitä, että tärkeimmät tavoitteet jäävät arkisen säätämisen jalkoihin. Mallissa päivä alkaa virtausjaksolla, joka on syventymistä ja keskittymistä vaativaa työtä varten. Tällöin ideana on keskittyä päivän tärkeimpiin työtehtäviin ilman keskeytyksiä. Iltapäivällä puolestaan on silppujakson vuoro, jolloin hoidetaan kaikki ne sekalaiset hommat, jotka eivät välttämättä ole erityisen inspiroivia mutta jotka on silti pakko hoitaa. Työpäivän jälkeen koittaa empatiajakson vuoro. Sen tarkoituksena on antaa aikaa muille ja vaalia suhteita itselle tärkeisiin ihmisiin. Ennen nukkumaanmenoa tulisi varata aikaa kehon ja mielen rauhoittamiselle, joka auttaa hyvän, levollisen unen saavuttamisessa. Yön tunnit jaetaan mallissa esitietoisen prosessoinnin jaksoon, jolloin aivot unen aikana järjestelevät päivän aikana tapahtunutta, ja avautumisjaksoon, jolloin uni kevenee ja lopulta herätään virkistyneenä uuteen aamuun.

Malli tarjoaa hyvän esityksen siitä, miten jokainen voi pyrkiä omassa elämässään tasapainottamaan työtä, vapaa-aikaa, perhe-elämää ja unta, jotka kaikki ovat tärkeitä niin keskittymiskyvyn kuin muutenkin hyvinvoinnin kannalta. Työaika mielletään edelleen usein työpaikalla vietetyksi ajaksi, vaikka moni käytännössä tekeekin työhön liittyviä tehtäviä myös työpaikan ulkopuolella, niin ajatuksen tasolla kuin ihan konkreettisestikin, eikä tämän työn tietenkään tulisi jäädä näkymättömiin. Kirjoittajien mielestä työaikaan keskittyminen on monessa työssä epäolennaista, ja tärkeämpää olisikin keskittyä minuuttien sijaan tasapainoiseen arkeen, jossa jää tilaa kaikille elämän tärkeille perusasioille.  

Ajankäytön mallin lisäksi Huotilainen ja Moisala jakavat myös monia muita konkreettisia vinkkejä ADT:sta toipuvalle keskittymiskyvyn kehittäjälle. Tässä niistä muutamia:

• Ota itsellesi hidas homma! Useimmat keskittymisvaikeuksista kärsivät välttelevät hitaita ja tylsältä tuntuvia tehtäviä niin töissä kuin kotona, mutta juuri niiden tekeminen voi auttaa kehittämään keskittymiskykyä ja rauhoittumaan tekemisen äärelle.
• Ulkoista ylimääräinen muistettava esimerkiksi muistivihkoon tai kännykän muistiinpanosovellukseen, jotta saat vapautettua tilaa aivojesi "kovalevyltä" - näin voit keskittyä paremmin vaativaan ja luovaan ajatustyöhön yksittäisten muistettavien asioiden sijasta.
• Panosta terveellisiin elämäntapoihin: riittävä ja hyvälaatuinen uni, liikunta ja ulkoilu sekä tasapainoisen terveellinen ruokavalio ovat hyväksi myös keskittymiskyvylle.
• Aloita uusi harrastus, jossa pääset oppimaan uutta: se vaatii syventymistä ja keskittymistä mutta myös opettaa niitä ja samalla tarjoaa onnistumisen kokemuksia sekä mahdollisuuden inspiroivan flow-tilan saavuttamiseen. 
• Kokeile mindfulnessia, joogaa tai muita mielen rauhoittamisen tekniikoita, jotka auttavat selkiyttämään säntäilevän mielen 

Onko teillä keskittymisvaikeuksia tai timanttisia vinkkejä niiden selättämiseen?

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantamolta

Kirjavinkki: Kuinka päästää irti puhelimesta?

Vilkuiletko älyluuriasi jatkuvasti? Keskeyttävätkö ilmoitukset keskittymistä vaativan työskentelyn? Hurahtaako somessa roikkumiseen huomaamatta tunteja joka päivä? Ärsyynnytkö puhelinta seurassa lääppivistä kavereistasi mutta teet silti itse samaa?

Älypuhelin ja sosiaalinen media on suunniteltu koukuttaviksi, joten ei mikään ihme, jos sinäkin vastasit myöntävästi yllä oleviin kysymyksiin. Amerikkalaisen kirjailijan ja tiedetoimittajan Catherine Pricen vastikään suomeksi julkaistu kirja Kuinka päästää irti puhelimesta (Otava, 2018; alun perin How to break up with your phone) kertoo hauskasti ja selkeästi, miksi älypuhelin koukuttaa, miten se vaikuttaa mieleemme ja toimintaamme, ja miten sen käytön voi saada hallintaan.

Vaikka älypuhelin ja sosiaalinen media tuovat elämäämme iloa ja helpottavat monia käytännön asioita, moni tiedostaa hyvin itsekin olevansa älyluuriin koukussa: kirjassa viitataan esimerkiksi Yhdysvaltain psykologiliiton viime vuonna tehtyyn tutkimukseen, jossa lähes kaksi kolmasosaa tutkituista aikuisista oli sitä mieltä, että heille tekisi hyvää pitää "nettipaasto" tai "somelakko"! Myös omassa tuttavapiirissäni puhelimen näpräämisen ja erityisesti somen käytön vähentämisestä on toistuvasti puhetta, ja itsekin olen viettänyt lyhyttä somepaastoa monta kertaa.

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee sitä, miten älypuhelimesta on rakennettu niin koukuttava kapine ja miten sen jatkuva käyttö vaikuttaa meihin. Muutamia mahdollisia ei-toivottuja vaikutuksia ovat keskittymiskyvyn heikkeneminen, työmuistin jatkuva kuormitustila ja nukahtamisvaikeudet. Jatkuva virikkeiden yltäkylläisyys voi vaikeuttaa myös miellyttävään ja tuotteliaaseen flow-tilaan pääsemistä, jos ei onnistu uppoutumaan mihinkään vaan antaa huomionsa sinkoilla joka suuntaan. Tylsyys ja rentoutuminen voivat myös ruokkia luovuutta - mutta onko meillä enää elämässämme tilaa näille tylsille hetkille? 

Onneksi monet älypuhelimen kielteiset vaikutukset on kuitenkin mahdollista korjata laittamalla suhde puhelimeen uusiksi. Tähän paneudutaan kirjan toisessa osassa, jossa esitellään neljän viikon ohjelma itsensä vieroittamiseen puhelinriippuvuudesta. Sen tavoitteena ei ole älypuhelimen käytön lopettaminen tykkänään tai sosiaalisen median jättäminen vaan niiden käytön saaminen omaan hallintaan sen sijaan, että antautuisi puhelimen orjaksi. Tässä apuun tulevat paitsi konkreettiset muutokset puhelimen käytössä, myös mindfulnessiin eli tietoiseen läsnäoloon perustuvat harjoitukset.

Muutama esimerkki kirjan vinkeistä järkevämpään älyluurin käyttöön ja puhelinriippuvuuden kielteisten vaikutusten kumoamiseen:

• Harjoittele pysähtymistä "puhelinhimon" äärelle: Huomaa halusi tarttua puhelimeen ja seuraa sen etenemistä ennen kuin toimit. Tunnustele, miltä halu tuntuu mielessä ja kehossa ja pohdi, miksi tunnet sitä juuri nyt. Pysähdy hetkeksi hengittämään ennen kuin päätät, annatko juuri nyt puhelinhimolle periksi vai et.

• Ota sovellukset apuun: Lataa aluksi seurantasovellus, joka kertoo totuuden puhelimenkäytöstäsi (minut tämä ainakin havahdutti entistä paremmin siihen, miten paljon puhelimella tulee vietettyä aikaa...). Itsekuria voi myös tukea käyttämällä sovelluksia, jotka estävät sinulta pääsyn koukuttavimpiin sovelluksiin.

• "Miksi, milloin, mitä muuta"-harjoitus: joka kerta, kun tekisi mieli tarttua puhelimeen, käy ensin läpi mielessäsi 1) miksi olet tarttumassa puhelimeen, 2) miksi tartut siihen juuri tällä hetkellä, ja 3) mitä muuta voisit juuri nyt tehdä puhelimeen tarttumisen sijasta.

• Vedä rajoja puhelimen käytölle: voit esimerkiksi tehdä makuuhuoneestasi puhelinvapaan vyöhykkeen tai päättää illalla tietyn ajan, jolloin laitat puhelimen nukkumaan.

• Treenaa tylsistymistä! Jos esimerkiksi tapanasi on selata puhelinta bussimatkan ajan, kokeile jättää se tällä kertaa laukkuun ja vain olla. 

• Treenaa keskittymiskykyä esimerkiksi lukemalla kirjaa, meditoimalla tai vaikka tekemällä käsitöitä - kunhan kerrankin teet vain yhtä asiaa kerralla. 

• Pidä säännöllisesti digi- tai somepaasto. Sen ei välttämättä tarvitse kestää päiväkausia: vaikka vain yksi päivä tai ilta voi varsinkin säännöllisesti toteutettuna toimia oikein hyvin.
  
  

  
  

            Oletteko te koukussa puhelimeenne? Onko digipaastoa tullut kokeiltua? :) 

Kohti uutta vuotta - tapoja orientoitua tulevaan

Nyt, kun tätä vuotta on enää vähän yli viikon verran jäljellä, monen ajatukset karkailevat varmasti joulun ohella jo vähän tulevaan vuoteenkin. Uusi vuosi mielletään usein uudeksi aluksi, ja todennäköisesti tälläkin kertaa moni tekee juhlavia uudenvuodenlupauksia, joille käy köpelösti viimeistään helmi-maaliskuussa. Kun kevät saapuu, paremmat elämäntavat saattavat taas olla vain kaukainen muisto.

Miksi uudenvuodenlupauksia on niin vaikea pitää? Usein ongelma taitaa olla siinä, että a) asetamme liian kunnianhimoisia tavoitteita ja b) laadimme lupauksemme rutiinilla, "koska näin kuuluu tehdä" - sen sijaan, että pysähtyisimme kunnolla miettimään itsemme näköisiä tavoitteita, joihin voisimme täydellä sydämellä sitoutua. Jos esimerkiksi ei ole vuosiin harrastanut minkäänlaista liikuntaa, jokapäiväinen salilla käyminen on aikamoinen shokki sekä keholle että mielelle. Ei siis ole mikään ihme, jos väsähdys iskee jo viikossa tai parissa, vaikka kovasti haluaisimmekin kohottaa kuntoamme. Toisaalta joskus saatamme myös lupautua esimerkiksi terveellisempään ruokailuun pitkälti siksi, että niinhän tammikuussa, joulukauden mässäilyjen jälkeen, kuuluu tehdä.

Jos haluaa asettaa tavoitteita tulevalle vuodelle, on hyvä pysähtyä miettimään, millainen tavoite motivoi parhaiten. Ainakin sen tulisi olla itselle aidosti merkityksellinen, riittävän tarkasti määritelty ja rajattu sekä tietenkin sellainen, että sen toteuttaminen on käytännössä mahdollista. Mitä isommasta ja vaikeammasta muutostavoitteesta on kyse, sitä tärkeämpää on pilkkoa suuri tavoite pienempiin välietappeihin.

