maanantai 22. joulukuuta 2014

Vakavikon vikinöitä

Tylsä. Vakava. Nössö. Huumorintajuton. Ei osaa irrotella, pitää hauskaa. 

Noinkin minua on joskus kuvailtu, ja voipi olla, että joidenkin erityisen menevien ja hilpeiden ihmisten mielissä liikkuu minusta edelleen tuollaisia käsityksiä. Monelle muullekin tylsäksi vakavikoksi leimautuminen on varmasti tuttua, jos ei esimerkiksi satu viihtymään meluisissa bileissä ja baareissa. En haluaisi mitenkään paheksua tai tuomita kenenkään elämäntapaa, se on tietenkin jokaisen oma valinta, mutta voin sanoa, että ei muuten tunnu kovin mukavalta tulla nähdyksi tylsänä nössönä tasan siksi, että oma käsitys hauskanpidosta on vähän hillitympi. Okei, voi olla hieman erikoista, että minusta koulutehtävien tekeminen saattaa oikeasti olla hauskempaa ja mielekkäämpää kuin bileisiin lähteminen, mutta miksi siinä joidenkin mielestä on jotain väärää? Miksi sellainen ihminen, joka mieluummin viettää iltaa parin hyvän ystävän kanssa keskustellen kuin "juhlimassa" (en edes ymmärrä tuota sananvalintaa, sillä minulle tulee kyllä juhlista mieleen jotain vähän muuta kuin yökerhot), on tylsä tai "liian vakava"? Minun silmissäni ihmisen kiinnostavuus on kiinni siitä, mitä hänen päässään liikkuu, ei niinkään siitä, miten hän vapaa-aikaansa viettää (poikkeuksena tietysti erityisen kiehtovat harrastukset, joita ihmisillä joskus on).

Huumorintaju puolestaan tuntuu olevan nykyisin monien silmissä yksi ihmisen tärkeimmistä ominaisuuksista, ja lähes jokainen ilmeisesti toivookin sitä kaikilta läheisiltään. Huumorintajuttomuus vaikuttaisi olevan pahimpia vikoja, mitä ihmisessä voi olla: kukapa nykyään esimerkiksi kelpuuttaisi elämänkumppanikseen ihmistä, jolla on puutteita huumorintajussa? Toki minustakin on tärkeää osata ottaa elämä välillä vähän kevyemmin ja nauraa myös itselleen, sillä on selvää, että nauraminen edistää niin omaa hyvinvointia kuin yhteenkuuluvutta muiden kanssa, lievittää stressiä, rentouttaa, ja ties mitä muuta mukavaa. Kuitenkin huumoriakin on moneen lähtöön, ja minusta vaikuttaa hieman siltä, että useimpien "huumorintajuttomien" ihmisten käsitys hauskasta on vain hieman erilainen kuin useimmilla. Jos ihminen ei esimerkiksi nauti hassunhauskoiksi tarkoitetuista seuraleikeistä tai naura perinteikkäälle pissakakkahuumorille, tekeekö se hänestä tylsän ja liian vakavan? Ilmeisesti joidenkin mielestä tekee, niin moni fiksukin ihminen ylpeilee sillä, miten rakastaa "huonoa huumoria". Toki on niitäkin, joilla on vaikeuksia huumorin, esimerkiksi sarkasmin, ymmärtämisessä, mutta kun asia nyt vaan on niin, että eri ihmiset pitävät eri asioita hauskoina. Ehkä olennaisinta onkin vain löytää ne ihmiset, joiden kanssa löytyy se paljon puhuttu yhteinen sävel huumorin suhteen.

Kaiken hassuttelun ja ironian keskellä minua viehättää ihmisissä vilpittömyys ja se tietynlainen vakavuus: on ihanaa kohdata ihmisiä, jotka eivät laske leikkiä kaikesta vaan uskaltavat näyttää itsestään sen tosikomman puolen, joka kuitenkin useimmista varmasti löytyy. En ole koskaan tuntenut oloani mukavaksi sellaisten ihmisten kanssa, jotka vääntävät vitsiä kaikesta. Moni varmasti tarkoittaa sillä hyvää, haluaa piristää muita ja niin edelleen, mutta se on myös todella turhauttavaa silloin, kun itse haluaisi puhua jostain ihan tosissaan, piiloutumatta huumorin taakse. Joskus huumori on tietysti omiaan keventämään tunnelmaa, ja älkää ymmärtäkö väärin, rakastan itsekin nauramista, mutta sekin tuntuu paremmalta sellaisen ihmisen seurassa, joka uskaltaa myös olla vakava. Vaatii rohkeutta olla olla avoin, hauska ja kepeä, mutta niin vaatii tosissaan oleminenkin. Taas kerran voisikin todeta, että parasta olisi tietysti löytää tasapaino kahden ääripään välillä :)

Ihmisellä on oikeus olla myös vakava - mitä sillä sitten ikinä tarkoitetaankaan. Kaikki meistä eivät ole hauskuuttajia tai tunnelmannostattajia, eikä se tee meistä huonompia ihmisiä. Huumorintaju ja hauskuus ovat ihania piirteitä ihmisissä, mutta jokaisella meistä on hieman eri vahvuudet ja myös arvostukset. Näkökulmani on toki tässä asiassa erittäin subjektiivinen, mutta olen usein pahoittanut mieleni kohdatessani ihmisiä, joille "tosikkouden", vakavuudeksi käsitetyn syvällisyyden tai erilaisen huumorintajun hyväksyminen tai ainakin arvostaminen tuntuu olevan kovin vaikeaa. On minullekin tehnyt hyvää oppia ottamaan vähän rennommin ja nauramaan myös itselleni, mutta silti välillä tuntuu siltä, että käsitykseni hauskuudesta on joko rajoittunut tai ei vain kohtaa aivan kaikkien kanssa (ja eihän se ikinä voisikaan). Enkö saisi olla ihan ylpeästi vähän vakava, olisiko se niin kamalaa? Entä jos minulle muissa ihmisissä on paljon tärkeämpää vaikkapa empatiakyky, avoimuus, suvaitsevaisuus, halu ja kyky keskustella mutta myös olla yhteistuumin hiljaa, kuin huumorintaju tai hauskuus?

Moni minua tylsänä vakavikkona pitävä ihminen saattaa ajatella, että elämäni olisi jotenkin pitkäveteistä tai tasapaksua. Ei muuten ole: ette ehkä arvaakaan, kuinka virkistävää on innostua täysillä vaikkapa sellaisista jännittävistä asioista kuin kieliopista, oopperasta, sanojen alkuperän kaivelemisesta tai elämän perustotuuksista inttämisestä! Ihmisen, jonka tunteet kiertävät koko ajan aikamoista vuoristorataa, ei välttämättä tarvitse stimuloida itseään kaikilla mahdollisilla vauhdikkailla aktiviteeteilla. Ja onneksi aina jostain löytyy muutamia muitakin tosikkoja, joiden kanssa olla yhdessä tylsiä ja vakavia.



perjantai 12. joulukuuta 2014

Metsäterapiaa

Luin eilen kiinnostavan jutun siitä, miten luonnossa liikkumista voidaan käytännössä hyödyntää mielenterveystyössä. Viime aikoina luonnon hyvinvointivaikutuksia koskevat uutiset ja kirjoitukset ovat pompanneet silmiini tavallista helpommin, sillä kirjoitan parhaillaan gradua kyseisestä aiheesta, joka onkin osoittautunut jopa mielenkiintoisemmaksi kuin odotinkaan. En itse ole varsinaisesti mikään luontoihminen: olen kasvanut ja elänyt koko elämäni kaupungissa, ja luontokokemukseni rajoittuvat kaupunkiluonnon ohella mökkeilyyn ja satunnaisiin metsäretkeilyihin sen yhteydessä. Viime aikoina monissa keskusteluissa ystävieni ja tuttavieni kanssa on kuitenkin noussut esille se, miten tärkeä ja rakas asia luonto monille on, miten monet ammentavat sieltä elämäänsä hiljaisuutta, rauhaa, virkeyttä ja elinvoimaa, ja kun nämä käytännön kokemukset yhdistetään kaikkeen siihen, mitä olen aiheesta lukenut viime kuukausien aikana, ei kerta kaikkiaan auta muu kuin myöntää, että jotain erityistä siinä luonnossa taitaa olla.

Tuossa linkittämässäni jutussa mm. masentuneiden ja ahdistuneisuushäiriöistä kärsivien nuorten kanssa pitkään työskennellyt ammattilainen kertoo luonnossa liikkumisen tukeneen nuorten kuntoutumista. Kuulemma jo neljällä puolen vuoden aikana toteutetulla luontopäivällä on saatu aikaan merkittäviä tuloksia, mikä suoraan sanottuna kuulostaa aika uskomattomalta - voisi nimittäin kuvitella, että ainakin pysyvien myönteisten vaikutusten aikaansaamiseksi luonnossa pitäisi viettää vähän enemmän aikaa. Toisaalta tuossa tapauksessa ei tietenkään ole kyse ainoastaan luontoympäristön vaikutuksista, sillä jos metsään mennään porukalla liikkumaan, osa hyvinvoinnin kohentumisesta voidaan todennäköisesti liittää sosiaaliseen kanssakäymiseen, yhteenkuuluvuuden vaalimiseen ja liikunnan terveyshyötyihin. Kuitenkin niin tutkimusten kuin kokemustenkin puitteissa näyttää aivan selvältä, että vuorovaikutus luonnon kanssa edistää hyvinvointiamme tavalla, jota ei voida kokonaan selittää muilla tekijöillä: joissakin tutkimuksissa on esimerkiksi todettu, että liikunnan harrastaminen luontoympäristössä vahvistaa liikunnan myönteisiä vaikutuksia kehon ja mielen terveyteen. Samoin on osoitettu, että ulkoiluseuran määrällä ei välttämättä ole vaikutusta siihen, miten virkistäväksi luonnossa liikkuminen koetaan.

Meikäläisen mieli lepää parhaiten metsän sijaan meren rannalla.


Moni on varmasti kuullutkin luonnon moninaisista positiivisista vaikutuksista, jotka aika ajoin ovat mediassa esillä. Joidenkin juttujen (ja okei, vähän myös tutkimuksenkin) perusteella luonto vaikuttaa suorastaan jonkinlaiselta ihmelääkkeeltä: luontoympäristö esimerkiksi parhaimmillaan edistää fyysisestä ja psyykkisestä stressistä palautumista, parantaa mielialaa, madaltaa verenpainetta, vähentää päänsärkyjä ja muita terveysoireita, parantaa elämäntyytyväisyyttä ja koettua elinvoimaisuutta ja energisyyttä, parantaa vastustuskykyä, edistää työstä irtaantumista vapaa-ajalla ja tarkkaavaisuuden ylläpidon aiheuttamasta henkisestä kuormituksesta palautumista. Ja tähän kunnon markkinamies tai -nainen vielä hihkaisisi päälle, että eikä siinä vielä kaikki - tutkimusten perusteella vaikuttaisi nimittäin siltä, että varsinaisen luonnossa liikkumisen lisäksi jopa luontokuvilla, ikkunanäkymillä ja huonekasveilla olisi monia myönteisiä vaikutuksia hyvinvointiin. Asiassa on toki se pieni mutta, että aiheesta on tehty hyvin vähän pitkän aikavälin tutkimusta, joten syy-seuraussuhteiden todistaminen on toistaiseksi ongelmallista.

Miksi luontoympäristö sitten vaikuttaa ihmiseen niin kuin vaikuttaa? Vastauksia ja näkökulmia aiheeseen on monia, mutta valtaosa niistä kietoutuu pitkälti siihen, mihin hyvin moni muukin asia loppupeleissä aina palautuu: evoluutioon. Arkijärjelläkin tulee helposti ajateltua, että kasvillisuutta ja vesistöjä pursuileva luonto on ihmiselle lajikehityksen myötä luontaisempi paikka kuin kaupunkiympäristö. Ihmislajin historiassa kaupungistumisen aikakausi on ollut niin lyhyt, että on helppo olettaa, että aivomme ja kehomme ovat kehittyneet sopeutumaan nimenomaan luontoympäristöön. Evolutiivisissa selityksissä on tietysti aina se ongelma, että niitä on oikeastaan aika lailla mahdotonta todistaa oikeiksi tai vääriksi, joten ne herättävät väkisinkin myös paljon kritiikkiä. Oli syy missä tahansa, se näyttäisi joka tapauksessa olevan totta, että luonto vaikuttaa meihin positiivisesti - mikä muuten näkyy jo siinä, miten moni meistä hakeutuu vapaa-ajallaan erilaisten luontoharrastusten pariin. "Tavallinen ihminen" (kuka hän sitten onkaan) ei useinkaan tarvitse tieteellistä todistusaineistoa puuhiaan perustelemaan; hänelle riittää omakohtainen kokemus siitä, mikä käytännössä toimii. Ja mikä yhdellä toimii, ei välttämättä toimi toisella - jotkut selvästi ovat toisia enemmän luontosuuntautuneita, ja todennäköisesti juuri heillä luonnossa oleilun myönteiset vaikutukset ovat voimakkaimpia. Tutkimustuloksissa on useimmiten kyse todennäköisyyksistä, kokonaiskuvasta, ei yksittäisten ihmisten toimintatavoista, joten aina löytyy myös poikkeuksia (eli meitä luonnosta vieraantuneita kaupunkilaisia, joille metsä on enemmän pelottava kuin rauhoittava paikka).

Millainen suhde teillä on luontoon? Olisi kiinnostavaa kuulla ajatuksianne! :)


lauantai 6. joulukuuta 2014

Maamme parhaat puolet

Paljon riittää puhetta siitä, mikä kaikki Suomessa mättää, mutta näin itsenäisyyspäivän kunniaksi ajattelin muistutella itseäni ja teitä hieman siitä, millaisia hyviä puolia maassamme ja kulttuurissamme (minun näkökulmastani) on. Aivan liian helposti nimittäin sorrun itsekin siihen, että kitisen, mikä kaikki on vialla tai ainakin muka jossain muualla paremmin... En ole viettänyt ulkomailla lomareissuja pidempiä aikoja, joten kovin kattavaa vertailua en pysty omien kokemusten pohjalta tietenkään tekemään, mutta tässäpä silti asioita, joita Suomessa arvostan:

- Aikataulut pitävät ja käytännön asiat toimivat ainakin yleensä kohtalaisen hyvin - kontrollifriikki kiittää. Sanokaa vain joustamattomaksi, mutta pidän siitä, että sovitusta pidetään kiinni.

