keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Voisitko sittenkin ajatella toisin?

Minä olen aina ollut innokas vatvomaan ja ylianalysoimaan niin omia ajatuksiani ja tunteitani kuin muiden ihmisten tekemisiä, sanomisia ja sanomatta jättämisiä. Joskus analysointi on suorastaan hauskaa ajatusleikkiä, mutta useimmiten se johtaa omalla kohdallani lähinnä negatiivissävytteisiin ylitulkintoihin ja päätelmiin, joiden todenmukaisuus on yleensä vähän niin ja näin. Analysointia on toki sekä hyvää että huonoa laatua: joskus on hyvinkin syytä miettiä, miksi reagoi jossain tilanteessa niin kuin reagoi, mutta siinä on vissi ero, jääkö vellomaan pessimismissä ja itsensä moittimisessa vai ottaako opiksi menneestä ja suuntaa energiansa siihen, ettei toistaisi aiemmin tekemiään virheitä. Minulla on valitettavasti taipumusta nimenomaan pessimismissä vellomiseen ja asioiden ottamiseen henkilökohtaisesti, ja kadehdin suunnattomasti ihmisiä, jotka onnistuvat näkemään vastoinkäymisetkin positiivisessa valossa (ainakin ensijärkytyksen jälkeen).

Tässä esimerkki, joka toistuu elämässäni jatkuvasti: jos ystäväni ei vastaa tekstiviestiin muutaman tunnin kuluessa tai edes samana päivänä (tai pahimmassa tapauksessa ollenkaan), tulkitsen yleensä asian niin, että hän ei välitä minusta tai että minulle ei ole tilaa hänen elämässään - ja siitä luonnollisesti seuraa paha mieli. Tiedostan totta kai ihan hyvin, että tulkintani on varsin värittynyt, eikä sillä välttämättä ole juuri totuuspohjaa. Silti minun on tunnekuohuissani helposti todella vaikea sisäistää, että luultavasti (ja itse asiassa melko todennäköisesti) ystävän käytös selittyy jollain muulla tekijällä, jolla ei ole mitään tekemistä minun kanssani: esimerkiksi kiire, tahaton unohdus, henkilökohtainen kriisi, tekniset ongelmat... Näiden vaihtoehtoisten ja vähemmän pessimististen ajattelutapojen vaalimista olen kovasti yrittänyt opetella, mutta vieläkin siinä on tekemistä, niin kuin varmasti monella muullakin.



Ensimmäinen askel pessimistisen ajattelun vähentämisessä on ajatusten ja niiden herättämien tunteiden tiedostaminen - ja erityisesti sen tiedostaminen, että ne todella ovat vain ajatuksia ja tulkintoja, eivät objektiivisia totuuksia. Useimmille meille on tyypillistä sulautua omiin ajatuksiimme ja tulkintoihimme ja kuvitella, että ne todella edustavat sitä, miten asiat oman päämme ulkopuolisessa maailmassa ovat. Aika usein ne eivät edusta, ainakaan kovin hyvin. Kuitenkin ajatuksemme ja tunteemme ovat meille todellisuutta, eikä niiden voimaa kannata väheksyä. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei haitallisia, pahaa mieltä tuottavia ajatuksia ja tulkintoja voisi muuttaa. Kun tiedostamme ne, voimme myös yrittää valita toisin, keksiä todennäköisiä vaihtoehtoisia selityksiä ja näkökulmia. Olen joskus kokeillut tätä ihan kirjallisena harjoituksena kirjaamalla ensin ylös jonkun pessimistisen ajatukseni ja keksimällä sille sitten realistisia vaihtoehtoja. Tuntuu joskus typerältä, sillä omista tulkinnoista luopuminen tuntuu helposti väärältä, niin kiintyneitä saatamme niihin olla. En väitä, että pystyisimme ikinä täysin hallitsemaan ajatuksiamme tai tunteitamme, vaikuttaahan niihin niin moni muukin asia (aina perustemperamentista lähtien) kuin tietoinen harkinta ja järkeily, mutta suosittelen silti kokeilemaan joskus toisin ajattelemista tilanteessa, jossa pessimismi ja uhkakuvien maalailu uhkaavat vallata mielen. Joskus se voi toimia, joskus ei (meikäläisellä ei toimi ainakaan silloin, kun olen oikein tunnekuohujen vallassa, silloin täytyy vaan odotella tilanteen rauhoittumista ennen kuin järkeily edes onnistuu), mutta ainakaan kokeilemalla ei menetä mitään ;)