Usein on myös innostavampaa pohtia, mitä hyvää haluaa elämäänsä lisää, kuin mistä ikävästä haluaisi eroon. Jos esimerkiksi keskityt kovasti vain suklaan syömisestä luopumiseen, tulet keskittäneeksi ajatuksesi nimenomaan suklaaseen, ja pahimmillaan himo saattaa vain kasvaa! Jos taas tavoitteesi on vaikkapa kokeilla suklaan tilalle uusia, terveellisiä herkkureseptejä, on helpompi keskittyä siihen, mitä uutta ja hyvää saat arkeesi - sen sijaan, että olisit jatkuvasti tietoinen siitä, mistä joudut luopumaan.

Itse en ole pariin vuoteen tehnyt varsinaisia uudenvuodenlupauksia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten haluaisi millään tavalla orientoitua tulevaan vuoteen - onneksi sen voi tehdä monella tavalla! Vuoden viimeisinä päivinä ja viikkoina muistelen yleensä kulunutta vuotta, sen kohokohtia ja asioita, joita vuoden varrella olen oppinut. Tämän pohjalta nouseekin usein myös toiveita ja tavoitteita tulevalle vuodelle, joita mielelläni kirjoittelen ylös hahmottaakseni sitä, mitä kohti seuraavaksi suuntautua.

Yksi mainio tapa valmistautua tulevaan vuoteen on myös varata hetki aikaa itsetutkiskelulle ja koota muutamia hyödyllisiä listoja, joihin palata silloin, kun suunta tuntuu olevan hukassa. Pysähdy pohtimaan esimerkiksi omia arvojasi, asioita jotka ovat sinulle elämässä tärkeimpiä, ja kirjoita ne muistiin. Lisäksi voit ideoida yksinkertaisia, arkisia tapoja, joilla voit toteuttaa arvojasi jokapäiväisessä elämässäsi. Jos taas stressinhallintakeinot ovat ajoittain hukassa, voit koota itsellesi "ensiapupakin", johon kirjaat muistiin asioita ja tekemisiä, jotka auttavat sinua kuormituksen ja vaikeiden tunteiden kohtaamisessa.

Olen itse aika helposti tylsistyvää sorttia: minun on vaikeaa "vain olla", mutta siitä huolimatta joskus ei vaan saa aikaiseksi, on vaikeaa tarttua tuumasta toimeen. Niinpä olen tässä viime päivinä ideoinut itselleni listaa kaikista niistä mielekkäistä, mukavista ja/tai hyödyllisistä asioista, joita voin tehdä silloin, kun tylsyys iskee. Yllättävän helppo niitä tekemisiä on keksiä, mutta jostain syystä silloin tylsistymisen syövereissä ne eivät jostain syystä aina tule mieleen. Toki jotkut ovat niin kiireisiä tai niin hyviä viihdyttämään itseään, ettei heillä ole koskaan tylsää. Jos et kuitenkaan satu kuulumaan heihin, suosittelen lämpimästi tällaista pientä tylsiin hetkiin varautumista!

Näiden mietteiden myötä myös Mielen maisemia laskeutuu joululomalle - tavataan taas ensi vuonna!

Teettekö te uudenvuodenlupauksia? Millaisia toiveita ja tavoitteita teillä on tulevalle vuodelle? 

Kuvat: unsplash.com

Hyvän mielen vuosi

Oletko kiinnostunut itsetutkiskelusta ja mielen hyvinvointia tukevista harjoituksista? Entä satutko olemaan niitä ihmisiä, jotka innostuvat tehtäväkirjojen täyttämisestä? Jos vastasit molempiin (tai edes ensimmäiseen) kyllä, minulla on sinulle kirjasuositus: Hyvän mielen vuosi -tehtäväkirja (PS-kustannus, 2017).

Tämä Maaretta Tukiaisen kirja on itsenäinen jatko-osa hänen aiemmalle kirjalleen nimeltä Hyvän mielen taidot (josta muuten olen kirjoittanut oman postauksensa), jossa esiteltiin erilaisia mielen taitoja, jotka tutkitusti auttavat meitä paremman ja mielekkäämmän elämän tavoittelussa. Tässä tehtäväkirjassa ei enää syvennytä tutkimustietoon vaan mennään suoraan asiaan eli harjoituksiin, jotka kirjassa on jaettu kalenterimallin mukaisesti: jokainen kuukausi keskittyy omaan teemaansa, jota tarkastellaan neljän suppeamman viikkoteeman kautta.

Hyvän mielen vuoden voi siis aloittaa vaikkapa haluamansa kuukauden ensimmäisenä päivänä ja seurata uskollisesti kirjan rakennetta keskittyen koko kuukauden ajan samaan teemaan. Kalenterisivuille voit merkitä muistiin suunnitelmiasi siitä, mitä aiot vaikkapa tulevalla viikolla tehdä hyvinvointisi eteen. Toisaalta kirjan harjoitukset ovat sellaisia, että niitä voi aivan yhtä hyvin tehdä missä järjestyksessä haluaa. Itse hieman kurittomana tyyppinä olen tehnyt juuri näin: kirjan saatuani olen selaillut sitä yleensä muutamia kertoja viikossa ja tehnyt aina kerrallaan pari yhteen kiinnostavaan teemaan liittyvää harjoitusta.

Inspiroivaa kirjaa selaillessa meinaa hieman ahneus iskeä, mutta lienee silti viisasta edetä pienin askelin, jotta ajatus pysyy mukana tehtävien tekemisessä - sillä tarkoitushan on pohdiskella ja kehittää omaa elämää, ihmissuhteita ja hyvinvointia, ei suorittaa tehtäviä loppuun mahdollisimman nopeasti. Kirjan harjoitukset liittyvät esimerkiksi omien arvojen kiteyttämiseen, vahvuuksien ja voimavarojen tunnistamiseen, ilon ja uteliaisuuden vaalimiseen ja ihmissuhteiden kehittämiseen. Myös sivujen visuaalisuuteen on kiinnitetty paljon huomiota, ja kirja tarjoaakin paljon mahdollisuuksia myös koristeluun ja värittämiseen, jos sellaiseen tuntee kutsumusta. Itse tosin pitäisin hieman simppelimmästä ulkoasusta, mutta minkäs makuasioille mahtaisi.

Ensisilmäyksellä Hyvän mielen vuosi -tehtäväkirja vaikuttaa kepeältä ja harmittomalta - mutta kun tehtäviä jää miettimään tarkemmin, voi joutua kosketuksiin myös haastavien ajatusten ja tunteiden kanssa. Mitään perusteellista traumojen kaiveluahan tämä ei tietenkään ole (ja sellainen lienee viisainta hoitaa yhdessä turvallisen ammattilaisen kanssa), kirjan ote on enemmänkin valmennuksellinen kuin terapeuttinen. Suosittelisin tätä kirjaa ennen kaikkea ihmisille, joiden elämässä perusrakenteet ovat kunnossa, mutta jotka haluaisivat saada arjestaan, itsestään ja ihmissuhteistaan vielä hiukan enemmän irti.

Kirja saatu kustantamolta blogin kautta

Parempaa huomenta - ajatuksia aamurutiineista

Viime aikoina olen usein viihdyttänyt itseäni katsomalla kepeitä Youtube-videoita siitä, miten ihmiset oman elämänsä järjestävät. Jostain syystä erityisesti aamurutiinit ovat osoittautuneet eriyisen kiinnostaviksi - ehkä siksi, että itse olen ollut pitkään niitä ihmisiä, jotka nukkuvat niin pitkään kuin mahdollista ja ryntäävät sitten kiireellä ovesta ulos. Mikään iltapäivään asti nukkuja en sentään ole koskaan ollut, vapaapäivinä olen yleensä heräillyt siinä yhdeksän-kymmenen maissa, mutta koskaan en ole aikaisista aamuista nauttinut. 

Olen jo pitkään kadehtinut niitä ihmisiä, jotka hehkuttavat aikaisten aamujen ihanuutta - tai siis ylipäätään aamujen, sillä itse olen pitkään ajatellut olevani hyvin vahvasti iltaihminen. Niin mukavaa kuin yökuuhkaaminen joskus onkin, haluaisin kuitenkin oppia saamaan enemmän irti päivän ensimmäisistä tunneista. Päivä nimittäin voisi lähteä sutkajamminkin käyntiin kuin syömällä aamupalaa ohimennen seisaaltaan ja juoksemalla pää kolmantena jalkana ympäri asuntoa etsimässä juuri niitä oikeita vaatteita. En muista juuri koskaan heränneeni virkeänä, ja muutos siihen olisi enemmän kuin tervetullut.

Viime viikkoina olen ottanut tavoitteekseni luoda itselleni täydellisen (tai ainakin riittävän mukavan) aamurutiinin, jolla päivän saisi aloitettua virkeänä ja hyvillä mielin. Väsymyksen lisäksi olen usein aamuisin vähän ahdistunut tai allapäin, vaikkei siihen olisi mitään selkeää syytä. Toivon tähän muutosta, olen nimittäin aika varma siitä, että aamut voisivat parhaimmillaan olla jopa päivien kohokohtia, rauhallista omaa aikaa ennen päivän touhuja. Elämän stressaavista asioista palautumisen ei tarvitse rajoittua vain iltoihin ja viikonloppuihin - ehkäpä töitäkin jaksaa tehdä paremmin, kun on ensin aloittanut päivän rauhassa itselle mieluisten asioiden parissa?

Jatkuva valintojen ja päätösten tekeminen kuluttaa kognitiivista kapasiteettia ja tahdonvoimaa, ja päivästä toiseen samanlaisina toistuvien rutiinien avulla voisikin välttää tahdonvoiman kulumista epäoleellisuuksiin - jolloin sitä tietysti jää enemmän meille tärkeisiin, arvojamme ja päämääriämme edistäviin puuhiin. Lisäksi aamun aloittaminen kiireettömästi tarjoaa tilaisuuden orientoitua rauhassa uuteen päivään ja siihen, mitä kaikkea täytyy ja haluaa tehdä. Itse tosin olen jo jonkin aikaa aina työpäivän päätteeksi kirjoittanut to do -listan seuraavalle päivälle, jotta aamukoomassa ei tarvitse miettiä sellaisia vaan voi sen kummempia ajattelematta vain aloittaa jostain.

Aloitin oman rutiinini suunnittelun kirjoittamalla listan siitä, mitä kaikkea ihanteelliseen arkiaamuuni kuuluisi. Jopa minä osaan nauttia vaikkapa upeista kesäaamuista lomamatkoilla, mutta koska leijonanosa elämästä on arkea, niin olisi hyvä oppia fiilistelemään sitäkin - ja siinä voi auttaa sen miettiminen, mikä niissä loma-aamuissa on niin ihanaa, ja omaksumalla niistä jotain elementtejä jokapäiväiseen elämään. Ihanneaamutarinani perusteella kirjoitin itselleni yksinkertaisen "aamujen lukujärjestyksen",  realistisesti toteutettavissa olevan kuvauksen siitä, mitä ja missä järjestyksessä aamuisin tekisin. Siihen tuli seuraavia elementtejä (tässä järjestyksessä):

• Herääminen ilman torkkua. Pitkällä aikavälillä olisi hienoa oppia heräämään jo kuudelta (ja käydä vaikkapa varhaisaamun juoksulenkillä!), mutta se tuntuu vielä liian ylivoimaiselta, joten tällä hetkellä tähtään seitsemään. Erityisesti torkuttamisesta luopuminen on osoittautunut minulle todella vaikeaksi, mutta en haluaisi missään nimessä aloittaa päivääni epäonnistumisella - herätyshän on tavallaan tavoite, jonka olemme itsellemme asettaneet, ja torkuttaminen on oikeastaan luovuttamista! Tavoitteeni on myös herätä joka päivä samaan aikaan, myös vapaapäivinä, jotta unirytmi ei pääsisi vinksahtamaan (niin kuin minulle helposti käy, ja melkein kaikki uniongelmat ovat tuttuja...).