- Kaunis, omalaatuinen kieli murteineen. Onhan se nyt vaan aika siistiä puhua äidinkielenä kieltä, joka on koko maailman mittakaavassa näin marginaalinen ja erilaisuudessaan vähän eksoottinenkin. Rakastan myös vieraiden kielten opiskelua, mutta suomi on silti syvimpien tunteideni ja sieluni kieli. 

- Luonto ja sen läsnäolo kaikkialla. En ole vielä löytänyt Suomesta paikkaa, jossa luonto ei olisi varsin lähellä. En ole metsäihminen läheskään samassa mittakaavassa kuin monet muut suomalaiset enkä esimerkiksi innostu hirveästi mökkeilystä, mutta kyllä täältä sentään aika paljon kauniita paikkoja löytyy. Ja mitä kaupunkiluontoon tulee: tätäkin kirjoittaessa istun kotonani Tampereen keskustan tuntumassa mutta näen ikkunasta suoraan järvelle. Arvostan.

- Vaihtuvat vuodenajat, yllätyksellinen sää ja se, miten omaa elämää on pakko sopeuttaa niihin. Jokaisessa vuodenajassa on oma kauneutensa, ja lisäksi vuodenaikojen sykli tuo elämään mukavasti sekä virkistävää vaihtelua että turvallista säännönmukaisuutta.

- Kesän valo. Vaikka sitä tähän aikaan vuodesta onkin vaikea muistaa.

- Melankolian ymmärtäminen ja jollain tapaa jopa arvostus. Iloakin tarvitaan, selvä se, mutta haikeutta, alakuloa ja synkkyyttäkään ei voi täysin torjua.

- Kyky sietää hiljaisuutta. Itselläni on tässä vielä paljon oppimista, mutta siinä on kyllä oma hienoutensa, että suomalaiset eivät koe tarvetta täyttä jokaista hiljaista hetkeä tyhjänpäiväisellä lätinällä. Olen kyllä sosiaalinen ja vaihtelevasti ulospäinsuuntautunut, mutta arvostan kuitenkin myös sitä, että ihmisten ilmoilla liikkuessa ei ole pakko koko ajan sosialisoitua. Toisaalta kaipaisin välillä enemmän yhteisöllisyyttä ja yhteyden tunnetta muihin ihmisiin, mutta se taitaa olla muusta kuin small talkista kiinni.

- Tasa-arvo. On siinä toki vielä paljon tekemistäkin, varmasti joka maassa on, mutta on se nyt vaan niinkin, että Suomessa ainakin sukupuolten välisellä tasa-arvolla on pitkät perinteet, ja nykyäänkin se on paremmalla tolalla kuin monessa muussa maassa. Toki ongelmiakin edelleen on, mutta uskon, että koko ajan ollaan menossa parempaa kohti :) (ja sitä paitsi, onhan meillä varsin sukupuolineutraali kieli ainakin!)

- Salmiakki ja ruisleipä. Jälkimmäistä en valitettavasti voi keliakian takia syödä, eikä salmiakkiakaan ole kyllä tullut pitkään aikaan maisteltua, mutta huikeaa nostalgia-arvoa näillä ainakin on!

- Kalevala, ja laajemminkin kiehtova kansanperinne sekä mytologia

Ja sokerina pohjalla tietysti suomalaiset taidesuosikkini näin ikävästi yhteen niputettuna: ainakin Aki Kaurismäki, Tove Jansson, Sibelius, Kaija Saariaho, Akseli Gallen-Kallela, Helene Schjerfbeck, Sofi Oksanen, Eino Leino ja kaikki muut, jotka luultavasti unohtuivat. Tosin Tuntematonta sotilasta en ole koskaan oikein osannut arvostaa, mikä lienee joidenkin mielestä osoitus siitä, että olen pohjimmiltani aika epäisänmaallinen :D


Leppoisaa ja iloista itsenäisyyspäivää kaikille! Mistä te pidätte Suomessa ja suomalaisuudessa?

perjantai 5. joulukuuta 2014

Kirjavinkki: Kaiken käsikirja

Lukaisin pari viikkoa sitten läpi tähtitietelijä Esko Valtaojan suorastaan röyhkeästi nimetyn Kaiken käsikirjan (ilmestynyt 2012). Olin lukenut aiemmin yhden hänen kirjoistaan ja nähnyt hänet useita kertoja puhumassa eri tilaisuuksissa, joten oikeastaan tiesin mitä odottaa. Valtaoja on mielestäni ihmisenäkin sikäli mielenkiintoinen tapaus, että välillä häntä tunnutaan pitävän jonkinlaisena yleisviisaana, jolta kysytään mielipidettä asiaan kuin asiaan - mikä tosin varmaan johtuu pitkälti siitä, että hän vaikuttaa onnistuneen tieteen popularisoinnissa varsin hyvin. Ja hommaahan siinä onkin, kun yrittää selittää avaruusfysiikkaa ja muuta vastaavaa meille tavallisille tallaajille.



Kaiken käsikirja tosin ei kerro pelkästään Valtaojan omasta erikoisalasta eli siitä tähtitieteestä vaan on takakansitekstin mukaan yritys tiivistää kaikki olennainen maailmasta, ihmisestä, aineesta ja hengestä pariinsataan sivuun. Eipä tällaista yritystä voi kuin hieman huvittuneesti ihailla. Kirjan alkupuoli käsittelee maailmankaikkeuden syntyä ja esihistoriaa, elämän ja ihmisen syntyä, loppupuolella mukaan tulevat vielä historia, moraali, uskonto ja muut ihmismielen ja kulttuurin ilmentymät - joita tosin tarkastellaan pitkälti luonnontieteellisestä näkökulmasta, kuten arvata saattaa. Itse asiassa kirjan loppupuoli tuntuikin jossain määrin pintapuoliselta alkupuoleen verrattuna, ehkä juuri (sinänsä välttämättömän) näkökulman rajauksen takia. Tosin saattaapa tähän arvioon vaikuttaa sekin, että meikäläiselle ihmistieteet ovat huomattavasti tutumpia kuin eksaktit luonnontieteet, jotka tuntuvat vuoroin pitkästyttäviltä ja liian vaikeilta, vuoroin suorastaan mystisiltä. Kuitenkin pidin todella paljon siitä filosofisesta otteesta, jolla Valtaoja käsittelee myös luonnontieteisiin liittyviä teemoja. Teksti on tavallaan maanläheistä mutta kuitenkin ainakin jossain määrin eri näkökulmia huomioivaa, mikä minua lukijana ilahdutti. Kokonaisuutena kirja oli hyvin mukaansatempaava ja ajatuksia herättävä, ja luinkin sen parissa päivässä, mikä nykyään on minulle melko harvinaista (varsinkin romaaneja saatan lueskella montakin viikkoa, jos kyseessä ei ole mikään erityinen mestariteos).

Lukukokemuksen aiheuttamista fiiliksistä päällimmäiseksi jäi mukavan kutkuttava älyllinen innostus - ja hetkellinen halu oppia matematiikkaa ja fysiikkaa (jotka siis eivät koskaan koulussa olleet suosikkiaineitani...)! Yleensä luen lähinnä psykologiaa ja muita ihmis- tai kulttuuritieteitä käsittelevää tietokirjallisuutta, joten pieni näkökulman laajennus tuntui erittäin virkistävältä, ja suosittelen sitä lämpimästi myös teille. Yleiskommenttini aika moneen aiheeseen on, että "kaikki liittyy kaikkeen ja asioilla on aina monta puolta", ja tämän kirjan lukeminen vahvisti tätä ajattelutapaa - samoin kuin kokemusta siitä, että kyllä elämä vaan on niin ihmeellistä. Ajatuksia herättävää, älyllisesti inspiroivaa tekstiä on aina ilo lukea.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Mitä on henkinen hyvinvointi?

Hyvinvointipuheesta ei nykymaailmassa ole puutetta - välillä aihe tuntuu suorastaan niin loppuunkalutulta, ettei siitä löydy enää mitään uutta sanottavaa. Hyvinvointiblogeja syntyy kuin sieniä sateella vähän samaan tapaan kuin lifestyle- tai tyyliblogeja muutama vuosi sitten, ja ”kokonaisvaltainen hyvinvointi” tuntuu olevan myös naistenlehtien aihepiirinä yhtä suosittu kuin kauneushömpötykset. Kaikesta tästä puheesta huolimatta monesti tuntuu siltä, että hyvinvointi nähdään mediassa erittäin kapeasta näkökulmasta painottuen fyysiseen hyvinvointiin. Henkinen hyvinvointi, onnellisuus tai tasapaino kyllä mainitaan usein, samoin sosiaalisten suhteiden tärkeys, mutta niihin harvemmin kaivaudutaan kovin syvällisesti. Henkinen hyvinvointi nimittäin ei ole aivan yksinkertainen juttu - itse en ainakaan pysty millään määrittelemään sitä edes yhdellä lauseella, sillä se koostuu niin monista eri osatekijöistä. Ajattelin kuitenkin yrittää tällä kertaa hieman avata sitä, mitä kaikkea mielen hyvinvointiin esimerkiksi voi liittyä. 

Yksi henkisen hyvinvoinnin peruspilareista on luonnollisesti useimmille tuttu ja perinteinen käsitys mielenterveydestä. Se voidaan tietysti nähdä yksioikoisesti diagnosoitavissa olevien mielenterveyden häiriöiden puutteena, mutta laajemmin siihen voidaan liittää myös se, kuinka stressaantunut ihminen on, ja millaisia keinoja hänellä on tulla toimeen stressin kanssa. Lisäksi tunne-elämän tasapaino on mielenterveyden kannalta olennaista, ja emotionaalista hyvinvointia voidaan tarkastella jo ihan siitä näkökulmasta, millaisessa tasapainossa positiiviset ja negatiiviset tunteet ihmisellä ovat. Kuitenkaan hyvinvointi ei ole pelkkää pahoinvoinnin ja ongelmien poissaoloa vaan pikemminkin kukoistusta, johon oletettavasti tarvitaan muutakin kuin pelkkiä positiivisia tunteita (ja sitä paitsi, eiväthän nekään tyhjästä tule) ja tyytyväisyyttä omaan elämään. Kukoistaakseen ihminen tarvitsee nimittäin myös merkityksellisyyttä, kokemusta itsensä toteuttamisesta ja omien arvojen mukaan elämisestä. Yleisesti voidaan ajatella, että onnellinen ihminen on ihminen, joka kehittää itseään ja tekee itselleen mielekkäitä asioita, oppii uutta ja saa onnistumisen kokemuksia sekä kokee olevansa (ainakin riittävissä määrin) oman elämänsä herra. 

Monissa lähteissä yhdeksi henkisen hyvinvoinnin osatekijäksi nostetaan myös henkisyys, kokemus yhteydestä johonkin itseä tai ylipäätään ihmistä suurempaan. Uskonnollisten ihmisten on todettu olevan keskimäärin muita onnellisempia (hieman ikävä fakta meille ei-uskonnollisille, sillä eipä sitä noin vain voi päättää alkaa uskovaiseksi), mikä ei oikeastaan hirveästi yllätä: moni minunkin tuttavani kokee saavansa uskonnosta turvaa, varmuutta ja nimenomaan sitä mainittua merkityksellisyyttä. Maailmassa on aina asioita, joille ei noin vain löydy järjellistä selitystä, ja epävarmuudesta eroon pyrkiminen, vastausten löytäminen vaikuttaisi olevan ihmisille melko luontaista. Toisaalta henkisyyden ei ole pakko tarkoittaa uskonnollisuutta: itse ainakin miellän esimerkiksi luonnon tai taiteen äärellä herkistymisen hieman samankaltaiseksi ylevöittäväksi kokemukseksi (vaikka toki onkin vaikea verrata uskonnollisiin elämyksiin, kun en ole itse kokenut niitä). Tämä hyvinvoinnin puoli tunnutaan nykyään usein unohtavan, kun keskitytään vaalimaan kehon hyvinvointia ja siinä sivussa myös mielenterveyttä liikunnalla, ruokavaliolla ja muilla elämäntapavalinnoilla. 



Yksi tärkeä hyvinvoinnin osatekijä tai oikeastaan ihmisen psykologinen perustarve vaikuttaisi olevan myös yhteenkuuluvuuden tunne sekä tunne johonkin kuulumisesta. Tämä tarkoittaa toki esimerkiksi sitä, että ihminen on sosiaalinen eläin ja siksi yleensä onnellinen vain ollessaan yhteydessä muihin ihmisiin. Tietysti sosiaalisuudessa on yksilöllisiä eroja, mutta rohkenen väittää, että ihminen, jolla ei ole elämässään yhtäkään merkityksellistä ihmissuhdetta, ei todennäköisesti voi kovin hyvin. Toisaalta ihmisellä voi olla elämässään paljonkin erilaisia suhteita, mutta hän ei silti koe kuuluvansa oikeasti minnekään tai kenellekään - ja vaikka en ala tästä enempää avautumaan, voin kertoa, että tällaisesta erillisyyden tunteesta minulla on kokemusta. On helppoa ymmärtää, että yhteenkuuluvuus edistää hyvinvointia, mutta se, millaiset toimet tehokkaimmin edistäisivät yhteenkuuluvuuden tunnetta, onkin melko vaikea kysymys. 

Hyvinvoinnin voi totta kai nähdä myös laajemmin kuin yksilön tasolla, mutta vaikka ei edes lipsuttaisi puhumaan yhteisön tai yhteiskunnan hyvinvoinnista, on hyvä muistaa, että niin perinteen kuin tutkimustenkin mukaan toisten auttaminen tai ”yhteisen hyvän” eteen ponnistelu buustaa yksilön hyvinvointia kenties enemmän kuin mikään muu yksittäinen aktiviteetti. Minun on usein vaikeaa ymmärtää, miten monelle hyvinvointi ja sen edistäminen tarkoittaa lähinnä oman navan ympärillä pyörimistä. Totta kai omasta itsestään täytyy pitää huolta, mutta oikeastaan toisten auttaminen tavalla tai toisella on myös juuri sitä, nimittäin omasta hyvinvoinnista huolehtimista! Luonnollisesti ei ole hyvä hukata omaa itseään auttamiseen, uupua toisten kärsimyksen takia tai yliarvioida omia vaikuttamismahdollisuuksiaan (aina voi auttaa, mutta toisen ”parantaminen” on aivan toinen juttu), mutta pääpiirteissään auttamisella on todettu olevan niin paljon positiivisia vaikutuksia, että siihen kannattaa jokaisen panostaa itselle sopivalla tavalla :) 

Vaikka mielen hyvinvointi on hirveän moninainen asia, jota on mahdotonta kuvailla tyhjentävästi yhdessä blogikirjoituksessa (tuskin edes kokonaisessa kirjassa), tähän loppuun täytyy vielä mainita, mitä hyvinvointi mielestäni ei ole: henkinen hyvinvointi ei missään nimessä ole pelkkiä positiivisia tunteita, pelkkää jatkuvaa iloa, onnea ja innostusta. Toki hyvinvoiva ihminen kokee varmasti enemmän noita tunteita kuin oikein riutuva tyyppi, mutta jokaisen elämään mahtuu myös vastoinkäymisiä, stressiä ja epämiellyttäviä asioita - hyvinvoivalla ihmisellä on kuitenkin keinoja selvitä niistä ja ennen kaikkea oppia niistä uutta ja kasvaa niiden myötä. 



