torstai 19. joulukuuta 2013

Kaivatko kuoppaasi syvemmäksi?

Näin joulun alla lienee sopiva hetki puhua hieman stressistä ja sen käsittelystä. Itsehän olen sitä mieltä, että joulusta stressaaminen on aika höpöä hommaa, sillä kaikkihan lopulta tietävät (kai?), että joulumieli ei tule materiasta vaan leppoisasta tunnelmasta ja yhdessäolosta läheisten kanssa. Jos stressi on kuitenkin päässyt jo iskemään, yritämme usein tavalla tai toisella pyristellä siitä eroon - niin kuin pyrimme pakenemaan muitakin negatiivisia tunteitamme. Saatamme esimerkiksi vältellä stressaavia tilanteita, analysoida itseämme ja omaa käyttäytymistämme, kiukutella läheisille, harhauttaa ajatuksia uppoutumalla johonkin muuhun puuhaan, syytellä itseämme ja muita, eristäytyä, paeta haaveisiin, juoda ja syödä liikaa. Olemme oppineet nämä keinot pitkän ajan kuluessa ja turvaudumme niihin automaattisesti ahdistavan tilanteen puskiessa päälle. Toinen kysymys onkin, auttavatko torjunta, välttely ja itsensä rauhoittaminen vaikka väkisin.

Dear in the Headlights

Itse asiassa stressin käsittely voi jopa pahentaa stressiä. Kun yritämme kaikin voimin kontrolloida ja vältellä tunteitamme, itse asiassa huomaamattamme vahvistamme niitä. Joskus etäännyttäminen ja turruttaminen voivat olla hetkellisesti hyviä vaihtoehtoja, mutta ne eivät muuta sitä, että joskus - ennemmin tai myöhemmin - joudumme kohtaamaan vaikeat tunteemme. Psykologi Arto Pietikäisen mainiossa Joustava mieli -kirjassa tällaisia stressinhallintakeinoja nimitetään "ajatuslapioiksi": analysoimalla, välttelemällä ja torjumalla kaivamme yhä syvemmäksi kuoppaa, jonka pohjalle stressi, masennus tai muu ongelma on meidät sysännyt. Pietikäisen mukaan omien epämiellyttävien ajatusten ja tunteiden välttely on pääsyy psykologiseen kärsimykseen, enkä kyllä keksi paljon vastaan sanomista. Toki taustalla on paljon muutakin, mutta hyvinvoivia ihmisiä tuntuu joka tapauksessa yhdistävän se, että heillä on uskallusta kohdata omat tunteensa.

Oletko koskaan miettinyt omia tapojasi suhtautua stressiin? Millaisia keinoja sinulla on tapana käyttää vaikeissa tilanteissa? Itse olen huomannut usein sortuvani varsinkin murehtimiseen, kauhuskenaarioiden pyörittelemiseen, jossitteluun, välttelyyn ja lähes pakkomielteiseen puuhasteluun, jolla koitan turruttaa sellaisia tunteita, joita en vielä uskalla kohdata. Ensimmäinen askel näiden vähentämiseen on tietysti omien ajattelutottumusten tiedostaminen - vasta sitten, kun tietää, mitä yleensä tekee, voi alkaa miettiä, mitkä stressinhallintakeinot voisivat olla itselle pitemmällä aikavälillä hyödyllisempiä. Yleisesti ottaen rakentaville stressinhallintakeinoille on yhteistä vaikeankin tunteen kohtaaminen ja hyväksyminen: vaikka tämä ei mukavaa olekaan, tältä minusta juuri nyt tuntuu, ja tämän kanssa minun on elettävä ainakin hetken verran. Pahimman stressin pyörteissä kannattaa pitää mielessä, että emme ole yhtä kuin ajatuksemme ja tunteemme: ne tulevat ja menevät koko ajan, jos vain emme takerru niihin kiinni.

Rentouttavaa joulunodotusta!

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Uskon asia

Luen aivan liikaa naistenlehtiä ja muita hömppämedioita, joten en ole voinut välttyä huomaamasta, että viime aikoina uskonnollisuudesta ja henkisyydestä on ollut paljon puhetta. Tapa-ateistina kasvaneelle sellainen puhe tuntuu kovin vieraalta: mistä ihmeestä on kyse, kun muuten aivan järkevän oloiset ihmiset kertovat vakavalla naamalla paitsi uskovansa henkiolentoihin myös näkevänsä enkeleitä, aistivansa energiakenttiä ja jopa parantavansa ajatuksen voimalla? Puhumattakaan siitä, kuinka moni vielä nykypäivänäkin uskoo esimerkiksi kristinuskon tai islamin jumalaan. Aiemmin olin vakaasti sitä mieltä, että nämä ihmiset ovat vähän höyrähtäneitä, pakenevat todellisuutta mielikuvitusmaailmoihin ja vieläpä pitävät itseään parempina kuin muut.



Skeptisyydestäni huolimatta uskonnot ja myytit ovat aina kiinnostaneet minua hirmuisesti. Ihan tarinoiden ja symboliikan tasollakin, mutta ennen kaikkea psykologisena, sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Näin jälkeenpäin harmittaa hieman, etten ole koulussa osallistunut yhdellekään uskonnontunnille, sillä yleissivistykseni uskontojen, myös kristinuskon, osalta on hävettävän huono, vaikka yritänkin jatkuvasti paikkailla sitä. Välillä on tullut sellainen vaikutelma, että juuri ei-uskovaiset käyttävät hirveästi aikaa ja energiaa uskonnoista puhumiseen ja niiden ajattelemiseen, kun taas joillekin uskovaisille usko vaikuttaisi olevan luonnollinen asia, jota ei tarvitse ihan koko ajan pohdiskella. Olen käynyt monia erittäin kiehtovia keskusteluja aiheesta myös uskovaisten kanssa, kaiken sen hömppälehtijuttujen ja -blogien lueskelun lisäksi, sillä uusia näkökulmia on aina kiinnostavaa saada.

Meillä ihmisillä tuntuu olevan sisäänrakennettu tarve keksiä selityksiä sille, mitä ei voi (ainakaan toistaiseksi) järjellä ja tieteellä selittää. Se on tietysti aivan ymmärrettävää: elämä on varmasti hieman helpompaa, jos ajattelee, että sillä on jo lähtökohtaisesti jokin tarkoitus, ja että sen päättyessä kaikki ei ehkä päätykään. Joillekin usko tuo turvaa ja varmuutta, jota olen usein kadehtinut. Olen usein miettinyt, mitä uskovien ihmisten päässä liikkuu. Mistä henkisissä kokemuksissa oikein on kyse? Miltä se tuntuu, ja ennen kaikkea miksi? Mitä ihmettä tapahtuu, kun ateisti yhtäkkiä kokeekin jonkinlaisen henkisen herätyksen? Miten enkeleiden näkeminen ja energioiden aistiminen eroavat mielenterveyspotilaiden aistiharhoista (vai eroavatko mitenkään)? Moni sanoo, ettei sitä voi tietää ennen kuin sen kokee itse, että siinä on kyse tunteesta ja kokemuksesta, ei mistään, mitä voisi pukea sanoiksi ja perustella. Arvostan silti sitä, että joku yrittää sanallistaa kummallisia kokemuksiaan meille, jotka eivät kerta kaikkiaan käsitä niitä.



Minulle Jumalaa tai mitään vastaavaa ei ole samalla tavalla kuin asiat, jotka pystyn aisteillani ja kokemuksellani tavoittamaan. En voi kuitenkaan väittää, ettei niitä olisi olemassa - ensinhän minun pitäisi pystyä määrittelemään olemassaolo, ja sille tielle en uskalla lähteä. Minulle Jumala on olemassa samalla tavalla kuin ideologiat, taideteokset ja muut kulttuuriset rakennelmat. Jos jokin on ihmisten keksimää, se ei tarkoita, ettei sitä olisi olemassa jollakin tavalla - varsinkaan, jos se vaikuttaa elämänmuotoihin ja kulttuureihin niin paljon kuin uskonnot. Silti en voi sille mitään, että mielestäni yliluonnolliseen uskominen on ainakin pikkuisen maailmasta pakenemista ja todellisuuden välttelyä, vaikka se epäilemättä tuntuu monista hyvältä. Onneksi olen kuitenkin niin utelias, että haluaisin hirveästi ymmärtää sitäkin, mitä en voi ymmärtää. Erityisen jännittävää ja kiehtovaa on kuitenkin se, että uskonnoille ja hatarammin määritellylle henkisyydelle on tieteen täyttämässä nykymaailmassakin tilausta.

Kuulisin mielelläni teidän ajatuksianne ja fiiliksiänne uskonnoista ja henkisyydestä. Mihin te uskotte (paitsi toivottavasti itseenne)? Miltä se tuntuu?

torstai 28. marraskuuta 2013

Tietoinen syöminen

Tietoista syömistä tarjotaan toisinaan ratkaisuna ainakin laihduttamiseen, terveellisemmän ruokavalion omaksumiseen sekä ruoasta nauttimisen lisäämiseen. Onkin totta, että moni hotkii ruokansa kiireessä maistamatta sitä oikeasti - puhumattakaan siitä, että osaisi erottaa todellisen nälän esimerkiksi makeanhimosta, ahdistuneisuudesta, janosta tai tylsistyneisyydestä, sillä ne aiheuttavat usein samantyyppisiä tuntemuksia. Tällöin on tietysti helppo syödä liikaa ja epäterveellisesti. Emme usein myöskään kiinnitä huomiota ruokailun jälkeiseen tunteeseen tai siihen, miltä pari tuntia aterian jälkeen tuntuu - jos tekisimme niin, olisi helpompi huomata, millainen ruoka virkistää ja mikä taas turvottaa, masentaa, aiheuttaa närästystä tai muita ongelmia.

