Erityisherkkä nuori

Tällä viikolla muistot omilta yläaste- ja lukioajoilta olivat harvinaisen pinnalla, kun huomasin, että oli jälleen penkkarien ja vanhojentanssien aika, ja monien (syystä) hehkuttamaa norjalaista nuortensarja Skamia tuli myös katsottua melko intensiivisesti. Erityisesti Skam on herättänyt minussa hieman haikeita (mutta toisaalta ehkä vähän helpottuneitakin) fiiliksiä: eipä nimittäin ollut oma teini-ikäni tuollaista, ei sinne päinkään. Aika lailla kaikillahan on varsinkin yläastevuosina vaikeaa ja rankkaa, mutta tietenkään kaikki teinitkään eivät ole samasta puusta veistettyjä, vaikka teini-iän jo aikoja sitten ohittaneille yleistäminen tuntuu olevan niin houkuttelevaa.

Herkkyyttä, ujoutta tai arkuutta on viime vuosina tullut pohdittua jos jonkinlaisista näkökulmista, joista monet ovat olleet esillä täällä blogissakin. Juuri nyt olen miettinyt paljon sitä, miten herkkyys ja arkuus vaikuttavat ihmiseen nuoruusiässä, jolloin eletään keskeistä muutosvaihetta, koetaan asioita ensimmäistä kertaa ja kaikki muutenkin tuntuu hirveän suurelta ja merkittävältä. Tunneherkkyys voi totta kai tehdä muutenkin myrskyisästä elämänvaiheesta "tavallista" hankalampaa (tiedättehän, inhoan yleistämistä ja asioiden määrittelyä normaaleiksi...), mutta toisaalta herkkä nuori saattaa myös arkailla uusien asioiden kokeilemista ja suojella itseään enemmän kuin olisi tarpeenkaan.

Itse olin teini-ikäisenä ennen kaikkea ujo, älyllisyyttä ja taiteellisuutta "pinnallisten" asioiden sijasta painottava ja luovuuteen arkitodellisuutta pakeneva tyttö. Joissain asioissa olin kai tyypillinen teini: mielipiteeni olivat vahvoja ja ehdottomia, äidin kanssa oli kränää, vanhempien kanssa liikkuminen kaupungilla nolotti ja halu samastua johonkin vertaisryhmään oli kova. Vielä aikuisiälläkin olen kuitenkin änkyröinyt hirveästi sitä vastaan, mitä kehityspsykologian oppikirjoissa kerrotaan nuoruusiästä: tiedättehän, "kavereista tulee tärkeämpiä kuin oma perhe, vapaa-aikaa vietetään isoissa porukoissa, joissa on sekä tyttöjä että poikia, muodostetaan ensimmäisiä seurustelusuhteita, kokeillaan päihteitä...". Totta kai tiedän, että nämä ovat vain yleistyksiä, mutta niitä lukiessa tulee silti joskus mietittyä, mikä itsessä on vikana, kun omat kokemukset eivät sovi tähän muottiin. 

Kuten tässä postauksessa kerroinkin, en ole koskaan kuulunut kaveriporukkaan. Teini-iässä minulla oli muutama hyvä kaveri, joita näin koulun ulkopuolellakin, mutta siitä huolimatta vietin suurimman osan vapaa-ajastani yksin tai vanhempieni kanssa. Olin krooninen haaveilija ja sivustaseuraaja:  salaa kadehdin rohkeita nuoria, jotka suvereenisti tutustuivat uusiin tyyppeihin, olivat aloitteellisia ihastustensa suhteen ja hengailivat koulun käytävillä isoissa porukoissa, mutta itse en varmaan koko yläasteen aikana oma-aloitteisesti puhunut yhdellekään uudelle ihmiselle. Haaveilin läheisistä ystävistä ja varovaisesti poikaystävästäkin (tosin vakavia ihastuksia minulla ei kuitenkaan koskaan oikein ollut), mutta olin liian arka ja pelokas ottamaan askeltakaan unelmieni suuntaan. Oli - ja on - helpompaa seurata sivusta kuin heittäytyä, paljastaa aidosti muille kuka on ja mitä toivoo. 