Millaisia ajatuksia teillä on hyvinvoinnista?

tiistai 18. marraskuuta 2014

Luonteen vahvuuksista

Ihmisen vahvuuksien perään kysellään usein esimerkiksi työhaastatteluissa (tai vaikkapa psykologin vastaanotolla), mutta monille meistä juuri itsensä kehuminen on todella vaikeaa - vaikka monien tutkimusten valossa näyttääkin siltä, että ihmisillä on yleisesti taipumusta yliarvioida hyviä ominaisuuksiaan, pitää esimerkiksi itseään keskimääräistä älykkäämpänä, avuliaampana ja empaattisempana. Vaatimattomuutta arvostavalla kulttuurilla on toki osuutta asiaan, mutta monesti on tullut mietittyä, johtaako ylikorostettu vaatimattomuus toisaalta siihen, että emme osaa edes tunnistaa omia vahvuuksiamme, saati sitten ottaa niitä puheeksi. Kysymys voi kuitenkin olla vaikea myös siinä mielessä, että aina ei ole helppo tietää, mitä vahvuuksilla oikeastaan tarkoitetaan erilaisissa yhteyksissä - ovatko ne taitoja, tapoja vai luonteenpiirteitä? Kun kysymyksen esittää näin, on varmasti helppo tajuta, että vahvuudet voivat olla mitä tahansa näistä. Taitovahvuudet on usein melko helppo tunnistaa, sillä ne tulevat yleensä esille esimerkiksi koulu- tai työelämässä sekä harrastuksissa.  Myös esimerkiksi täsmällisyyden ja kohteliaisuuden kaltaiset tapoihin liittyvät vahvuudet ovat helposti tunnistettavissa niin itsessä kuin muissa ihmisissä.

Yhdestä kiinnostavasta vahvuuksien lajista, nimittäin luonteenvahvuuksista oli mielenkiintoinen luku pari postausta sitten esittelemässäni Positiivisen psykologian voima -kirjassa. Siinä esitellään positiivisen psykologian tutkijoiden Petersonin ja Seligmanin Values in Action -tutkimusprojektia, jonka tavoitteena on sairausdiagnoosien rinnalle "positiivisia diagnooseja", käsitteellistää ja luokitella luonteenvahvuuksia, jotka edistävät ihmisen ja myös hänen ympäristönsä hyvinvointia. Luokittelun pääkategorioina toimivat jo antiikin ajoista tutut perushyveet, joiden arvostus ei nykyaikanakaan ole kadonnut minnekään: viisaus, rohkeus, inhimillisyys, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja henkisyys. Luonteenvahvuudet puolestaan ovat konkreettisempia piirteitä, jotka käytännön elämässä ilmentävät taustalla olevia hyveitä. Tutkijat asettavat luonteenvahvuuksille useita kriteerejä: ne esimerkiksi edistävät täyttymyksen kokemusta ja hyvän elämän luomista sekä itselle että muille, niillä on itsessään moraalinen arvo, niiden toteuttamisesta ei ole kenellekään muulle haittaa ja ne näkyvät johdonmukaisesti tilanteesta toiseen ihmisen käytöksessä, ajatuksissa ja tunteissa. Lisäksi luonteenvahvuudet näkyvät esimerkiksi saduissa, tarinoissa ja vertauskuvissa, mikä viittaa siihen, että ne ovat kulttuurissa yleisesti hyväksyttyjä ja tunnettuja. Tällaisia yleisiä luonteenvahvuuksia löytyy tutkijoiden mukaan 24. Joukosta löytyy esimerkiksi luovuutta, arviointikykyä, sinnikkyyttä, rehellisyyttä, ystävällisyyttä, johtajuutta, kauneuden arvostusta, kiitollisuutta ja huumorintajua, näin muutamia mainitakseni. Projektin nettisivuilla voi käydä testaamassa ilmaiseksi, mitkä ovat oman luonteesi vahvuuksia (testi löytyy muuten myös suomeksi) tämän luokittelun mukaan.

Miksi omista vahvuuksista sitten on hyvä olla selvillä? Toki itsetuntemus auttaa keksimään nasevia vastauksia erilaisissa haastattelu- ja testaustilanteissa, mutta omien vahvuuksien tunteminen on totta kai myös yhteydessä hyvinvointiin ja menestykseen eri elämän osa-alueilla: kun tuntee vahvuutensa, niitä pääsee hyödyntämään parhaalla mahdollisella tavalla - ja samoin kehittämään ja vahvistamaan niitä, sillä on hyvä muistaa, että vahvuudetkaan eivät ole muuttumattomia, vaikka ne näyttäisivätkin olevan yhteydessä peruspersoonallisuuteen. Vahvuuksien tunnistaminen auttaa myös havaitsemaan arjessa tilanteita, joissa niitä voisi hyödyntää. Luonnollisesti omiin vahvuuksiin tutustuminen myös todennäköisesti vahvistaa itsetuntoa ja pystyvyyden ja pätevyyden kokemuksia.

Itsekin totta kai uteliaana tein tuon yllämainitun luonteenvahvuustestin ja huomasin ilokseni, että olin jo valmiiksi aika hyvin perillä omista vahvuuksistani. Testin mukaan viisi suurinta vahvuuttani olivat kauneuden ja erinomaisuuden arvostus, uteliaisuus, oppimisen ilo, anteeksiantavaisuus ja näkökulmanottokyky. En yllättynyt lainkaan, mutta kyllä tuollaisen listan käsiin saaminen (testin tuloksissa siis näkyvät kaikki luokitellut 24 luonteenvahvuutta siinä järjestyksessä, mitkä ovat omalla kohdalla vahvimpia) hieman vahvisti itsetuntemusta ja ennen kaikkea tuotti hyvää mieltä ja inspiraatiota vahvuuksien kehittämiseen ja uuden oppimiseen :) Toki aina on syytä muistaa, että testeissä on rajoituksensa, ja ne väistämättä yksinkertaistavat ihmisyyden moninaisuutta, mutta mielestäni ne voivat silti parhaimmillaan olla hyviä itsetuntemuksen apuvälineitä. Suosittelen siis kokeilemaan, jos aihe kiinnostaa! Ja vaikka et testiä tekisikään, niin omien vahvuuksien pohtiminen onnistuu toki ilmankin, ja sitä suosittelen aivan jokaiselle - varsinkin sellaisina hetkinä, kun itseluottamus ei ole aivan korkeimmillaan ;)

Mitkä ovat sinun vahvuuksiasi - olivat ne sitten taitoja tai luonteenpiirteitä?

lauantai 15. marraskuuta 2014

Mitä älykkäältä ihmiseltä odotetaan?

Tämän Hesarin jutun luettuani jäin taas miettimään kysymyksiä, jotka ovat ennenkin askarruttaneet mieltäni: 1) Mitä älykkys on? 2) Millainen älykkään ihmisen oletetaan olevan? ja 3) Onko oletuksissa mitään perää? Älykkyys on niitä ihmismieleen liittyviä käsitteitä, joiden merkityksen kaikki suunnilleen tietävät mutta jota on loppupeleissä todella vaikea määritellä yksiselitteisesti. Esimerkiksi Wikipedian mukaan älykkyyteen liittyy ainakin kyky oppia uusia asioita ja soveltaa opittua nopeasti, ratkaista ongelmia, käyttäytyä joustavasta ja tarkoituksenmukaisesti uusissa tilanteissa sekä ymmärtää ja käsitellä abstrakteja käsitteitä. Joidenkin tutkijoiden mukaan on mielekästä puhua kokonaisälykkyydestä, toiset taas mieluummin puhuvat älykkyyden tai lahjakkuuden monista erilaisista muodoista - mikä tuntuukin ihan hyvältä vaihtoehdolta, jos mukaan lasketaan myös esimerkiksi sosiaalinen ja emotionaalinen älykkyys. Tavanomainen älykkyyden mittaaminen jättää kuitenkin nämä osa-alueet huomiotta ja keskittyy "perinteisiin" älykkyyden osa-alueisiin, kuten kielellisiin ja visuospatiaalisiin päättelytaitoihin. Lisäksi ainakin monissa psykologien käyttämissä älykkyystesteissä mitataan myös työmuistin tehokkuutta ja ärsykkeiden prosessointinopeutta. Monien tuntemassa Mensan testissä puolestaan mitataan vain ja ainoastaan päättelytaitoja, ei esimerkiksi edes kielellisiä taitoja, joten itse pidän sitä melko yksipuolisena älykkyyden mittarina (eikä tämä johdu siitä, että olisin itse tehnyt testin ja pettynyt huonoihin pisteisiini :D).

Riippumatta siitä, miten älykkyys määritellään, siihen liitetään paljon erilaisia stereotypioita, jotka ovat varmasti kaikille tuttuja esimerkiksi elokuvista. Älykkäällä naisella (yleensä myös miehellä) on ruskeat hiukset, silmälasit, vakava ilme ja ilmaisu sekä hillitty, mitäänsanomaton, eikä missään nimessä erityisen naisellinen tai seksikäs tyyli. Älykäs ihminen kuuntelee monimutkaista musiikkia, kuten klassista tai jazzia, lukee klassikoita, käy taidenäyttelyissä, ei kiinnitä erityisen paljon huomiota ulkonäköönsä, katsoo televisiosta dokumentteja ja taide-elokuvia ja suosii "älykästä huumoria". Hän käyttäytyy tyynesti ja hillitysti, ei hihittele tai itkeskele tyhjästä. Hän on myös - ainakin meillä Suomessa - vaatimaton eikä missään nimessä luule itsestään liikoja. Kysymys: kuinka monta tällaista ihmistä tunnette? Itse en kovinkaan montaa, vaikka ystävä- ja tuttavapiiriini sisältyy paljon taatusti älykkäitä ja viisaita ihmisiä. Me kaikki (toivottavasti) periaatteessa tiedämme, että älykkyys ei näy naamasta tai tyylistä, mutta silti ainakin minä saan edelleen itseni toisinaan kiinni siitä, että teen liikaa päätelmiä ihmisestä ulkonäön tai kiinnostuksen kohteiden perusteella.

Suoraan sanottuna jotkut kokemukseni älykkäistä ihmisistä tukevat stereotypioita: heidän keskuudessaan viljellään ehkä keskimääräistä useammin mustaa huumoria pissakakkahuumorin sijasta (vaikka sitäkin kyllä esiintyy), elokuvamaku on keskimäärin marginaalisempi, samoin musiikkimaku (vaikka en kyllä tunne montakaan ikäistäni, joka kuuntelisi pääasiassa klassista taikka jazzia). Toisaalta tunnen myös monta älykästä naista, jotka tälläytyvät hyvin mielellään, ja monta älykästä miestä, jotka ovat myös hyvin puheliaita ja nauravaisia eivätkä "pystyynkuivuneita tosikkoja", erään ystäväni ilmausta lainatakseni. Yleistykset ovat aina yleistyksiä, ja siksi onkin hyvin surullista, että esimerkiksi ulkonäöstään huolehtivaa ja muotia rakastavaa naista on joidenkin niin vaikeaa pitää älykkäänä tai lahjakkaana muussakin kuin naamansa puunaamisessa. Minun järkeeni ei mahdu, miksi älykkyyden pitäisi tarkoittaa värittömyyttä ja vakavuutta. Toisaalta se voi ja saa olla myös sitä: mielestäni on myös hyvin vastenmielistä paheksua niitä ihmisiä, joiden persoona ja elämäntyyli sopivat älykön stereotypiaan. On väärin paheksua älykkään ihmisen "pinnallisia" harrastuksia, mutta aivan yhtä väärin on myös vaikkapa vaatia ns. korkeakulttuuria harrastavalta älyköltä (okei, inhoan tuota sanaa, mutta menköön) kansanomaisempia puuhia, jotta hän olisi muka helpommin lähestyttävä tai vähemmän snobi.

Oma käsitykseni älykkyydestä painottaa ennen kaikkea yhteyksien näkemistä asioiden välillä. Uskon, että älykäs ihminen ei ole yhtä taipuvainen lokeroimaan itseään tai muita, koska hän ainakin pyrkii näkemään kokonaiskuvan yksityiskohtien sijaan. Parhaimmillaan kokonaisvaltaisesti älykäs ihminen on monipuolinen, tilannetajuinen ja kykenevä tunnistamaan ja huomaamaan itsensä, muiden ihmisten ja asioiden moninaisuuden. Hän pyrkii näkemään asiat useammasta eri näkökulmasta ja ymmärtää, että hyvin harvoihin kysymyksiin on lopulta olemassa yhtä oikeaa vastausta. Ja niin, hän nauttii itsensä kehittämisestä ja itseään älykkäämpien ihmisten seurasta, joilta hän voi oppia uutta. Toki älykkyys voi joillakin nousta hattuun, enkä todellakaan koe tärkeilyä erityisen viehättävänä, mutta aika ankeaa sekin on, jos ihminen jatkuvasti vähättelee itseään ja kykyjään.