Cake

Tietoista syömistä voi harjoitella yksinkertaisesti olemalla läsnä syödessä, ennen sitä ja sen jälkeen esimerkiksi seuraavilla tavoilla:

  • Mieti, mihin tarpeeseen syöt: nälkään, suruun, ahdistukseen, yksinäisyyteen, makeanhimoon vai kenties juhlistaaksesi jotain? Pahan olon lääkitsemiseen ja toisaalta myös itsensä palkitsemiseen ruoalla on helppo ehdollistua, se jää itsestäänselväksi tavaksi (joka monilla on jo lapsuuden peruja). Usein onkin kannattavampaa todella käsitellä ikäviä tunteita esimerkiksi puhumalla tai kirjoittamalla niistä kuin tukahduttamalla ne aistinautintojen alle.
  • Hidasta tahtia ja tutki ruokaa kaikilla aisteillasi. Maun lisäksi myös ruoan tuoksu ja ulkonäkö ovat suuressa roolissa ruokailukokemuksessa. Ja sitä paitsi, eikö hyvä ruoka tai himoittu herkku mene hukkaan, jos et syötyäsi edes muista, miltä se maistui, tuoksui, näytti ja tuntui suussa? Rauhallisesti syödessä kylläisyyden tunne on helpompi saavuttaa, jolloin ei tule syötyä itseään liian täyteen.
  • Keskity ruokailun ajaksi pelkkään syömiseen - älä esimerkiksi katso telkkaria, dataa tai lue samalla. Itse en kuitenkaan tykkää syödä täydellisessä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä vaan kuuntelen mieluummin musiikkia tai juttelen syömisen lomassa jonkun kanssa. 
  • Istu alas ruokailun ajaksi. Tai pysy edes paikoillasi.
  • Tarkkaile, millainen olo sinulla on jonkin aikaa ruokailun jälkeen. Esimerkiksi rasvainen roskaruoka-ateria saattaa ruokailuhetkellä tuntua hyvältä idealta, mutta jälkeenpäin iskee usein ikävä ähky ja turvotus. Omien tuntemusten tiedostaminen auttaa syömään juuri itselle sopivalla tavalla. 

 www.arijanalinea.blogg.no

Tietoinen syöminen on kyllä ajatuksena hieno ja varmasti monissa tilanteissa toimiva, mutta on siinä huonotkin puolensa. Itse olen esimerkiksi täysin kykenemätön syömään "tiedostamattomasti": en saa kurkustani alas pahanmakuista ruokaa, vaikka minulla olisi kuinka nälkä, enkä muista ikinä syöneeni ruokaa niin, etten olisi tiedostanut sen makua, koostumusta, tuoksua tai ulkonäköä. Olen aina ollut ja olen edelleen todella nirso, omasta mielestäni pitkälti juuri siitä syystä, että kiinnitän niin paljon huomiota ruoan ominaisuuksiin enkä ole koskaan ajatellut sitä pelkkänä polttoaineena (eikä siihen mielestäni tulisi pyrkiäkään, kyllä ruoka saa olla yksi elämän nautinnoista). Siinä vaiheessa, kun päätin opetella syömään terveellisemmin, jouduin ainakin jonkin aikaa syömään vähemmän tietoisesti, että ylipäätään pystyin syömään pitkään vieroksumiani vihanneksia. Näistä syistä en aio lisätä tietoisuutta itse ruokailutapahtumaan vaan pikemminkin sen kuuntelemiseen, miltä syömisen jälkeen tuntuu, sillä juuri se on auttanut minua syömään riittävän monipuolisesti ja tasapainoisesti. Herkuttelu tosin on poikkeus: ei-niin-terveellisiä mutta taivaallisen makuisia herkkuja tuleekin syödä erityisen tietoisesti, nauttia jokaisesta suupalasta - jos tätä ei osaa, herkuttelun voisi saman tien lopettaa kokonaan.

Brown Trout, Vanilla Sweet Potato, Mascarpone, Dehydrated Persimmons, Toasted Oat Sauce.

Tietoinen syöminen siis voi auttaa esimerkiksi painonhallinnassa (josta omalla kohdallani ei tosin ollut kyse), hotkimisen ja ähkyn välttämisessä sekä itselle sopivan ruokavalion löytämisessä, mutta kaikille se ei sovi. Esimerkiksi syömishäiriöistä kärsivät ihmiset kiinnittävät jo valmiiksi harvinaisen paljon huomiota kaikkeen ruokaan liittyvään, jolloin tietoinen syöminen ei välttämättä pahemmin auttaisi heitä vaan saattaisi joskus jopa pahentaa tilannetta. Tällaisissa tilanteissa onkin aivan terveellistä ajatella ruokaa "pelkkänä" energianlähteenä, kehon polttoaineena. Joskus tietoisuuskin menee liian pitkälle ja muuttuu pakkomielteeksi - ruoka on kuitenkin vain yksi elämän osa-alueista, eikä koko elämän pyöriminen sen ympärillä ole mielestäni aivan tervettä.

Kuinka tietoisesti sinä syöt?

kuvat weheartit.com

perjantai 22. marraskuuta 2013

Herkkyys ja itsetunto

Käsi ylös, kenellä ei ole koskaan ollut ongelmia itsetunnon kanssa? Uskallan arvata, että sellaisia ihmisiä ei kovin paljon löydy. Itsetunto ja siihen kiinteästi liittyvä oman identiteetin muodostaminen ovat lähes kaikille tärkeitä teemoja varsinkin nuoruudessa mutta usein myös myöhemmin elämässä: identiteetti toki yleensä saa jonkinlaisen kokonaishahmon aikuisuuden alkumetreillä, mutta luonnollisesti myös myöhemmät elämäntapahtumat ja kokemukset voivat vaikuttaa siihen. Myös itsetunto voi saada kolauksia tai vahvistusta missä iässä tahansa.

Itsetunto tarkoittaa itsensä arvostamista, mikä ilmenee esimerkiksi siinä, että uskoo omiin kykyihinsä ja mahdollisuuksiinsa, pitää puolensa eikä anna muiden pompotella itseään kohtuuttomasti. Ihminen, jolla on hyvä itsetunto, näkee oman elämänsä arvokkaana ja ainutlaatuisena sekä sietää pettymyksiä ja epäonnistumisia, joita väistämättä tulee joskus vastaan. Hyvään itsetuntoon liittyy myös totuudenmukainen minäkuva: ihminen tunnistaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Toisaalta käsite "totuudenmukainen" on mielestäni aina hieman tulkinnanvarainen, sillä kuka määrittelee, mikä on totuus kenestäkin? Kaikki luonteenpiirteet tai kyvyt eivät välttämättä näy ulospäin, ja toisaalta kukaan ei tunne itseään läpikotaisin.

Princess :) | via Facebook

Erityisherkillä ihmisillä (kuten muillakin normista poikkeavilla) on usein huono itsetunto. He saattavat kokea olevansa viallisia, koska heidän on usein vaikeaa sopeutua ympäristön vaatimuksiin. Moni heistä on myös saanut kuulla ties minkälaista ihmettelyä: miksi olet noin ujo, eihän tässä mitään pelättävää ole, miksi pelkäät ihmisiä, miksi olet niin hiljaa, oletko masentunut, oletko ylimielinen... Tällainen ei varsinaisesti kohota itsetuntoa, kuten arvata saattaa. Sosiaaliset suhteet niin kotona, koulussa kuin kaveripiirissäkin vaikuttavat kiinteästi itsetunnon, minäkuvan ja itsearvostuksen kehitykseen, mutta valitettavasti vanhemmat, opettajat ja muut kasvattajat eivät aina osaa ottaa lapsen tai nuoren ominaisuuksia ja kykyjä parhaalla mahdollisella tavalla huomioon. Toki pelokasta ja herkkää lasta kannattaa kannustaa olemaan mukana maailman menossa, mutta synnynnäisestä piirteestä syyllistäminen tai sen vähättely on itsetunnon kannalta vahingollista. Jos herkkä ihminen on kotona välttynyt tällaiselta, kohtaa hän kuitenkin usein ongelmia esimerkiksi koulussa, missä kaikkien yksilöllisten tarpeiden huomioon ottaminen on tietysti hyvin vaikeaa.

Miten erityisherkkä sitten voisi kohentaa itsetuntoaan? Ainakin kehittämällä itsetuntemusta. Luulen, että monien herkkien ihmisten ongelma on se, että he eivät osaa käsitteellistää ominaisuuksiaan, sillä herkkyys on sanana niin lähellä ujoutta, introverttiutta, arkuutta ja ties mitä vastaavaa. Jos herkkä ihminen ei kuitenkaan koe olevansa ujo tai introvertti (mitä hänelle todennäköisesti on usein ehdotettu), hän saattaa jäädä hieman ymmälleen siitä, miten hän loppujen lopuksi voisi kuvailla itseään. Kenen tahansa itsetunnolle on tärkeää olemassa olevien piirteiden, kykyjen, heikkouksien ja vahvuuksien tunnistaminen ja hyväksyminen, mutta joillekin siihen on paremmin tarjolla valmiita malleja: esimerkiksi tarkkaavuushäiriön, oppimisvaikeuksien tai Asperger-tyyppisten piirteiden hyväksyminen osaksi omaa identiteettiä on toki usein vaikeaa, mutta toisaalta ne ovat verrattain hyvin tutkittuja, tunnettuja ja kuvailtuja ominaisuuksia/häiriöitä (mitä nimeä niistä sitten haluaakaan käyttää), mikä voi helpottaa oman identiteetin ja itsetunnon työstämistä. Itsetuntopulmista kärsivän ihmisen olisi hyvä välillä pysähtyä miettimään, kuka hän todella on, miksi hän kokee asiat niin kuin kokee, ja mitkä ovat hänen heikkouksiaan ja vahvuuksiaan.

Floral Yo! | via Tumblr

Myös tunnetaitojen kehittäminen tukee hyvän itsetunnon rakentumista. Monilla saattaa olla vaikeuksia tunnistaa, nimetä ja hyväksyä omia tunteitaan, mutta arvelen, että herkkien kohdalla ongelma saattaa pikemminkin olla se, että he kiinnittävät huomionsa pieniinkin tunnekokemuksiin erityisen helposti, ja helposti viriävät voimakkaat tunteet keikauttavat helposti heidän henkisen tasapainonsa päälaelleen. Omalla kohdallani esimerkiksi pettymysten ja epäonnistumisten käsittelyssä ja sietämisessä olisi paljon opittavaa - joskus on vain niin kummallisen vaikeaa erottaa omaa tunnetta ja todellista asiaintilaa, vaikka tietäisi vallan hyvin, että asiat eivät yleensä ole niin huonosti kuin alhaisimmassa mielentilassani ajaudun kuvittelemaan. Apuna voisikin olla se, että oppisimme paitsi tiedostamaan, myös hyväksymään tunteemme sellaisina kuin ne ovat - ja hoksaamaan sen, että tunteet eivät ole pysyviä vaan hetkellisiä ja ohimeneviä tiloja.

