maanantai 16. kesäkuuta 2014

Kirjoittamalla pää tyhjäksi

Olen kirjoittanut aina: runoja ja tarinoita vaihtelevasti, nyt muutaman vuoden ajan blogia, päiväkirjaa lähes koko elämäni. Lapsena päiväkirjaan tarttui merkintöjä siitä, mitä päivän aikana olin tehnyt, ala-asteen loppuvuosina tulivat mukaan myös sekalaiset pohdinnat ihmissuhteista, elämän tarkoituksesta, omasta itsestä ja kaiken vaikeudesta - vaikka toisaalta olen onneksi aina tajunnut kirjoittaa ylös myös positiivisia havaintoja ja mukavia muistoja. Harmittaa vietävästi, että olen hävittänyt osan vanhoista päiväkirjoistani, olivat muka niin noloja ja lapsellisia. Olivathan ne, ja edelleen vähän nolottaa lukea yläasteaikaisia vuodatuksia, mutta ovathan ne hauskojakin, ja ennen kaikkea vanhoja ajatuksiaan lukiessa pääsee huomaamaan, että jonkinlaista kehitystä on ainakin tapahtunut.

Tänä keväänä kirjoitin päiväkirjaa huomattavasti vähemmän kuin moneen vuoteen. Samaan aikaan päässäni on risteillyt paljon vaikeita ajatuksia, joiden kanssa toimeen tulemisessa on ollut haastetta. Vaikea sanoa, mikä on syytä ja mikä seurausta, mutta jotenkin taivun ajattelemaan, että erityisesti vaikeina aikoina kannattaisi kirjoittaa päiväkirjaa, sillä se on loistava tapa sekä purkaa tunteita että käsitellä niitä. Kun fiilikset taivuttaa sanalliseen muotoon, ne lakkaavat olemasta vain epämääräisiä möykkyjä, jotka painavat mieltä. Eivät ne vaikeat tunteet mihinkään katoa, mutta kirjoittaminen voi auttaa saamaan otteen niistä. Lisäksi vanhojen tekstien lukeminen silloin tällöin auttaa ymmärtämään sitä, miten nykyhetkeen on päädytty, ja se voi auttaa paljonkin erilaisten mielen ongelmien selvittelyssä.

 Pessimist | via Facebook

Pohdiskelevia tekstejä voi toki suoltaa blogiinkin, mutta minulle on äärimmäisen tärkeää myös saada kirjoittaa jotain vain itselleni täysin sensuroimatta. Toisaalta se on muuttunut blogin ja muun sosiaalisen median käytön myötä vaikeammaksi: nykyään huomaan helposti kirjoittavani myös päiväkirjaa kuvitteelliselle yleisölle. Minua on joskus kuvailtu analyyttiseksi ihmiseksi, ja se näkyy varmasti myös kirjoittamissani teksteissä. Vannoutuneena kielipoliisina en voi unohtaa pilkkusääntöjä sun muita piperryksiä edes täysin yksityistä päiväkirjaa kirjoittaessani. Olen myös hyvin tarkka siitä, että tekstini etenee tarpeeksi loogisesti ja yhtenäisesti, ja lähes jokaisessa päiväkirjamerkinnässäni on jokin tietty teema - se vain tulee, vaikka en mitenkään etukäteen suunnittelisi sitä. Olen monta kertaa yrittänyt opetella kirjoittamaan tajunnanvirtaa, ja kun se on tuntunut vaikealta, olen tuntenut itseni epäonnistuneeksi ja rajoittuneeksi. Täysin turhaan, sillä eihän kaikkien ihmisten tajunnanvirta voi olla samanlaista! Jos kerran olen analyyttinen ihminen, joka mielellään yrittää purkaa ilmiöt osiin ja lähestyä niitä älyllisesti, niin ei liene ihme, että se näkyy myös tajunnanvirtana kirjoittamassani tekstissä. 