On muuten aika mielenkiintoista, että älykkyydestä puhuminen on edelleen melkoinen tabu useimmissa piireissä, usein jopa muuten avointen ihmisten keskuudessa. Fakta on, että ihmisten välillä on eroja älykkyydessä (puhuttiin sitten testien mittaamasta älykkyydestä tai jostain laajemmasta ilmiöstä), vähän samaan tapaan kuin persoonallisuuden piirteissä tai vaikka pituudessa, mutta silti älykkyydestä - varsinkin omalla tai oman lapsen kohdalla - puhumista pidetään edelleen monesti kummallisen epäkorrektina. Tietenkään pelkkä älykkyyden taso ei ikinä selitä kaikkea minkään sortin menestyksestä, mutta vaikutusta sillä on, ja sen väheksyminen tuntuu minusta aika lailla todellisuuden pakoilulta. Tuossa Hesarin jutussa haastateltu Säde Kankare on sitä mieltä, että jopa mielenterveyden ongelmista on sallitumpaa puhua kuin älykkyydestä, ja siltä se minustakin vaikuttaa, ja se on yksinkertaisesti outoa.

Tästä aiheesta voisin näköjään jaaritella vaikka kuinka pitkään, mutta olisi kiva kuulla myös teidän ajatuksianne älykkyydestä ja siihen liittyvistä stereotypioista :)

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Kirjavinkki: Positiivisen psykologian voima

Sain PS-kustannukselta arvioitavaksi uutuuskirjan nimeltä Positiivisen psykologian voima (toim. Lotta Uusitalo-Malmivaara), joka on ensimmäinen suomalainen monitieteellinen kokoomateos positiivisen psykologian perusteemoista ja sovelluksista. Kirjan kirjoittajina on 24 suomalaista asiantuntijaa eri yliopistoista ja tutkimuslaitoksista. Monitieteellisyys olikin mielestäni yksi kirjan vahvuuksista: vaikka teoksessa nimensä mukaisesti käsitellään nimenomaan psykologiaa, esille pääsivät paljon myös esimerkiksi kasvatustieteeseen liittyvät aihepiirit. Tosin eipä kyseinen tieteenala kovin kaukana psykologiastakaan ole, ja psyka on tietysti niitä tieteenaloja, joita voi soveltaa vähän joka puolella, missä ihmiset ylipäätään toimivat.

Positiivisen psykologian voima koostuu neljästä osasta, joista ensimmäisessä tarkastellaan positiivisen psykologian keskeisimpiä käsitteitä ja sitä, mistä tieteenalassa ylipäätään on kyse. Toisessa osassa käsitellään hyvinvointia erilaisissa elämäntilanteissa ja -vaiheissa, kolmas osa puolestaan pureutuu oppimiseen ja koulumaailmaan hyvinvoinnin ja vahvuuksien näkökulmasta. Neljännessä osassa tarkastellaan inhimillisiä voimavaroja, kuten kiinnostusta, sisua ja työn imua. Kaikissa osissa esitellään monipuolisesti niin suomalaista kuin ulkomaista tutkimusta käsitellyistä aiheista.

Positiivinen psykologia voidaan lyhyesti määritellä psykologian osa-alueeksi, joka keskittyy ihmisen hyvinvointiin, vahvuuksiin ja voimavaroihin sekä niiden edistämiseen. Se ei tarkoita yltiöpositiivista elämänasennetta tai ongelmien lakaisemista maton alle vaan pikemminkin kritisoi kliinisen psykologian pitkää ongelmiin ja vaikeuksiin keskittyvää perinnettä. Todellinen hyvinvointi ei tarkoita vain pahoinvoinnin ja sairauden poissaoloa vaan kukoistusta. Esimerkiksi onnellisuus on yksi positiivisessa psykologiassa tutkituista käsitteistä, eikä senkään määrittely ole aina helppoa: tarkoittaako onnellisuus positiivisia tunteita, yleistä tyytyväisyyttä elämään, näiden yhdistelmää eli subjektiivista hyvinvointia vai kenties merkityksellisyyden kokemusta ja oman potentiaalin toteuttamista? Onnellisuudestakin on erilaisia teorioita, joista teoksessa esitellään tarkemmin itseohjautuvuusteoria, jonka mukaan ihmisellä on kolme psykologista perustarvetta, vapaaehtoisuus (autonomia), kyvykkyys ja yhteenkuuluvuus, joiden täyttyminen selittää huomattavan osan psykologisesta hyvinvoinnista. Onneksi onnellisuusartikkelin kirjoittaja Frank Martela muistaa kuitenkin mainita myös siitä, että hyvä elämä ei välttämättä tarkoita vain yksilön psykologista hyvinvointia, vaan siihen liittyy myös moraalinen ja esteettinen aspekti: hyvä elämä voidaan nähdä paitsi onnellisena, myös hyveellisenä (apua miten antiikkisen kuuloinen sana) ja kauneudentäyteisenä.



Yksi kirjan mielestäni mielenkiintoisimmista osuuksista oli sisua käsittelevä luku, sillä suomalaisittain käsitettyä sisua on tutkittu käsittääkseni melko vähän - sisun lähikäsitteitä, kuten sinnikkyyttä, periksiantamattomuutta ja resilienssiä kylläkin, mutta kuten tästä luvusta selviää, sisun määritelmä poikkeaa näistä hieman. Kuitenkaan sisu ei tietenkään ole vain suomalaisille ominainen asia vaan yleismaailmallinen ilmiö, vaikka siihen voidaankin viitata monilla eri sanoilla. Käsitteiden määrittely on luonnollisesti tieteessä tärkeää, ja tässä oli hyvin kiehtovasti pohdittu kyselytutkimuksen pohjalta sitä, mitä sisu loppujen lopuksi oikeastaan on. Seuraavat lauseet jäivät erityisesti mieleen:

"Sisu on tarttumista viimeiseen oljenkorteen kokosydämisellä otteella ja mahdottomalta tuntuvan muuntamista mahdolliseksi. Sisun henkeen myös kuuluu, että tehdään se, mitä täytyy tehdä, vaikka näkyvissä ei olisi palkkiota tai päämäärää. Sisu näyttää toisinaan kuin menevän yli tietoisen tahdonvoiman ja sytyttävän tuleen selviytymisvietin virittämän ytimemme."

Kirjassa sivuttiin hieman myös positiivisen psykologian ja ratkaisukeskeisen psykoterapian yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia, mutta olisin mielelläni lukenut enemmänkin siitä, miten positiivinen psykologia suhteutuu "perinteiseen" kliiniseen psykologiaan ja mielenterveyden ongelmien hoitoon. Paljon on kyllä puhetta siitä, millä keinoilla mielenterveyttä pyritään edistämään, mutta mitä positiivinen psykologia ehdottaa tilanteessa, jossa ihminen on kansanomaisesti sanottuna erittäin rikki? Auttavatko silloin läsnäoloharjoitukset, kiitollisuuden vaaliminen, hyvän mielen tuottaminen toisille tai muut positiivisen psykologian harjoitteet? Varmasti jossain määrin auttavatkin osana terapiaa ja asiakkaan itsenäistä työskentelyä, mutta intuitiivisesti hieman epäilen, että ne voisivat ratkaista psyyken syvimpiä solmuja. Voi olla, että käsitykseni positiivisesta psykologiasta on tässä mielessä rajoittunut, mutta juuri siksi olisinkin kaivannut kirjaan vähän enemmän tätä näkökulmaa työelämä- ja kouluteemojen rinnalle (mitenkään väheksymättä niiden tärkeyttä).

Kokonaisuudessaan pidin kirjasta kovasti, ajatuksia heräsi hyvinkin paljon, ja uuttakin tietoa tuli, vaikka monet aihepiireistä olivatkin entuudestaan melko tuttuja. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille psykologiasta kiinnostuneille - myös niille, jotka eivät halua lukea raskasta tieteellistä tekstiä, sillä mielestäni tämä kirja oli melko helppolukuinen, vaikka toki psykologian käsitteitä tekstissä vilisikin. Myös positiiviseen psykologiaan kohdistuvaa kritiikkiä käsiteltiin hieman, mikä ainakin meikäläisen änkyrän silmissä paransi kirjan uskottavuutta, sillä ainahan kritisoitavaa löytyy :)

lauantai 1. marraskuuta 2014

Miten auttaa yksinäistä?

Olen kirjoittanut yksinäisyydestä aiemminkin, mutta tämän Hesarin artikkelin luettuani koin, että on taas sopiva hetki ottaa kantaa tähän aiheeseen, joka edelleen jää mielestäni mediassa valitettavan vähälle huomiolle - varsinkin suhteessa siihen, miten yleinen ja merkittävästi elämänlaatua huonontava ilmiö on kyseessä. Melkein jokainen on varmasti joskus tuntenut olevansa yksinäinen ja tietää, ettei kyseessä ole mikään mukava tunne. Monilla onnekkailla yksinäisyys on kuitenkin ohimenevää laatua, joten aina ei muistu mieleen, että valitettavasti on olemassa myös suuri joukko ihmisiä, jotka ovat kärsineet kroonisesta yksinäisyydestä lähes koko elämänsä ajan. Yksinäisyys tuntuu edelleen olevan hämmentävän vaiettu asia yhteiskunnassamme, ja usein olen törmännyt jopa siihen, että yksinäisyyden kokemusta pidetään niin tavanomaisena, ettei sitä edes oteta vakavasti.

Tuossa linkittämässäni jutussa käy hyvin ilmi se, miltä yksinäisyys (esimerkiksi) tuntuu, millaisena se näyttäytyy kyselyyn vastaajille. Kuitenkin se jää tässä yhteydessä vielä auki, miten yksinäisyyttä voitaisiin vähentää tai ehkäistä ja miten auttaa niitä ihmisiä, joille yksinäisyys on arkipäivää. Tämä kysymys jäikin kovasti askarruttamaan mieltäni, sillä juttuhan ei ole millään muotoa helppo, mutta itse koen vahvaa tarvetta auttaa yksinäisiä, joiden kokemuksiin minunkin on usein helppo samastua. Olen varma, että lähes jokaiselta löytyy tuttavapiiristä joku, joka kokee itsensä yksinäiseksi. Et välttämättä edes tiedä, kuka hän on, sillä yksinäisyys on niitä asioita, joista avautuminen on useimmille ihmisille äärimmäisen vaikeaa. Lisäksi yksinäisyys ei välttämättä näy päälle päin: kaikki yksinäiset eivät ole niitä hiljaisia, syrjään jääviä "nössöjä", vaan heidän joukossaan on myös pärjäävältä ja sosiaaliselta vaikuttavia ihmisiä. Niinpä hyvä alku auttamiseen voikin olla erittäin yksinkertainen: kysy tapaamiltasi ihmisiltä, mitä heille todella kuuluu, ja kuuntele vastaus kiinnostuneena loppuun asti. Jos esimerkiksi joku työ- tai opiskeluyhteisössäsi vaikuttaa jäävän syrjään, ota häneen kontaktia, kysy hänenkin mielipidettään ja ajatuksiaan. Kyse ei toki aina ole yksinäisyydestä (puhumisen tarvekin vaihtelee kovasti eri ihmisten välillä), mutta pääsääntöisesti ihmiset kyllä ilahtuvat, jos joku on aidosti kiinnostunut siitä, mitä sanottavaa heillä on. Uskon, että jokainen haluaa sisimmässään tulla nähdyksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi omana, vajavaisena itsenään.


Yhteiskunnallisena ongelmana yksinäisyys ei kuitenkaan taida ratketa aivan noin helposti. Yksinäisyys ei ole pelkästään yksilön vaan myös yhteiskunnan ongelma, ja uskoisin, että sen taustallakin on usein muutakin kuin yksilöpsykologisia seikkoja tai välittömiä kokemuksia esimerkiksi kiusaamisesta tai syrjinnästä. Nykypäivän suomalainen kulttuuri ei valitettavasti ole aivan sieltä yhteisöllisimmästä päästä: kuten kaikki tiedämme, omatoimisuutta, pärjäämistä ja itsenäisyyttä arvostetaan meillä todella paljon. On tavallista mutta melko yksioikoista sanoa, että jokainen on oman onnensa seppä. Tavallaan toki on, ovathan omat asenteet, ajattelutavat ja muut vastaavat tärkeitä tekijöitä psyykkisessä hyvinvoinnissa. On kuitenkin hyvä muistaa, että nekään eivät synny tyhjästä eivätkä ole automaattista seurausta tietynlaisesta synnynnäisestä temperamentista, vaan mielen sisällöt kehittyvät aina vuorovaikutuksessa sosiaalisen ympäristön kanssa. Yksinäisyyden torjumiseen ja vähentämiseen tarvitaan siis myös muutoksia yhteiskunnan tasolla. Miten esimerkiksi koulussa voitaisiin yrittää vaikuttaa asiaan? Tuntuu melko surkealta, että nuoret ovat koulussa kyllä ihmisten ympäröiminä kaiken aikaa, mutta silti osa heistä ei tunne saavansa yhteyttä muihin ihmisiin. Kuvittelisin, että jopa kiusaamiseen puuttuminen on tavallaan helpompaa kuin yksinäisyyden käsittely yhteisössä: ketään kun ei voi pakottaa olemaan toisen ystävä, vaikka ystävälliseen ja toisia huomioivaan käytökseen onkin tärkeää kannustaa.

Vaikka laajemman tason ratkaisujen löytäminen on todella suuri haaste (eikä todennäköisesti kenenkään yksittäisen ihmisen ratkaistavissa), ei kannata vaipua ajattelemaan, että ei itse voi tehdä asioille mitään. Jokainen nimittäin voi, omassa elämänpiirissään ainakin, sieltähän kaikki muutenkin lähtee. Kaikkien ei luonnollisestikaan tarvitse hakeutua varsinaiseen auttamisammattiin, mutta hyvin monessa muussakin työssä ihmisten huomioiminen ja kunnioittaminen omana itsenään on mahdollista ja tärkeääkin - kuten myös (ja ennen kaikkea) omassa lähipiirissäkin. Älä ota kenenkään kokemuksia itsestäänselvyyksinä. Älä kuvittele, että ihminen, joka vaikuttaa ulospäin menestyvältä ja sosiaalisesti taitavalta, ei voisi sisimmässään olla yksinäinen. Älä ylipäätään oleta, vaan kysy ja kuuntele.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Kaamosta kohti

Täällä Oulussa lomaillessani olen saanut taas kerran yllättyä siitä, miten nopeasti syksyn ihanin aika aina menee ohi - ei täällä enää paljon ole puissa lehtiä, kävelylenkeillä saa hämmästellä kuuraista maata, ja onhan sitä luntakin (tai ehkä pikemminkin räntää, kaikki vaan eivät tahdo millään ymmärtää niiden välistä eroa, mutta koska olen pohjoisesta kotoisin, minulla on luonnollisesti oikeus kitistä asiasta) jo satanut vähän joka puolella. Viime viikkoina on taas päässyt niin lukemaan kuin kuuntelemaankin pohdintaa siitä, miten ihmeessä siitä pimeästä vuodenajasta taas selviää. Omiin korviini tämä kuulostaa hieman surulliselta, kun ottaa huomioon, että asumme kuitenkin Suomessa, jossa kylmä ja pimeä talvi tulee vääjäämättä joka vuosi, eli sen kanssa ei auta kuin elää. Pimeyden masentava ja väsyttävä vaikutus on kuitenkin kiistatta olemassa, eikä jonkinasteinen kaamosmasennus ole millään muotoa harvinainen vaiva. Itse tosin olen siinä mielessä ollut onnekas, että en ole oikeastaan koskaan vaipunut erikoisempaan kaamosväsymykseen tai -alakuloon - toki jatkuva pimeys alkaa kyllästyttää ja hieman väsyttääkin, mutta toisaalta olen aina pitänyt loppusyksyn ankeasta, harmaasta ja melankolisesta tunnelmasta.