Onnistumisen kokemukset, myönteinen palaute ja pystyvyyden tunne paitsi tuntuvat hyvältä, myös vaikuttavat itsetuntoon pidemmälläkin aikavälillä. Siksi omia taitojaan kannattaa kehittää - varsinkin esimerkiksi sosiaalisia taitoja, joita tarvitsemme jokapäiväisessä elämässämme. Herkkä ihminen ei välttämättä ole sosiaalisesti taitamaton, mutta jos hän eristäytyy huomattavan paljon maailman menosta ja muiden seurasta, on selvää, että hänen sosiaaliset taitonsa eivät juuri pääse kehittymään. Heikot sosiaaliset taidot puolestaan vaikuttavat kielteisesti kohtaamisiin ihmisten kanssa, ja kun kohtaamisista jää ikävä maku, niitä alkaa tietysti usein vältellä. Niinpä omien sosiaalisten taitojen kehittäminen kehittää lähes väistämättä myös ihmissuhteita, jolloin niistä saa paljon enemmän hyvää irti. Ja niin - miten niitä sosiaalisia taitoja sitten voi kehittää? Eipä paljon muuten kuin olemalla vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Omat sosiaaliset taitoni ja itseluottamukseni ovat kehittyneet viime vuosina huimasti ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että olen tutustunut kymmeniin uusiin ihmisiin, kahvitellut uusien tuttavien tai puolituttujen kanssa ainakin kerran pari kuussa, yrittänyt keksiä jutunjuurta vieraampienkin tyyppien kanssa ja myös tehnyt työtä, jossa kommunikoin ihmisten kanssa ihan koko ajan. Se ei tietenkään aina tunnu helpolta, ja koen sosialisoitumisen myös varsin kuormittavana mutta toisaalta myös hirmuisen antoisana ja opettavaisena :)

Millaisia ajatuksia teillä on itsetunnosta ja sen kehittämisestä?

perjantai 15. marraskuuta 2013

7 vinkkiä parempaan kuuntelemiseen

Moni meistä haluaisi varmasti olla hyvä kuuntelija: luotettava ja turvallinen hahmo, jolle on helppo uskoutua vaikeissakin asioissa. Joillekin kuuntelemisen taito on tärkeä osa työtä, mutta luonnollisesti se on tärkeässä roolissa myös kenen tahansa läheisissä ihmissuhteissa. Harva haluaa avautua henkilökohtaisista asioistaan ja ongelmistaan ihmiselle, joka ei osaa keskittyä toisen sanomisiin, mitätöi hänen kokemuksiaan, kääntää puheenaiheen itseensä tai asettaa sanat toisen suuhun. Jotkut ovat ehkä luontaisesti parempia kuuntelijoita kuin toiset, mutta kuuntelemisen taitoa voi ja on syytä myös opetella - myös niiden, jotka kokevat jo osaavansa kuunnella. Aina voi nimittäin oppia paremmaksi ;) Tässäpä muutamia vinkkejä parempaan kuuntelemiseen erityisesti tilanteessa, jossa puhuja kertoo ongelmistaan:

1. Katso silmiin mutta älä tuijota.

2. Peilaa puhujan kehonkieltä. Sopeuta ilmeesi, puhetyylisi, vartalon asentosi ja eleesi siihen, miten puhuja vastaavia elementtejä käyttää - samassa rytmissä oleminen lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta ja auttaa positiivisen ilmapiirin sekä luottamuksen luomisessa. Tarkoituksenmukaista ei tosin ole lähteä mukaan puhujan jännittyneisyyteen vaan reagoida enemmänkin rauhallisiin ja neutraaleihin piirteisiin tämän itseilmaisussa.

3. Reagoi kuulemaasi. Mikään ei ole ahdistavampaa kuin puhua ihmiselle, joka vain tuijottaa ilmeettömänä. Esimerkiksi nyökkääminen, ilmeillä reagoiminen ja pienet hyväksyvät/uteliaat äännähdykset paljastavat, että todella kuuntelet ja ymmärrät, mitä kuulet, ja kannustat puhujaa jatkamaan. Usein on myös hyvä keino toistaa omin sanoin, mitä puhuja äsken sanoi. Tässä tosin kannattaa olla varovainen, sillä jos se ei tule luontevasti, se kuulostaa helposti päälleliimatulta.

4. Älä mitätöi tai latista toisen tunteita. Vaikka kaverin tai asiakkaan ongelma saattaisi sinun korvissasi kuulostaa mitättömältä, sitä ei ehkä ole viisasta mainita. Pitäisi olla itsestäänselvää, että me kaikki koemme erilaiset elämäntilanteet ja tapahtumat eri tavoin, joten meillä on myös hyvin erilaisia ja eri tasoisia ongelmia. Lohduttaminen on vaikeaa, mutta suosittelisin silti jättämään "kyllä se siitä"-, "tiedän miltä sinusta tuntuu"- ja "kaikki järjestyy" -tyyppiset latteudet väliin, sillä itse en ainakaan koe niiden auttavan yhtään - pikemminkin niistä tulee joskus sellainen olo, ettei kuuntelija keksi muuta sanottavaa ja koittaa päästä tilanteesta nopeasti karkuun.

5. Anna konkreettisia neuvoja. Aina neuvominen ei ole edes tarpeen: moni kokee vaikeassa tilanteessa jo pelkän puhumisen ja kuulluksi tulemisen helpottavana. Toisten neuvominen on aina hieman riskialtista, sillä emme voi tismalleen tietää, mitä toisen päässä liikkuu, emmekä myöskään voi nähdä tulevaisuuteen, jolloin tietäisimme, mikä ratkaisu ongelmaan olisi paras. Abstraktit ja epämääräiset neuvot harvoin auttavat, mutta sen sijaan yksinkertaiset, käytännölliset neuvot voivat toimia varsinkin, jos tavoitteena on aktivoida tai piristää ahdistunutta kaveria.

6. Keskity siihen, mitä puhuja haluaa kertoa. Toki tarkentavia ja tulkitseviakin kysymyksiä saa ja usein kannattaakin esittää, mutta puheenaiheen vaihtaminen tai muualle johdatteleminen on asia erikseen.

7. Älä tee oletuksia toisen tunteista. Et voi tietää, mikä juuri hänelle on rankkaa, vaikeaa, helpottavaa tai turhaa, ellei hän kerro sitä. Kaikki eivät tunne samalla tavalla samanlaisissa tilanteissa, minkä takia en ihan äkkiä päästäisi suustani niinkin tavallista lausetta kuin "tiedän, miltä sinusta tuntuu".

Millainen teistä on hyvä kuuntelija? Onko kuunteleminen teille helppoa vai vaikeaa?

tiistai 12. marraskuuta 2013

Erityisherkkä ihminen

Jos olette lukeneet blogiani vähänkään pitempään tai tarkemmin, ette ole voineet välttyä huomaamasta, että herkkyys on minua todella kovasti kiinnostava aihepiiri - osin siksi, että olen itse herkkä, mutta osin myös siksi, että piirteen käsittely psykologiankin alalla on sen verran kirjavaa. Eri ihmiset, niin tutkijat kuin maallikotkin, tuntuvat käsitteellistävän herkkyyden monella eri tavalla: hyvin usein se liitetään esimerkiksi ujouteen, inrtoverttiuteen, neuroottisuuteen, tunne-elämän epätasapainoon ja luovuuteen. Luin jonkin aikaa sitten amerikkalaisen psykologin ja psykoterapeutin Elaine N. Aronin vastikään suomennetun kirjan nimeltä Erityisherkkä ihminen (The Highly Sensitive Person: How to Thrive When the World Overwhelms You, julkaistu englanniksi jo vuonna 1999). Kirjassa kuvaillaan perusteellisesti, mitä erityisherkkyys tarkoittaa, millaisia haasteita se aiheuttaa niin työssä kuin ihmissuhteissakin, ja miten näistä haasteita voi selvitä. Kirjassa on siinä mielessä self help -vivahteita, että se on suunnattu erityisesti herkille ihmisille ja heidän läheisilleen, ja siinä korostetaan jatkuvasti herkkyyden positiivisia puolia ja kannustetaan erityisherkkää lukijaa hyväksymään itsensä rajoituksineen ja vahvuuksineen ja toteuttamaan itseään koko potentiaalillaan. Kirja sisältää paljon myös harjoituksia, joiden ideana on pohtia oman elämän tapahtumia, tunteita, tulkintoja ja ajatuksia nimenomaan herkkyyden valossa. Välillä tämä pyrkimys herkkien voimaannuttamiseen melkein häiritsi, mutta toisaalta ymmärrän sen hyvin, sillä moni herkkä ihminen kärsii huonosta itsetunnosta ja kokee olevansa vääränlainen tai rikkinäinen.

♠†Alice is Dead†♥ | via Tumblr

Mitä erityisherkkyys sitten on? Aronin mukaan siinä on neljä eri osa-aluetta: "tavallista" herkempi emotionaalinen reaktiokyky, vivahteiden ja yksityiskohtien havaitseminen niin ympäristöstä kuin ihmisistä, ärsykkeiden liiallisuus ja tiedon syvällinen käsittely. Erityisherkän ihmisen hermosto reagoi niin ulkoisiin kuin sisäisiin ärsykkeisiin tavallista herkemmin, mikä johtaa siihen, että nämä nämä ihmiset huomaavat ympäristöstään (ja omista sisäisistä tiloistaan) muita enemmän ja pienempiä ärsykkeitä. Tästä johtuen erityisen paljon tai voimakkaita ärsykkeitä sisältävä ympäristö tai tilanne väsyttää heidät helposti, ja he kokevat usein tarvetta vetäytyä hetkeksi omiin oloihinsa rauhoittumaan. Erityisherkkien elimistö on myös tottumattomana tavallista herkempi esimerkiksi kofeiinin vaikutuksille, ja nälkä tai jano häiritsee heitä usein muita enemmän. Toisaalta herkkyydessä on myös etunsa: erityisherkät pystyvät usein keskittymään erityisen hyvin (kunhan ympäristö ei sisällä liikaa häiriötekijöitä) ja tekemään tarkkuutta, nopeutta ja tarkkaavaisuutta vaativia tehtäviä, pohtivat omaa ajatteluaan, vaistoavat herkästi muiden ihmisten mielialoja (ja toisaalta heijastavat niitä itse, mikä ei tietenkään ole pelkkä etu), huomaavat virheet tarkasti ja pyrkivät välttämään niitä.

Kirjassa korostetaan jatkuvasti sitä, että erityisherkkyys ei ole hyvä tai huono vaan neutraali piirre, siinä missä mikä tahansa muukin persoonallisuuden piirre, jossa on monenlaisia puolia, ja joka jossain tilanteessa on eduksi ja toisessa ehkä haitaksi. Ujouden ja herkkyyden suhde on erityisen mielenkiintoinen: monet erityisherkät määritellään helposti ujoiksi, ja moni heistä myös määrittelee itsensä niin - ehkä joskus siksi, että on saanut kuulla niin paljon puhetta ujoudestaan eikä osaa käsitteellistää ominaisuuksiaan muulla tavoin. Sitkeä ja pitkään jatkunut itsensä kutsuminen ujoksi on luonnollisesti myös itseään toteuttava ennustus. Ujous, introverttius ja herkkyys esiintyvät usein yhdessä (Aronin mukaan noin 70% erityisherkistä on myös introverttejä), mutta ne eivät tarkoita tismalleen samaa. Ujous on uusien sosiaalisten tilanteiden jännittämistä, lievä muoto sosiaalisesta pelosta, eikä herkkä välttämättä jännitä uusia asioita erityisen paljon - hän vain väsyy liiallisesta ärsyketulvasta, yleensä myös tutuissa ja turvallisen tuntuisissa tilanteissa. Ylivirittyneisyys ei aina johdu pelosta. Herkkä ihminen ei usein viihdy jättimäisessä porukassa ärsykkeiden määrän takia, mutta hänen sosiaaliset taitonsa voivat siitä huolimatta olla hyvät, ja pienemmässä seurueessa (tai toki isommassakin aika ajoin) hän voi olla hyvinkin sosiaalinen ja puhelias.