Onko teillä taipumusta pessimistiseen vatvomiseen? Millä keinoilla olette onnistuneet vähentämään sitä?

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Opiskelukuulumisia

Normaaliin opiskeluarkeen palaaminen on jostain syystä tuntunut joululoman jälkeen kauhean vaikealta: motivaatiota kyllä on, mihinkäs se olisi kadonnut, mutta unirytmi meni kolmen viikon loman aikana aivan sekaisin, ja jotenkin kummasti ne opiskelurutiinitkin tuntuvat aina lomalla unohtuvan. Olen saattanut muutamankin kerran mainita siitä, miten yliopiston opiskelutahti (siis meillä psykallakin, aiemmasta pääaineestani viestinnästä puhumattakaan) on ollut minun makuuni vähän turhankin rento, mutta tällä viikolla on sitten päästykin maistamaan vähän toisenlaista arkea - olen nimittäin viettänyt maanantaista asti joka päivä kepeät seitsemän tuntia yliopistolla, ja sama meno jatkunee huomenna ja perjantainakin :D Onneksi tosin kyseessä taitaa olla koko kevätlukukauden kiireisin viikko, ainakin luentojen ja muiden läsnäolopakollisten juttujen osalta. Tosin meillähän on maisterivaiheen kursseilla käytännössä sadan prosentin läsnäolopakko aina.

Muistelin, että en ole tainnut aiemmin hirveästi kertoakaan täällä blogin puolella opiskelukokemuksistani ja -ajatuksistani, joten nyt voisi olla sopiva hetki siihen (ehkä teitä kuitenkin kiinnostaa?). Opiskelen siis nyt toivottavasti toiseksi viimeistä vuotta, ja vähän aikaa sitten vähän järkytyin siitä, kun tajusin, että varsinaisia kursseja minulla on jäljellä enää tämä kevät ja syksy, sillä vuoden päästä keväällä olisi jo tarkoitus mennä viideksi kuukaudeksi harjoitteluun ja sitten valmistua ihka oikeaksi psykologiksi. Vaikka opinnoista siis on valtaosa jo takanapäin, oikeastaan vasta tänä lukuvuonna on alkanut tuntua siltä, että olen päässyt ihan oikeasti oppimaan käytännön työssä tarvittavia taitoja - ensimmäiset vuodet menivät aika lailla teoriaopintoihin, jotka toki käsittelivät mielenkiintoisia aiheita mutta olivat sikäli turhauttavia, että samojen, tuttujen asioiden toistoa tuli vähän turhankin paljon. En olisi oikein uskonut, että yliopistossa psykan aineopintojen kursseilla käsiteltäisiin vähän niinkuin uutuutena sellaisia asioita, jotka itse muistan oppineeni pääpiirteissään jo  lukiossa. Tänä vuonna ollaan kuitenkin päästy tositoimiin eli harjoittelemaan psykologisten testien tekemistä ja haastattelua oikeiden asiakkaiden (eli muiden kuin omien kavereiden) kanssa, mikä on onneksi lisännyt kokemusta siitä, että oikealla alalla ollaan - ja myös itseluottamusta sen suhteen, että meikäläisestäkin voi vielä tulla vähintään ihan kelvollinen psykologi :) 