Miten vuoden pimeimmästä ajasta sitten selviäisi mahdollisimman pirteänä ja hyvinvoivana? Minulle tärkein keino torjua kaamosväsymystä on liikkua, myös ja ennen kaikkea ulkona. Toki sisäliikuntakin tuo jaksamista ja iloa arkeen, ja ymmärrettävästi se usein houkutteleekin enemmän kuin vaikkapa lenkkeily hämärässä tihkusateessa, mutta itse olen huomannut nauttivani kaamosajasta eniten silloin, kun muistan myös ulkoilla. Mielestäni loppusyksyn kuollut luonto on oikeastaan harvinaisen kaunis näky (ainakin ennen loskakelejä), ja kaikkein parasta onkin, jos ehtii ulkoilemaan valoisaan aikaan. Toisaalta oikein ankeassa kelissä lenkkeilystä seuraa lähes poikkeuksetta todellinen voittajafiilis, vaikka lähteminen onkin yleensä varsin vaikeaa. Itse en tosin ole saanut vieläkään hankittua loskakelin kestäviä juoksulenkkareita, joten pahimmilla sohjosäillä jätän lenkkeilyn väliin, ja pakkasella vaihdan kävelyyn, kun keuhkot eivät tunnu kestävän kovin kylmässä hengästymistä.

Loppusyksyn ja alkutalven pimeydessä kannattaa myös muistaa, että lisääntynyt unentarve ja hieman väsähtänyt olo ovat aivan normaaleja ja luonnollisia asioita: niitä vastaan ei edes ehkä kannata loputtomasti taistella! Harva meistä puhkuu energiaa marraskuussa yhtä paljon kuin vaikkapa keväällä, eikä siinä ole mitään ihmeellistä tai kauhistuttavaa. Toki omia energiatasojaan voi yrittää ylläpitää ja kohottaa esimerkiksi vitamiinipitoisella ja ravitsevalla ruoalla, itselle sopivalla liikunnalla tai vaikka kirkasvalolampuilla, mutta itse suosittelen lämpimästi ennen kaikkea oman fiiliksen hyväksymistä tässäkin asiassa. Armollisuus itseään kohtaan kannattaa pitää mielessä myös silloin, kun loskaiselle lenkkipolulle lähteminen ei huvita tippaakaan. Joskus voi olla ainakin mielen hyvinvoinnin kannalta paljon viisaampaa vaikka istua iltaa kynttilänvalossa hyvän kirjan tai juttuseuran parissa kuin potkia itseään liikkeelle silloin, kun ajatuskin treenistä tuntuu vastenmieliseltä. En missään nimessä kehota ketään jäämään nyhjäämään sohvan pohjalle koko talveksi, mutta oman kehon ja mielen tarpeiden kuunteleminen on mielestäni huomattavasti tärkeämpää kuin tiukasta treenirutiinista kiinni pitäminen. Itse rakastan syksyssä ja talvessa sitä, että on sosiaalisesti täysin hyväksyttyä viettää aikaa kotona ja muutenkin sisätiloissa - kesällä kun iskee helposti sellainen tunne, että pakkohan näin nätillä säällä on lähteä ulkoilemaan. Samoin pieni melankolia suorastaan kuuluu asiaan syksyllä, ja jossain määrin perusmelankolisena ihmisenä nautin siitä (kesällä tulee joskus jopa huono omatunto siitä, jos on vähän alakuloinen olo!).


Ehkä lopuksi täytyy mainita, että omalla kohdallani yksi tärkeä syy kaamosmasennuksen välttämiseen on todennäköisesti se, että loppusyksyyn liittyy olennaisesti joulun odotus ja kaikenlaiset jouluvalmistelut ja etukäteisfiilistelyt. Joulu on aina ollut ehdoton suosikkini kaikista vuoden juhlista, ja vielä näin aikuisenakin joulun odottamisessa on oma ihana fiiliksensä. Itse asiassa odotan jo nyt kovasti niitä marras-joulukuun hetkiä, jolloin voi laittaa joululaulut soimaan, lukea kirjoja kynttilänvalossa, napostella suklaata ja juoda glögiä tai jotain jouluista teetä. Vielä näin lokakuussa en ihan jouluvalmisteluja aloita, jotain rajaa siinäkin (muutenhan sitä jo ehtisi kyllästyä!), mutta potentiaalisesti ankeita aikoja helpottaa huomattavasti se, että on jotain, mitä odottaa :)

Kärsittekö te kaamosmasennuksesta? Mikä teistä on parasta tässä vuodenajassa?

torstai 16. lokakuuta 2014

Erityisherkkä ihminen ja parisuhde

Sain juuri luettua Elaine Aronin vasta suomennetun kirjan Erityisherkkä ihminen ja parisuhde (The Highly Sensitive Person in Love, julkaistu alkukielellä jo vuonna 2000) joka nimensä mukaisesti käsittelee sitä, millaisia vaikutuksia erityisherkkyydellä on parisuhteeseen - ja toki laajemminkin ihmissuhteisiin, onhan parisuhteissa mukana monia samoja elementtejä kuin läheisissä ystävyys- ja perhesuhteissakin. Kokonaisuutena kirja on mielestäni varsin hyvä: omaan makuuni tarpeeksi teoreettinen ja tieteellinen mutta toisaalta myös käytännönläheinen ja pullollaan tosielämän tapausesimerkkejä. Psykoanalyyttinen ote pysyy kuitenkin tiukasti matkassa mukana koko ajan, joten sitä vieroksuville kirja voi paikoitellen tuntua vaikeasti lähestyttävältä, samoin kuin niille, joilla ei ole minkäänlaista taustatietoa psykologiasta. Toisaalta jos tällaista kirjaa lähtee lukemaan täysin ”puhtaalta pöydältä” ilman sen kummempia taustatietoja, siitä varmasti saa vähän eri tyyppisiä oivalluksia kuin mitä itse sain, ja se voi epäilemättä tuntua hyvinkin avartavalta, kuten uusiin aihepiireihin tutustuminen yleensäkin. Erityisherkkien ja heidän kumppaniensa lisäksi voin suositella kirjaa lämpimästi melkein kenelle tahansa, sillä valtaosa sen tarjoamista käytännön neuvoista on täysin toimivia lähes missä tahansa ihmissuhteessa - eivätkö esimerkiksi toisen persoonallisuuden kunnioittaminen, tilan antaminen ja rehellisyys sekä avoimuus ole tärkeitä tilanteessa kuin tilanteessa?

Aronin aiemmin suomennettu perusteos Erityisherkkä ihminen on suunnattu ennen kaikkea itsensä erityisherkiksi kokeville, kuten myös tämä parisuhdekirjakin. Aron puhuttelee lukijaa suoraan ja itsekin erityisherkkänä pyrkii selvästi koko ajan vahvistamaan jonkinlaista herkkien ihmisten välistä me-henkeä, mikä varmasti vetoaa niihin lukijoihin, jotka ovat aina kokeneet olevansa erilaisia tai jopa viallisia ja ovat nyt helpottuneita huomattuaan, että eivät ole piirteensä kanssa yksin maailmassa. Kuitenkin yleistyksiä ei voida välttää, ja itse kirjaa lukiessani koin (jos nyt ihan pikkuisen kärjistetään) olevani melkein hiukan vääränlainen herkkä ihminen, kun en varsinaisesti ole hiljainen ja syrjäänvetäytyvä. Toisaalta kirjassa muistetaan käsitellä paikoin myös elämyshakuisten erityisherkkien kokemuksia, joista varmasti riittäisi pohdittavaa enemmänkin: elämyshakuisuus yhdistettynä erityisen herkkään reaktiivisuuteen nimittäin tuo aikamoisia haasteita sopivan vireystilan ja ärsyketason löytämiseen, kun liialliset tai ylivoimaiset ärsykkeet kuormittavat kovasti, mutta toisaalta liian matala ärsyketaso voi aiheuttaa elämyshakuiselle enemmän tylsistymistä kuin ei-elämyshakuiselle herkälle ihmiselle. Tästä en kuitenkaan ala tässä yhteydessä paasata enempää, aihe taitaa ansaita ihan oman postauksensa jossain vaiheessa :)

Kirja alkaa luonnollisesti taas kerran erityisherkkyyden (sekä mainitun elämyshakuisuuden) esittelystä ja määrittelystä ja etenee siitä käsittelemään läheisyyden pelkoja, kiintymyssuhteita yleensä ja lopulta erityisherkän ja ei-erityisherkän sekä kahden erityisherkän välistä parisuhdetta ja jonkin verran myös seksuaalisuutta (joskin se luku jäi mielestäni vähän pintaraapaisuksi, luultavasti siksikin, että asiasta on melko vähän tutkimustietoa ylipäätään olemassa). Läheisyyden pelkoja, ”sitoutumiskammoa” ja tutustumisvaihetta käsittelevä luku oli varsin monipuolinen ja oivaltava, ja henkilökohtaisesti koin erittäin hyvänä muistutuksena sen, että toiseen herkkään ihmiseen tutustuessa sitkeys, kärsivällisyys ja rauhallisuus ovat valtteja - ja varsinkin kärsivällisyydessä meikäläisellä on kyllä kehittämistä, sillä kun tutustun todella kiinnostavaan ja inspiroivaan ihmiseen, saatan olla suoraan sanottuna aika hätäinen ja takertuva. Aron antaa vinkkejä myös siihen, missä toisia erityisherkkiä voi tavata - varmasti ihan toimivia vinkkejä sinänsä, mutta omaan silmääni pisti pahasti se, että internetin tarjoamat mahdollisuudet jäävät lähes kokonaan tarkastelematta (netissä tutustumisen mahdollisuus tulee oikeastaan ilmi vain yhdessä tapausesimerkissä). Tämä tosin heijastelee luultavasti sitä, että alun perin kirja on kirjoitettu yli kymmenen vuotta sitten, jonka jälkeen sosiaalinen media on paisunut ilmiönä moninkertaiseksi. 

Itse uskon, että monelle erityisherkälle, introvertille, ujolle, hiljaiselle tai muulla tavoin muiden näkökulmasta sosiaalisesti rajoittuneelle uusiin ihmisiin tutustuminen aluksi netin välityksellä voi olla paljon helpompaa kuin reaalimaailmassa: parhaassa tapauksessa small talkin voi jättää kokonaan välistä ja hypätä suoraan syvällisiin keskusteluihin. Toisaalta itse mietin hieman sitä, kokisiko erityisherkkä kuitenkin vaikeaksi sen, että netissä keskusteltaessa nonverbaalinen viestintä, ilmeet, eleet ja muu vastaava, jää kokonaan pois, jolloin toisesta ihmisestä joutuu tekemään päätelmiä pelkän tekstin ja kuvan perusteella, minkä takia hyvää ja realistista kokonaiskuvaa voi olla vaikea muodostaa. Erityisherkkä toki havainnoi ympäristöään ja ihmisiä tarkasti ja vivahteikkaasti, mutta toisaalta meillä on myös usein varsin kehittynyt kuvittelukyky, joka saattaa päästä valloilleen, kun tapaamme kiinnostavalta vaikuttavan ihmisen virtuaalimaailmassa. Tosielämässäkin ihmisillä on taipumusta idealisoida ihmisiä, jotka heitä viehättävät, ja erityisesti netissä saattaa käydä niinkin, että päädymme luomaan toisesta ihmisestä omassa mielessämme epärealistisen viehättävän ja ihanteellisen kuvan, joka ei välttämättä vastaa todellisuutta. Toisaalta näin ei välttämättä käy, sillä kirjoittamalla tutustuessa persoonallisuuden ja vuorovaikutustyylin merkitys korostuu, kun taas ulkonäön tärkeys saattaa olla hieman pienempi kuin tosielämässä, vaikka toki netissäkin voi ihastua ulkonäköön kuvan perusteella. Joka tapauksessa itse ajattelen, että monelle erityisherkälle ystävien tai kumppaninkin löytäminen netin kautta on vaihtoehto, joka kannattaa pitää mielessä. Kaikki eivät usko ystävien tai elämänkumppanin tietoiseen ja tarkoitushakuiseen etsimiseen, mutta on hyvä muistaa, että uusien ihmisten etsiminen elämäänsä netissä ei automaattisesti tarkoita epätoivoisuutta tai sitä, että olisi tosielämässä kyvytön tutustumaan kehenkään. Nykyaikana lienee monille selvää, että netissä voi tutustua mahtaviin ihmisiin, joita ei normaalissa arkiympäristössään koskaan tapaisi. 