Tämän kesäloman alussa, muutama viikko sitten, päätin alkaa taas kirjoittamaan päiväkirjaa säännöllisesti. Eräs ystäväni kertoi innoissaan aloittaneensa päivittäisen aamusivujen kirjoittamisen, ja minäkin päätin kokeilla, tosin hieman soveltaen: päätin kirjoittaa joka päivä (mihin kellonaikaan tahansa, vaikka keskellä yötä, jos siltä tuntuu) vähintään kolmen sivun verran jotain, kiinnittämättä huomiota laatuun tai julkaisukelpoisuuteen. Usein päiväkirjan kirjoittaminen on tuntunut vähän nihkeältä sen takia, että olen kokenut, ettei ole mitään kirjoitettavaa. Nyt kerta kaikkiaan päätin kirjoittaa, vaikka mitään järkevää ei tulisi mieleen. Se on onnistunut yllättävän hyvin - vain pari päivää on tähän mennessä jäänyt väliin, ja tekstiä on syntynyt aina melko kivuttomasti erittäin sekalaisista aiheista. Ennen kaikkea kirjoittaminen on tuntunut todella mukavalta, ei lainkaan pakkopullalta alun jälkeen, mistä olen melko yllättynyt. On mielenkiintoista huomata, miten kirjoittaminen vaikuttaa mielialaan siinä missä mielialakin kirjoittamiseen. Vaikeista asioista kirjoittaminen on tuonut mukanaan hyvin ristiriitaisia tunteita, mutta silti tuntuu, että kirjoittaminen on auttanut niiden prosessoinnissa. Toisaalta olen myös kirjoittanut paljon siitä, mitä olen tehnyt ja mistä olen keskustellut, ja millaisia ajatuksia se on herättänyt. Onkin näköjään varsin hyvä idea kirjoittaa itselleen ylös erinäisissä keskusteluissa esiin nousseita ajatuksia, sillä usein kirjoittamisen avulla ajatusprosessin saa jatkumaan paljon pidemmälle kuin vain ajatuksissa.

 stuck-in-the-mainstream | Tumblr

Kirjoittaminen siis tavallaan herättää uusia ajatuksia mutta samalla auttaa tyhjentämään pään. Kun on vuodattanut tunteensa ja ajatuksensa paperille, niitä ei ehkä tule vatvottua aivan niin paljon. Lisäksi olen huomannut kirjoittamisen auttavan hetkeen keskittymisessä ja havainnoimisessa: usein tulee katseltua asioita sillä silmällä, että tästä haluan vielä kirjoittaa, ja silloin niistä täytyy tietysti imeä kaikki mahdollinen irti, jotta kokemuksen saisi vangittua sanoihin. Joku voisi sanoa tähän, että pitäisi mieluummin keskittyä elämiseen kuin sen raportoimiseen, mutta mielestäni ne eivät todellakaan sulje toisiaan pois. Kirjoittamisen ei tarvitse tarkoittaa tarpeetonta älyllistämistä tai yletöntä vatvontaa - jokainen voi etsiä itselleen parhaiten sopivan tyylin. Kaikki eivät tietenkään ole yhtä verbaalisesti suuntautuneita ihmisiä kuin allekirjoittanut, eikä kirjoittaminen kaikille tunnu luontevalta itseilmaisun tai pohdiskelun tavalta. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan, sillä parhaassa tapauksessa kirjoittaminen voi avata uusia ovia, auttaa kokemusten käsittelyssä ja vahvistaa mukavista asioista nauttimista.

Millaisia kokemuksia ja ajatuksia teillä on kirjoittamisesta?


sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Erityisherkkyyden "alakulttuureista"

Satuin lukemaan erityisherkkien kanssa työskentelevän Jacquelyn Stricklandin jutun siitä, millaisia "alakulttuureja" herkkyydestä voi olla havaittavissa. Oikeastaan kyse on pikemminkin herkkyyden alalajeista, karkeasta herkkien ihmisten tyypittelystä. Monet herkät ihmiset tunnistavatkin itsensä monista tyypittelyn kohdista, jotkut eivät toisaalta ehkä mistään, vaikka tietävätkin oman kokemuksensa perusteella olevansa herkkiä. Tyypittely oli joka tapauksessa minulle tällaisessa muodossaan uusi ja jokseenkin mielenkiintoinen, joten päätin hieman avata sitä täällä. Stricklandin mukaan herkkyydessä on siis löydettävissä seuraavanlaisia alakulttuureja (suomennokset omiani):