(1) Tumblr

Aronin mukaan itsetuntemus ja menneisyyden uudelleentulkinta juuri tämän piirteen valossa ovat tärkeitä erityisherkälle, samoin kuin henkisten työkalujen löytäminen eli oman herkkyyden kanssa toimeen tuleminen: miten viihtyä paremmin maailman menossa ja mistä tietää, milloin on parempi jättäytyä sen ulkopuolelle? Siihen ei tietenkään ole yhtä oikeaa vastausta, vaan jokaisen on löydettävä vastaukset itse. Olennaista on kuitenkin se, ettei erityisherkänkään kannata eristäytyä maailman menosta vaan löytää oma tapansa osallistua ja olla mukana siinä. Esimerkiksi itselle sopivan ammatin ja harrastusten löytäminen auttaa tässä, samoin kuin ajan viettäminen samalla aaltopituudella olevien ihmisten kanssa. Toisaalta omakohtaisesta kokemuksesta voin sanoa, että herkälle tekee hyvää myös altistua vähemmän herkkien ihmisten vaikutukselle, vaikka ristiriitoja ja väärinymmärryksiä väistämättä välillä tulee. Herkän täytyy osata ottaa oma tilansa mutta myös tulla ulos sieltä. Ärsyketulva tuntuu väkisinkin välillä liialliselta, mutta senkin kanssa voi oppia tulemaan toimeen: monia kuulemma on auttanut jo oman erityisherkkyyden tiedostaminen, sen tajuaminen, että ylivirittyneisyys ei johdu pelosta tai ahdistuksesta vaan nimenomaan ärsykkeiden (positiivistenkin) määrästä ja intensiteetistä.

Tästä aiheesta riittäisi vielä paljon sanottavaa ja pohdittavaa, joten ehkä jatkan toisella kertaa - jos teitä siis kiinnostaa, ilmaiskaa toki mielipiteenne! Muutkin kommentit ja kokemukset aiheesta ovat myös enemmän kuin tervetulleita :)

P.S. Täällä voi lyhyesti testata omaa herkkyyttään.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Miksi lukeminen kannattaa

...to free our soul.

Lomaviikko kului yhdessä hujauksessa ensin rentoutumisen ja sitten museoiden, oopperan, kirjamessujen ja vähän shoppailunkin parissa, ja kotiin Tampereelle palaaminen masensi aivan yhtä paljon kuin kesälomankin jälkeen. Hieman sielua riipii ajatella, että kaikki minulle läheisimmät ihmiset asuvat jossain muualla, joten emme koskaan näe niin usein kuin haluaisin. Onneksi on sentään muutamia hyviä ystäviä täälläkin. Ja onneksi on kirjoja, joita lukiessa huomaa, että jotkut ihan oikeasti saattavat kokea maailman ainakin jossain määrin samalla tavalla kuin minäkin. Se on hieno tunne, varsinkin kaltaiselleni ihmiselle, joka on aina kokenut olevansa vähän erilainen. Lisäksi lukemalla pääsee usein sisälle myös sellaisiin ajatus- ja tunnemaailmoihin, joiden ymmärtäminen arkielämän pohjalta voisi olla lähes mahdotonta. Itse olen lukenut kuluneen syksyn aikana surkean vähän romaaneja (syytän tästä paksuja tenttikirjoja, jotka viime jaksossa söivät ison osan vapaa-ajastani), mutta nyt aion ryhdistäytyä - varsinkin kun kirjamessuilta tuli ostettua aika mukavasti luettavaa, niin faktaa kuin fiktiotakin :)

Olisi muuten kiva kuulla, millaisista kirjoista te pidätte - suositukset kelpaavat aina!

torstai 17. lokakuuta 2013

Musiikki parantaa

Luin taas kerran mielenkiintoisen jutun musiikin parantavasta voimasta. Artikkelissa kerrotaan, että musiikin kuuntelemisen on havaittu jopa edistävän aivoinfarktista toipumista: oman mielimusiikin kuuntelulla oli positiivisia vaikutuksia niin kielellisen muistin ja tarkkaavaisuuden kuin hahmotuskyvyn palautumiselle infarktin jälkeen. Aivokuvauksissa on havaittu musiikin aktivoivan aivoalueita, jotka säätelevät vireyttä, huomiokykyä, käsitteellistä ajattelua, muistia, tunteita sekä liikkeitä. Erityisesti aivoja ravistelee oma lempimusiikkimme, joka käynnistää aivojen palkitsemisjärjestelmän ja aktivoi aivojen syviä rakenteita, joiden reagoimiseen tarvitaan yleensä jokin erittäin voimakas pelkoa tai mielihyvää tuottava ärsyke. Kiehtovaa muuten, että sillä ei niinkään ole väliä, onko lempimusiikki klassista, purkkapoppia, örinäheviä, räppiä tai mitä tahansa - kunhan siitä nauttii, sillä on paljon positiivisia vaikutuksia!

Musiikin kokemista (tai tuottamista) ei voi selittää tietoisen mielen tasolla, ja kuten arvata saattaa, musiikki myös aktivoi aivoissa hyvin eri alueita kuin tietoiset episodiset tai semanttiset (faktat) muistot. Niinpä musiikin tuttuus ja tunnevaikutukset säilyvät usein vaikeasti dementoituneilla tai muista muistiongelmista kärsivillä potilailla. Musiikki myös rauhoittaa esimerkiksi aggressiivisia ja ylivilkkaita lapsia sekä levottomia muistisairaita ja jopa toimii varsin hyvänä kipulääkkeenä ja stressin lievittäjänä. Se voi myös ehkäistä masennusta ja kohentaa masentuneiden tilaa huomattavasti. Musiikkia käytetään paljon myös erilaisissa terapiatarkoituksissa varsinkin sellaisten potilaiden kanssa, joiden on vaikeaa, jopa mahdotonta sanallistaa tunteitaan ja kokemuksiaan - ja eikö se ole meille kaikille vaikeaa ainakin toisinaan?

 thoughts. inspirations.

Musiikkiterapiaan kuuluu usein itse musisoimista, jolla on taitojen tasosta riippumatta positiivisia vaikutuksia, mutta varmasti yhtä terapeuttisia vaikutuksia voi olla pelkällä musiikin kuuntelulla. Moni sääteleekin tunteitaan ihan tietoisesti musiikin avulla kuuntelemalla "fiilikseen sopivia" biisejä, antautumalla tietynlaisille tunnekokemuksille silloin, kun niitä kaipaa. Musiikkiin uppoutumisen voi toki nähdä todellisuuden pakenemisena, mutta mielestäni se ei välttämättä ole sitä: musiikin, kuten muunkin taiteen, avulla voi päästä lähemmäs toisten ihmisten tunnekokemuksia, saada uusia tunne- ja kokemustason näkökulmia, joiden avulla on usein helpompi käsitellä omia tunteitaan ja ajatuksiaan. Musiikin äärellä on lupa itkeä, mutta itse ainakin itken kaunista musiikkia kuunnellessani ennen kaikkea oman kokemukseni, tunteideni ja muistojeni tähden. Joillekin on myös helpompaa purkaa tunteitaan taide-elämysten kautta, eikä se mielestäni ole ollenkaan huono tapa.

Itse olen kokenut musiikin äärellä tunteita, jotka ovat vahvuudessaan verrattavissa päättömään rakastumiseen tai musertavaan suruun. Vaikka nautin suuresti monista muistakin taidemuodoista, musiikki on kuitenkin se, joka herättää minussa eniten tunteita ja jonka voimalla koen selvinneeni monista vastoinkäymisistä. Vaikuttavan musiikin äärellä voin elää erityisen vahvasti nykyhetkessä, unohtaa kaiken muun ja olla silti samaan aikaan harvinaisen tietoinen omista tunteistani ja kokemuksistani. Joskus se sattuu, joskus se tuntuu paremmalta kuin mikään, mutta puhdistavaa se on aina. Valitettavasti olen kuitenkin musiikin suhteen sen verran nirso, että huippukokemuksia ei aivan joka päivä tule vastaan, mutta toisaalta ehkä niiden liian tiheä ilmeneminen vähentäisi niiden tehoa ;)

Millaisesta musiikista te saatte voimaa? Oletteko kokeneet musiikin parantavia vaikutuksia omassa elämässänne?

P.S. Oletteko muuten kuulleet, että on olemassa myös ihmisiä, jotka eivät "kuule musiikkia"? Eikö olisikin kauheaa?

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Vahvat yksin, heikot sylityksin?

Luen tällä hetkellä kulttuuriantropologi ja sukupuolentutkija Taina Kinnusen uudehkoa kirjaa nimeltään Vahvat yksin, heikot sylityksin, joka käsittelee suomalaisten tapoja koskettaa ihmisiä (tai pikemminkin olla koskettamatta), kokemuksia erilaisista koskettamisen tavoista ja läheisyyden kaipuusta sekä sitä, mistä suomalainen pidättyväisyyden ja yksin pärjäämisen perinne voisi juontaa juurensa. Osallistuin vuosi sitten Kinnusen vetämälle sukupuolentutkimuksen kurssille, missä aihetta sivuttiin, ja aiemminkin olin usein pohdiskellut suomalaista kosketuskulttuuria ja omia kokemuksiani siitä. Kirjan alussa Kinnunen arvelee kotiseutunsa Pohjois-Pohjanmaalla olevan maailman kosketuskammoisinta seutua, ja itsekin oululaisena olen aika varma, että näin todella on, vaikka tietysti koskettamattomuus on yleistä koko Suomessa verrattuna esimerkiksi moniin Etelä-Euroopan maihin. Kirjan nimeksi valittu vanha sanonta kuvastaa sitä, että meillä yksin pärjäämistä on pitkään pidetty merkkinä vahvuudesta, toisten ihmisten ja läheisyyden tarvitsemista taas heikkoudesta.

Olen itse aina ollut läheisissä ja hyvissä väleissä vanhempieni kanssa, mutta silti en osaa sanoa, milloin olisin halannut heitä viimeksi. Teini-iässä en varmasti koskaan, nyt aikuisiässäkin äärimmäisen harvoin. Minulla ei ole lapsuudesta juurikaan muistoja koskettamisesta, ja ystävien halaamisenkin olen oppinut vasta aivan viime vuosina - ja itse asiassa minulla on muutama sellainen ystäväkin (sieltä pohjoisesta kotoisin, jos sillä nyt asiaan on vaikutusta), joita en halaa oikeastaan koskaan. Muistan lukioajoilta erään ystävän, joka osasi luontevasti koskettaa toisia ihmisiä, ihan neutraalisti ja ohimennen arkisissa tilanteissa, ja se tuntui minusta varsin hämmentävältä. Positiivisessa mielessä, sillä hänen kanssaan oli helppo olla, hän vaikutti todella välittävän ihmisistä. Sellaiseksi minäkin haluaisin tulla.

The beauty of touch.

Koskettaminen on ihmisille ja monille muille nisäkkäille välttämätöntä: 1950-luvulla tehdyissä eläinkokeissa emoistaan erotetut ja täysin kosketusta vaille jääneet apinavauvat eivät kehittyneet normaalisti (ymmärrettävistä syistä tällaisia kokeita ei enää hyväksytä). Ihmisillä lempeä kosketus vapauttaa elimistöön oksitosiinia, joka vaikuttaa parasympaattiseen hermostoon, kehon sisäiseen rauhoittumisjärjestelmään, edistäen turvallisuudentunnetta ja levollista oloa. Oksitosiini alentaa verenpainetta, laskee sydämensykettä, vahvistaa immuniteettia, lievittää kipua ja rohkaisee myönteiseen yhteyteen toisten kanssa. On melko kiistattomasti todettu, että tervetullut kosketus vaikuttaa myönteisesti hyvinvointiin (ja toisaalta vahingoittavan kosketuksen kielteinen vaikutus on hyvin voimakas). Miksi ihmeessä koskettaminen sitten on meille niin vaikeaa, miksi monien täytyy sitä erikseen harjoitella, kun se voisi olla luontaista ja vaivatonta?