• Muutama lasillinen vettä heti heräämisen jälkeen 

• 10-15 minuutin jooga- ja meditaatiohetki 

• "Viiden minuutin päiväkirja" - päällimmäisenä mielessä pyörivien ajatusten kirjoittaminen ylös, jotta en aloittaisi aamuani vatvomalla niitä. 

• Suihku, pukeutuminen ja meikkaaminen. Ymmärrän hyvin, että vaikkapa pitkien hiusten pesu aamulla veisi monilta ihan tuhottomasti aikaa, mutta itse lyhyttukkaisena olen tykästynyt aamusuihkuihin, sillä kyllähän sekin vähän herättelee kroppaa uuteen päivään.

• Aamupala ja -tee tai (kofeiiniton) kahvi - heti heräämisen jälkeen ei minulle ruoka maistu, mutta muiden aamutouhujen lomassa nälkäkin vähitellen kehittyy, joten olen oikeastaan aina syönyt aamiaisen vasta juuri ennen kuin olen lähdössä kotoa (siis silloin, kun olen ylipäätään syönyt...).

• Ei somea ennen aamiaista 

Olen nyt yrittänyt toteuttaa tätä rutiinia noin parin viikon ajan, ja vaikka haasteitakin on ollut, olen jo aika vakuuttunut siitä, että tämä tulee toimimaan! Torkuttamiseen olen edelleen sortunut silloin tällöin, ja joskus kirjaudun someenkin valitettavan automaattisesti heti herättyäni. Sen sijaan aamuiseen joogahetkeen olen jo jäänyt vähän koukkuun - välillä huomaan jopa odottavani sitä illalla! Joskus ennenkin olen silloin tällöin aamujoogaillut pitempiä pätkiä, mutta jokapäiväiseen rutiinin tunnin tai puolenkaan harjoitus ei mahdu. Hyvin näyttää lyhytkin harjoitus toimivan, sillä tarkoitukseni ei ole varsinaisesti urheilla aamulla vaan pikemminkin herätellä kehoa uuteen päivään ja karistaa unihiekat silmistä. Myös pieni päiväkirjahetki aamulla tuntuu todella mielekkäältä ja nimenomaan auttaa uuteen päivään orientoitumisessa.  

Vaikka kaikki ei tietenkään aina mene ihan suunnitelmien mukaan, olen jo nyt oppinut nauttimaan aamuista ainakin pikkuisen. Tietysti juuri alkanut kesä on helpottanut projektia huomattavasti, ja pakko sanoa, että ajatus aikaisista, pimeistä talviaamuista hirvittää jo nyt hiukan - onneksi niihin on vielä monta kuukautta aikaa. Ehkä siihen mennessä minusta on kuoriutunut edes jonkinmoinen aamuihminen, vai onkohan se aivan liikaa toivottu?

Oletteko te aamu- vai iltaihmisiä? Miten te aloitatte päivänne? :) 

Oppimisen ilosta ja ihmisenä kehittymisestä

Päätin tänään pitkästä aikaa kirjoitella hieman ylös sitä, millaisia tavoitteita ja unelmia minulla  elämässä on. Jostain syystä unelmien listaaminen on aina ollut minulle vähän vaikeaa. On paljon asioita, joista nautin ja esimerkiksi paikkoja, joissa haluaisin joskus käydä, mutta ei minulla ole koskaan juurikaan ollut pitkäaikaisia ja pysyviä, konkreettisia unelmia (no okei, kestävää rakkautta lukuunottamatta). Mikäli uskoisin sokeasti unelmia hehkuttavaan hyvinvointidiskurssiin, olisin varmasti tästä aika huolissani: useinhan unelmoiminen, elämänilo ja onnellisuus liitetään vahvasti toisiinsa. 

Tänään aihetta pohdiskellessani tein mielenkiintoisen havainnon. Keksin pitkähkön listan asioita, jotka jonain päivänä pian tai hamassa tulevaisuudessa haluaisin tehdä tai kokea. Huomasin, että valtaosa listani lauseista alkaa siitä, mitä haluaisin oppia. Ehkä minun on vaikea keksiä  yksittäisiä ehdottomia unelmia, kuten vaikkapa matkoja juuri tiettyihin paikkoihin, mutta näköjään maailma on täynnä asioita, joita haluaisin osata tehdä, taitoja jotka haluaisin oppia! Toki jotkut varsinkin ihmissuhteisiin liittyvät unelmat ovat kiinni muustakin kuin omasta aktiivisuudesta, yrittämisestä ja treenaamisesta, mutta itse asiassa niissäkin on mukana aika paljon myös uuden oppimista.

Osa toiveistani liittyy läheisesti myös siihen, millainen ihminen haluaisin olla, tai pikemminkin millaiseksi haluaisin joskus tulla. Sellaisten miettiminen tuntuu joskus oudolla tavalla väärältä, onhan nykyään muodikasta ajatella, että jokainen on hyvä, suorastaan täydellinen juuri sellaisena kuin on - mikä muuten ei mielestäni pidä ollenkaan paikkaansa. Jokainen meistä toimii taatusti joskus tavoilla, jotka ovat kaikkea muuta kuin kohtuullisia ja hyväksyttäviä. Tietenkään se ei tee meistä läpeensä huonoja ihmisiä, mutta eiköhän kaikista kehittämiskohteita löydy.  Meillä on heikkoutemme, huonot puolemme ja menneisyyden haamumme, jotka toki on tärkeää tunnistaa ja hyväksyä. Hyväksymisen ei tarvitse kuitenkaan tarkoittaa sitä, ettemme pyrkisi kehittämään itseämme ja toimimaan jatkossa eri tavalla.

Pohjimmiltaan uusien taitojen harjoittelussa ja itsensä kehittämisessä ihmisenä on kyse samasta asiasta: oppimisesta. Minä olen aina rakastanut oppimista - sitä tunnetta, kun aloittaaa uuteen asiaan perehtymisen ja tajuaa, miten paljon kiehtovia uusia asioita on edessä, ja toisaalta myös niitä oivalluksen hetkiä, kun opittu tavalla tai toisella konkretisoituu. Tylsistyn nopeasti liian helppojen tehtävien parissa niin opiskelussa/työssä kuin vapaa-ajallakin. Oikeastaan koen virkistyväni tehokkaimmin juuri silloin, kun uppoudun kunnolla harjoittelemaan jotain tai perehtymään johonkin, mikä vielä tuntuu haasteelliselta muttei mahdottomalta oppia. Kyse on mistäpä muusta kuin varmasti monille tutusta flow-tilasta, joka liittyy usein nimenomaan sopivasti haastamaan tekemiseen ja sitä myötä uuden oppimiseen. 

Hämmennyn usein törmätessäni sellaiseen hyvinvointipuheeseen, jossa kärjistetysti sanottuna kannustetaan vaan olla öllöttelemään tässä ja nyt täydellisinä, elämään ja olemaan tekemisen sijasta. Itse nimittäin ajattelen, että elämän suola ei suinkaan ole tasainen tyytyminen ja käsillä olevassa hetkessä passiivisena möllöttäminen vaan pyrkimys johonkin, uuden oppiminen, kehittyminen omien arvojen ohjaamaan suuntaan sekä viisauden ja muiden inhimillisten hyveiden tavoittelu. Mielestäni itsensä hyväksyminen ja halu tulla "paremmaksi" (paremmaksi jossain tai vain paremmaksi ihmiseksi, mitä se kenellekin sitten tarkoittaa) eivät sulje toisiaan pois. Se, että tunnistan ja hyväksyn olevani juuri sellainen kuin nyt olen on vain nykyisen asiantilan tunnustamista, eikä siitä voi suoraan johtaa sitä, millaiseksi haluaisin vielä joskus kehittyä. 

Hyväksyvä läsnäolo tässä ja nyt epäilemättä rauhoittaa ja omalta osaltaan vaikuttaa myönteisesti hyvinvointiin. Oppiminen, jonkin tavoitteleminen ja kehittymispyrkimykset sen sijaan innostavat  ja  tuovat merkityksellisyyttä elämään. Jossain elämänvaiheessa ehkä kaipaamme ennen kaikkea rauhoittumista, "maadoittumista", niin kuin jotkut asian ilmaisevat, kun taas joskus tarvitsemme nimenomaan eteenpäin pyrkivää innostusta, toimintaan suuntautunutta myönteistä tunnetta tai mielialaa. Molempi parempi siis, näin ainakin itse ajattelen :)

Kuinka oppia meditoimaan säännöllisesti

Vuoden vaihtuessa julistin kunnianhimoisesti, että tänä vuonna aion meditoida edes hetken joka päivä. Aivan uusi juttuhan meditaatio ei minullekaan ole: erityisesti maanläheinen ja ei-niin-kovin-henkinen mindfulness-harjoittelu on kiinnostanut jo vuosien ajan, ja aina silloin tällöin niitä harjoituksia on tullut tehtyä niin ohjatusti kuin itsenäisesti. Vasta ihan viime kuukausina olen kuitenkin onnistunut vihdoin ja viimein ujuttamaan meditoinnin osaksi arkirutiinejani. Helppoa se ei ollut, sillä vaikka kuinka olisi tietoinen meditoinnin moninaisista hyödyistä (tsekkaa esimerkiksi tämä aiempi postaukseni), se voi tuntua varsinkin alussa aika mahdottomalta ja ärsyttävältä. Ainakin itse tylsistyn erittäin helposti, jos yritän vain istua paikoillani tekemättä mitään, toiset taas nukahtavat salamannopeasti rentoutus- tai meditaatioharjoituksissa. Lisäksi skeptinen mieli voi harata vastaan: itsekin muistan aluksi suhtautuneeni koko meditointihommaan vähän vastahakoisesti, sillä se kuulosti epäilyttävän henkiseltä touhulta (ja minuahan on joskus "tiedeuskovaiseksikin" nimitetty). 

Meditaatio ei ole kaikkien juttu eikä tarvitse ollakaan, mutta kiinnostusta sitä kohtaan tuntuu nykyään riittävän. Stressi, ahdistus, murehtiminen ja kaiken sorttinen ylikierroksilla käyminen ovat yleisiä arjen haasteita, ja juuri niihin meditoinnista ja mindfulness-harjoittelusta usein haetaan apua. Toki joillakin motiivit meditointiin ovat henkisempiä, mutta siihen puoleen en itse mielelläni kajoa. Moni teistäkin on varmasti kokeillut tai aikonut kokeilla meditointia, mutta syystä tai toisesta homma ei ole lähtenyt lentoon. Teille, jotka haluaisitte oppia meditoimaan säännöllisesti, ajattelin jakaa muutaman itseäni siinä auttaneen vinkin: 

1. Kokeile erilaisia meditaatiotekniikoita - niitä nimittäin on moneen lähtöön, eivätkä kaikki välttämättä sovi kaikille. Jos esimerkiksi pelkkä paikallaan istuminen ja hengittely tuntuu aluksi ylivoimaiselta, voi vaikkapa ääneen lausutuista mantroista olla apua. Itse vierastin niitä pitkään (liian uskonnollissävytteistä), mutta jossain vaiheessa huomasin, että saan mieleni tyynnytettyä kaikista helpoiten nimenomaan mantrameditaatiolla. Törmäsin siihen ensimmäisen kerran käydessäni kundaliinijoogatunneilla joitakin vuosia sitten, ja vaikka se ei lajina ollut oikein minun juttuni, käytän edelleen silloin tällöin joitakin siellä opittuja meditaatiotekniikoita.