Kuten olen tainnut joskus sivulauseessa mainita, teen tällä hetkellä myös gradua. Aloitin prosessin alkusyksystä, ja koko syyslukukauden luin artikkeleita ja kirjoitin sivutolkulla teoriataustaa innoissani ja hyvällä mielellä, sillä vaikka meillä aiheet saadaan yleensä valmiina (liittyvvät siis ohjaajien tutkimusprojekteihin), päädyin onneksi todella mielenkiintoisen aihepiirin pariin. Graduni siis käsittelee luontoympäristön - luonnossa liikkumisen mutta myös ikkunanäkymien ja huonekasvien - vaikutuksia psykologiseen hyvinvointiin. Ympäristöpsykologia on sen verran pienempi tutkimusala, että sitä ei käsitellä opinnoissamme muuten juuri lainkaan, joten on ollut äärimmäisen kiehtovaa gradun myötä tutustua ihan uuteen (ja kohtalaisen helposti lähestyttävään, verrattuna esimerkiksi neuropsykologiaan) aihepiiriin. Minulla ei siis ole ollut tähän mennessä minkäänlaisia vaikeuksia gradun kanssa, ei motivaation, ajankäytön tai aikaansaamisenkaan suhteen - ennen kuin nyt, kun joudun lopultakin äheltämään tilastollisten analyysien parissa :D Meillä tehdään käytännössä kaikki opinnäytetyöt kvantitatiivisilla menetelmillä, ja vaikka juuri viime keväänä tein oman kanditutkielmanikin, tilastoanalyysit herättävät edelleen suurta vastenmielisyyttä ja jopa pientä paniikkia. En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut mistään matemaattisesta, ja jo tilastomatikan opettelu tuntui alusta asti kauhean nihkeältä, ja minulle on edelleen aikamoinen arvoitus, miten ihmeessä olen onnistunut selviämään pääsykokeista, joissa tilasto-osaamisella oli suuri merkitys. Tuntuu niin paljon mielekkäämmältä käyttää aikaa ja energiaa sellaisten taitojen kehittämiseen ja omaksumiseen, joita todennäköisemmin tulen tarvitsemaan jokapäiväisessä työssä... No joo, luotan kyllä siihen, että tilastohommatkin hoituvat asiantuntevan ja mukavan ohjaajan avustuksella. 

Tänä vuonna on tullut ajateltua aika paljon jo tulevaisuudessa häämöttävää valmistumista ja työelämään siirtymistäkin. Harjoittelupaikkaa pitäisi alkaa jo etsiskellä, enkä vieläkään oikein tiedä, millaista psykologin työtä tarkalleen ottaen haluaisin tehdä. Onneksi ongelma on sikäli positiivinen, että kiinnostavia vaihtoehtoja on monia, joten eiköhän se mieleinen harjoittelupaikkakin lopulta melko helposti löydy. Tavallaan odotan kokopäiväiseen työhön siirtymistä innolla, mutta toisaalta se myös vähän hirvittää: olen opiskellut ilman välivuosia ekaluokalta asti, miten osaankin olla jotain muuta kuin opiskelija? Toki työssäkin oppii koko ajan uutta ja lisäkouluttautuminen on todennäköisesti vielä joskus edessä, mutta asiantuntijan rooliin siirtyminen on kyllä loppujen lopuksi aikas jännittävää. Sekin jännittää, millaista ylipäätään on olla jatkuvasti kokopäivätyössä: miten puhki varsinkin alussa tulen olemaan työpäivän jälkeen, jaksaako vapaa-ajalla tehdä enää mitään? Toisaalta töistä ei tule läksyjä, joten opiskeluun verrattuna työn ja vapaa-ajan erottamisen pitäisi ainakin teoriassa olla helpompaa, vaikka taatusti työasiat varsinkin aloittelijalla pyörivät vähän mielessä vapaallakin. Valmistumista ajatellessa tulee sellainen tunne, että vihdoin on ihan oikeasti oltava ainakin jonkin sortin pätevä aikuinen - opiskelijaelämä kun on tuntunut lähinnä luontevalta jatkolta aiemmalle koulu-uralle (vaikka sisällöt toki ovatkin erilaisia). No, onneksi tässä on vielä ainakin vuoden verran aikaa kasvaa ja kehittyä (ja pyöritellä päässä näitä ajatuksia vielä muutamaan kertaan) niin ihmisenä kuin ammattilaisena :)