Suomalainen koskettamattomuus on tietysti pitkälti kulttuurin tuotetta, ja kirjassaan Kinnunen käsittelee kiinnostavalla tavalla esimerkiksi sotavuosien vaikutusta kosketuskulttuuriin. Muistan lapsena ihmetelleeni paljon sitä, että vieraampia ihmisiä kuului tavattaessa kätellä, mutta perheenjäseniä, ystäviä tai sukulaisia ei kosketettu lainkaan. Aiemmin on puolestaan ollut aivan tavallista, että lapsia ei ole juuri pidetty sylissä tai hellitelty, koska sen on kuviteltu vaikuttavan negatiivisesti heidän itsenäistymiseensä ja omatoimisuuteensa, vaikka tosiasiassa väitteelle on aika vähän tieteellistä näyttöä - pikemmin turvallinen kiintymyssuhde on kehityksen kannalta positiivinen juttu, se rohkaisee lasta tutkimaan ympäristöään ja siten kehittämään taitojaan. Nykyisin kosketuksen positiiviset vaikutukset onneksi tiedetään ainakin teoriassa, ja myös niiden soveltaminen käytäntöön on lisääntynyt: halaukset ja poskipusut ovat yleistyneet juroina pidettyjen suomalaistenkin keskuudessa, ja monet melko suositut vaihtoehtohoidotkin pohjautuvat parantavana pidettyyn kosketukseen.

Hug

Koskettamisen harjoitteleminen voi vaatia aikaa ja rohkeutta (helposti tulee mietittyä, mitä ihmiset kuvittelevat, jos yhtäkkiä alan halailemaan ja lääppimään kaikkia), mutta uskon, että se kannattaa. Kosketus paitsi parantaa omaa olotilaa, myös lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta ihmisten välillä ja siten vahvistaa ihmissuhteita. Toki aina kannattaa vähän haistella ilmapiiriä ja sitä, miten vastapuoli koskettamiseen suhtautuu - kaikkein kosketuskammoisimpia ihmisiä ei ehkä kannata rynnätä heti halaamaan ja rutistelemaan. Omasta kosketuskammostanikin on sen verran jäljellä, että taannoin melkein säikähdin, kun eteläeurooppalaisia tapoja omaksunut perheystävä moiskautti pusun poskelleni tavatessamme. Vielä on siis opittavaa, mutta eihän kukaan koskaan ole täysin valmis ;)

Millaisia kokemuksia ja ajatuksia teillä on suomalaisesta kosketuskulttuurista tai koskettamiseen liittyvistä kulttuurieroista?

tiistai 10. syyskuuta 2013

Lempipaikoista

Eilen illalla pimeän kaupungin läpi kotiin kävellessä iski ihan yhtäkkiä kummallinen tunne siitä, että tämä kaupunki on todella kaunis, viihtyisä ja täynnä paikkoja, joista pidän. Tämä on ehdottomasti edistystä, sillä tämä oli ensimmäisiä kertoja, kun olen huomannut viihtyväni Tampereella - ehkä todella jaksan asua täällä vielä ainakin seuraavat kolme vuotta haikailematta ihan koko ajan muualle. Viihtymisessä on ehdottomasti auttanut omien lempipaikkojen löytäminen, ja niistä yksi on ylitse muiden, nimittäin ikkunastani näkyvä pitkä laituri järven rannassa. Monena pimeänä iltana olen kävellyt laiturin päähän keskelle järveä kuuntelemaan hiljaisuutta, katsomaan pimeyttä ja haistelemaan tuulta, ja tunne on aina yhtä uskomaton - välillä jopa erehdyn hetkeksi kuvittelemaan, että olisin meren rannalla, ja juuri merta olen täällä asuessani kovasti kaivannut.


Omassa lempipaikassa käymisen ja yleisemmin luonnossa liikkumisen vaikutuksia ihmisen hyvinvointiin on tutkittu myös tieteellisesti, ja kuten arvata saattaa, viihtyisän ja rakkaan ympäristön on havaittu vaikuttavan psykologiseen (ja itse asiassa fyysiseenkin, mm. stressiä lievittämällä) hyvinvointiin edistävästi. Luonnossa liikkumisen rauhoittava, stressiä vähentävä ja hetkessä elämistä edistävä vaikutus on varmasti monille tuttu, mutta myös rakennetusta ympäristöstä voi löytää paikkoja, joissa kokea samantyyppistä elpymistä ja virkistymistä. Itse en varsinaisesti ole luontoihminen, pidän täysin koskematonta luontoa aika pelottavana paikkana, joten omat lempipaikkani löytyvät kaupungeista: niiden joukossa on esimerkiksi puistoja, rantoja, kadunpätkiä, museoita ja kahviloita. Toki luonnon rauhassa on varmasti keskimäärin virkistävämpää kuin ihmisvilinän keskellä, ja itsekin kaipaan joskus lähes täydellistä rauhaa - ja mikä parasta, satun olemaan niin onnekas, että sitä löytyy heti kotipihani ulkopuolelta, vaikka asunkin hyvin lähellä keskustaa.


Millaisia ovat teidän lempipaikkanne?

P.S. Kuvat ovat viime talvelta, kun nyt ei sattunut olemaan kameraa mukana ulkona heiluessa - onneksi vielä ei näytä ihan noin talviselta :D

tiistai 3. syyskuuta 2013

Auta itseäsi auttamalla muita

Palataan vielä Onnellisuusprojekti-kirjaan, josta pari postausta taakse päin kerroin. Erityisesti siitä nimittäin jäi mieleen onnellisuutta koskeva ajatus, joka itselläni on aiemmin jäänyt turhan vähälle huomiolle:

"One of the best ways to make myself happy is to make other people happy, and one of the best ways to make other people happy is to be happy myself."

Untitled | via Tumblr

Onnellisuutta pidetään usein yksilöllä olevana pääomana tai ominaisuutena, ja monet onnellisuuden tavoitteluun tähtäävät toimet ovat varsin yksilökeskeisiä. Olen itsekin aika kiihkeä individualisti ja usein väheksyn muiden ihmisten vaikutusta elämääni - ja myös omaa vaikutustani muihin ihmisiin. Kuitenkin olen huomannut, että toisten auttamisesta ja ilostuttamisesta tulee lähes takuuvarmasti itsekin hyvälle tuulelle. Ja toisaalta yleinen negatiivisuus kuormittaa myös murjottajan läheisiä, joten yksi loistava tapa "auttaa" heitä on olla itse onnellisempi. Yksi masentuneita ja muuten vain negatiivisia ihmisiä yhdistävä piirre on se, että he ajattelevat yleensä korostetun paljon itseään ja omia fiiliksiään, ja juuri sellaiseen minullakin on taipumusta. Tietysti itsestään täytyy pitää huolta eikä kannata keskittyä muista huolehtimiseen niin paljon, että unohtaisi oman hyvinvointinsa, mutta tietty määrä epäitsekkyyttä ei varmasti tee ketään ainakaan onnettomammaksi. On vaikeaa vain päättää ruveta onnelliseksi, mutta itse aion ainakin keskittyä tulevaisuudessa entistä enemmän muiden ihmisten auttamiseen ja piristämiseen omien fiilisten vatvomisen ja yksilökeskeisten "onnellisuusstrategioiden" sijasta.

torstai 22. elokuuta 2013

Toisten tunteiden tunnustamisesta

Jokainen aikuinen ihminen (tai ainakin jokainen tämän tekstin lukija, uskaltaisin väittää) tajuaa ainakin teoriassa, että toisilla ihmisillä on päänsä sisällä tunteita, jotka voivat ja yleensä eroavatkin hänen omistaan. Silti monet ihmisten väliset ongelmat juontavat juurensa siitä, että toisen tunteita vähätellään, kritisoidaan tai niiden olemassaolo kiistetään kokonaan. Omasta lapsuudestani muistan esimerkiksi hetkiä, jolloin pelkäsin tai vastustin jotain ja sanoin sen ääneen, mutta kukaan aikuinen ei ottanut tunnettani tosissaan, vastaus oli aina jotain sen tyyppistä kuin että "ethän sinä nyt sentään vettä/koiria/ampiaisia/ällöjä ruokia pelkää". Ei liene yllätys, että sellaiset puheet saivat minut ärsyyntymään tai säikkymään entisestäni - ja saavat edelleen.

Vaikka lasten kokemuksia mitätöidään kokemukseni mukaan vielä yleisemmin kuin aikuisten, ei ongelmasta päästä koskaan täysin eroon. Aika usein me aikuisetkin ajaudumme siihen, että emme edes kuuntele, mitä sanottavaa toisella on, saati sitten, että ottaisimme hänen tunnekokemuksensa tosissaan. Ihmiset saattavat toki valehdella, mutta itse pidän lähtökohtana sitä, että jos joku sanoo tuntevansa jotain, se on totta - jokainen on kuitenkin oman kokemuksensa paras asiantuntija, eikä kukaan muu voi ikinä tietää tasan tarkkaan, mitä hänen päässään liikkuu. Oletan myös, että jos joku kertoo minulle jostain tunteestaan, sillä on jotain merkitystä ainakin hänelle (harva jaarittelee muille ihmisille yhdentekevistä tuntemuksistaan), ja hän haluaa puhua siitä kanssani. Silloin olisi mielestäni aika keljua alkaa väheksyä mainittua tunnetta tai edes ryhtyä heti pohtimaan, miten siitä pääsisi eroon, sillä eihän mikään tunne sinänsä ole väärä tai huono.

Miksi meidän on usein niin vaikeaa hyväksyä toisten tunteita? Miksi edes koemme tarvetta väheksyä niiden voimaa? Joskus voi toki olla kyse ristiriidasta omien ja toisen ihmisen tunteiden välillä, mutta aina tuskin on aivan siitäkään kyse. Tunnemmeko itsemme uhatuiksi toisten pelottavan voimakkaiden tunteiden läsnäollessa - vaikka ne eivät edes kohdistuisi meihin itseemme? Vaikea sanoa. Suosittelisin kuitenkin tunnustamaan itselle sen, että toisilla on tunteita, joita emme aina voi sanomisillamme tai tekemisillämme muuttaa. Myös pienten lasten (ja ylitunteellisten neurootikkojen) tunnekokemukset ovat olemassa ja todellisia, ja niitä pitäisi aina muistaa kunnioittaa. Itse otan kohteliaisuutena sen, jos joku haluaa avautua minulle tunteistaan, sillä kuten tiedätte, niistä puhuminen ei aina ole helppoa. Sellainen rohkeus ansaitsee aitoa vastakaikua, puhdasta kuuntelemista ilman heti päälle puskevaa arvostelua ja muuttamishalua.


torstai 8. elokuuta 2013

Hankala, änkyrä, ujo vai introvertti?