2. Aloita ohjatuilla meditaatioilla. Erityisesti ihan livenä koetut meditaatio- ja joogatunnit toimivat minulla, sillä keskittymistä auttaa pieni sosiaalinen paine (joku henkisempi ehkä puhuisia hyvistä energioista), kun ympärillä joukko muita ihmisiä keskittyy samaan puuhaan, ja aika on varattu vain ja ainoastaan meditaatiolle. Kotona on usein liikaa muita virikkeitä ja häiriötekijöitä, joita ehkä jossain vaiheessa oppii vastustamaan, mutta ohjaus ja ryhmän tuki todellakin auttavat varsinkin alussa. Ja tietysti internetin syövereistä löytyy mieletön valikoima erilaisia ohjattuja meditaatioita, joita itsekin käytän paljon.

3. Aloita pienestä - vaikka viidestä minuutista kerrallaan (mutta tee se säännöllisesti). Minulle alussa jo viisikin minuuttia oli aikamoinen haaste, mutta aika pian huomasin, että lyhytkin meditaatio rauhoittaa mieltä mukavasti esimerkiksi illalla ennen nukkumaanmenoa. Kun homma tulee tutuksi, aikaa voi sitten halutessaan vähitellen pidentää. Itse olen jämähtänyt noin 10-20 minuutin meditointihetkiin, mikä tuntuu juuri nyt ihan sopivalta. Joskus haluaisin kuitenkin haastaa itseni menemällä reilusti pidempään ohjattuun meditaatioon, ehkäpä vielä joskus uskallan. 

4. Valitse meditaatiolle tietty aika (ja ehkä paikkakin, jos kotoa löytyy joku tähän tarkoitukseen erityisen sopiva spotti): tee siitä rituaali, jonka teet aina tiettyyn aikaan päivästä. Itse onnistuin tekemään meditaatiosta tavan vasta silloin, kun keksin ajoittaa sen nukkumaanmenoa edeltäviiin hetkiin - kun meditoi suunnilleen samaan aikaan joka ilta, tapa automatisoituu helpommin kuin silloin, jos harjoittelisi vähän milloin sattuu huvittamaan. Monet tiettävästi meditoivat heti herättyään aamuisin, ja epäilemättä se voi olla mitä mainioin tapa aloittaa päivä, mutta itse olen ainakin tällä hetkellä tykästynyt nimenomaan illalla meditoimiseen, joka rauhoittaa mielen ja kehon kivasti ennen nukkumaanmenoa.

5. Muista, että meditaatioon ei tarvitse liittää mitään mystisiä tai henkisiä merkityksiä, ellei halua: siihen on ihan sallittua suhtautua myös yksinkertaisesti keskittymis- ja/tai rentoutumisharjoituksena.

6. Pidä mielessä, että meditaation ei ole pakko tapahtua paikoillaan istuen tai maaten: itse olen kokeillut ohjatusti myös esimerkiksi kävelymeditaatiota, josta pidin kovasti - ja parhaimmillaanhan esimerkiksi luonnossa kävely käy aivan loistavasti mindfulness-harjoituksesta. Ei kai keskeistä ole se paikallaan tököttäminen vaan mielen keskittäminen, oleminen tässä ja nyt, ja sen voi taatusti saavuttaa myös toiminnan parissa. Toisaalta minulle juuri mitääntekemättömyys, pelkkä oleminen, on todella haastavaa, ja nimenomaan sen takia harjoittelen myös ihan sitä hiljaa paikoillaan tapahtuvaa meditointia.

Millaisia kokemuksia ja ajatuksia teillä on meditoimisesta? :) 

Erityisherkkä nuori

Tällä viikolla muistot omilta yläaste- ja lukioajoilta olivat harvinaisen pinnalla, kun huomasin, että oli jälleen penkkarien ja vanhojentanssien aika, ja monien (syystä) hehkuttamaa norjalaista nuortensarja Skamia tuli myös katsottua melko intensiivisesti. Erityisesti Skam on herättänyt minussa hieman haikeita (mutta toisaalta ehkä vähän helpottuneitakin) fiiliksiä: eipä nimittäin ollut oma teini-ikäni tuollaista, ei sinne päinkään. Aika lailla kaikillahan on varsinkin yläastevuosina vaikeaa ja rankkaa, mutta tietenkään kaikki teinitkään eivät ole samasta puusta veistettyjä, vaikka teini-iän jo aikoja sitten ohittaneille yleistäminen tuntuu olevan niin houkuttelevaa.

Herkkyyttä, ujoutta tai arkuutta on viime vuosina tullut pohdittua jos jonkinlaisista näkökulmista, joista monet ovat olleet esillä täällä blogissakin. Juuri nyt olen miettinyt paljon sitä, miten herkkyys ja arkuus vaikuttavat ihmiseen nuoruusiässä, jolloin eletään keskeistä muutosvaihetta, koetaan asioita ensimmäistä kertaa ja kaikki muutenkin tuntuu hirveän suurelta ja merkittävältä. Tunneherkkyys voi totta kai tehdä muutenkin myrskyisästä elämänvaiheesta "tavallista" hankalampaa (tiedättehän, inhoan yleistämistä ja asioiden määrittelyä normaaleiksi...), mutta toisaalta herkkä nuori saattaa myös arkailla uusien asioiden kokeilemista ja suojella itseään enemmän kuin olisi tarpeenkaan.

Itse olin teini-ikäisenä ennen kaikkea ujo, älyllisyyttä ja taiteellisuutta "pinnallisten" asioiden sijasta painottava ja luovuuteen arkitodellisuutta pakeneva tyttö. Joissain asioissa olin kai tyypillinen teini: mielipiteeni olivat vahvoja ja ehdottomia, äidin kanssa oli kränää, vanhempien kanssa liikkuminen kaupungilla nolotti ja halu samastua johonkin vertaisryhmään oli kova. Vielä aikuisiälläkin olen kuitenkin änkyröinyt hirveästi sitä vastaan, mitä kehityspsykologian oppikirjoissa kerrotaan nuoruusiästä: tiedättehän, "kavereista tulee tärkeämpiä kuin oma perhe, vapaa-aikaa vietetään isoissa porukoissa, joissa on sekä tyttöjä että poikia, muodostetaan ensimmäisiä seurustelusuhteita, kokeillaan päihteitä...". Totta kai tiedän, että nämä ovat vain yleistyksiä, mutta niitä lukiessa tulee silti joskus mietittyä, mikä itsessä on vikana, kun omat kokemukset eivät sovi tähän muottiin. 

Kuten tässä postauksessa kerroinkin, en ole koskaan kuulunut kaveriporukkaan. Teini-iässä minulla oli muutama hyvä kaveri, joita näin koulun ulkopuolellakin, mutta siitä huolimatta vietin suurimman osan vapaa-ajastani yksin tai vanhempieni kanssa. Olin krooninen haaveilija ja sivustaseuraaja:  salaa kadehdin rohkeita nuoria, jotka suvereenisti tutustuivat uusiin tyyppeihin, olivat aloitteellisia ihastustensa suhteen ja hengailivat koulun käytävillä isoissa porukoissa, mutta itse en varmaan koko yläasteen aikana oma-aloitteisesti puhunut yhdellekään uudelle ihmiselle. Haaveilin läheisistä ystävistä ja varovaisesti poikaystävästäkin (tosin vakavia ihastuksia minulla ei kuitenkaan koskaan oikein ollut), mutta olin liian arka ja pelokas ottamaan askeltakaan unelmieni suuntaan. Oli - ja on - helpompaa seurata sivusta kuin heittäytyä, paljastaa aidosti muille kuka on ja mitä toivoo. 

Omien havaintojeni mukaan monet herkät nuoret uppoutuvat mielellään mielikuvitusmaailmoihin, kuten tarinoihin, taiteeseen, musiikkiin tai vähintäänkin filosofisiin pohdintoihin. Minulle kaikki nämä olivat suorastaan elinehto yläaste- ja lukioaikoina. Määritin itseäni ennen kaikkea "sivistyneisyyteni", taideharrastusteni, musiikki- ja kirjamakuni kautta - ja tarinoiden kautta pääsin kokemaan voimakkaita elämyksiä ja sellaisia asioita, joihin uskallukseni ei tosielämässä riittänyt. Tietenkään luovuuteen uppoutuminen ei ollut pelkästään todellisuuden pakoilua - se oli myös keino löytää samastumispintaa toisten vähänkään samankaltaisten kanssa, käsitellä omia pakahduttavia tunteita ja tuoda hiljaisella tavalla esiin tärkeältä tuntuvia ajatuksia. Itse asiassa monet parhaista muistoistani noilta ajoilta liittyvät nimenomaan silloin fanittamiini bändeihin ja rakastamiini tarinoihin. 

Tietysti muistot menneistä elämänvaiheista ovat aina värittyneitä, mutta näin jälki"viisaudella" koen, että minulle herkkyys oli teini-iässä ennen kaikkea arkuutena ilmenevä taakka  (joka tosin onneksi myöhemmin on tarjonnut myös paljon iloa elämään). Tietenkään ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa kokea ja elää nuoruuttaan, eikä jossittelusta, katumisesta tai menneiden perään haikailusta ole mitään hyötyä, mutta silti joskus toivon, että olisin ollut teininä rohkeampi. Harvoin olen kokenut itseäni yhtä ulkopuoliseksi kuin kuunnellessani ikätovereiden muistelua "kaikille tutuista" teinisekoiluista ja -ihastuksista, kun itse on seurannut niitä vain sivusta. 

Jos on ikäisekseen kokematon esimerkiksi ihmissuhteissa ja työelämässä, on hyvin helppoa kokea olevansa hidas tai viallinen ja elävänsä väärässä tahdissa muiden kanssa. Tietysti hieman eri tahtiin elämisessä ei ole mitään vikaa, eikä missään määritellä, mihin mennessä pitäisi vaikkapa seurustella ensimmäistä kertaa. Omasta kokemuksesta voin kuitenkin kertoa, että vaikka olisi (ainakin enimmäkseen) sinut itsensä kanssa, muiden suhtautuminen vaikkapa vähäisempään kokemukseen ihmissuhteissa vaihtelee laidasta laitaan. 

