Havaintoja pyhyydestä

En ole uskonnollinen tai omasta mielestäni edes kovin henkinen ihminen - tai ehkä sittenkin jossain määrin, sillä olen aina ollut hyvin kiinnostunut uskonnoista ja eritoten siitä, mistä uskonnollisissa tai henkisissä kokemuksissa on kyse. Olen jopa kadehtinut ihmisiä, jotka ovat kokeneet jotain "yliluonnollista" tai "pyhää", miten näitä käsitteitä nyt haluaakaan käyttää, sillä itse en voi kuvitellakaan, miltä joidenkin kuvailema tunne jonkin korkeamman voiman läsnäolosta tuntuu. Toisinaan olen kuitenkin törmännyt ajatukseen, että pyhyyden tunteen ei välttämättä ole pakko liittyä minkään sortin jumalaan tai muuhun henkimaailman olentoon, vaan samantyyppisiä tuntemuksia voi kokea myös esimerkiksi luonnon tai taiteen äärellä. En väitä, että kyse olisi samasta asiasta, varmasti moni uskova osaa paremmin kuvailla, mitä eroa on pyhyyden ja arkisemman haltioitumisen kokemuksilla. Tällaiset kokemukset vaikuttaisivat kuitenkin olevan monille ihmisille tärkeitä ilon, lohdun ja mielekkyyden tuojia arjen ja juhlan keskellä, ja siksipä aloinkin miettiä, mitä pyhyys minulle, tapauskonnottomalle tieteellisen maailmankuvan vangille mutta uteliaalle romantikolle, voisi olla. 

(Tosin mainittakoon vielä se, että pyhä on ylipäätään hirveän kiinnostava ja moniulotteinen käsite: uskontotieteen kirjallisuudessa se määritellään tietyillä tavoin, mutta toisaalta yksittäiset ihmiset saattavat kokea sen hieman eri tavalla värittyneenä. Lisäksi meikäläistä hämmentää kovasti se, miten pyhyys suhtautuu estetiikasta tuttuun ylevän käsitteeseen, johon myös liittyy oman pienuuden kokemusta jonkin itseä suuremman ja kunnioitusta herättävän äärellä. Itse en miellä pyhää tiukasti uskonnollisena vaan enemmänkin yleisinhimillisenä, lähestulkoon esteettisenä käsitteenä, ja toivon, että myös uskova lukija pitäisi sen mielessään tätä lukiessa, tarkoitukseni ei ole loukata kenenkään vakaumuksia.)

Oli miten oli, minulle pyhyys on:

Tähtitaivaassa ja siinä tunteessa, missä sekoittuu oman mitättömyyden tunnustaminen ja sen ymmärtäminen, että on on osa valtavaa kokonaisuutta, jota ei voi millään ymmärtää täysin.

Ihmisten (varsinkin yllättävässä) myötätunnossa.

Hiljaisessa metsässä keväällä ja syksyllä, kun muutos on käsillä ja elämän ikuinen kiertokulku silmin nähtävissä.

Myrskyävässä meressä.

Rakkaan ihmisen kosketuksessa ja katseessa, jossa näkee pelkkää hyvää.

Universaaleissa tarinoissa ja myyteissä, jotka eivät ehkä ole objektiivisesti totta, mutta jotka puhuttelevat ihmisiä kaikkialla kaikkina aikoina ja jotka ovat toimivia vertauskuvia sisäisille ja sosiaalisille kokemuksillemme. 

Musiikissa ja taiteessa (parhaimmillaan).

Vanhoissa kirkoissa, joissa ihmiset ovat vuosisatojen saatossa tunteneet jotain selittämätöntä, saaneet lohtua ja edes hetkellisen tunteen siitä, että ehkä tässä kaikessa onkin jotain järkeä, ja ennen kaikkea olleet osa sitä yhteisöllistä jatkumoa, joka on tehnyt paikasta heille pyhän.

Siinä kun katsoo fossiilia tai tuhansia vuosia vanhaa arkeologista löytöä ja tajuaa miten vanha se on, ja miten nuori koko nykyinen kulttuurimme on siihen verrattuna (myös siinä, kun miettii kivien ikää).

Matematiikan kauneudessa ja säännönmukaisuudessa (vaikken siitä juuri mitään oikeasti ymmärräkään).

Luonnossa ja siinä, miten se toimii omien lakiensa mukaan vailla varsinaista päämäärää. 

Siis kaikenlaisissa ihmeellisissä hetkissä, joita maailma saattaa eteemme heittää, ja asioissa, joita haluaisi ymmärtää mutta joihin joko oma kapasiteetti ei riitä tai joihin ei ole (ainakaan vielä) vastausta olemassa. Eri asia sitten onkin, mitä asioita itse kukin pitää pyhinä, tärkeimpinä arvoina ja periaatteina, ja niihin en tällä kertaa ajatellut kajota lainkaan. 

Mitä pyhyys teille merkitsee ja millainen rooli sillä on elämässänne? Millaisia ajatuksia teillä ylipäätään herää aiheesta?