Uusimmassa Trendissä oli mielenkiintoinen juttu introverttiudesta, aiheesta, josta jaksaisin itsekin keskustella ja ehkä välillä vähän pauhatakin vaikka kuinka pitkään. Jutun kirjoittaja kertoo olleensa aina hiljainen ja kokeneensa jatkuvan muiden kanssa seurustelun kuormittavaksi, minkä takia hänen "oireitaan" hoidettiin vuosikausia milloin masennuksena, milloin esiintymispelkona, milloin ahdistuksena. Introvertti-identiteetti löytyi lopulta aihetta käsittelevän kirjan ansiosta. Samastuin kirjoittajan kokemuksiin hyvin vahvasti, vaikka olenkin jo pitkään osannut esittää reipasta ekstroverttia silloin, kun tilanne sitä vaatii (ja valitettavan usein se vaatii) tai minulle on siitä hyötyä. Luontevalta se ei kuitenkaan tunnu - minä nyt en vain ole sellainen.

 (4) Zdjęcia na osi czasu | via Facebook

Itsekin olen aina tiennyt olevani vähän erakko. Nuorempana olisin ehkä nimittänyt sitä ujoudeksi, joku ulkopuolinen ehkä ylimielisyydeksi tai yleiseksi änkyryydeksi. Pitkään kuvailin itseäni ujoksi ja hitaasti lämpiäväksi, mutta jossain vaiheessa tajusin, että eihän se oikeastaan pidä paikkaansa: ei minua erityisemmin pelota jutella uusille ihmisille, ja viihdyn kyllä hyvin muiden ihmisten seurassa. Sen sijaan sosiaalisuuskiintiöni tulee melko äkkiä täyteen: jos vietän iltaa isossa porukassa tai vaikkapa bileissä, väsyn melko äkkiä, ja sosialisoitumisesta palautuminen omassa rauhassa saattaa kestää melko pitkään. Kaipaan toki ihmiskontakteja, paljonkin, mutta en ikimaailmassa pystyisi viettämään kaikkea aikaani muiden seurassa. Rentoudun parhaiten yksin, omia juttujani puuhaillessa, eikä sitä tulisi sekoittaa siihen, että olisin arka tai ylimielinen ihmisvihaaja. Nykyisin uudet tuttavani saattavat sanoa vastaan, jos väitän olevani pohjimmiltani introvertti - eihän se muka ole mahdollista, kun kerran puhun niin paljon enkä pelkää sosiaalisia tilanteita. Kyllä se muuten on: minä olen puhelias introvertti, niin hassulta kuin se saattaa kuulostaakin.

Joidenkin selitysten mukaan introvertin aivot reagoivat ulkoisiin ärsykkeisiin herkemmin kuin ekstrovertin, ja siksi introvertti väsyy nopeammin tilanteissa, joissa on paljon melua ja ihmisiä. Hänelle yksinolo on energisoivaa ja sosiaaliset tilanteet puolestaan kuormittavat häntä, kun taas ekstrovertilla tilanne on (hieman yksinkertaistetusti toki) päinvastainen. Ahdistavan ärsyketulvan takia introvertit eivät yleensä viihdy isossa porukassa, mutta se ei välttämättä tarkoita sosiaalista taitamattomuutta tai ujoutta, jotka usein liitetään introverttiuteen. Toki monet introvertit ovat myös ujoja, mutta eipä se aina niin suoraviivaisesti mene. Itse olen aina viihtynyt paremmin korkeintaan muutaman ystävän kanssa kerrallaan, jotta pystyisin todella keskittymään vuorovaikutukseen ja olemaan tilanteen tasalla - isossa porukassa tulee helposti sellainen olo, että joka puolelta tulvii puhetta eri asioista, eikä oikein tiedä, ketä kuuntelisi tai kenen juttuihin menisi täysillä mukaan. Ja esimerkiksi bileissä ihmisiin tutustuminen on vaikeaa siksi, että yleinen hälinä kuormittaa tarkkaavaisuutta liikaa.

The Listening

Introverttius on melko pysyvä persoonallisuuden piirre, mutta koska sitä ei erityisemmin arvosteta yhteiskunnassamme, monet introvertit saattavat kokea olevansa jotenkin vääränlaisia. Omaa persoonaansa ei tarvitse yrittää kääntää päinvastaiseksi (ei muuten taida kovin usein onnistua), mutta ympäristöön voi kuitenkin yrittää sopeutua. Omaa aikaa saa ja pitää osata ottaa. Itse tapaan kyllä ihmisiä päivittäin, mutta esimerkiksi isolla porukalla toteutetut mökkireissut jätän suosiolla väliin, eikä minulla bileissäkään juuri koskaan hauskaa ole. Joskus kuitenkin kannattaa myös ujuttautua oman mukavuusalueen ulkopuolelle, mennä mukaan sosiaalisiin tilanteisiin ja olla aktiivinen, sillä joskus se osoittautuukin hyväksi ratkaisuksi, vaikka aluksi olisikin epäluuloinen. Onneksi muita ihmisiä voi  tavata myös pienemmällä porukalla, uusiin tyyppeihin voi tutustua esimerkiksi harrastusten parissa tai netissä meluisten bileiden sijaan. Vaikka kaipaan huomattavan paljon omaa rauhaa ja olen tehokkaimmillani silloin, kun työskentelen yksin, olen myös äärettömän kiinnostunut muista ihmisistä ja viihdyn heidän seurassaan. Se tuntuu joskus ristiriitaiselta, mutta senkin kanssa oppii tulemaan toimeen.

Olisi kiva kuulla teidänkin ajatuksianne ja kokemuksianne aiheesta!

P.S. Ei, minulla ei ole mitään supersosiaalisia ekstrovertteja vastaan, vaikka joku on saattanut joskus sellaistakin ehdottaa. Tulen kyllä toimeen heidänkin kanssaan ;)

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Taikasana nimeltä normaali

Satuinpa lukemaan kolumnin, joka tiivistää aika tehokkaasti oleelliset pointit aiheesta, josta olen itsekin paasannut monet kerrat. "Normaali" on varsin mielenkiintoinen käsite, jota kaikkien kannattaisi joskus pohtia kriittisesti, sillä niin kutsuttu normaalius on kaikkea muuta kuin yksiselitteistä.

"Normaali on taikasana. Tuo se pelikentälle ja se muuttaa pelin. Ensin kentällä on vain uniikkeja yksilöitä, kukin omine ominaisuuksineen. Sano sana normaali, ja yhtäkkiä kaikki nuo yksilöt sijoittuvat johonkin kohtaan jatkumoa, joka alkaa yhdestä ääripäästä, etenee keskijakaumalle (normaali) ja päättyy toiseen ääripäähän."

Normaali on toki käyttökelpoinen käsite, jonka avulla voidaan luokitella erilaisia ilmiöitä, mutta valitettavasti siihen liittyy aina myös se, että jokin leimataan epänormaaliksi ja poikkeavaksi - ja poikkeavuutta on kummallisen helppoa tarkastella negatiivisena asiana. Siitä puhumattakaan, että normaali-epänormaali-luokittelu perustuu aina vain rajalliseen määrään piirteitä ja jättää huomiotta monia yksilöllisiä piirteitä. Ja sitä paitsi normaaliuden määrittely on aina vallankäyttöä, ja usein kannattaisi suoda edes lyhyt ajatus sille, kuka tätä valtaa käyttää.

"Normaalin mahtava voima kumpuaa tästä kaksoismerkityksestä: yhtäältä se on jotakin hyvin tavallista ja keskiarvoista, toisaalta se on jotakin tavoiteltavaa – mitä meidän pitäisi olla, ettemme olisi epänormaaleja. Kun joku siis sanoo normaali, se sisältää samalla kehotuksen olla sellainen."

Tuossa viimeisessä lauseessa tiivistyy aika hyvin syy siihen, miksi ei suinkaan ole yhdentekevää, mitä pidämme normaalina. Itse olen jo pitkään yrittänyt välttää normaaliudesta puhumista varsinkin silloin, kun on kyse ajatuksista, tunteista, käyttäytymisestä ja ihmissuhteista, sillä sellainen puhe harvoin tuo keskusteluun mitään uutta. Moni tosin ehkä kokee lohdullisena sen, jos hänen tuntemuksensa tai ajatuksensa ovat muiden silmissä normaaleja, mutta itse korvaisin normaalin mieluummin sanalla "tavallinen" tai "yleinen", joiden vastakohdat eivät kuulosta aivan yhtä epäilyttäviltä kuin epänormaali.

Olisi kiva kuulla teidänkin ajatuksianne aiheesta :)

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Aito, asiallinen vai molempia?

Törmäsin tänään varsin inspiroivaan postaukseen siitä, miten liiallinen asiallisuus ja vakavahenkisyys voi tappaa luovuuden ja aitouden. Olen itse pohjimmiltani aika vakava tosikko, mutta törmään silti melko usein siihen, että varsinkin vanhemmat sukulaisihmiset toruvat minua siitä, että muka puhun liian kovalla äänellä tai nauran liikaa julkisilla paikoilla - ja onpa eräs lähisukulaiseni jopa koittanut väittää, että hymyilen liikaa!

Varsinkin työelämässä vakavuutta ja asiallisuutta arvostetaan: katsokaapa vaikka, miten totisia ja suoraan sanottuna tylsiä kuvia yritysten ja muiden organisaatioiden nettisivuilla on paikan työntekijöistä. Niin sanotun neutraalin ilmeen ja tyylin tavoitteena on ilmeisesti olla ärsyttämättä ketään liikaa, mutta toisaalta kaikkien miellyttäminen johtaa helposti mitäänsanomattomaan vaikutelmaan ja siihen, että ihmisestä ei jää oikeastaan mitään mieleen. Asiallisuus on luonnollisesti toivottavaa niin kauan, kuin sillä tarkoitetaan hyviä käytöstapoja ja toisten huomioonottamista, mutta miksi ihmeessä sen pitäisi tarkoittaa persoonallisuuden latistamista ja kaikkien pakottamista samanlaiseen muottiin - vieläpä sellaiseen muottiin, jossa esimerkiksi "liian" puhelias, nauravainen ja rohkea tyyppi on jotenkin epäilyttävä?

"Ennen kaikkea liika asiallisuus vie ihmisistä aitoutta. Kun ylimääräiset särmät ja rönsyt hiotaan pois, ei ihminen enää ehkä ole sitä, mitä hän oikeasti, aidoimmillaan ja parhaimmillaan voi olla." Näin Elämän flow -blogin Katri kirjoittaa mainitussa postauksessa, enkä voisi olla enempää samaa mieltä. Usein on toki jännittävää tai suorastaan pelottavaa olla tilanteessa kuin tilanteessa aidosti oma itsensä (ja sitä paitsi eihän tilanteesta toiseen pysyvää minuutta välttämättä ole olemassakaan, totta kai konteksti vaikuttaa aina kaikkeen), mutta uskoisin, että aitous ja luovuus johtavat usein parempiin lopputuloksiin kuin liika asiallisuus ja vakavuus, jonka taakse on helppo piiloutua. Parhaat ideat ja keksinnöt ovat aina jonkun mielestä aivan naurettavia.