Aina, kun kohtaan herkän oloisia nuoria, jotka ovat arkoja, pelokkaita ja hukassa itsensä kanssa, minun tekisi mieli sanoa, että hekään eivät ole yksin eivätkä vääränlaisia - ja että se sama ominaisuus, joka voi hetkittäin tuntua kiroukselta, on hyvin hoidettuna myös kaunis lahja. Että jokaisella on oikeus olla oma itsensä, vaikka ei sopisi tiettyyn muottiin. Ketään en halua väkisin kannustaa tekemään jotain, mikä tuntuu liian ylivoimaiselta, mutta toisaalta en toivoisi herkälle nuorelle (tai aikuisellekaan!) mitään muuta niin paljon kuin rohkeutta avautua maailmalle, uusille upeille kokemuksille ja ihmisille. Onneksi rohkeuden, ilon, avoimuuden ja herkkyyden hyvien puolien vaaliminen ei kuitenkaan missään elämänvaiheessa ole liian myöhäistä.

Millaisia ajatuksia aihe herättää? Olisi mielenkiintoista kuulla myös kuulla teidän nuoruusmuistojanne :) 

Aikuiset ystäväni - toiveet ja todellisuus

On taas ystävänpäivän aika - ja miten paljon pidänkään siitä, millaiseksi tuo päivä täällä Suomessa on muotoutunut! Ei sillä, että romanttisen rakkauden juhlistamisessakaan mitään vikaa olisi, mutta ihan yhtä lailla ilonpidon ja muistamisen arvoisia ovat myös kaverit, ystävät ja muut elämämme tärkeät tyypit. 

Tv-sarjat ja elokuvat esittelevät usein ihanteellista käsitystä ystäväporukasta, jonka jäsenet jakavat toistensa kanssa kaiken. Tällainen ystävistä koostuva perhe on kuitenkin vain yksi ideaali, ja meillä jokaisella on hieman omanlaisemme käsitys siitä, millaista ystävyyttä kaipaamme - ja luonnollisesti toiveet ystävyyden suhteen muuttuvat muun elämän mukana. Jotkut ovat ikionnellisia yhdestä sydänystävästä, toiset kaipaavat tiivistä ystäväpiiriä, jotkut sukkuloivat sujuvasti useamman eri kaveriporukan välillä, ja löytyypä niitäkin, jotka eivät kaipaa ystäviä perheen ja työtovereiden lisäksi. 

Olen usein kadehtinut ihmisiä, joilla on se oma pieni tai isompi porukkansa, jossa kaikki ovat ystäviä keskenään. Minulla sellaista ei nimittäin ole koskaan ollut, ei ainakaan peruskoulun jälkeen, ja lapsenahan kaveriporukassa oli jatkuvasti kaikenlaista eripuraa, nälvimistä, syrjimistä ja suosimista. Sen sijaan minulla on yksittäisiä ystäviä, joihin olen tutustunut vähän eri kuvioissa, ja joiden kanssa vietän yleensä aikaa kahden kesken. On muinaisia koulu- ja harrastuskavereita, opiskelukavereita kahdesta eri yliopistosta, ja nykyisin paljon myös sosiaalisen median kautta löytyneitä huipputyyppejä. Olen yrittänyt jonkin verran tutustuttaa ystäviäni toisiinsa, mutta se on melko haasteellista, kun heitä asuu niin monella eri paikkakunnalla. Lisäksi monen kiireisen ihmisen paikalle saaminen samaan aikaan on aikamoista tuuripeliä...

Viime vuosina olen kuitenkin vihdoin ymmärtänyt sen, että vaikka omat ystävyyssuhteet eivät juuri muistuttaisi viihteestä ja toisten elämistä omaksuttuja ihanteita, ne voivat silti olla hyviä ja omaan elämään sopivia. Kun tarkemmin asiaa ajattelen, en välttämättä edes kaipaa äärettömän tiivistä ystävyyttä - jaksan aina ihmetellä muun muassa sitä, että jotkut kuulemma ihan tosiaan viestittelevät ystäviensä kanssa päivittäin! Itse olen valitettavasti melko huono viestittelemään, ja kavereiden kanssa tulee vaihdettua kunnolla kuulumisia lähinnä silloin, kun oikeasti tavataan. Joskus kuluu viikkoja tai kuukausiakin ilman yhteydenpitoa, mutta parhaiden tyyppien kanssa se ei haittaa - nähdään silloin kun nähdään, mutta parhaimmillaan juttu jatkuu saumattomasti siitä, mihin se on edellisellä kerralla jäänyt.

Usein puhutaan, miten teini-iässä kaverit ovat tärkeintä ikinä, kun taas aikuistumisen myötä ystävyyteen panostamiselle ei riitäkään aikaa, energiaa tai välttämättä edes kiinnostusta. Itse voin kuitenkin iloisena sanoa, etten ole koskaan ollut yhtä tyytyväinen ystävyyssuhteisiini kuin olen juuri nyt, 25-vuotiaana: sen lisäksi, että olen edelleen hyvissä väleissä muutaman lapsuudenystäväni kanssa, olen myös löytänyt aikuisiällä monta uutta ihanaa ystävää ja kaveria. Tärkein muutos on kuitenkin se, että olen oppinut arvostamaan ystävyyssuhteitani sellaisina kuin ne ovat - tietenkään unohtamatta sitä, että ne vaativat myös huolenpitoa. 

Suurimman osan elämästäni olen ollut tyytymätön ystävyyssuhteisiini: olen tuntenut olevani  ulkopuolinen ja porukkaan sopimaton, olen peitellyt joitakin puolia itsestäni (haavoittuvuuden näyttäminen ystävyyssuhteissa on ollut todellinen haaste, ja on siinä vieläkin petrattavaa), haikaillut tiiviin ystäväporukan perään ja toivonut kuin taikaiskusta löytäväni sielunsisaren, parhaan ystävän, jota minulla ei koskaan ollut - kaikki tämä siitä huolimatta, että en ole koskaan ollut ystävätön hylkiö. Näin jälkikäteen ajateltuna tuntuu suorastaan epäreilulta, että olen niin ankarasti haikeillut jonkun muun perään sen sijaan, että olisin koittanut syventää suhteitani jo olemassa oleviin ystäviin.

Tasapainoilen vieläkin sen kanssa, millainen määrä ystävyyssuhteita on ylipäätään mahdollinen. Eräällä ystävälläni on parikin tiivistä kaveriporukkaa, ja hän on joskus sanonut, ettei oikeastaan välttämättä kaipaa uusia ystäviä, koska hänellä on niitä jo aivan sopivasti. Hieman kateeksi kävi, sillä itse olen, ehkä osin elämyshakuisuuden kaltaisista luonteenpiirteistä johtuen, ollut viime vuosina hyvinkin innokas tutustumaan uusiin ihmisiin - mikä helposti johtaa siihen, että pinnallisia tuttavia riittää mutta läheiset ystävät ovat vähissä (tai loistavat kokonaan poissaolollaan). Tiedetäänhän se, että ystävyys vaatii aikaa ja panostusta, eikä läheisiä ihmissuhteita vaan voi olla rajatonta määrää. Joskus täytyy muistaa panostaa määrän sijasta laatuun.

Olen joskus ihmetellyt sitä, ettei minulla aikuisiällä - tai oikeastaan edes peruskoulun jälkeen - ole ollut juurikaan erimielisyyksiä tai riitoja ystävieni kanssa. Ensin kuvittelin sen johtuvan siitä, että olemme kaikki aikuistuneet ja muuttuneet tasaisemmiksi ja järkevämmiksi, mutta jossain vaiheessa hoksasin, että kyse voi olla myös siitä, etten ole kenenkään ystäväni kanssa niin läheinen, että uskaltaisin kunnolla tuulettaa kielteisiä tunteita. Useinhan ne ihmiset, joita eniten rakastamme, myös ärsyttävät meitä toisinaan kaikista eniten, ja toisaalta luottamuksen myötä myös haastavista tunteista ja itse suhteen voinnista puhuminen helpottuu. Tulevaisuudessa haluaisin oppia puhumaan ystävilleni avoimemmin myös siitä, mitä heistä ajattelen ja mitä ystävyydeltä toivoisin - aivan liian harvoin nimittäin muistan edes aidosti kehua ystäviäni!

Toisinaan saatetaan ajatella, että ystävyys on helppoa - puolison ja perheenjäsenten kanssa puidaan milloin mitäkin erimielisyyksiä, kun taas kavereiden kanssa lähinnä pidetään hauskaa, vähän ehkä valitetaan siitä ärsyttävästä puolisosta ja parannetaan maailmaa puhumalla. Tietysti ystävyyssuhteet ovatkin luonteeltaan (yleensä) erilaisia kuin esimerkiksi parisuhde, mutta on niillä paljon yhteistäkin: läheisen ihmissuhteen kukoistaminen vaatii luottamusta, mahdollisuutta näyttää oma haavoittuvuus ja kestää vastaavasti toisen haavoittuvuuden ilmaukset, kykyä käsitellä ristiriitoja ja osoittaa toiselle, miten tärkeä ja rakas hän on.

Millaisia ajatuksia teillä on ystävyydestä? 

Ja tietysti ihanaa ystävänpäivää kaikille! :) 

Kuinka käyttää sosiaalista mediaa tietoisemmin

Viime aikoina olen pohtinut paljon sitä, millainen rooli sosiaalisella medialla elämässäni on - ja ennen kaikkea millainen haluaisin sen olevan, jotta saisin siitä irti mahdollisimman paljon iloa ja hyötyä mutta mahdollisimman vähän stressiä ja harmitusta. Sillä vaikka kuinka viihdymme ja parhaassa tapauksessa suorastaan inspiroidumme somessa, en varmasti ole ainoa, joka kokee jatkuvan someläsnäolon tai -kurkkailun kuormittavana. Pulma tosin on siinä, että some on tehty niin koukuttavaksi, että sieltä on vaikea pysyä poissa: kukapa ei tuntisi kiusausta käydä kurkistelemassa, onko vasta ladattuun kuvaan tai postaukseen jo ehtinyt tulla paljon tykkäyksiä tai kommentteja, ja kavereiden ja tuttavien kuulumisistakin on pysyttävä kärryillä selailemalla Facebookin uutisvirtaa, "maailman menon" seuraamisesta puhumattakaan!

Minä olen koukussa sosiaaliseen mediaan, ja väitän, että niin on ihan varmasti myös moni teistä. Aina sitä ei tietenkään koeta ongelmaksi: somessahan pidetään yhteyttä ystäviin ja tutustutaan uusiin ihmisiin, verkostoidutaan, saadaan tietoa itseä kiinnostavista asioista, viihdytään hauskojen juttujen äärellä ja opitaan uutta. Sosiaalinen media on tuonut minunkin elämääni niin paljon hyvää (esimerkiksi poikaystäväni ja monet hyvät ystäväni, noin niinkuin esimerkkinä), etten todellakaan ole valmis luopumaan siitä. Siitä sen sijaan voisin mielelläni luopua, että yksin ollessani saatan kurkkailla erinäisiä somekanavia useamman kerran tunnissa, ja päivän aikana vietän helposti tunnin tai parikin pelkästään älypuhelintani hiplaillen. 

Sen lisäksi, että some syö aikaani, se luonnollisesti vaikuttaa myös mielenliikkeisiini. Joskus toki myönteisellä tavalla uusien ideoiden, merkityksellisen yhteydenpidon ja hyvän viihteen muodossa. Valitettavasti samaan aikaan se myös (usein huomaamattani) saa minut vertaamaan itseäni ja omaa elämääni siihen pieneen siivuun, mikä toisten elämästä näkyy somessa, kadehtimaan heitä, suunnittelemaan omia tulevia somejulkaisujani - ja ennen kaikkea klikkailemaan päämäärättömästi omassa kuplassani ja kuvittelemaan, että sometuttavani ja -seurattavani ovat edustava otos maailmasta (pieni vihje: mitä todennäköisimmin eivät ole). 