Erityisherkkä ihminen ja parisuhde -kirjassa korostetaan paljon sitä, että ihmisen on tärkeää olla sinut itsensä ja oman herkkyytensä kanssa, jotta voisi olla hyvässä suhteessa toisen herkän tai vähemmän herkän ihmisen kanssa. Tästä olen täysin samaa mieltä - voi olla vaikeaa ja liian pelottavaa kohdata toisessa ihmisessä jotain sellaista, mitä ei uskalla kohdata edes itsessään. Aron käsittelee mielestäni hyvin sitä, miten ihmismielellä on usein taipumusta heijastaa omia ominaisuuksiaan (varsinkin niitä, joita pitää heikkouksina) muihin ja ajatella mustavalkoisesti, joko idealisoida tai demonisoida tuntemiaan ihmisiä. Kirjassa nousee esiin myös ajatus siitä, että ei-herkkänä nähty ihminen voikin olla pohjimmiltaan hyvinkin herkkä mutta saattaa kasvatuksen ja kulttuurinsa arvojen sisäistämisen tuloksena olla tukahduttanut tai torjunut herkkyytensä. Aron käsittelee kirjan alkupuolella sukupuoliroolien ongelmallisuutta erityisesti herkkien miesten kannalta, ja tämä onkin tärkeä pointti: herkkyys ylipäätään ei ehkä ole kulttuurissamme niitä arvostetuimpia ominaisuuksia, mutta varsinkin miesten kohdalla se nähdään heikkoutena - edelleen valitettavasti esimerkiksi itkevää miestä saatetaan katsoa vähän oudosti, ja pikkupojille opetetaan, että ”tosimiehet eivät itke”. Olisi naiivia olettaa, että herkkyys näkyisi aina päälle päin, ja itsensä hyvin herkäksi kokeva ihminen saattaa harmillisen helposti ajautua aliarvioimaan muiden herkkyyttä - varsinkin, jos on kyse sellaisista ihmisistä, jotka eivät ole erityisen arkoja tai vetäytyviä. 


Kokonaisuudessaan Erityisherkkä ihminen ja parisuhde oli varsin monipuolinen ja ajatuksia herättävä lukukokemus - niinkin ajatuksia herättävä, että tämäkin postaus näyttää paisuneen aika paljon pitemmäksi kuin oli tarkoitus :D Aron mainitsee kirjassa, että erityisherkillä on taipumusta karttaa yksinkertaistuksia ja yleistyksiä, ja tämän piirteen tunnistan itsessäni hyvin vahvana, ja se pääsee usein valloilleen myös tämän tyyppisiä kirjoja lukiessani. Totta kai tiedän hyvin, että kirjoittaessa jonkinlaisia yleistyksiä on pakko tehdä, eikä joka ikistä poikkeustapausta voi ottaa huomioon, ja totta kai psykologia tieteenä ylipäätään tutkii paljolti todennäköisyyksiä, ei absoluuttisia totuuksia. Tästä huolimatta en voinut sille mitään, että tätäkin kirjaa lukiessani tuli vähän väliä ajateltua, että kylläpä erityisherkät esitetään välillä yksioikoisesti - aivan kuin olisimme kaikki samasta puusta veistettyjä, vaikka kirjassa ei tietenkään suoraan niin väitetäkään. Tätäkin kirjaa lukiessa on siis syytä pitää mielessä, että erityisherkätkin ovat melko sekalaista sakkia, jokaisen persoonallisuus on hieman erilainen kokoelma erilaisia ominaisuuksia, kokemuksia ja selviytymiskeinoja, jotka kaikki herkkyyden ohella vaikuttavat myös ihmissuhteisiin. Välillä vaikuttaa jopa siltä, että juuri erityisherkkyytensä tiedostaneet ihmiset innostuksissaan yrittävät selittää sillä ihan kaiken, mikä ei luonnollisestikaan aina ihan toimi. Erityisherkkyyttä käsittelevään kirjallisuuteen tutustuminen varmasti auttaa itsetuntemuksen kehittämisessä ja itsetunnon vahvistamisessa, mutta en kuitenkaan suosittele näkökulman rajaamista kovin kapeaksi, vaikka juuri erityisherkkyys tuntuisikin kaikkein eniten ”omalta jutulta”. Joka tapauksessa nämä ajatukset kumpuavat luultavasti pitkälti omasta änkyrästä luonteestani, oikeasti voin lämpimästi suositella kirjaa kenelle tahansa herkkyydestä, persoonallisuudesta ja ihmissuhteista kiinnostuneelle! :)

Kertokaahan mielipiteitänne, jos olette lukeneet kyseisen kirjan!

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Sosiaalinen media ja hetkessä eläminen

Liityin viime viikolla lopulta Instagramiin (jota pitkään vähän välttelin muka pinnallisuuden ja muun vastaavan vuoksi, mutta silti annoin viimein periksi uteliaisuudelle - olenhan kuitenkin niitä ihmisiä, jotka tahtovat edes jollain tavalla pysyä ajan hermolla), ja sen myötä olen taas pohdiskellut hieman sosiaalisen median suhdetta hetkessä elämiseen ja arjesta sekä juhlasta nauttimiseen. Moni tuntuu olevan sitä mieltä, että some ennen kaikkea vaikeuttaa hetkessä elämistä, ja onhan siinä varsin pätevä logiikka taustalla: jos keskittyy älypuhelimen näpräämiseen sen sijaan, että olisi todella läsnä esimerkiksi keskusteluissa kavereiden kanssa, ei tilanteesta varmastikaan saa kaikkea mahdollista irti.  Somessa on paljolti kyse jonkinasteisesta narsismista (ei tosin yleensä patologisesta sellaisesta, ja kaikissa meissähän on pieni ripaus narsistia), itsensä esittelemisestä parhaassa mahdollisessa valossa. Kun sellaisia esityksiä muista ihmisistä katselee päivittäin, saattaa käsitys normaalista arjesta pahimmillaan hämärtyä - eihän juuri kukaan näytä tai kerro kaikkea somessa, ja usein nimenomaan negatiivisemmat asiat jäävät omaan ja lähipiiriin tietoon. Totta kai monien ihmisten elämä näyttäytyy somessa aina vähän paranneltuna ja sensuroituna versiona, ja useimmat varmasti tiedostavatkin sen aivan hyvin. Siitä huolimatta vertailuilta on usein vaikeaa välttyä, jos viettää päivittäin tuntikausia somen ja ylipäätään netin maailmassa. Somessa pyöriminen koukuttaa, siitä ei ole epäilystäkään, saattaa vaikeuttaa keskittymistä, lisätä ulkonäkö- ja muita paineita sekä vaikeuttaa hetkessä elämistä.

Kuten asioissa yleensäkin, tässäkin on kuitenkin se toinen puoli, johon ennen kaikkea haluan tässä postauksessa kiinnittää huomiota. Somen ja internetin kielteisistä vaikutuksista puhutaan aivan riittävästi, mutta toisinaan tuntuu unohtuvan se, että ne eivät tietenkään ole aivan koko totuus ilmiöstä. On toki selvää, että sosiaalinen media palvelee joitain olemassa olevia tarpeita (sen lisäksi toki, että media aina myös luo tarpeita), kuten halua olla esillä, saada huomiota puoleensa ja jakaa ajatuksiaan ja tuntemuksiaan, ja itse ainakin koen, että some on monessa mielessä tuonut elämääni paljon hyvää - niin kuin varmasti monille teistäkin, muuten tuskin edes lukisitte blogeja tai käyttäisitte vaikkapa Facebookia. Somen kautta voi tutustua uusiin, samanhenkisiin ihmisiin usein jopa helpommin kuin ulkomaailmassa, ja luonnollisesti myös yhteydenpito vanhojen tuttujen kanssa on helppoa. Some inspiroi ja antaa meille tilaisuuden inspiroida, jos vain onnistumme tavalla tai toisella erottumaan joukosta. Tämä on mielestäni sekä hyvä että huono asia: on hienoa, että persoonallisuuttaan ja ajatuksiaan pääsee jakamaan, mutta toisaalta paine olla ainutlaatuinen ja erityinen voi helposti kasvaa aikamoiseksi nykyään, kun somessa ovat käytännössä kaikki, ja valinnanvaraa on loputtomasti ja informaatioähky uhkaa jatkuvasti.

Erityisesti tuon Instagramin myötä aloin kuitenkin kiinnittää huomiota myös siihen, että itse asiassa some voi parhaimmillaan jopa auttaa näkemään kauneutta arjen keskellä. En tietenkään tarkoita, että asioista ei voisi nauttia tallentamatta niitä kuviksi tai tekstiksi, mutta omalla kohdallani ainakin kokemuksista ja havainnoista kirjoittaminen ja valokuvaaminen sekä näiden tuotosten jakaminen vahvistavat avoimesti havainnoivaa mentaliteettia: koskaan ei voi tietää, mitä kiinnostavaa kulman takaa löytyy, aina pitää tai siis saa olla tavallaan valmiina taltioimaan hetkiä, joita ei halua päästää ohi. Jaettu ilo on sitä paitsi kaksinkertainen ilo, ja mielestäni tuo sanonta soveltuu jossain määrin hyvin myös sosiaaliseen mediaan - puhumattakaan siitä, miten hienoa on, jos omalla ilollaan ja havainnoillaan onnistuu vielä herättämään myönteisiä ajatuksia ja tunteita muissa ihmisissä! Tietenkään kaikki ilot eivät sovellu jaettaviksi, ja oma linjani esimerkiksi on se, että en juuri käsittele minkäänlaisia ihmissuhteita netissä julkisesti, mutta nimenomaan arjen pienten ilojen jakaminen somessa voi kyllä auttaa huomaamaan niitä ja nauttimaan niistä täysillä. Kunhan samalla kuitenkin muistaa irtaantua puhelimesta sosiaalisissa tilanteissa - kaikesta edellä sanotusta huolimatta olen edelleen sitä mieltä, että jatkuva kännykän näprääminen seurassa on yksinkertaisesti epäkohteliasta.

Sanottakoon tosin vielä loppuun se, että ainakin meikäläisellä someaktiivisuus ja -innostus ovat erittäin kausittaisia: joskus auon päätäni vaikka Facebookissa päivittäin, joskus menee viikko tai pari, etten jaa tai edes kommentoi siellä mitään. Monissa asioissa olen perinteikkään kultaisen keskitien kannattaja, ja se pätee hyvin myös tähän. En missään nimessä halua olla niitä ihmisiä, jotka kokevat todella elävänsä vain silloin, kun esittelevät elämäänsä tutuille ja tuntemattomille somessa.

Olisi kiinnostavaa kuulla, mitä te ajattelette sosiaalisen median hyvistä ja huonoista puolista!

lauantai 27. syyskuuta 2014

Muutama avain onnellisempaan elämään

Onnellisuus on hankala juttu: usein käy niin, että mitä enemmän sitä tavoittelee ja ajattelee, sitä vaikeampi sitä on saavuttaa. Kuvittelemme helposti, että onni on huippuhetkiä, vaikka realistisempi kuvaus olisikin jotain lähempänä koettua elämäntyytyväisyyttä ja sitä, että vaikka negatiivisia tunteitakin välillä tulee, annamme niiden mennä menojaan. Onnellisuus ei valitettavasti ole täysin omissa käsissämme, vaan sen perustaso määräytyy pitkälti geneettisten ominaisuuksien perusteella (niin ikävää kuin se onkin myöntää itselleen). Kuitenkin siihen voi myös vaikuttaa, joten yrityksemme eivät ole täysin turhia - ainakaan, jos osaamme kohdistaa energiamme oikeisiin asioihin. Monia hyvinvointi- ja treenipainotteisia blogeja lueskellessa on helppo päätyä siihen lopputulokseen, että onnellinen olotila on tulosta ahkerasta treenaamisesta ja terveellisestä ruokavaliosta, ja toki niillä oma vaikutuksensa onkin, mutta sen rajallisuus on hyvä muistaa. Luultavasti vielä tehokkaammin omaa hyvinvointiaan voi tukea ja lisätä seuraavilla "tekniikoilla", joiden on tutkimuksissa havaittu olevan suorassa yhteydessä koettuun onnellisuuteen:

1. Ole kiitollinen äläkä salaa sitä. Sen ilmaisemisessa monilla on varmasti oppimista - itse ainakin olen ollut pitkään melko huono aidosti ilmaisemaan kiitollisuuttani ihmisille. On helppoa livauttaa nopea "kiitos" suustaan, eikä siitäkään ikinä haittaa ole, mutta vielä hyödyllisempää voisi olla esimerkiksi kertoa jollekin läheiselle ihmiselle, miten kiitollinen on hänen antamastaan tuesta. Minun on ainakin huomattavasti vaikeampi sanoa sellaista, se tuntuu muistuvan mieleen lähinnä kriisitilanteissa, arkielämässä kiitollisuus helposti unohtuu kaiken muun alle.

2. Tee mahdollisimman usein sitä, missä olet hyvä (kunhan siitä ei ole haittaa muille). Itsetunto ja kokemus pystyvyydestä paranevat, altistut miellyttäville flow-kokemuksille ja parhaillaan vieläpä autat ja inspiroit muita omalla tavallasi.

 Autumn is so beautiful😍🍁🎃🍄

3. Vietä aikaa niiden ihmisten kanssa, joista pidät. Itsestäänselvää kai, mutta kaikki varmasti ovat törmänneet joskus siihen, miten vaikeaa toisinaan on järjestää aikaa ystäville ja muille läheisille. Joskus voi olla ihan okei tinkiä vaikkapa treeneistä, jos muuten ei ehdi ikinä viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa. Jaettu suru pienenee puoleen ja jaettu ilo kasvaa kaksinkertaiseksi, sitä en epäile hetkeäkään.

4. Auta muita. Tutkimusten mukaan antaminen buustaa onnellisuutta enemmän kuin saaminen, oli kyse sitten konkreettisista lahjoista, henkisestä tuesta tai käytännön avusta. Jotkut paheksuvat sitä, että ihminen vaikkapa tekee vapaaehtoistyötä tai lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen tehdäkseen itsensä onnellisemmaksi, mutta itse en pidä kovin pahana sitä, että käyttäytyy epäitsekkäästi itsekkäistä syistä. Jos lopputulos on kaikkien osapuolten kannalta hyvä, niin missä vika? Jonkin asteinen itsekkyys ja oman edun tavoittelu ovat ihmisille luontaisia piirteitä, mutta niistä ei onneksi tarvitse aina olla haittaa muille.

👌

5. Ota hyvästä kaikki irti.  Keskity täydelliseen hetkeen kaikilla aisteillasi ja koko mielelläsi, älä päästä sitä hurahtamaan huomaamatta ohi. Muistele myös menneisyyden parhaita hetkiä, odota tulevia mukavia juttuja.

6. Opi, tavoittele, kehitä itseäsi. Omalta mukavuusalueelta poistuminen ja uusien taitojen oppiminen voivat tuntua siinä hetkessä stressaavilta, mutta jos ne kuitenkin edistävät elämänarvojesi ja tavoitteidesi toteutumista, ne pitemmän päälle lisäävät onnellisuutta.Toivottavaa on kuitenkin määritellä itse tavoitteensa ja ponnistella sen eteen, mitä oikeasti pitää tärkeänä.