Picasso🐥

Toisaalta olen itse hieman kiintynyt asiallisuuteen ja sovinnaisuuteen, sillä se luo ympäristöön tuttuutta ja turvallisuutta. Joissakin ammateissa tietynlainen asiallisuus kuuluu mielestäni asiaan: en esimerkiksi suhtautuisi kovin myönteisesti jatkuvasti vitsailevaan ja hihittelevään lääkäriin tai lakimieheen, vaikka tämä ilmentäisi työssään omaa persoonaansa hyvinkin aidosti. Joitakin töitä tehdään täysipainoisesti omalla persoonalla, ja toki omaa tyyliä kannattaa tuoda jossain määrin mukaan mihin tahansa hommaan, mutta asiallisuutta tarvitaan usein ainakin jossain määrin esimerkiksi luottamuksen ja asiantuntevan vaikutelman luomiseen. Silläkin on siis paikkansa joissakin yhteyksissä, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa aitoudesta ja luovuudesta luopumista - tuskin on aivan mahdotonta olla sekä oma itsensä että asiallinen.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Naisena olemisen taito

Lontoon reissulta mukaani tarttui vihdoin brittiläisen toimittaja-kriitikon Caitlin Moranin kirja nimeltä How To Be A Woman (suomeksi Naisena olemisen taito), josta olin kuullut etukäteen paljon, ja enimmäkseen hyvää. Ennakkoasenteeni oli kuitenkin hieman epäluuloinen, onhan kyse jonkinsorttisesta feministisestä manifestista - ja vaikka toki olenkin feministi, suhtaudun siihen perinteiseen naisasiapaatokseen ja änkyröintiin aika kielteisesti. Kirja kuitenkin ylitti odotukseni täysin: Naisena olemisen taito on paitsi oivaltava ja ajatuksia herättävä, myös käsittämättömän hauska, reipasotteinen ja sujuvasti kirjoitettu teos. Moran pohdiskelee omien kokemustensa kautta muun muassa seksismiä, perhe-elämää, rakkautta, muotia ja suhdetta omaan kehoon, ja näin tutuista aihepiireistä jokainen lukija löytää varmasti edes vähän samastumispintaa. Oikeastaan kirjassa käsitellyt teemat ovat aika kliseisiä - juuri sellaisia, mitä feministisen kirjan voisi olettaakin käsittelevän. Jos samasta asiasta olisi kirjoitettu täysin totisella tyylillä, en olisi varmaankaan koskaan lukenut kirjaa loppuun asti.

 

Naisena olemisen taito ei tietenkään ole pelkkä huumoriteos, sillä railakkaan kielen taustalla on tietysti kunnon paketti ihan oikeita ongelmia. Moran kritisoi naisiin kohdistuvia oletuksia esimerkiksi ulkonäöstä ja lasten tekemisestä, mikä on mielestäni todella tärkeää, sillä valitettavan usein nykyäänkin törmää siihen, että suvaitsevaiset ja modernitkin tyypit pitävät itsestäänselvänä vaikkapa sitä, että kaikki naiset perustavat jossain vaiheessa perheen (jolla tietysti tarkoitetaan lasten hankkimista, ei perhettä ilmeisesti voi olla ilman jälkikasvua...). Ja mitä ulkonäköön tulee, olen itsekin törmännyt vaikka minkälaisiin hulvattomiin käsityksiin siitä, mikä on naiselle sopivaa ja mikä ei: olen esimerkiksi kuullut (vain toisten naisten, en koskaan miesten suusta) monta kertaa, etten varmaan tule ikinä saamaan miestä, koska minulla on "epänaiselliset" lyhyet hiukset. Aika usein mediassa ja erinäisillä keskustelupalstoilla törmää myös siihen, että niin kutsuttua naisellista tyyliä pidetään parempana kuin androgyynia olemusta - ja entäs sitten nämä "oikeilla naisilla kuuluu olla kurveja" -tyyppiset horinat?

Kirjassa Moran ihmettelee myös sitä, että monet naiset väittävät kivenkovaan, etteivät ole feministejä. Hassuahan se on, sillä kukapa nainen ei olisi kiinnostunut omista oikeuksistaan, mutta toisaalta ymmärrän heitäkin, sillä valitettavan monella on syystä tai toisesta aika negatiivinen kuva feminismistä. Ei, se ei ole (tai sen ei ainakaan tarvitse olla) naisten ylivallan tavoittelua tai miesvihaa, vaikka se joskus on sellaisia muotoja toki saanutkin. Naisena olemisen taito ei onneksi julista tällaista aatetta, vaan pikemminkin iloista, huvittaviin lausahduksiin ja esimerkkeihin kiteytyvää, ehkä jopa joidenkin mielestä voimauttavaa feminismiä - sellaista, jota itsekin myönnän ilomielin kannattavani. Sellaista, jonka ytimessä on totuttujen käytäntöjen ja itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen. Moran kertoo miehensä kiteyttäneen asian näin: Feminismin pitäisi olla sitä, että kaikki ovat kohteliaita toisilleen. Aika hyvä elämänohje kenelle tahansa, sukupuolesta tai muista ominaisuuksista riippumatta!

 Jos olette jo lukeneet, mitä piditte? Ja jos ette ole, suosittelen lämpimästi lukemaan :)

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Muumien elämänohjeita

Törmäsin hauskaan juttuun, jossa luetellaan Muumi-tarinoista repäistyjä ajatuksia hyvästä elämästä, onnellisuudesta ja maailmasta. Kuten lähes kaikki suomalaiset (varsinkin minun ikätoverini, jotka ovat taatusti katsoneet lapsena sitä piirrossarjaa), olen minäkin aikamoinen Muumi-fani: kirjat ovat mielestäni todella persoonallisia, sympaattisia, täynnä mielenkiintoisia hahmoja ja myös elämänviisautta. Vai mitä sanotte esimerkiksi näistä (pahoittelen, nämä ovat nyt englanniksi, sillä en jaksa miettiä oikeaoppisia käännöksiä):

Sometimes someone needs silence and solitude, and it doesn’t mean there’s anything wrong.

The people who keep houses warm and bellies full should be celebrated as heroes.

Occasionally a good cry is just what you need to grow.

Almost anything can be fixed with a song.

Fitting in is not the most important thing.

Everyone needs to be told a good story now and then.

Winter is rather difficult.

Anyone who loves pancakes or Moomins is probably a-ok.

Sometimes a little mystery is more comforting than knowing all the answers.

Mostly, the world is absolutely wonderful. 

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Miksi lukeminen kannattaa aina

Olen ollut pienestä pitäen (tai siis siitä lähtien, kun opin lukemaan) kova lukemaan. Kirjamakuni on vaihdellut  hevoskirjoista fantasiaan ja antiikin draamoista nykykirjallisuuteen, vähän kaikenlaisiin opuksiin on tullut tutustuttua, ja siitä olen tietenkin pelkästään iloinen. Makuni on edelleen varsin avoin, mutta ne fantasia- ja hevoskirjat ovat kyllä jääneet pääosin historiaan. Parina viime vuotena olen lukenut aiempaa vähemmän romaaneja ja muuta kevempää, kun koulukirjat ovat vieneet niin paljon aikaa, mutta kunhan kevään viimeiset tentit ovat pian ohi, aion ehdottomasti ryhdistäytyä lukemisen suhteen. Minulla on nykyäänkin aina vähintään yksi kirja (siis koulukirjojen lisäksi) kesken, ja luen kyllä päivittäin jotain, mutta usein vain muutaman sivun kerrallaan, joten yhden kirjan lukemiseen saattaa mennä viikkokausia - vähän hävettää, kun vertaa peruskoulu- ja lukioaikoihin, jolloin luin helposti useamman kirjan viikossa. Tällä hetkellä luettavanani on vihdoin Anna Karenina, hirmuinen järkäle, jonka olen aikonut lukea jo ties kuinka pitkään, mutta en ole aiemmin uskaltanut - onneksi nyt uskalsin, sillä pidän tarinasta ja sen henkilöistä todella paljon.
Miksi sitten lukeminen on mielestäni niin hieno harrastus? Esimerkiksi siksi, että se:

 Large

- antaa mahdollisuuden uppoutua täysin toiseen maailmaan ja usein aikakauteenkin, ja tutustua ihmisiin, jollaisia ei tosielämässä ehkä koskaan tapaisi

- kehittää yleissivistystä ja kulttuurien tuntemusta

- kehittää tunne-elämää (esimerkiksi empatiaa ja samastumista) avartaa maailmankuvaa, ihan varmasti!

- auttaa rauhoittumaan ja unohtamaan hetkeksi oman elämän ongelmat ja arkisen sähellyksen

- tarjoaa kiinnostavia keskustelunaiheita

- lievittää tylsyyttä: itse kuljetan usein jotain lukemista mukana siltä varalta, että joutuu odottelemaan jossain, ja niissä tilanteissa luen paljon mieluummin kirjaa kuin vaikkapa näprään puhelinta

- antaa mahdollisuuden kokea melkein mitä tahansa tunteita "turvallisesti"

- tarjoaa mahdollisuuden kokea mieletöntä flow'ta ja huippukokemuksia taiteen äärellä (edellyttäen tietysti, että kirja on todella hyvä eikä vain keskinkertainen tai pikkuisen viihdyttävä)

 Large

Miksi sinä luet/et lue?

P.S. Myös kirjasuositukset ovat hyvin tervetulleita! :)

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Mindfulness-ähky

Vietin tänään lähes koko päivän yliopistolla ainejärjestömme järjestämässä mindfulness-koulutuksessa, joka sisälsi hieman teoriaa mutta ennen kaikkea käytännön harjoituksia. Mindfulness ei ollut minulle ennestään täysin vieras asia, mutta silti päivä tarjosi minullekin paljon - en muista, milloin olisin viimeksi tuntenut mieleni näin kirkkaaksi ja levänneeksi! Kotiin palattuani olisi tehnyt mieli vain lähteä ulos haahuilemaan päämäärättömästi ja tuijottamaan järvelle, ei ollut minkäänlaista halua koskeakaan tietokoneeseen, televisioon tai edes kännykkään, jota yleensä räplään aivan liikaa (ja kyttään Facebookia vähintään parin tunnin välein). Olen kokeillut omatoimisesti meditointia aiemminkin pieninä annoksina, mutta olen usein kokenut olevani liian kärsimätön siihen. Huomasin kuitenkin, että ryhmässä tehtävä harjoitus tuntui paljon helpommalta: kun muutkin istuivat hiljaa ja ohjaaja opasti rauhallisesti, oli huomattavasti helpompi keskittyä kuin yksin kotioloissa - puhumattakaan siitä, että kokemuksia on aina kiva päästä purkamaan heti tuoreeltaan kavereiden kanssa.