Monen herkän ihmisen kanssa juteltuani olen huomannut, etten todellakaan ole ainoa, joka kokee somen ärsyketulvan ylikuormittavana. Paha tapani on pitkään ollut selailla somekanavia iltamyöhällä juuri ennen nukkumaanmenoa, ja kyllähän sen arvaa, ettei uni meinaa tulla, kun päässä vilisee jos jonkinlaista somesta mukaan tarttunutta virikettä. 

Kuulosteltuani hieman omaa somekäyttäytymistäni olen huomannut, että mielialani ja somessa viettämäni ajan määrän välillä on selvä negatiivinen korrelaatio: mitä enemmän vietän aikaa somessa, sitä ahdistuneempi, alakuloisempi ja epävarmempi olen. Tietenkään tämä ei päde aina, ja esimerkiksi bloggaamisesta ja toisten blogien lukemisesta saan pääsääntöisesti iloa elämääni, mutta yleisesti tuo periaate kuitenkin näyttäisi pätevän varsin hyvin.

Koska kuitenkin viihdyn sosiaalisessa mediassa ja saan täältä paljon myönteisiä asioita elämääni, olen alkanut kiinnittää huomiota siihen, miten voisin käyttää somea tietoisemmin - siis omien arvojeni mukaisesti, omia päämääriäni tukien ja haittapuolet minimoiden. Väitän, että suurin osa somekäyttäytymisestämme on kaikkea muuta kuin tietoista: tiedät kyllä, tarkoitan juuri sitä automaattista, suorastaan refleksinomaista selailua, johon helposti sorrumme esimerkiksi odotellessa (tai oikeastaan milloin vain, kun emme ole todella keskittyneitä johonkin muuhun). 

Tässäpä muutamia ajatuksiani siitä, miten somea voisi oppia käyttämään tietoisemmin: 

1. Poista "turhat" sovellukset puhelimestasi, ja laita lopuistakin ilmoitukset pois päältä. Itse poistin Facebook-sovelluksen kokonaan ja päätin käyttää sitä ainoastaan läppärillä, sillä olen huomannut, että nimenomaan Facebook on se somekanava, jonka jatkuvasti selailusta tulen helposti huonolle tuulelle. Toki puhelimellakin pääsee sinne edelleen selaimen kautta, mutta eipä siellä ole tullut juuri käytyä - ja hyvin näyttää riittävän pari fb-visiittiä silloin, kun olen muutenkin koneella.

2. Tee päätös, ettet ota puhelinta sänkyyn tai ehkä edes makuuhuoneeseen. Myöhäisiltojen rauhoittaminen somettamiselta on ainakin minulle ollut todella hyvä ratkaisu levollisten yöunien kannalta, ja itse koen, että myös aamu alkaa paremmin, kun ei heti ensimmäisenä klikkaudu someen.

3. Käy läpi ja arvioi kaikki, mitä ja ketä seuraat. Mitkä blogit, Youtube-kanavat, Facebook-ryhmät ja muut tuottavat sinulle todella iloa ja/tai hyötyä, ja mitkä roikkuvat mukana vain tavan vuoksi? Joitakin vuosia sitten minulla oli tapana seurata säännöllisesti todella montaa eri blogia, ja jossain vaiheessa kaikkien uusien postausten lukeminen mahdollisimman tuoreeltaan alkoi suorastaan stressata. Toki edelleen luen ja katson yksittäisiä juttuja vähän sieltä täältä, mutta valikoin aika tarkkaan, mitä jään seuraamaan säännöllisesti. Facebookissa olen lakannut seuraamasta monia aktiivisia ryhmiä, joihin kuulun, jotta niiden julkaisut eivät täyttäisi etusivuani - tuntuu mielekkäämmältä käydä ryhmän sivulla varta vasten lukemassa juttuja silloin tällöin, kun siltä sattuu tuntumaan.

4. Pidä silloin tällöin täydellistä somepaastoa - edes päivän verran, tai jos mahdollista, niin pitempäänkin. Silloin huomaat konkreettisesti, millainen rooli somella arjessasi on, miten paljon vietät siellä aikaa ja millaisia tuntemuksia se sinussa herättää. Itse en ole onnistunut pitämään paria päivää pitempää somepaastoa, mutta lyhyessäkin ajassa olen huomannut ajoittaisen somettomuuden tekevän hyvää mielenrauhalleni ja vapauttavan hurjasti aikaa muulle, usein mielekkäämmälle tekemiselle.

5. Tarkastele somekäyttäytymistäsi arvojesi näkökulmassa. Mitkä asiat ovat sinulle elämässä tärkeitä, ja miten voit sometoiminnallasi edistää niiden toteutumista? Some on mainio kanava esimerkiksi jakaa tietoa ja ajatuksia muiden kanssa, tuoda esiin itselle tärkeitä näkökulmia sekä tsempata ja auttaa muita - toki sellainen vaatii yleensä enemmän ajatustyötä kuin toisten kiusaaminen ja yleinen hedelmätön nillittäminen, mutta kuten "oikeassakin" elämässä, myös toiminnan seurauksia kannattanee miettiä.

Millainen suhde teillä on sosiaaliseen mediaan? Kuulisin mielelläni ajatuksianne aiheesta :) 

Kohti iloisempaa ja rennompaa uutta vuotta

Nyt vuoden viimeisellä viikolla on tullut aika ankarasti kelailtua kulunutta vuotta ja sen moninaisia opetuksia. 2016 ei ole varsinaisesti ollut helppo tai huoleton vuosi, mutta ainakin se on tarjonnut paljon uusia kokemuksia ja haasteita, mielenkiintoisia kotimaanmatkoja, uusia harrastuksia ja työkuvioita sekä ennen kaikkea monta uutta, ihanaa ystävää ja kaveria. Ihmissuhteisiin panostaminen oli yksi tavoitteistani kuluneelle vuodelle, ja ilokseni voin todeta, että sitä on tullut tehtyä - tosin työttömyyden ja osa-aikatyön myötä elämäntilannekin on ollut otollinen ystävyyssuhteiden ylläpitämiselle ja uusiin tyyppeihin tutustumiselle. Parisuhdeasioihin en halua julkisesti kaivautua kovin syvälle, mutta silläkin rintamalla asiat ovat hyvin ja ennen kaikkea tasaisesti, ja nimenomaan turvallisuutta ja tasaisuutta kaipaan elämääni juuri nyt todella paljon. 

Varsinaisia uudenvuodenlupauksia en ole koskaan pahemmin harrastanut, mutta tykkään silti aina hieman pohtia sitä, millaisia toiveita ja tavoitteita minulla tulevalle vuodelle on. Tällä kertaa huomasin valtaosan niistä liittyvän ihmissuhteisiin ja hyvinvointiin - luultavasti työhön, uraan, ammattiin tai opiskeluun liittyviä tavoitteita on hieman vaikea muotoilla, sillä kriiseily niiden juttujen osalta ei näytä jäävän tähän vuoteen... Ehkä keskeisin itselle asettamani tavoite on opetella rauhoittumaan. Koen olevani melko levoton sielu, ihminen joka innostuu herkästi mutta jolla olisi pitkäjänteisyydessä kehitettävää, ja haluaisin kehittyä tahdonvoimataidoissa ja tavoitteisiin sitoutumisessa. Toisaalta haluaisin myös oppia toisinaan vain olemaan - olen vähän sellainen touhottaja, joka tylsistyy ja ahdistuu helposti ja jolle rentoutuminen on todella haastavaa. Loppusyksystä meditoin ja joogasin säännöllisesti lähes päivittäin, ja tätä tapaa aion jatkaa myös vuonna 2017. Lisäksi haluan oppia lisää keinoja itseni rauhoittamiseen silloin, kun stressi tai ahdistus syystä taikka toisesta iskee.  

Mitä harrastuksiin ja itsensä toteuttamiseen tulee, haluaisin tulevana vuonna kirjoittaa entistä enemmän, ja muutenkin luoda tähän maailmaan jotain uutta, oli se sitten kuinka pientä ja kunnianhimotonta tahansa. Miellän itseni luovaksi tai ainakin luovuutta arvostavaksi ihmiseksi, ja taiteesta ja kulttuurista nauttiminen sujuukin ongelmitta, mutta oma luova tekeminen jää helposti kausiluontoiseksi - siitä huolimatta, että tiedän tasan tarkkaan, miten merkitykselliseltä se tuntuu ja miten paljon iloa se elämääni tuo. Luova tekeminen on parhaimmillaan aivan loistavaa omien rajojen koettelua, uuden oppimista ja ideoimista, ja mitä enemmän siihen paneutuu, sitä helpommaksi se usein tuntuu käyvän. Olen huomannut, että minulle luovissa harrastuksissa keskeistä on säännöllisyys: se, että yksinkertaisesti tehdään jotain sen sijaan, että vain odoteltaisiin inspiraatiota. Joskus ideoita on mielessä enemmän, joskus vähemmän, mutta toisinaan se kaivattu inspiraatio syntyy nimenomaan tekemällä. Jo jonkin aikaa olen pyrkinyt kirjoittamaan joka ikinen päivä jotain, ja tätä aion jatkaa tulevanakin vuonna. Kuvataideharrastustakin sain hieman elvytettyä syksyn aikana piirtämällä jonkin verran, mutta ensi vuonna haluaisin myös maalata vähän useammin kuin muutamia kertoja vuodessa. 

Kun eilen liukastelin mahdollisesti hieman koomisen näköisesti jäisillä kaduilla, ohi kulkenut herrasmies kommentoi naureskellen, että ei kadulla saa tanssia. Vasta jälkeenpäin hoksasin, mitä olisi kannattanut vasta: totta hitossa saa, melkein pitää! Ilo, nauru ja spontaani leikittely ovat juuri niitä asioita, joita tässä maailmassa ja tässä synkässä maassa kaivataan lisää, ja niitä haluan tulevana vuonna vaalia. Ja erityisesti silloin, kun elämässä vähän kompastelee tai liukastelee, voi olla syytä ottaa pari tanssiaskelta ja muistuttaa itseään kaikesta ilosta, kaikesta hyvästä ja kauniista synkkyydenkin keskellä. Jostain kumman syystä on helpompaa olla synkkä ja pessimistinen kuin kepeä, iloinen ja luottavainen, mutta eiköhän jälkimmäisen eteen jaksa tehdä hieman töitä - sekin kun voi osoittautua ihan kivaksi hommaksi. Vuonna 2017 minä aion tanssia, nauraa (toivon mukaan enenevissä määrin myös itselleni), hymyillä ja vaalia ystävällisyyttä, myötätuntoa ja toivoa niin itseäni kuin muitakin kohtaan.

Onnellista uutta vuotta 2017 kaikille!

P.S. Millaisia toiveita tai tavoitteita teillä on tulevalle vuodelle?