7. Huolehdi perustarpeista. Nälkäisenä ja univajeesta kärsivänä on vaikeaa olla hyvällä tuulella.

 (7) Tumblr

8. Luo elämääsi mahdollisimman usein pieniä, hyviä hetkiä. Arjen pienet, toistuvat ilot vaikuttaisivat olevan onnellisuuden kannalta olennaisempia kuin harvinaiset huippuhetket (tosin eipä niistäkään välttämättä haittaa ole). Oma periaatteeni on tehdä vähintään kerran päivässä jotain, mistä todella nautin. Sen ei tarvitse olla mitään ihmeellistä: herkullinen ateria, hyvän kirjan tai hömppälehden lukeminen, treenihetki tai lempivaatteisiin pukeutuminen riittävät aivan hyvin. Oma luonteeni tosin on sen verran huikentelevainen, että kaipaan kipeästi myös huippuhetkiä, mutta niitä ei valitettavasti voi aina ennakoida tai tietoisesti tavoitella (toisinaan korkeat odotukset vain latistavat itse tapahtuman).

Lähde: http://time.com/49947/happy-thoughts-here-are-the-things-proven-to-make-you-happier/


maanantai 15. syyskuuta 2014

Oletko sinäkin aina töissä?

Yleensä pidetään hyvänä ja terveellisenä ratkaisuna sitä, että ihminen osaa tehdä selvän eron työn/opiskelun ja vapaa-ajan välille. Paljon on puhetta siitä, miten älyllisen työn tekijöillä on tässä ongelmia: työsähköpostia kurkkaillaan helposti vielä illallakin, työasiat jäävät pyörimään päähän ja haittaavat yöuniakin. Monille kotona työskenteleville eron tekeminen on erityisen vaikeaa, kun työt voi tehdä silloin kun itselle sopii - eli vaikka keskellä yötä, jos se sattuu tuntumaan hyvältä idealta. Meillä opiskelijoilla tilanne on luonnollisesti pitkälti sama: olen kuullut ihan riittävästi tarinoita yöllisistä tenttiinluku- tai esseenkirjoitussessioista.

Itse voin myöntää olevani surkea velvollisuuksien ja vapaa-ajan erottamisessa. Minulla on tapana innostua opiskeluun liittyvistä projekteista siinä määrin, että en meinaa malttaa irtaantua niistä kotonakaan - siitä huolimatta, että olen pitkään yrittänyt tehdä kouluhommat lähinnä yliopistolla ja keskittyä kotona ihan muihin juttuihin. Tietysti on erittäin positiivista, että opiskelu kiinnostaa näin kovasti, mutta esimerkiksi intensiivisen iltatyöskentelyn jälkeen on usein vaikea rauhoittua nukkumaan, ja muutenkin aivot käyvät helposti ylikierroksilla. Pitkiä opiskelurupeamia en ole koskaan harrastanut, vaan työskentelytapani on hyvin pätkittäinen: saatan lukea yhtä kirjaa tunnin verran, pitää parin tunnin tauon, kirjoittaa sitten muutaman lauseen, etsiä välissä pari artikkelia netistä, kirjoittaa taas, lukea puolen tunnin verran ja lopulta tajuta, että päässä surraa siihen malliin, että on pakko lähteä lenkille tai joogaan. Tyylini herättää toisinaan ihmetystä, mutta minulle se sopii - sillä rajoituksella, että haluaisin osata myös ottaa ihan oikeasti rennosti, niin että psykahommat eivät koko ajan polttelisi jossain mielen perukoilla. Kyse ei varsinaisesti ole stressistä, ainakaan enimmäkseen, sillä opiskelu herättää minussa pääosin positiivisia tunteita, mutta luonnollisesti jotain vastapainoakin tarvitaan.

Aina, kun mietin, mikä olisi sopivaa vastapainoa opiskelulle, tulee vastaan eräs ongelma: hyvin monet vapaa-ajan tekemiseni liittyvät myös tavalla tai toisella oppiaineeseeni, tai ainakin olen käsittämättömän hyvä löytämään sen yhteyden melkein mistä tahansa. Paha juttu siis valita ala, joka liittyy vähän kaikkeen, mitä ihmiset tekevät, sanovat ja ajattelevat. Rakastan lukemista ja kirjoittamista, mutta kuinkas ollakaan: luen paljon nimenomaan tietokirjallisuutta ja kirjoitan blogia myös opintoihini liittyvistä aiheista! Rakastan keskusteluja mielenkiintoisten ihmisten kanssa, mutta yllättävän usein keskustelutkin kääntyvät siihen yhteen ja tiettyyn suuntaan (eikä läheskään aina minun aloitteestani). Uudelleen aloittamani jooga on mukava ja rentouttava harrastus, mutta sekin herättää kovasti ihmismieleen liittyviä kysymyksiä ja pohdintoja. Ainoastaan fyysisesti rankempi liikunta tuntuu irrottavan minut täysin kaikesta vatvomisesta ja analysoinnista - se on tullut huomattua viime aikoina erityisen tehokkaasti juoksulenkeillä upeissa järvimaisemissa.

Joskus saattaa tulla mieleen, että jos ihminen rakastaa sitä mitä tekee, hän ei edes tarvitse vapaa-aikaa. Itse en ole täysin samaa mieltä: on täysin normaalia kaivata vaihtelua ja sekä fyysistä että ennen kaikkea psyykkistä rentoutumista, sillä usein unelmatyökin kuormittaa ja saa niin sanotusti mielen käymään ylikierroksilla. Onneksi nykyään liikunnan harrastaminen on kovin trendikästä ja suosittua, sillä se on ainakin loistava keino palautua nimenomaan henkisesti kuormittavasta työstä tai opiskelusta! Itse irtaannun arjesta loistavasti myös esimerkiksi konserteissa, elokuvissa tai taidenäyttelyssä, mutta kun opiskelijan arki on yhtä paikallaan istumista, kaipaan vapaa-ajalla erityisesti liikunnallisempia aktiviteetteja. Jokaisen on tietysti tärkeintä löytää itselle sopivat tavat palautua työkuormituksesta, mutta liikunnan lisäksi esimerkiksi luonnossa liikkuminen (tai ylipäätään oleileminen), mindfulness-harjoitukset, taide- ja käsityöharrastukset sekä ajan viettäminen ystävien kanssa toimivat monilla.

Itse suosittelen erittäin lämpimästi myös pieniä työstä tai opiskelusta irtaantumisen hetkiä keskellä päivää: esimerkiksi minulla vauhti pysyy parhaiten yllä, jos välillä pidän pienen tauon kuuntelemalla lempimusiikkiani, käymällä happihyppelyllä ulkona (en aina oikein ymmärrä opiskelijoita, jotka istua kököttävät paikoillaan tunkkaisessa sisäilmassa luentojen välilläkin - itse mieluiten kävelen tai ainakin seisoskelen, istumista tulee joka tapauksessa enemmän kuin tarpeeksi), juttelemalla kavereiden kanssa jostain muusta kuin kouluasioista, tai vain keskittymällä hetkeksi hengitykseen. Ja itse asiassa nopea facebookin kurkkaus puhelimella on myös mukava keino irrottautua hetkeksi työskentelystä, vaikka en jatkuvaa puhelimen näpräystä kovin hyvällä katsokaan, ainakaan muiden seurassa. Minulla opiskelun aikatauluttaminen ei ole koskaan toiminut, mutta tällä hetkellä yritän kovasti sitoutua siihen, etten ainakaan enää iltakahdeksan jälkeen tekisi minkäänlaisia opiskeluhommia. Tavoitteena on myös työskennellä enemmän yliopistolla, mutta sen toteuttamisessa on vielä aika paljonkin parantamisen varaa, sillä liian usein ei vain tule lähdettyä, vaikka ihan hyvin tiedän, että saan siellä yleensä tehtyä hommat tehokkaammin.

Millaisia ajatuksia teillä on työn ja vapaa-ajan erottamisesta tai ylipäätään työstä/opiskelusta palautumisessa?

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Miten oppia aamuvirkuksi?

Olen toivoton torkuttaja: lukuisista yrityksistä huolimatta en vieläkään ole päässyt eroon tavasta torkuttaa joka ikinen aamu ainakin puoli tuntia (pahimmillaan jopa kaksi tuntia, jos ei ole minnekään kiire). Vihaan aamukiirettä, joten laitan aina kännykkään herätyksen parisen tuntia ennen ensimmäistäkään pakollista menoa, mikä valitettavasti mahdollistaa myös pitkän torkuttamisen - ja siitäkään huolimatta en yleensä joudu kiirehtimään, joten sekään ei motivoi nopeampaan heräämiseen. Tässä ei tietenkään olisi pakko nähdä mitään ongelmaa: jos torkuttamisesta ei aiheudu varsinaista haittaa tai kiirettä, miksi lopettaa? Pulmani on kuitenkin se, että haluaisin kovasti olla niitä ihmisiä, jotka nousevat pirteinä heti, kun sen aika on, ja hoitavat kaikki päivän hommat reippaasti pois alta jo ennen keskipäivää. Ja itse asiassa silloin harvoin, kun olen (yleensä pakon edessä) onnistunut nousemaan sängystä vaikkapa seitsemältä, minäkin saan aikaan paljon enemmän päivän aikana - ja hyvin usein myös fiilis on huomattavasti parempi! Tämä onkin pääsyy siihen, miksi aamuvirkkuus ja erityisesti torkuttamisen lopettaminen ovat jatkuvasti tavoitelistallani. Tiedän toki, että joillakin ihmisillä on vahva synnynnäinen taipumus aamu- tai iltaunisuuteen, mutta tunnen myös monia ihmisiä, jotka ovat onnistuneet aamuvirkuksi oppimisessa, joten toivoa ilmeisesti on.

Kun kerron ihmisille torkuttamis- ja aamuväsymysongelmistani, saan yleensä seuraavanlaisia vinkkejä: Mene aikaisin nukkumaan mutta älä liian aikaisin vaan vasta sitten, kun oikeasti nukuttaa. Älä syö raskaasti illalla tai juo kahvia. Sulje televisio ja tietokone hyvissä ajoin ennen nukkumaanmenoa. Meditoi tai venyttele. Ulkoile enemmän. Sijoita herätyskello mahdollisimman kauas sängystä. Syö niin ihana aamupala, että odotat jo illalla pääseväsi käsiksi siihen. Juo paljon vettä ja aamukahvi. Herää joka aamu samaan aikaan, myös vapaapäivinä ja vaikka väsyttäisi. Suunnittele jotain mukavaa tekemistä aamuksi.

 Morning

Olen kokeillut edellä mainituista kaikkea muuta paitsi aamukahvia, sillä en kerta kaikkiaan pidä kahvista. Ongelmani ei yleensä ole siinä, että valvoisin myöhään: itse asiassa en ole erityisen iltavirkku vaan kuukahdan helposti viimeistään puolilta öin. En harrasta yödataamista tai juuri television katseluakaan, vaan luen perinteistä kirjaa tai lehteä joka ilta ennen nukkumaanmenoa. En harrasta raskasta liikuntaa myöhään illalla, en juo kofeiinipitoisia juomia, en tee stressaavia hommia. Kännykkäni yöpyy jatkuvasti paikassa, johon en ylety sängystä vaan joudun nousemaan ylös herätyksen soidessa - mutta se ei estä painamasta torkkua, nappaamasta kännykkää mukaan ja palaamasta peiton alle. Aamupalan syön joka ikinen päivä, muuten en pääse käyntiin ollenkaan. En myöskään koskaan nuku iltapäivään asti vaan herään useimpina päivinä suunnilleen samaan aikaan: kello soi yleensä puoli kahdeksalta tai kahdeksalta, torkuttamisen jälkeen nousen ylös ehkä puoli yhdeksältä tai yhdeksältä. Se tunti tuntuu täysin hukkaan heitetyltä, sillä koen pientä morkkista torkuttamisesta lähes päivittäin, puhumattakaan siitä, miten se selvästi lisää aamuväsymystä ainakin omalla kohdallani.

Vaikuttaisi siltä, että minulle ainoa keino herätä aikaisin ja torkuttamatta on sopia pakollisia menoja aamuvarhaiselle. Kun kouluaikoina jouduin heräämään kouluun kahdeksaksi lähes joka aamu, pääsin kyllä hereille, vaikka väsyttikin. Nykyään aikatauluni on valitettavasti varsin iltapäiväpainotteinen, minulla on erittäin harvoin esimerkiksi opiskeluun liittyviä menoja aamupäivällä. Jos lupaan itselleni lähteä aamulenkille tai salille, sorrun tavalliseen tapaan torkuttamiseen, sillä ajattelen, että ihan hyvin sinne joutaa tunnin pari myöhemminkin. Kavereiden tapaaminen vaikka aamiaisen merkeissä voisi olla hyvä idea, mutta epäilen vahvasti, että ainakaan Tampereen kaverini eivät hirveästi innostu ajatuksesta. Yhden pelastuksen voisivat tuoda aamuiset joogatunnit, vaikkei niitä joka päivä olisikaan: viime viikolla onnistuin raahautumaan joogaan "jo" kymmeneksi aamulla, ja se oli ehdottomasti hyvä aloitus päivälle. Mutta miten onnistuisin sopimaan itseni kanssa, että todella nousen ajoissa ja lähden jonnekin, missä minun ei ole sataprosenttisen pakko olla? Illalla usein päätän vakaasti, että näin tulee tapahtumaan, mutta aamulla, silloin kun pitäisi tehdä valinta olla torkuttamatta, tahdonvoima tuntuu olevan täysin kadoksissa. Miten sitten toimisi se, että päätän tehdä jotain oikein mukavaa heti aamulla? Vaihtoehdot ovat tosin hieman rajallisia (esimerkiksi elokuviin, konserttiin tai ravintolaillalliselle lähteminen on hieman vaikeaa aamuvarhaisella), mutta ajattelin kokeilla joskus vaikkapa sitä, että lähtisinkin aamuteelle johonkin mukavaan kahvilaan.