  • Poikkeava (anomaalinen) HSP, johon liittyy erityisesti voimakas ja tuskallinenkin ulkoisiin ärsykkeisiin reagoiminen, joka voi huonosti käsiteltynä johtaa fyysisen terveyden ongelmiin
  • Tunnistamaton HSP, jonka haasteena on tunnistaa oma herkkyytensä, sillä tunnistamattomana ja käsittelemättömänä se voi Stricklandin mukaan johtaa esimerkiksi addiktioihin ja ihmissuhdeongelmiin
  • Huolehtija, jolle lapsista, vanhuksista ja eläimistä huolehtiminen tuntuu luontevalta ja helpolta, mutta joka toisaalta saattaa unohtaa huolehtia itsestään keskittyessään muihin
  • Traumatisoitunut HSP, joka on lapsuudessaan/menneisyydessään kärsinyt paljon, mikä on osaltaan johtanut esimerkiksi masennuksen puhkeamiseen
  • Luova HSP, jolla on suuri tarve luoda uutta ja tuoda esiin omia ideoitaan erityisesti erilaisten taiteenlajien kautta
  • Empaattinen HSP, joka sulauttaa helposti muiden tunteet osaksi omaa tunnekokemustaan, mikä johtaa helposti ylikuormittumiseen
  • Voimaantunut neuvonantaja, joka tulee toimeen herkkyytensä kanssa mutta saattaa toisaalta olettaa muiden ajattelevan samalla tavoin kuin itse
  • Ekstrovertti ja elämyshakuinen HSP, jonka haasteena on tasapainoilla herkkyyden ja seikkailunhalun välillä
  • Lahjakas HSP, jolla on kyky syvään ymmärtämiseen, asioiden yhdistelemiseen ja tehokkaaseen prosessointiin - usein tosin ajatellaan, että tämä piirre kuvaa lähes kaikkia erityisherkkiä
  • Parantaja, jonka kutsumuksena on auttaa muita lääketieteen tai vaihtoehtohoitojen avulla
  • Fyysisesti reaktiivinen HSP, joka reagoi ärsyketulvaan ja stressiin ennen kaikkea kehollaan (esimerkiksi allergiat, hikoilu, pahoinvointi, krooninen väsymys, fibromyalgia)
  • Varautunut älykkö, introvertti, joka pohdiskelee paljon mutta ei välttämättä uskalla tuoda ajatuksiaan julki
  • Aktivisti, jolla on sisäistä paloa taistella epäoikeudenmukaisuutta vastaan 
  • Siirtymävaiheen HSP, joka on vasta löytänyt piirteensä ja opettelee elämään sen kanssa
  • Viisas, pyhimysmäinen HSP, joka omistautuu vahvalle henkiselle kutsumukselle
 
free

En itse ole kovin kiihkeä tyypittelyjen ystävä, ja tästä listasta minulle tuli saman tien mieleen Myers-Briggsin persoonallisuustyypit, joista voi olla hyvinkin montaa mieltä. Kuitenkin vaikuttaisi siltä, että monille ihmisille johonkin tyyppiin samastuminen on helpottavaa: onhan se tietysti mukavaa huomata, ettei ole yksin, vaan joku muukin on edes vähän samanlainen - varsinkin kun moni herkkä ihminen on ehtinyt elämänsä aikana kokea paljon erilaisuutta, vieraantuneisuutta ja ulkopuolisuutta. Ylipäätään erityisherkäksi identifioituminen näyttäisi olevan monille todella iso juttu, jonka kautta oppii ymmärtämään itseään, menneisyyttään, nykyisyyttään sekä heikkouksiaan ja vahvuuksiaan paremmin. Tällaisessa itsetutkiskeluprosessissa voikin käyttää apunaan yllä olevan kaltaisia herkkyyden kuvauksia, kunhan pitää mielessä sen, että yksikään tyypittely ei ole aukoton, ja tosiaan tässä luetellut herkkyyden alalajit esiintyvät hyvin usein päällekkäin. Toisaalta tyypittelyt voivat myös auttaa omien vahvuuksien ja päämäärien löytämisessä: joku voi vaikkapa tajuta, että on aina sisimmässään halunnut olla empaattinen auttaja tai luova taiteilija, mutta ei ole ennen oivaltanut sitä. Lisäksi herkkyyden ilmenemismuodot ihmisessä muuttuvat usein ajan kuluessa jo senkin mukaan, miten hyvin on oppinut tulemaan toimeen oman herkkyytensä kanssa. Se voikin luonnollisesti olla haasteellinen prosessi, mutta itsetutkiskelusta on ainakin hyvä lähteä liikkeelle :)

Millaisia ajatuksia tällainen luokittelu teissä herättää?