Kirjavinkki: Tahdonvoiman käyttöohje

Aiemmin tänä syksynä kirjoittelin Frank Martelan sisäistä motivaatiota käsittelevästä kirjasta nimeltä Valonöörit (tässä linkki postaukseen), joka innosti minut lukemaan myös saman kirjoittajan vuonna 2013 julkaistun teoksen Tahdonvoiman käyttöohje. Kirjan nimi herätti välittömän kiinnostuksen, sillä viime kuukausina olen ajatellut tahdonvoimaa melko paljon ja nimenomaan miettinyt, miten voisin saada tehokkaammin asioita aikaan jahkailemisen ja parempien aikojen odottelemisen sijaan. Vankka tahdonvoima ei nimittäin taida aivan kuulua ydinvahvuuksiini - yleensä tarkoitan hyvää ja enimmäkseen olen tietoinen siitä, mitä pidän elämässä tärkeänä, mutta sorrun helposti kiusausten edessä ja lannistun helposti, jos jokin yritelmäni ei tunnu heti tuottavan tulosta. Niinpä kirja, jonka alaotsikko on 20 työkalua, joilla saat asioita aikaan, tuntui oikein sopivalta luettavalta tähän hetkeen. 

Tahdonvoiman käyttöohje on helppolukuinen, käytännönläheinen ja humoristinenkin opaskirja, joka kuitenkin sisältää myös paljon tiukkaa asiaa ja tutkimustietoa aiheesta. Liikkeelle lähdetään tahdonvoiman määritelmästä: Martela määrittelee sen olevan puoliksi asennetta ja puoliksi puhdasta kykyä kontrolloida itseään. Kirjassa myöhemmin esitellyt tahdonvoiman työkalut ovat toiminta- ja ajattelutapoja, joiden avulla saamme itsemme tekemään asioita, jotka eivät itsessään vedä meitä puoleensa. Niinä hetkinä, kun tekeminen on itsessään todella motivoivaa ja hauskaa, tahdonvoimaa ei tarvita - homma tuntuu sujuvan kuin itsestään. Kuitenkin jokainen meistä joutuu jatkuvasti tilanteisiin, joissa joudumme tekemään vähän nihkeiltä tuntuvia asioita, joiden tiedämme loppupeleissä olevan meille hyväksi tai vievän meitä kohti päämääriämme. Tahdonvoimaa tarvitaan silloin, kun ihmisen sisällä on ristiriita, kun kaksi eri halua taistelee siitä, kumpaa lähdemme toteuttamaan. 

Erään teorian mukaan tahdonvoiman käyttötavat voidaan jakaa neljään kategoriaan: ajatusten kontrollointiin, kuten tietoiseen keskitymiseen, tunnereaktioiden kontrollointiin, impulssien kontrollointiin (eli sitä kiusausten vastustamista) sekä toiminnan kontrollointiin, tietyn suorituksen toteuttamiseen mahdollisimman hyvin. Tahdonvoima ei kuitenkaan ole pelkkää houkutuksista kieltäytymistä - toki sitäkin, mutta se on myös voimaa sanoa kyllä oikeille asioille. Mielestäni tämä on todella tärkeä ajatus, ja useinhan toimivin muutos lähtee nimenomaan siitä, että haluamme lisätä elämäämme jotain emmekä vain karsia pois jotain huonoksi koettua tapaa. 

Yksi tahdonvoiman suurimmista haasteista on se, että vähän niin kuin lihakset, se kuluu nopeasti käytössä. Siksi tehokain tapa vahvistaa tahdonvoimaa on usein keksiä keinoja, joiden ansiosta meidän ei tarvitse turvautua ankaraan itsekuriin. Niinpä keskeisiä tahdonvoiman työkaluja ovat itsekurin ja asenteen lisäksi oikeiden, tavoitteen saavuttamista tukevien tapojen rakentaminen sekä ympäristön muokkaaminen toivottua toimintaa tukevaksi. Jokaiseen näistä kategorioista kirja tarjoaa konkreettisia vinkkejä, joita aion ehdottomasti alkaa soveltaa omassa elämässäni. 

"Tahdonvoimasi on yksin heikko. Muokkaa siis asennetta ja ympäristöäsi, rakenna toimivia rutiineja. Tee tavoitteestasi se helpoin vaihtoehto."

Näin kuuluu kirjan loppupuolelta löytyvä "Twitter-tiivistelmä", joka muuten oli aika hyvä idea: tiivistäminen nimittäin on hyvä ja tarpeellinen taito, jota itse kunkin olisi varmaankin syytä harjoitella. Ilokseni tämä oli niitä kirjoja, joiden keskeiset pointit eivät hukkuneet kaiken sälän keskelle vaan jäivät kirkkaina mieleen. Varsin ajatuksia herättävä, informatiivinen ja inspiroiva kirja, vahva suositus! :) 

Mobiilisovellukset hyvinvoinnin tukena: testissä YOU-app

Olen aina välillä pitänyt itseäni vanhanaikaisena jääränä, joka änkyröi teknologian ja digimaailman kehitystä vastaan. Vähitellen olen kuitenkin joutunut myöntämään, että kyllä nämä digi- ja somehommelit sittenkin ovat aika loistava keksintö. Viime aikoina olen kiinnostunut muun muassa siitä, millainen merkitys erilaisilla sosiaalisilla medioilla ja muilla sovelluksilla voi hyvinvointimme kannalta olla, ja miten digitaalisuutta voitaisiin hyödyntää hyvinvoinnin tukemisessa. Opintojeni aikana hämmennyin usein siitä, miten vähän psykologien keskuudessa puhuttiin näistä uuden teknologian tarjoamista mahdollisuuksista - minusta kun on aika selvää, että vaikka digi- ja somemaailma varmasti aiheuttaa omat haasteensa psykologiselle hyvinvoinnillemme, sitä voidaan myös taatusti hyödyntää hyvinvoinnin edistämisessä paljon nykyistä enemmän. Yksi matalan kynnyksen tapa ovat tietysti erilaiset hyvinvointisovellukset. Kovin monipuolisesti en ole niistä perillä, sillä en halua ladata puhelintani täyteen kaiken sortin sovelluksia, kun olen jo aika koukussa niihinkin muutamiin joita aktiivisesti käytän. Viime talvena/keväänä tutustuin kuitenkin entisen opiskelukaverini kautta sovellukseen nimeltä YOU-app, johon olen tykästynyt ja jota olen käyttänyt enemmän tai vähemmän aktiivisesti reilut puoli vuotta, ja nyt vihdoin ja viimein sain aikaiseksi kirjoitella fiiliksiäni siitä myös tänne.

YOU-appin ideana on rohkaista käyttäjää kohentamaan hyvinvointiaan ja terveyttään hyvin pienin, konkreettisin askelin. Sovellus suosittelee erilaisia mikro-aktiviteetteja, helppoja ja nopeasti toteutettavia "tehtäviä", jotka liittyvät mielen hyvinvointiin, terveelliseen ruokailuun, liikuntaan ja ihmissuhteisiin. Tehtävät ovat todellakin pieniä, kuten parin minuutin tietoinen hengähdyshetki, hedelmän syöminen, portaiden käveleminen hissiin hyppäämisen sijaan, tai kuulumisten kysyminen ystävältä. Sen lisäksi, että sovellus ehdottaa joka päivä jotain tiettyä aktiviteettia, on mahdollista valita myös tiettyihin aihepiireihin keskittyviä "soittolistoja", joista itse olen erityisesti pitänyt. Osa aktiviteeteista on hyvin konkreettisia, mutta mukana on myös abstraktimpia juttuja, kuten erilaiset kiitollisuus- ja tietoisuustaitoharjoitukset ja muut pohdiskelutuokiot. YOU-app tekee yhteistyötä hyvinvointialan asiantuntijoiden kanssa, ja harjoitukset pohjautuvat pitkälti tutkittuun tietoon meidän ihmisten toiminnasta. Sovelluksen filosofiana on ennen kaikkea se, että muutos lähtee pienestä: on paljon helpompaa muuttaa ruokailu-, liikunta- tai vaikkapa ajattelutottumuksiaan pienin askelin kuin rykäistä massiivinen muutos kerralla läpi (monella taitaa olla kokemusta esimerkiksi siitä, miten yhtäkkisen, jättimäisen muutoksen jälkeen sortuu valitettavan helposti vanhoihin tapoihin). Hyvinvointi ja onnellisuus koostuvat ennen kaikkea siitä, mitä päivittäin teemme. 

YOU-app on myös sosiaalinen media, sillä siellä voi jakaa kuvia "suorittamistaan" aktiviteeteista kaikkien käyttäjien tai omien seuraajien kesken. Ajatukseni tästä ovat hieman ristiriitaisia: vaikka sovelluksen ideana olisikin jakaa arkisia, siloittelemattomia ja spontaaneja kuvia, miten estää se, että homma menee enemmänkin oman statuksen pönkittämiseksi ja tietynlaisen kuvan luomiseksi sen sijaan, että jokainen vain edistäisi omaa hyvinvointiaan ja tarjoaisi vertaistukea ja inspiraatiota muille? Oma fiilikseni on, että ainakin vielä tämä sovellus on pysynyt maanläheisempänä ja jollain tapaa aidompana kuin vaikkapa Instagram, mutta ei tätä teemaa voi koskaan sivuuttaa, kun on kuitenkin sosiaalisesta mediasta kyse. Olen kokenut hieman kinkkisenä myös sen, että sovelluksessa jaetaan omia tekemisiä nimenomaan kuvien välityksellä (joskin toki mietteistään voi aina kertoa enemmän kuvatekstissä) - muutamankin kerran olen jättänyt jotain jakamatta ihan vain siksi, etten ole kerta kaikkiaan keksinyt ottaa aiheeseen liittyvää kuvaa. Toisaalta vaikka kaikkea ei jakaisikaan, aktiviteetteja voi totta kai toteuttaa myös ihan itsekseen ilman mitään dokumentointia. Ehkä juuri minulle onkin toiminut parhaiten ennen kaikkea se, että sovellus on tarjonnut ideoita ja muistutuksia siitä, miten joka päivä voi tehdä jotain oman hyvinvointinsa eteen. 

Käytättekö te mitään hyvinvointisovelluksia? Tuleeko mieleen suosituksia?  

Puhumisen rajat

Sitä sanotaan, että vaikeista tai mieltä vaivaavista asioista puhuminen auttaa. Epäilemättä näin on, ainakin tiettyyn pisteeseen saakka - aika paljonhan oma ammattinikin perustuu ennen kaikkea vuorovaikutukseen, josta suuri osa on juuri sitä puhumista. Kaikki varmasti (toivottavasti) tietävät, miten hyvältä ja helpottavalta tuntuu, kun pääsee kunnolla avautumaan mielessä myllertävästä ongelmasta tai hankalasta tunteesta luotettavalle ja läheiselle ihmiselle. Kun etsimme sanoja kokemuksille ja tunteille, pääsemme parhaassa tapauksessa itsekin niistä paremmin perille, hoksaamme yhteyksiä asioiden välillä, ehkä löydämme ratkaisuja, ja tietysti saamme kokea yhteyttä toiseen ihmiseen, toivon mukaan saada häneltä empatiaa ja ulkopuolisen perspektiiviä asiaan. Itse olen pitkään ollut vannoutunut puhumisen kannattaja, ja se oli tietysti yksi syy siihen, miksi ylipäätään hakeuduin opiskelemaan psykologiaa. Myös omassa elämässäni puhuminen on se keino, johon hyvin hanakasti tartun, jos jokin asia vaivaa mieltäni. Usein puhuminen totta kai auttaa, mutta viime aikoina olen tullut pohtineeksi paljon myös sitä, miten tämäkin asia - kuten lähes mikä tahansa muukin - voidaan vetää överiksi, jolloin siitä saattaa olla myös suorastaan haittaa.