P.S. Jos jollain tulee mieleen kysymyksiä psykologian opiskelusta, niin vastaan mielelläni!

lauantai 10. tammikuuta 2015

8 asiaa, jotka sinun tulisi tietää erityisherkkyydestä

Erityisherkkyyden käsite on viime aikoina ollut paljon pinnalla, ja jostain syystä sitä käsittelevät postaukset ovat tässäkin blogissa ylivoimaisesti luetuimpia (löytyvät herkkyys-tunnisteen alta). Sekä omakohtaisen kokemuksen että yleisen psykainnostuksen ja -perehtyneisyyden myötä olen pohtinut aihetta paljon, lukenut herkkyyttä käsittelevää kirjallisuutta ja seurannut aiheen käsittelyä mediassa. Olen sen verran sinut oman herkkyyteni kanssa, että sen vatvomiseen en juuri päiviäni käytä (ainakaan yleensä), mutta satun olemaan mukana myös ylläpitämässä erästä suurta erityisherkkien facebook-ryhmää, jonka myötä luen aiheeseen liittyvää keskustelua ja osallistunkin siihen lähes päivittäin. Aika paljon on siis tullut aihetta pengottua - ja huomattua, että siihen liittyy hyvin kirjavia käsityksiä ja tulkintoja, joista osa on väistämättä joko täysin vääriä tai vähintään ylitulkintoja, yksinkertaistuksia tai turhan pitkälle meneviä päätelmiä. Erityisherkkyys on monille vielä varsin tuntematon aihe, ja niillekin, jotka käsitteen tietävät, se saattaa olla tuttu lähinnä naistenlehtien jutuista. Vastaavasti löytyy toki niitäkin, jotka lukevat aiheesta kaiken, mitä käsiinsä saavat - tosin he taitavat olla yleensä nimenomaan niitä, jotka määrittelevät itsensä erityisherkiksi (tai joiden lapsi on sellainen, tai joita aihe ammatillisesti kiinnostaa). Ajattelin kuitenkin tässä postauksessa listata joitakin perusasioita, joita mielestäni ihan kenen tahansa (myös niiden erityisen epäherkkien yksilöiden) olisi hyvä tietää erityisherkkyydestä ja jotka joskus tuppaavat unohtumaan aiheesta keskusteltaessa.

1. Erityisherkkyys ei ole sairaus eikä siunaus vaan sinänsä neutraali synnynnäinen ominaisuus, jolla on biologinen pohja. Erityisherkän autonominen eli tahdosta riippumaton hermosto yksinkertaisesti reagoi ärsykkeisiin herkemmin ja käsittelee aistien välittämää informaatiota keskimääräistä laajemmin ja perusteellisemmin. Jotkut näkevät suuren eron "tavallisen" herkän ja erityisherkän välillä, mutta itse näen sen lähinnä aste-erona. Ja loppujen lopuksi erityisherkkiäkin on tutkimusten mukaan noin 15-20% ihmisistä eli jopa joka viides - siinä mielessä "erityis"herkkyys ei oikeastaan olekaan niin kovin erityisen erityistä tai ainutlaatuista (vaikka nämä ihmiset toki reagoivatkin selvästi keskivertoa herkemmin).

2. Erityisherkkyys ilmenee monella tavalla. Käsitteen kehittäjä ja aihetta paljon tutkinut Elaine Aron tiivistää herkkyyden neljään pääpiirteeseen, jotka ovat emotionaalinen reaktiokyky, vivahteiden havaitseminen, ärsykkeiden liiallisuus sekä syvällinen käsittely.