Oletteko te aamu- vai iltaunisia? Olisiko jollain vinkkejä aamuheräämisten helpottamiseksi?

torstai 28. elokuuta 2014

Hyväksymisestä ja omistautumisesta

Oletko sinäkin joskus ajatellut, että jos et ole onnellinen, sinussa on jotain vialla? Oletko yrittänyt päästä eroon negatiivisista tunteista saavuttaaksesi paremman elämän? Pyritkö kontrolloimaan negatiivisia ajatuksiasi ja tunteitasi ja korvaamaan ne positiivisemmilla? Uskon vahvasti, että ainakin jotain näistä olet kokeillut - minäkin olen, varsinkin ensimmäinen on melkeinpä erikoisalaani. Luin äsken Russ Harrisin kirjan Onnellisuusansa: Elinvoimaa hyväksymisen ja omistautumisen avulla, joka käsittelee nimenomaan sitä, miksi edellä kuvatut toimintatavat eivät toimi (minkä moni on omakohtaisesti varmasti huomannut). Kirja esittelee hieman self help -tyyliin hyväksymis- ja omistautumisterapian eli HOTin menetelmää, jota voidaan soveltaa esimerkiksi ahdistukseen, masennukseen ja moniin muihin tavallisiin mielen pulmiin. Aihepiiri oli minulle jo jossain määrin tuttu, mutta tämä perusteellinen kirja tarjosi silti paljon uusia oivalluksia ja vahvisti olemassaolevaa tietopohjaa - ja olenpa lukukokemuksen jälkeen koittanut omaksua omaankin elämääni kirjassa kuvattuja mindfulness-henkisiä harjoituksia, jotka kyllä tuntuvat toimivan.

Hyväksymis- ja omistautumisterapian lähtökohta on, että yritykset kontrolloida ajatuksia ja tunteita ovat tuhoon tuomittuja: mitä enemmän yritämme vältellä ja tukahduttaa epämiellyttäviä tuntemuksia ja mielikuvia, sitä tiukemman otteen ne saavat meistä. Välttely, itsen moittiminen, tunteiden turruttaminen tai niitä vastaan hyökkääminen esimerkiksi yltiöpositiivisten hokemien avulla saattavat tehota hetkeksi, mutta kammoksutuilla tunteilla ja ajatuksilla on tapana tulla takaisin - ja mitä enemmän taistelemme päämme tuottamia sisältöjä vastaan, sitä enemmän lopulta kärsimme. Kontrolliyritykset saavat meidät tuntemaan itsemme typeriksi, heikoiksi tai vajavaisiksi, koska tunteet, joista pyrimme eroon, eivät suostu katoamaan noin vain. Lisäksi monet hetkellisesti toimivat kontrollikeinot heikentävät elämänlaatuamme pitkällä aikavälillä - lienee sanomattakin selvää, että esimerkiksi todellisuuden pakeneminen päihteiden avulla kuuluu tähän kategoriaan.

HOT:in lähestymistavassa on kuusi periaatetta, jotka auttavat käsittelemään toimivalla tavalla epämiellyttäviä ajatuksia ja tunteita sekä luomaan merkityksellistä sisältöä elämään. Periaatteet ovat ajatusten eriyttäminen, tunteiden laajentaminen, yhteys nykyhetkeen, tarkkailijaminän käyttöönotto, arvojen kirkastaminen sekä niiden mukaisiin tekoihin omistautuminen.

Eriyttämisen avulla on tarkoitus pyrkiä vähentämään kognitiivista sulautumista eli sitä, että pidämme ajatuksiamme objektiivisesti tosina, jolloin saatamme ajatella, että meidän on toimittava niiden mukaan ja että niillä väistämättä on meihin suuri vaikutus. Eriyttämisellä tarkoitetaan ajatusten havainnoimista ja tunnistamista arvioimatta niitä positiivisiksi tai negatiivisiksi, jolloin emme koe ajatuksia uhkaavina tai käskevinä vaan voimme arvioida, onko niistä meille hyötyä, vai päästämmekö ne vain menemään takertumatta niihin. Tunteiden laajentamisessa on kyse varsin samantyyppisestä suhtautumisesta: tavoitteena on havainnoida tunnetta, erityisesti sitä miltä se tuntuu kehossa, hengittää ja antaa tunteen olla, vaikka se olisi epämiellyttävä. Tietoisesti tässä hetkessä eläminen ja oman mielen toiminnan neutraali tarkkaileminen ovat toivottavasti vahvasti läsnä sekä eriyttämisessä että laajentamisessa, ja lisäksi niitä suositellaan harjoittelemaan kaikenlaisissa tilanteissa, sillä esimerkiksi miellyttävästä tekemisestä tai kokemuksesta kannattaa ottaa kaikki irti keskittymällä siihen täysillä - ja intensiivisen flow-kokemuksen keskellä ihminen kokee yleensä voivansa hyvin ja olevansa hetken vapaa mielen myllerryksestä.



HOT-periaatteiden mukaan onnellisuus ja elämän mielekkyys muodostuvat siitä, että tiedämme, mikä meille on elämässä tärkeintä, ja omistaudumme elämään sen mukaisesti - vaikka se ei ole aina helppoa tai miellyttävääkään lyhyellä aikavälillä. Arvot ovat syvimpiä toiveitamme siitä, kuinka haluamme elää, mihin käyttää aikamme ja miten olla suhteessa meitä ympäröivään maailmaan ja ihmisiin. Ne ovat tärkeimpiä periaatteitamme, jotka voivat ohjata meitä ja motivoida elämäämme. Arvot eivät ole saavutettavissa olevia tavoitteita vaan perusajatuksia tavoitteiden taustalla - jos arvo on esimerkiksi muiden ihmisten auttaminen, tavoitteena voi olla vaikkapa vapaaehtoistyön aloittaminen. Parhaat tavoitteet ovatkin nimenomaan arvojemme mukaisia. Useimmilla meistä on moneen eri elämänalueeseen liittyviä arvoja: ihmissuhteisiin, työhön, henkilökohtaiseen kasvuun, harrastuksiin, henkisyyteen, yhteisöllisyyteen, luontoon ja terveyteen esimerkiksi. Monilla kuitenkin jotkut tietyt arvoalueet saattavat korostua, mikä on hyvä tiedostaa ja hyväksyä - jos vaikkapa henkisyys ei tunnu omalta jutulta, siitä ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa tai kokea, ettei elämä voi olla merkityksellistä ilman sitä elämän osa-aluetta.

Kirjassa on paljon käytännöllisiä harjoituksia, joiden avulla hyväksymistä ja omistautumista voi ujuttaa omaan elämään ja kokeilla, toimiiko se itsellä. Harjoitukset ovat hyvin mindfulness-henkisiä ja usein myös rentouttavia, mutta kirjassa korostetaan moneen otteeseen, että HOT-menetelmät eivät ole pääasiallisesti rentoutusmenetelmiä - rentoutuminen ja negatiivisten ajatusten ja tunteiden lievittyminen voi olla iloinen sivuvaikutus, mutta tärkeimpänä tarkoituksena on oppia tulemaan toimeen oman mielen sisältöjen kanssa kamppailematta jatkuvasti niitä vastaan. Tämä ajatus iskee minuun täysillä, sillä olen alkanut viime aikoina suhtautua yhä epäilevämmin siihen positiivisen ajattelun paatokseen, mikä nykyään tursuaa joka tuutista. Epämiellyttävät tunteet ja ajatukset ovat erottamaton osa ihmiselämää, enkä pidä niiden välttelyä ja tukahduttamista pitemmän päälle järkevänä ratkaisuna lainkaan. Jos tavoitteemme on pyrkiä ajattelemaan koko ajan positiivisemmin, koemme helposti epäonnistuneemme, jos se meneekin jatkuvasti mönkään, ja saatamme päätyä soimaamaan itseämme siitä, miten surkeita olemme, kun emme pysty näkemään kaikkea vaaleanpunaisten lasien läpi. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että jossain määrin positiivisuuteen pyrkiminen on lähinnä vaikeuttanut elämääni juuri edellä mainituista syistä - niinpä ajattelin keskittyä tulevaisuudessa enemmän ennen kaikkea hyväksymisen harjoitteluun ja omien arvojeni mukaiseen toimintaan :)

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Onnellisuuden esteistä

Kirjajutuilla jatketaan, mutta minkäs teet, kun lukeminen on niin tehokas tapa herätellä ajatuksia, jos niitä ei meinaa muuten riittää. Lukaisin (nimenomaan lukaisin, sillä kyseessä on harvinaisen kevytlukuinen teos) eilen Markku Ojasen viime vuonna ilmestyneen kirjan nimeltä Murra onnellisuuden esteet. Olin jo aiemmin hieman hymyillyt kirjan mahtipontiselle ja varsin self help -henkiselle nimelle, mutta koska olin kuitenkin kuullut paljon myönteistä Ojasesta onnellisuuden ja hyvinvoinnin tutkijana ja niistä kirjoittajana, päätin antaa kirjalle mahdollisuuden. Ja kyllä, tämä oli juuri sitä, mitä nimen ja kannen perusteella odotin: kepeää, idealistista ja hieman yksinkertaistavaa self help -kirjallisuutta. Suoraan sanottuna olisin kaivannut jotain hieman syvällisempää, sillä valitettavasti tämä kirja ei tarjonnut minulle juuri mitään uutta - tosin itse asiasisältöä en voi lähteä kritisoimaan, sillä lähes koko ajan lukiessa oli sellainen fiilis, että totta kai tämä menee juuri näin.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti siitä, miksi emme kykene olemaan onnellisia, vaikka näennäisesti suurin osa meistä elää keskellä hyvinvointia. Ojanen esittelee pitkän listan erilaisia "onnenvarkaita", tuntemuksia ja ajattelutapoja, jotka ryöväävät meiltä onnen tunteen tai estävät meitä saavuttamasta sitä koskaan. Näitä onnenvarkaita ovat esimerkiksi ongelmien loputon märehtiminen, materialismi, yksinäisyys, katkeruus ja kateus. Jokainen luku päättyy myös ehdotukseen siitä, miten kunkin ongelman voisi ratkaista - tosin osa ratkaisuehdotuksista ei vaikuttanut kovin konkreettisilta: asennemuutokseen on toki helppoa rohkaista, mutta sen toteuttaminen käytännössä onkin hieman vaikeampi juttu, ja siihen tämä teos ei tarjoa kovinkaan perusteellisia neuvoja. Ehkä eniten pidin kirjassa kuitenkin siitä, että se ei tyrkytä positiivista ajattelua - itse asiassa Ojanen toteaa, että pakkomielteinen onnen tavoittelu lähinnä estää meitä olemasta tyytyväisiä elämäämme. Tämä ajatus kolahti minuun, sillä olen itsekin taipuvainen ärsyyntymään positiivisen ajattelun tuputtamisesta ratkaisuksi ongelmaan kuin ongelmaan.

 

Vaikka Murra onnellisuuden esteet ei varsinaisesti tarjonnut minulle täysin uusia oivalluksia, se oli loppujen lopuksi melko mukava lukukokemus. Pidin kovasti Ojasen maanläheisestä tyylistä: tässä ei turhia kaunisteltu tai lässytetty vaan esimerkiksi todettiin suoraan, että elämä ei ole reilua, ja negatiiviset tunteet ovat monissa tilanteissa täysin oikeutettuja. Suoria ja yksinkertaisia kehotuksiakin löytyi yllättävän paljon, vai mitä sanotte seuraavista:

Jätä minuutesi pohdiskelu rauhaan. Älä tee itsesi kehittämisestä pakonomaista tavoitetta. Sinun ei tarvitse olla jatkuvasti ajan hermolla. Tyydy hyvään ja yksinkertaiseen, sillä täydellisyyttä ei ole. Älä provosoidu pikkuasioista. Muista, että katkeruus ja koston ajatukset tuhoavat elämäsi.

Itse helposti hiukan ärsyynnyn siitä, jos joku sanoo minulle suoraan, miten tulisi toimia, joten tällaiset ohjeet herättivät minussa hieman hilpeyttä - siitä huolimatta, että ne ovat oikein mainioita ohjeita. Virkistävää joka tapauksessa, että kirjoittaja ei kerrankin tyydy vain toteamaan vaan myös neuvomaan, piti lukija siitä tai ei. Hiukan ristiriitaiselta tosin tuntui se, että kirjan takakansitekstissä väitetään, että "onnellisuus on taito, joka on opeteltavissa", kun kuitenkin heti ensimmäisillä sivuilla todetaan, että geneettiset tekijät määrittävät onnellisuuden tason jopa 40-80-prosenttisesti. Sitä tosin jäin miettimään, että mitenkäs sitten geenien ja ympäristön yhteisvaikutus - joissakin muissa asiayhteyksissä (esimerkiksi masennuksen kohdalla) nimittäin jokin tietyn geenin muoto voi epäsuotuisissa olosuhteissa altistaa psyykkisille ongelmille mutta ihanteellisissa olosuhteissa mahdollistaa jopa keskimääräistä paremman kehityksen. "Onnellisuusgeeniä" tai -geenejä ei ole tiettävästi löytynyt, joten olen monesti jäänyt pohtimaan, liittyykö onnellisuuden periytyvyys ennen kaikkea joidenkin muiden psykologisten ominaisuuksien, kuten tietynlaisten temperamenttipiirteiden periytyvyyteen. Jos joku sattuisi tietämään asiasta enemmän, voisi valistaa minuakin :) Joka tapauksessa onnellisuus ei ehkä ole täysin omissa käsissämme, mutta toki siihen voi jonkin verran omilla valinnoilla ja elämänasenteella vaikuttamaan - ja lienee viisaampaa keskittyä muuttamaan sitä, mitä ylipäätään on mahdollista muuttaa, kuin unohtua murehtimaan asioita, joille ei kerta kaikkiaan mahda mitään.

Ai niin, ja vielä sananen yksinäisyydestä, jota tässäkin kirjassa sivuttiin yhtenä onnellisuuden esteenä. Kyllä harmitti, että taas kerran yksinäisyyttä käsiteltiin vain sosiaalisena yksinäisyytenä (eli läheisten kontaktien puutteena tai vähäisyytenä) - entäs sitten sisäänrakennettu tai ainakin melko kestävä ja vaikeasti selätettävä yksinäisyyden ja erillisyyden tunne, joka voi kalvaa ihmistä silloinkin, kun hyviä ystäviä ja läheisiä perheenjäseniä löytyy? Emotionaalisesta yksinäisyydestä on ilmeisesti valitettavan vähän tutkimustietoakin, ja juuri tämä aihealue minua sattuu (esimerkiksi omakohtaisista syistä) kovasti kiehtomaan. En tarkoita vähätellä sosiaalista yksinäisyyttä, joka todellakin on ikävä ja yleinen ongelma, mutta ikävää on myös olettaa, että ihminen ei voisi kokea yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta silloinkin, kun sitä ei päälle päin uskoisi. 

Mikä tekee teidät onnelliseksi tai onnettomaksi juuri nyt?