Olen verbaalinen tyyppi, jolle sekä puhuminen että kirjoittaminen ovat luontevia tapoja sekä ilmaista että käsitellä mielenliikkeitäni. Totta kai on aiheita, joista arastelen puhua, ja toki puheenaiheet ja avautumisen taso vaihtelevat eri ihmissuhteissa (en tiettävästi ole niitä ihmisiä, joilla on valtava tarve avautua henkilökohtaisuuksistaan jokaiselle vastaantulijalle), mutta joka tapauksessa olen aina ajatellut, että puhuminen kannattaa. Ongelma vaan onkin siinä, että olen niin kiintynyt puhumiseen, että pääädyn toisinaan suojaamaan sen avulla itseäni siltä, että joutuisin todella kohtaamaan ne haasteellisilta tuntuvat tunteet ja tilanteet. Koen, että puhuminen on parhaimmillaan parantavaa, mutta pahimmillaan se etäännyttää itse kokemuksesta ja sen käsittelystä tunnetasolla. Kun sopivat sanat on kerran löytänyt, voi tuntua helpolta ja turvalliselta vatvoa mieltä vaivaavaa asiaa puheen tasolla uudelleen ja uudelleen - sen sijaan, että niin sanotusti ottaisi härkää sarvista ja tekisi asialle jotain, ehkä kohtaisi pelkonsa muutenkin kuin vain ajatuksissaan. Puhumisesta on usein hyvä aloittaa, mutta todellisen muutokseen tekemiseen se harvoin riittää.

Tutkimukset esimerkiksi traumoista selviämisestä viittaavat siihen, että oman tarinan jäsentäminen ja kertominen auttaa sen käsittelyssä ja lopulta sen hyväksymisessä. Tätä en todellakaan epäile; koen itsekin, että monista pienemmän mittakaavan vaikeuksista on päässyt paremmin irti, jos niistä on päässyt puhumaan jollekin, ja ehkä myös kirjoittamaan. Kuitenkin me kaikki tiedämme, että vaikeuksista selviämiseen ja ikävien tunteiden kanssa pärjäämiseen tarvitaan myös taitoa hyväksyä se, mitä on jo tapahtunut ja mille ei voi mitään, ja lopulta päästää siitä irti (mikä ei tietenkään tarkoita unohtamista, vaan ennen kaikkea elämän jatkamista ja tulevaan suuntautumista). Puhumisen, analysoimisen, hyväksynnän ja irtipäästämisen väliset suhteet pohdituttavat minua edelleen kovasti, sillä todennäköisesti kaikkia näitä tarvitaan - tärkeintä vaan olisi tunnistaa se, milloin mikäkin toimii ja milloin on aika siirtyä kokeilemaan vähän toisenlaista lähestymistapaa. 

Tietenkään puhuminenkaan ei ole aivan niin yksioikoinen juttu, kuin mitä yhtäkkiseltään voisi ajatella: ongelmistaan ja tunteistaan kun voi puhua hyvin monella eri tavalla. Toisinaan jo pelkästä tunteesta ja sen aiheuttaneesta tilanteesta tai ajatuksesta kertominen voi helpottaa, kun taas toisinaan tarvitaan sellaista puhetta, jossa todella käsitellään asiaa, haetaan oivalluksia, ratkaisuja ja itseymmärrystä pelkän vaahtoamisen ja paikallaan junnaamisen sijaan. Itse olen huomannut juuttuvani usein nimenomaan sellaiseen tunnepitoiseen surkutteluvaiheeseen, jossa toistetaan samoja ei-järkiperäisiä pointteja uudelleen ja uudelleen mutta ei edetä asian kanssa yhtään mihinkään. Minulle tämä on juuri sitä puhetta, johon on helppo jumiutua - tulee sellainen tunne, että käsittelee tunnetta tai ongelmaa, vaikka tosiasiassa vaan välttelisi sen kohtaamista sillä, että keskittyy siitä jauhamiseen. 

Puheelle ja keskustelulle on aikansa, mutta joskus on aika myös nähdä, kuulla, tuntea, kokea ja ennen kaikkea tehdä. Siitä joudun toisinaan itseäni muistuttamaan. 

Häpeämörkö

Tällä viikolla olen törmännyt muutamaankin otteeseen Eeva Kolun mainioon juttuun, joka palautti  jälleen erittäin kiinnostavan, vaietun ja minullekin omakohtaisesti hyvin tutun aiheen äärelle: mitä häpeä on, ja miksi se on niin valtavassa roolissa niin monen elämässä? Kukaan tuskin täysin säästyy häpeältä, mutta jotkut tulevat sen kanssa paremmin toimeen kuin toiset, heillä on parempi häpeänsietokyky, kun taas toisaalla on niitä, jotka menevät melko lailla lukkoon häpeän iskiessä tajuntaan. Häpeä on todella kokonaisvaltainen tunne: se voi tietysti aktivoitua helposti juuri tietynlaisissa, itselle hankalissa tilanteissa, mutta monille se vaikuttaa olevan ennen kaikkea jonkinlainen koko ajan tekemisen ja olemisen taustalla häilyvä mörkö, joka elää jollain tavalla kaikessa mitä teemme. Häpeä on tärkeä erottaa syyllisyydestä, jota koemme silloin, kun tajuamme tehneemme jotain typerää ja olemme siitä pahoillamme. Häpeä ei kohdistu vain siihen, mitä teemme, vaan ennen kaikkea siihen, mitä olemme - tai mitä itse koemme olevamme.

Yleensä ajatellaan, että tunteilla on aina jokin tarkoitus: ne varoittavat vaarasta (todellisesta tai kuvitellusta), lähentävät meitä muihin ihmisiin, omaan "laumaamme", ja auttavat meitä suuntaamaan huomiomme siihen, millä on merkitystä. Minun on kuitenkin vuosien psykologian opinnoista huolimatta vaikea täysin ymmärtää, mikä on häpeän rooli tässä kuviossa - millä tavalla häpeä auttaa meitä sopeutumaan siihen, mitä ympärillämme tapahtuu? Syyllisyydenhän ymmärtää, mutta mitä hyötyä meille voisi olla siitä, jos koko omana itsenä oleminen hävettää? En todellakaan tiedä. Kun keskustelin aiheesta paremman puoliskoni kanssa, esiin nousi ajatus kahdenlaisesta häpeästä: häpeästä kunnian vastakohtana, ja häpeästä niin sanottuna narsistisena vammana tai vajeena. Jälkimmäiseen käsitteeseen olen törmännyt erityisesti psykoanalyyttisesti orientoituneiden asiantuntijoiden puheissa ja teksteissä, ja minun on vielä vaikea saada siitä täysin otetta. Kyse ei kuitenkaan ole narsismista persoonallisuushäiriönä, siis varsinaisesta narsistisesta ihmisestä. Yksioikoisesti sanottuna narsistinen vaje syntyy, kun syystä tai toisesta koemme (oleellista on oma kokemus, ei se, mitä toisen osapuolen tai ulkopuolisen näkökulmasta tapahtuu), ettei meitä ole rakastettu riittävästi - mitätöimme ja vähättelemme itseämme, suhtaudumme itseemme ankarammin ja vähemmän myötätuntoisesti kuin muihin, ehkä koemme, että emme edes ole rakkauden arvoisia, ja sen takia meidän on vaikea paljastaa haavoittuvuuttamme kenellekään. Käyttipä sitten mitä käsitteitä tahansa, se on kuitenkin varmaa, että häpeän mörkö asuu ihmisessä syvällä ja muotoutuu omaksi itsekseen pitkän ajan kuluessa. Siksi sitä on usein vaikea tunnistaa ja kohdata.

Kuten Eevakin kirjoitti, eniten hävettää itse häpeä. Vaikka muuten olisi tottunut puhumaan tunteistaan, vaikeistakin, häpeästä puhuminen hävettää todennäköisesti melkein kaikkia (ja hatunnostoni teille, joille se on helppoa ja luontevaa, veikkaan että olette aika harvassa!). Pelkäämme haavoittuvuutemme ja epätäydellisyytemme paljastuvan - emmekä ymmärrä sitä, että juuri sen paljastaminen todennäköisesti syventäisi ihmissuhteitamme, lähentäisi meitä ystäviimme, auttaisi muita ymmärtämään meitä (sillä emmekös me juuri sitä ymmärrystä kaipaa?) ja meitä itseämme suhtautumaan empaattisemmin toisiin. Miten itse reagoisit, jos yleensä niin pärjäävältä ja pirteältä vaikuttava ystäväsi kertoisikin sinulle yllättäen murheistaan, tai jopa niin sanotusti romahtaisi edessäsi, paljastaisi heikkoutensa? Todennäköisesti et hylkäisi häntä - luultavasti pikemminkin olisit otettu siitä, että hän uskaltaa avautua sinulle ja haluaisit auttaa ja tukea häntä. Kuitenkin melkein jokaista pelottaa "paljastua" muille ihmisille sellaisena epätäydellisenä, haavoittuvana ja joskus hankalanakin oliona, mitä me kaikki joka tapauksessa olemme. Joskus on helpompaa tuntea myötätuntoa muita kuin itseään kohtaan - ja toisaalta jos annamme häpeämörölle liikaa valtaa itsestämme, saatamme tahtomattamme antaa itsestämme muille etäisen, ylipärjäävän ja jopa epäempaattisen vaikutelman. On vaikea kohdata muissa jotain sellaista, mitä emme pysty kohtaamaan itsessämme.

Tässä eräänä päivänä kirjoitin listan siitä, mikä kaikki minua hävettää. Se lista ei kuulkaa jäänyt ihan lyhyeksi. En aio kopioida sitä tänne, sillä vaikka hävettävistä asioista puhumista pitäisi kuinka tärkeänä, se tapahtuu ainakin minulta luontevammin ja turvallisemmin läheisten, luotettujen ihmisten seurassa kuin julkisesti. Sen voin kuitenkin kertoa, että oma häpeämörköni on aika sitkeää sorttia. Tiedän hyvin, miltä tuntuu, kun jollain tasolla melkeinpä kaikki itsessä hävettää, enemmän tai vähemmän. Minulle on sanottu, että saatan vaikuttaa etäiseltä, ylimieliseltä tai korostetun itsenäiseltä - mikä aina järkyttää, sillä en koe ollenkaan olevani sellainen. Mitä enemmän olen häpeään (niin yleisesti kuin itsessäni) tutustunut, sitä paremmin olen alkanut ymmärtää, että tilanteissa, jotka herättävät hetkeksi uinahtaneen häpeämörköni, saatan yrittää peitellä sitä ottamalla etäisyyttä aidoimpiin tunteisiini. Ei sinänsä ihme, jos se näkyy muillekin. En väitä vieläkään tulevani erityisen hyvin toimeen oman häpeämörköni kanssa, mutta ajattelen, että jo sen tunnistaminen ja siihen tutustuminen on auttanut paljon. Häpeä ei synny hetkessä, eikä sen kanssa myöskään tulla sinuiksi hetkessä. Jostain on silti aloitettava.

Millaisia ajatuksia teillä on häpeästä? Uskaltaako joku kertoa, mikä juuri nyt hävettää eniten?