3. Koska erityisherkkyys ei ole sairaus, sille ei myöskään ole olemassa diagnoosia tai mitään välttämättömiä kriteerejä, jotka on pakko täyttää, jotta voisi sanoa olevansa erityisherkkä. On toki olemassa erilaisia tutkijoiden kehittämiä lyhyitä testejä, joista saa viitteitä siitä, kuinka herkkä itse on, mutta joka tapauksessa olennaista näyttäisi olevan nimenomaan oma kokemus. Herkkyys ei välttämättä näy millään tavalla päälle päin, eikä toisesta ihmisestä ole useinkaan helppo päätellä, onko hän herkkä vai ei (ellei sitten tunne toista hyvin tai keskustele perusteellisesti hänen kanssaan).

4. Erityisherkkyys on pitkään (aiemmin tosin hieman eri nimillä) tieteellisesti tutkittu ominaisuus. Käsite perustuu siis empiiriseen tutkimustietoon, eikä siihen mielestäni kannata liittää mitään ylimääräistä mystiikkaa tai huuhaata. Tutkimustieto ei myöskään ole absoluuttinen, objektiivinen totuus, vaan sitäkin on syytä arvioida kriittisesti - jos siis asiasta jotain vaivautuu ottamaan jotain selvää, itse en ainakaan ota kovin vakavasti sellaista kritiikkiä, joka perustuu vain mutu-tuntumaan.

5. Erityisherkkyys ei itsessään aiheuta sairauksia tai mielenterveysongelmia. Se voi epäsuotuisissa olosuhteissa altistaa niille, mutta mielenterveysongelmia ei voi selittää pelkästään erityisherkkyydellä (kuten ei yleensä millään muullakaan yksittäisellä tekijällä, taustat ovat usein varsin moniulotteisia).

6. Kaikki erityisherkät eivät ole introvertteja. Valtaosa tosin on, mutta sekaan mahtuu monenlaista kulkijaa, myös ekstrovertteja ja elämyshakuisia tyyppejä. Ulospäinsuuntautunutta ihmistä voi kuitenkin olla vaikeampi tunnistaa herkäksi, ja herkkyyden ja ekstroversion yhdistelmä voi aiheuttaa ihmiselle itselleenkin sisäisiä ristiriitoja, koska sopivan ärsyketason löytäminen voi olla haasteellista. Muutenkin erityisherkkyyden ilmenemismuodot vaihtelevat: joillakin ehkä aistiherkkyydet painottuvat enemmän, toisilla taas emotionaalinen herkkyys.

7. Jokainen meistä on paljon muutakin kuin erityisherkkä: kaikilla on oma ainutlaatuinen persoonallisuutensa (johon liittyy paljon muutakin kuin pelkkää herkkyyttä) ja omat elämänkokemuksensa, eikä kaikkea ole järkevää selittää yksioikoisesti erityisherkkyydellä. Herkkyyden tunnistaminen ja tunnustaminen toki lisää monilla huomattavasti itsetuntemusta, mutta "itsensä löytämisen" innostuksessa on se vaara, että tulkitsee kaiken elämässään ja itsessään johdannaisiksi tästä yhdestä piirteestä. Luonnollisesti se vaikuttaa elämään laaja-alaisesti - mutta vuorovaikutuksessa muiden yksilöllisten ominaisuuksiemme ja kokemustemme kanssa.

8. Ympäristö vaikuttaa erityisherkkään enemmän kuin muihin ihmisiin keskimäärin, niin hyvässä kuin pahassa: vahingollisella kasvuympäristöllä voi olla herkkään ihmiseen suurempia ja kauaskantoisempia vaikutuksia kuin vähemmän herkkään, mutta toisaalta on mahdollista, että myös kannustava ja tukeva ympäristö vaikuttaa herkkään erityisen voimakkaasti. Niin herkkien kohdalla kuin yleisestikin kasvatuksessa lapsen ja vanhemman toiminnan yhteensopivuus on tärkeää, kuten sekin, että vanhempi osaa ottaa huomioon lapsen yksilöllisyyden ja sopeuttaa kasvatusmetodit siihen.




