Tärkein kotoa oppimani liikuntatottumus

Vanhempani eivät ole varsinaisesti mitään urheilijoita. Äidilläni ei tietääkseni ole eläessään ollut mitään liikuntaharrastusta, ja isänkin liikkuminen rajoittuu lähinnä kävelylenkkeihin ja talvella hiihtämiseen. Minuakaan ei lapsena raahattu liikuntaharrastuksiin vaan pianotunneille ja kuvataidekouluun - ainoan silloisen liikuntaharrastukseni ratsastuksen keksin ihan itse. Olen kuitenkin oppinut vanhemmiltani yhden erittäin tärkeän liikuntatottumuksen: päivittäisen kävelemisen. Lapsuudenkotini sijaitsi (ja sijaitsee, siellä vanhempani asuvat yhä) juuri sopivan kävelymatkan päässä kaikkialta. Kävelin pienestä pitäen kouluun ja harrastuksiin, ja isäni on kulkenut töihin iät ajat kävellen tai pyörällä. Olen todella kiitollinen siitä, että opin lapsena pitämään hyötyliikuntaa suorastaan itsestäänselvänä - muistan ihmetelleeni jo kauan sitten sitä, miten jotkut kulkivat lyhyitäkin matkoja autolla tai bussilla. Totta kai minuakin joskus laiskotti, ja muistan kyllä ruinanneeni vanhemmilta autokyytejä kymmenen minuutin kävelymatkan päässä olevalle taidekoululle, mutta näin jälkeenpäin olen iloinen siitä, että kävellenhän sinne yleensä oli mentävä. 

Pelkän hyötyliikunnan lisäksi meidän perheessämme käytiin paljon kävelyllä, ihan varta vasten. Olen pitänyt tätä pitkään aivan tavallisena ja olenkin yllättynyt siitä, että kävelyllä käyminen ei todellakaan ole kaikissa kodeissa kuulunut arkeen. Muistelen lämmöllä erityisesti viikonloppujen pitkiä kävelylenkkejä tätini kanssa: saatoimme kävellä leppoisaan tahtiin tuntikausia ympäri kaupunkia, käydä välillä kahvilassa tai kirjastossa lehtiä lukemassa, ja sitten jatkoimme taas matkaa. Noilla kävelylenkeillä juttukin virtasi usein paremmin kuin kotona nököttäessä, ja toisaalta saattoi vain keskittyä nauttimaan maisemista ja siitä itse kävelemisestä - sehän on parhaillaan ihan älyttömän meditatiivista, vaikkei sitä lapsena niin osannutkaan sanoittaa. En miellä kävelemistä pelkästään liikunnaksi, vaan se on myös henkinen harjoitus, keino käsitellä niin kielteisiä kuin myönteisiäkin tunteita, ja myös loistava tapa saada ajatukset virtaamaan vapaammin. Jo kouluikäisenä muistan, että erityisen hyvältä kävelylle lähteminen tuntui silloin, kun jokin asia vaivasi mieltä, ärsytti tai oli muuten vain kökkö olo. Raitis ulkoilma, yksinolo, ympäristön tarkkailu ja rauhallinen, monotoninen liikunta rauhoitti mieltä takuuvarmasti, ja rauhoittaa yhä. Toisaalta kävelylle lähteminen auttaa minulla usein myös kaiken sortin luovuustukoksiin: monet ideat ja ajatukset ovat selkiytyneet lopulliseen (jos nyt yhtään mikään oikeasti on lopullista) muotoonsa juuri kävelylenkillä. 

Ajatusten tuulettamiseen tai stressin purkuun toimivat minulla ehkä parhaiten yksinäiset lenkit, mutta toisella tapaa ihanaa on myös viettää aikaa läheisten kanssa kävellen ympäriinsä. Yleisesti ottaen pälpätän kuin papupata, minun on vaikea sietää hiljaisuutta muiden kuin aivan läheisimpien ihmisten kanssa (ja heidänkin seurassaan kyllä kälkätän välillä liikaa), mutta kävellessä on helpompi antaa tilaa pelkälle olemiselle ja yhdessä kokemiselle - ja toki myös seikkailulle, uusiin paikkoihin tutustumiselle ja päämäärättömälle hortoilulle. Edelleen aina vanhempieni luona ollessa käymme yhdessä kävelyllä, monien kavereidenkin kanssa sitä tulee harrastettua, ja erityisen iloinen olen siitä, että myös poikaystäväni jakaa mieltymykseni kävelemiseen. Joskus kävelyllä on jopa helpompi puhua sellaisista vähän hankalan tuntuisista asioista, joiden puiminen vastatusten ruokapöydän ääressä tuntuisi hiukan vaivaannuttavalta tai ahdistavalta. Ja toisaalta yhdessä käveleminen ja maailman tutkiminen tarjoaa mahdollisuuden mieleenpainuviin yhteisiin kokemuksiin ja siihen, että voi hetken ihailla maailman kauneutta samasta perspektiivistä. 

Ja niin, eipä sitä hyötyliikunnallista aspektiakaan sovi sivuuttaa, sillä jos kävelee (tai muuten liikkuu omin voimin) kaikkialle, tulee joka päivä liikuttua helposti vähintään tunnin verran, joskus enemmänkin, jos on useita menoja eri puolilla kaupunkia. Varsinaisten liikuntaharrastusteni aktiivisuus ehkä vaihtelee, mutta hyötyliikunnan ansiosta en ole koskaan täysin rapakunnossa. Lisäksi koen, että arkinen käveleminen on tärkeää myös mieleni hyvinvoinnille: lyhyenkin kävelymatkan aikana pääsee vähän tuulettumaan, niin kirjaimellisesti kuin kuvaannollisestikin, ja päivän haasteet on helpompi kohdata, kun on saanut hieman energiaa liikkeestä - ja toisaalta siihen voi myös purkaa ylimääräistä energiaa, jos sellainen sattuu olemaan vaivana. Tiedän toki, että jotkut joutuvat olosuhteiden pakosta kulkemaan töihin tai muihin menoihinsa autolla tai julkisilla kulkuvälineillä, mutta olen silti aika varma, että ihan jokaisen elämästä löytyy myös tilaisuuksia arkiliikunnan lisäämiseen. Ja pieneen kävelylenkkiin on varmasti aika monella aikaa, ja rankempaan liikuntaan tottumattomalle se on helppo (ja ilmainen!) tapa aloittaa.

Nautitteko te kävelemisestä? Millaista hyötyliikuntaa teidän arkeenne mahtuu?