Mindfulness on ollut pinnalla viime aikoina sen verran, että varmasti tekin kaikki tiedätte siitä jotain, mutta kerrataan kuitenkin perusteet: mindfulness tarkoittaa siis suomeksi tietoista läsnäoloa tai tietoisuustaitoja, tietoisuutta kehon tuntemuksista, aistihavainnoista sekä mielen tuottamista kokemuksista, tulkinnoista, ajatuksista ja tunteista. Siihen liittyy hyväksyvä asenne: maailmaa ja itseä pyritään havainnoimaan sellaisena kuin se on. Olennaista on myös ymmärtää ero oman itsen ja ajatusten sekä tunteiden välillä: emme ole yhtä kuin ajatuksemme ja tunteemme, eivätkä ne ole aina totuuksia vaan pikemminkin omia tulkintojamme maailmasta. Siksi toisinaan on parempi antaa ajatusten ja niiden mukana tunteiden tulla ja mennä takertumatta niihin.


kuva

Tietoista läsnäoloa voi harjoittaa esimerkiksi meditoimalla. Tänään teimme meditointiharjoituksia istuen, maaten ja kävellen, ja kaikissa ideana oli keskittyä omaan hengitykseen tai hetkessä ilmeneviin tuntemuksiin tai aistihavaintoihin. Harjoitukset kestivät noin 20 minuuttia, mikä etukäteen ajateltuna kuulosti hirmuisen pitkältä ajalta - miten tällainenkin ikiliikkuja pystyisi tönöttämään noin pitkään samassa asennossa ja kuuntelemaan omaa hengitystään? Itse asiassa se sujui yllättävän vaivattomasti - ainoastaan istumameditaatiossa teki mieli vääntyillä ja kääntyillä, kun hyvän asennon löytäminen oli niin vaikeaa. Kävelymeditaatio, jossa tepasteltiin hitaasti ympäri huonetta keskittyen jalkojen liikkeisiin ja tuntemuksiin, tuntui sen sijaan huomattavasti helpommalta, joskaan ei yhtä fyysisestä yhtä rentouttavalta kuin makuuasennossa tehty harjoitus.

Meditointi (tai jooga) ei kuitenkaan ole ainoa tapa olla tietoisesti läsnä: itse asiassa parasta mindfulness-harjoitusta voikin olla vaikkapa juokseminen, tanssiminen, keskusteleminen, ruoanlaitto tai vaikkapa hampaiden harjaaminen, kunhan pitää mielen kiinni käsillä olevassa tekemisessä. Nykyhetkeen kannattaa keskittyä, sillä se on oikeastaan ainoa, mikä on totta: menneisyys on jo mennyttä ja muistojen värittämää, eikä tulevaisuudesta voi koskaan tietää. Tietoista läsnäoloa voi tuoda mukaan myös vuorovaikutukseen. Meditoinnin lisäksi teimme pariharjoituksen, jossa piti välillä olla hiljaa ja vain katsoa paria silmiin, ja välillä taas toisen piti puhua ja toisen kuunnella mahdollisimman tarkkaavaisesti, arvostelematta mielessään kaverin juttuja. Silmiin tuijottaminen tuntui tietysti kauhean vaikealta aluksi, sillä eihän sellaista tapittamista juuri tavanomaisessa vuorovaikutuksessa harrasteta. Vähitellen se kuitenkin muuttui helpommaksi, ja aloin jopa tuntea pieniä välähdyksiä siitä, millaista on hyväksyä vuorovaikutuksen toinen osapuoli juuri sellaisena kuin hän on, ilman analysointia ja arvostelua. Ja tietoinen kuunteleminen on taatusti sellainen taito, josta ihan jokaiselle olisi hyötyä arkielämässä!


kuva

Ja mitä hyötyä tietoisesta läsnäolosta sitten on? Miksi ei olisi aivan yhtä hyvä vaihtoehto elää jossain omissa maailmoissaan, tajuamatta mitään siitä, mitä ympärillä ja omassa itsessä tapahtuu? Toki valinta on jokaisen oma, mutta mindfulness-harjoitteilla on todettu olevan vaikutusta esimerkiksi stressinhallintaan ja stressistä johtuviin fyysisiin vaivoihin, unihäiriöihin, ahdistuneisuuteen, masentuneisuuteen, pelko- ja paniikkireaktioihin sekä kroonisiin kiputiloihin. Lisäksi sen ajatellaan yleisesti edistävän onnellisuutta, tyytyväisyyttä ja tasapainoista hyvinvointia. Tietoista läsnäoloa hyödynnetään nykyään kognitiivisissa psykoterapioissa ja psykologisessa työssä ylipäätään, ja aloin itsekin miettiä tänään, että melko varmasti tulen joskus työelämässäkin olemaan tekemisissä tietoisuustaitojen kanssa. Aihe on ainakin perin kiinnostava, ja taidan perehtyä siihen vielä tarkemmin :)

Tähän loppuun voisin vielä mainostaa Jon Kabat-Zinnin kirjaa nimeltä Olet jo perillä - Tietoisen läsnäolon taito, jossa esitellään varsin helposti lähestyttävästi erilaisia mindfulness-harjoituksia ja ylipäätään koko tietoisen läsnäolon ideaa. Eräs ystäväni suositteli kirjaa minulle noin vuosi sitten, jolloin mindfulness oli minulle vielä aika mystinen käsite, mutta kirjan lukeminen selvensi asiaa paljon ja tarjosi käytännönläheisiä vinkkejä siitä, miten läsnäoloa voisi ujuttaa mukaan omaan elämään.

Aurinkoista viikonlopun jatkoa kaikille!


torstai 25. huhtikuuta 2013

Mitä hyvinvointi on?

Viime aikoina olen lueskellut lukuisista blogeista pohdintaa siitä, mihin hyvinvoinnin käsitteellä nykyisin viitataan (ja mihin sillä tulisi viitata). Olemme kaikki varmasti yhtä mieltä siitä, että hyvinvointi ei ole vain pahoinvoinnin puuttumista vaan jonkinlaista kukoistamista. Itse taipuisin ajattelemaan, että hyvinvointi ja onnellisuus (joita voi pitää melkein synonyymeina, jos hyvinvointia ajatellaan laaja-alaisesti) ovat jokaisen kohdalla erilaisia: samat asiat eivät edistä kaikkien hyvinvointia eivätkä tee heitä onnellisiksi.

Blogien ja naistenlehtien kiehtovassa maailmassa hyvinvoinnin esittämistavat ovat aika yksioikoisia: välillä tulee sellainen mielikuva, että hyvinvoiva ihminen on fyysisesti loistokunnossa oleva himourheilija (joka treenaa salilla, lenkkeilee ja ehkä vähän joogaa vastapainoksi, ja tekee kaikkea tätä hyvin tavoitteellisesti), joka ei himoitse karkkia ja pullaa eikä varsinkaan eineksiä vaan kokkailee kaiken päivää luonnollisista raaka-aineista gourmet-aterioita (joiden ravintoarvot on tietysti tarkkaan laskelmoitu), meditoi (tai tekee trendikkäitä mindfulness-harjoitteita, jos meditointi sanana kuulostaa liian hörhöltä) silloin, kun tuntee olonsa stressaantuneeksi, ja kaiken tämän ohella ehtii tietysti myös tehdä työnsä ja ylläpitää ihmissuhteitaan.

Large
Näinkö yksinkertaista hyvinvointi on?

En haluaisi toistaa lukion oppikirjojen latteuksia, joissa ihmisestä puhutaan aina psyko-fyysis-sosiaalisena kokonaisuutena, mutta tottahan se on - ja ilahduttavaa kyllä, kaikki nämä puolet löytyvät myös tuosta mediassa puhki kulutetusta hyvinvoinnin esittämistavasta. Sen puute on kuitenkin yksioikoisuus ja normatiivisuus; aivan kuin meidän kaikkien pitäisi tehdä juuri noita tiettyjä asioita voidaksemme hyvin! Tunnustan olevani änkyrä, mutta suhtaudun yleensä hyvin epäluuloisesti kaikkiin yksinkertaisiin "paremman elämän resepteihin" ja jaksan aina muistutella muita siitä, että ihmisiä on niin moneen lähtöön, että niin helpot kaavat eivät vain voi päteä kaikissa tilanteissa.

Edellä mainitulla tavalla käsitteellistetty hyvinvointi on nykyään aikamoinen trendi-ilmiö, jota jotkut ovat nousseet myös vastustamaan: aina toisinaan kuulee juttuja siitä, miten muut ihmiset paheksuvat tai vähintään suurieleisesti ihmettelevät sitä, että joku on alkanut vaikkapa treenaamaan tavoitteellisesti tai syömään terveellisesti - ja jotkuthan pitävät kaikkea henkisestä hyvinvoinnista puhumistakin vähän epämääräisenä hihhulointina. Jos jo valmiiksi hoikka ja hyväkuntoinen ihminen päättää muuttaa elämäntapojaan terveellisemmiksi tunteakseen olonsa paremmaksi, joku varmasti muistaa kysyä, miksi ihmeessä hän tekee niin, vaikka hänen ei tarvitse laihduttaa. Toki tässä on varmasti paljolti kyse kateudesta - voihan se olla vähän lannistavaa, kun kaveri näkee vähän vaivaa ja muuttuukin vähitellen pirteämmäksi, onnellisemmaksi ja urheilullisemmaksi. Toki nykyinen fitness-trendi on terveellisempi kuin pakkomielteinen laihduttaminen tai jokin vastaava, mutta vieroksun silti aika lailla sitä, että moni liittää fitnessin ja hyvinvoinnin niin tiukasti toisiinsa. Omasta mielestäni urheilullisuus ei nimittäin ole mikään välttämättömyys hyvinvoinnille.

 Large

Ja niin, mitä se hyvinvointi sitten minun mielestäni on? Aika mahdotonta määritellä, mutta sanoisin, että hyvinvoiva ihminen on sellainen, joka viihtyy omassa kehossaan ja omassa elämässään, kokee maailman merkitykselliseksi, jonka mieliala on pääosin myönteinen (toki negatiivisia tunteita on ajoittain lähes kaikilla), joka kykenee muodostamaan ja ylläpitämään rakentavia ihmissuhteita, ei anna irrationaalisten pelkojen rajoittaa itseään vaan uskaltaa toteuttaa unelmiaan ja elää sellaista elämää kuin haluaa, kuuntelee sekä tunteitaan että järkeään (joita ei oikeastaan edes voi erottaa toisistaan kokonaan) ja yksinkertaisesti kokee olevansa onnellinen. Toki fyysinen hyvinvointi on kiinteässä vuorovaikutuksessa psyykkisen puolen kanssa, mutta kannattaa myös muistaa, että kroonisesti sairas tai vammainen ihminenkin voi olla paljon onnellisempi kuin huippukunnossa oleva fitness-urheilija. Ravinto, liikunta ja muut tekijät toki vaikuttavat elimistön toimintaan ja sitä kautta psyykeen, mutta niistä onnellisuus/hyvinvointi tuskin on pelkästään kiinni.

Tämän paasauksen lopuksi kuulisin mielelläni, millaisia mietteitä teillä on hyvinvoinnista, onnellisuudesta ja siitä, mistä ne koostuvat :)