Tämä ei ollut suinkaan tarkoitettu miksikään tyhjentäväksi listaukseksi, joten luultavasti palataan aiheen äärelle taas myöhemmin :) Olisi muuten kiinnostavaa kuulla, mikä teitä (erityis)herkkyydessä mietityttää, mistä haluaisitte itse tietää lisää, mitä toivoisitte muiden tietävän aiheesta?

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Onko vähemmän enemmän?

Viime aikoina olen tuntenut lisääntyvää kaipuuta selkeyteen ja yksinkertaisuuteen: värittömät ja karut talvimaisemat miellyttävät silmää, vaatekaapista päälle valikoituu lähinnä yksivärisiä perusvaatteita, paras ruoka koostuu mahdollisimman vähistä aineksista, liian yksityiskohtainen ja koukeroinen musiikkikin kyllästyttää, kirjallisesta ilmaisusta puhumattakaan. Välillä tekisi myydä pois valtaosa vaatteistani ja jättää kaappiin vain ne suosikit, joita käytän lähes viikottain. Valokuviakin otan lähinnä maisemista, joissa ei ole mitään liikaa, ja kirjoittamani runotkin lyhenevät ja pelkistyvät päivä päivältä (tosin ennen joululomaa en ollutkaan kirjoittanut niitä pitkiin aikoihin). Eilen olin haljeta riemusta, kun kävin katsomassa tyhjää, lumista hiekkarantaa, väritöntä merta ja juuri ja juuri horisontin takaa pilkistävää aurinkoa. Blogistakin tekisi mieli heivata kokonaan tuo yläpalkin luontokuva ja lätkäistä tilalle vain otsikko mahdollisimman yksinkertaisella fontilla. 

Kerroinkin jo aiemmin aikovani tänä vuonna keskittyä tavoittelemaan asioissa laatua määrän sijasta, ja tämän taustalla on paljolti nimenomaan tämä yksinkertaisuusvillitys. Tiedän, etten suinkaan ole yksin tämän teeman äärellä: vähemmän on enemmän -tyyppisiin lausahduksiin ja niiden ympärille rakentuviin pohdintoihin törmää usein niin somessa kuin tosielämässäkin, ja kaikenlaisessa hidastamisessa ja downshiftauksessa taitaa olla osaksi kyse juuri selkiyttämisestä. Ja sisustuksessa ja vaatteissahan minimalismi on viehättänyt monia jo pitkän aikaa, vaikka se toki jakaakin mielipiteitä. Itse en kuitenkaan ole koskaan pitänyt itseäni minimalistina tai yksinkertaisten asioiden suosijana. Oikeastaan tilanne oli pitkään aika lailla päinvastainen: tyyliini on kuullut milloin mitäkin hörselöitä, printtejä ja tilpehöörikoruja, pelkistetyn abstraktia taidetta olen aina vierastanut, kirjoitustyylinikin oli nuorempana äärimmäisen kuvaileva ja sanoilla leikittelevä (okei, niin varmaan kaikilla kirjoittamiseen tykästyneillä teineillä). Kulutustottumuksetkin ovat olleet aika hulvattomat, vaikka viime aikoina olenkin vähentänyt shoppailua huomattavasti. Olen myös suoraan sanottuna äärimmäisen huono olemaan tekemättä mitään - sen sijaan olen hyvä haalimaan itselleni kaikenlaista tärkeää ja vähemmän tärkeää puuhaa. Tässä ei tietenkään ole periaatteessa mitään ongelmaa, sillä tarpeelliset hommat ovat aina tulleet tehdyksi usein vieläpä melko hyvin, ja luonteeseeni nyt vain kuuluu herkästi innostuminen, josta oikeastaan nautin kovasti. 

