Kun melkein unohtaa hengittää

Tämä ei ole ollut helppo viikko. Pikemminkin sellainen, kun hetkittäin meinaa iskeä selittämätön paniikki tulevaisuudesta, ja loput hetket menevät lähinnä siihen, että elän mukana muruseni murheissa ja poden huonoa omaatuntoa siitä, että välillä intoudun ahdistumaan omista pikku huolistani, jotka ovat isommassa mittakaavassa aika mitättömiä ja ratkaistavissa olevia. Henkiselle ensiapupakille on ollut tarvetta: jännä juttu, mutta joskus sitä joutuu vähän muistuttelemaan itseään siitä, että hengittääkin pitäisi, ja syödä oikeaa ruokaa. Harmi vaan, ettei se ruokakaan maistu paljon miltään, kun on kaiken lisäksi ollut koko viikon hirveässä räkätaudissa. Että teeppä siinä sitten hengitysharjoituksia, kun on nenä tukossa ja yskittää koko ajan (tänään alkoi jo tuntua vähän siltä, että on tässä surkeudessa jotain koomistakin omalla tavallaan). Onneksi tänään on jo ollut hieman helpompaa, ja kun astuu ovesta ulos, maailma näyttää juuri nyt aika kauniilta kaikesta huolimatta.

Maanantaina aloitan joululoman ja suuntaan kotikotiini pohjoiseen. Joulufiilis on edelleen hukkateillä, vaikka on sitä yritetty houkutella esiin suklaalla, glögillä, joululauluilla, -leffoilla ja kynttilöillä. Ehkä se sieltä vielä tulee, on tullut aina ennenkin, jopa sinä jouluna muutamia vuosia sitten, kun oli vaikeaa nähdä elämässä valoa. Oikeastaan minulla on pienestä pitäen ollut jouluisin paitsi turvallinen ja lämmin olo, myös jollain hassulla tavalla haikea tunnelma - lapsuuden pitkinä joululomina minun oli usein vaikea saada unta öisin, kun mietin pääni puhki elämän ja kuoleman  kysymyksiä, ehkä elämän tarkoitusta. Se saattoi tuntua ahdistavalta, mutta kun nousi sängystä ja hipsi keittiöön yöpalalle, saattoi törmätä yhtä lailla unettomaan äitiin, juoda hänen kanssaan teetä ja syödä suklaata keskellä vuoden pimeimpiä öitä. Kun valvoo, suree tai murehtii jonkun kanssa, on helpompi myös muistaa hengittää.