Omien havaintojeni mukaan monet herkät nuoret uppoutuvat mielellään mielikuvitusmaailmoihin, kuten tarinoihin, taiteeseen, musiikkiin tai vähintäänkin filosofisiin pohdintoihin. Minulle kaikki nämä olivat suorastaan elinehto yläaste- ja lukioaikoina. Määritin itseäni ennen kaikkea "sivistyneisyyteni", taideharrastusteni, musiikki- ja kirjamakuni kautta - ja tarinoiden kautta pääsin kokemaan voimakkaita elämyksiä ja sellaisia asioita, joihin uskallukseni ei tosielämässä riittänyt. Tietenkään luovuuteen uppoutuminen ei ollut pelkästään todellisuuden pakoilua - se oli myös keino löytää samastumispintaa toisten vähänkään samankaltaisten kanssa, käsitellä omia pakahduttavia tunteita ja tuoda hiljaisella tavalla esiin tärkeältä tuntuvia ajatuksia. Itse asiassa monet parhaista muistoistani noilta ajoilta liittyvät nimenomaan silloin fanittamiini bändeihin ja rakastamiini tarinoihin. 

Tietysti muistot menneistä elämänvaiheista ovat aina värittyneitä, mutta näin jälki"viisaudella" koen, että minulle herkkyys oli teini-iässä ennen kaikkea arkuutena ilmenevä taakka  (joka tosin onneksi myöhemmin on tarjonnut myös paljon iloa elämään). Tietenkään ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa kokea ja elää nuoruuttaan, eikä jossittelusta, katumisesta tai menneiden perään haikailusta ole mitään hyötyä, mutta silti joskus toivon, että olisin ollut teininä rohkeampi. Harvoin olen kokenut itseäni yhtä ulkopuoliseksi kuin kuunnellessani ikätovereiden muistelua "kaikille tutuista" teinisekoiluista ja -ihastuksista, kun itse on seurannut niitä vain sivusta. 

Jos on ikäisekseen kokematon esimerkiksi ihmissuhteissa ja työelämässä, on hyvin helppoa kokea olevansa hidas tai viallinen ja elävänsä väärässä tahdissa muiden kanssa. Tietysti hieman eri tahtiin elämisessä ei ole mitään vikaa, eikä missään määritellä, mihin mennessä pitäisi vaikkapa seurustella ensimmäistä kertaa. Omasta kokemuksesta voin kuitenkin kertoa, että vaikka olisi (ainakin enimmäkseen) sinut itsensä kanssa, muiden suhtautuminen vaikkapa vähäisempään kokemukseen ihmissuhteissa vaihtelee laidasta laitaan. 

Aina, kun kohtaan herkän oloisia nuoria, jotka ovat arkoja, pelokkaita ja hukassa itsensä kanssa, minun tekisi mieli sanoa, että hekään eivät ole yksin eivätkä vääränlaisia - ja että se sama ominaisuus, joka voi hetkittäin tuntua kiroukselta, on hyvin hoidettuna myös kaunis lahja. Että jokaisella on oikeus olla oma itsensä, vaikka ei sopisi tiettyyn muottiin. Ketään en halua väkisin kannustaa tekemään jotain, mikä tuntuu liian ylivoimaiselta, mutta toisaalta en toivoisi herkälle nuorelle (tai aikuisellekaan!) mitään muuta niin paljon kuin rohkeutta avautua maailmalle, uusille upeille kokemuksille ja ihmisille. Onneksi rohkeuden, ilon, avoimuuden ja herkkyyden hyvien puolien vaaliminen ei kuitenkaan missään elämänvaiheessa ole liian myöhäistä.

Millaisia ajatuksia aihe herättää? Olisi mielenkiintoista kuulla myös kuulla teidän nuoruusmuistojanne :)