En taida itsekään olla aivan varma, mistä selkeyden kaipuu viime aikoina on ilmaantunut. Elämänvaiheet elävät tietysti koko ajan, ja ehkä tulevaisuudessa häämöttävä valmistuminen ja työelämään siirtyminenkin ovat pistäneet ajattelemaan asioita vähän uudesta näkökulmasta. Kai sitä voisi aikuistumiseksikin kutsua, vaikka en kyllä varsinaisesti vieläkään osaa mieltää itseäni aikuiseksi. Hulvattomat kulutustottumukset olivat omalla kohdallani lähinnä jonkinlaista eskapismia: tyhjyyden tunne väistyi ainakin hetkeksi, kun osti itselleen jotain kivaa. Jossain vaiheessa koko homma kääntyi kuitenkin päälaelleen. Nykyään nimittäin juuri tavaroiden haalimisesta tulee se tyhjä ja merkityksetön olo! Jo pari vuotta sitten mietin shoppailufilosofiaani hieman uusiksi, ja nykyisin perusperiaatteeni on, että ostan vain sellaisia asioita, joita oikeasti tarvitsen tai palavasti rakastan. Viime aikoina olen ajatellut, että oikeastaan tätä periaatetta voi soveltaa hyvin myös muussa elämässä tekemällä asioita, joita ei voi välttää tai joita rakastaa (ja onneksi jotkut asiat ovat sekä tarpeellisia että miellyttäviä!). Joskus tosin on ihan hyvä kokeilla jotain ihan kivaakin, sillä aina ei voi tietää, mihin (tai kehen) lopulta tulee rakastumaan. 

Lopulta selkeyden ydin kuitenkin piilee mielestäni mielen selkeydessä - läsnäolossa, tietoisuudessa ja parhaillaan myös jonkinlaisessa sisäisessä tasapainossa (jota kaltaiseni kuohahtelevan tunteilijan tosin ei ole helppo saavuttaa, mutta hyväksymisestähän kaikki lähtee). Itse koen, että esteettisen miellyttävyyden lisäksi ulkoinen selkeys myös tukee mielen selkeyttä: ainakin omasta puolestani voin sanoa, että sekavassa ja sotkuisessa ympäristössä, tavarakaaoksen keskellä tai liiallisen puuhastelun kuormittavana on vaikeaa olla tyynenä ja hyväksyvänä läsnä nykyhetkessä. Minulle mielen selkeys ei kuitenkaan tarkoita rikkumatonta tyyneyttä tai täydellistä reagoimisesta pidättymistä vaan pikemminkin itsensä ja omien tuntemustensa kuuntelemista ja hyväksymistä - mutta ei passiivisuutta vaan tietoista aktiivisuutta impulsiivisen koheltamisen sijasta. Sen lisäksi, että himoitsen tällä hetkellä elämääni ulkoista selkeyttä, aion myös jatkaa mielen selkeyden tavoittelua ja ylläpitopa esimerkiksi mindfulness-harjoitusten parissa. Vähemmän ei välttämättä aina ole enemmän (mikä nyt muutenkaan olisi niin yksinkertaista maailmassa?), mutta keskittymisestä ja paremmasta omien arvojen tiedostamisesta ja niiden mukaan elämisestä tuskin on mainittavaa haittaa kenellekään.

Heh, selkeydestä piti olla puhe, mutta itse postauksesta tulikin hieman suunniteltua pitempi ja ehkä sekavampikin :D Olisi joka tapauksessa mukava kuulla teidänkin mietteitänne aiheesta!

torstai 1. tammikuuta 2015

Rakkautta uuteen vuoteen


En vaan millään pääse yli tuon kuvan söpöydestä, voittaa mennen tullen kakki perinteiset suloiset kissanpentukuvat ja muut vastaavat. Ihanaa ja rakkaudellista vuoden alkua teille kaikille, toivottavasti  2015 tulee olemaan täynnä lämpimiä tunteita ja mukavia sekä innostavia hetkiä!