lauantai 2. elokuuta 2014

Diagnooseista ja muista lokeroista

Minä olen aina kavahtanut lokerointia: jo pienenä ärsyynnyin kovasti siitä, jos vieraat tai tutummatkin aikuiset yrittivät selittää käyttäytymistäni sillä, että olin esimerkiksi ujo, arka, herkkä tai syvällinen. Koin ja koen edelleen, että yhdellä piirteellä on useimmissa tilanteissa melko vaikea selittää käyttäytymistä – tilanteessa toimimiseen kun vaikuttavat myös ihmisen muut persoonallisuuden puolet sekä luonnollisesti erilaiset tilannetekijät. Myöhemmin olen löytänyt itseni pohtimasta, olenko introvertti vaiko ekstrovertti, ja on ollut hieman hämmentävääkin huomata, etten sovi täydellisesti kumpaankaan lokeroon. Mitään yllättäväähän siinä ei pitäisi olla, sillä suurin osa ihmisistä sijoittuu jonnekin näiden kahden ääripään välimaastoon. Tämä pätee muissakin ominaisuuksissa, niin henkisissä kuin fyysisissäkin (eihän ihmisiä voi vaikkapa järkevästi luokitella lyhyisiin ja pitkiin – rajan vetäminen johonkin tiettyyn kohtaan tuntuisi melko absurdilta!), onhan useimpien ominaisuuksien havaittu noudattavan normaalijakaumaa. Siitä huolimatta maailmamme pursuaa erilaisia lokeroita, ja moni meistä tuntuu kokevan tarvetta lokeroida itsensä tavalla tai toisella.

Moni psykologiasta innostunut tekee innoissaan erilaisia nettitestejä selvittääkseen, mitä persoonallisuustyyppiä edustaa, ja introvertti-ekstrovertti-jaottelukin tuntuu herättävän paljon ajatuksia ja kiinnostusta. Melko muinaiset persoonallisuusluokittelut ja kaiken maailman enneagrammit  (ja horoskoopit) näyttävät elävän ja voivan hyvin ainakin maallikkojen keskuudessa, sillä meillä tuntuu olevan tarvetta kaoottisen maailman ja kaoottisen itsemme järkeistämiseen, selkeän kokonaiskuvan luomiseen. Toki luokittelu on jossain määrin tarpeellistakin: jos käsittelisimme kaikkea aisteihimme vyöryvää informaatiota lokeroimatta, emme luultavasti saisi siitä mitään tolkkua. 

Luokittelu tuntuu siis varsin luonnolliselta ja normaalilta, usein suorastaan automaattiselta. Kaikenkarvaiset nettitestit vaikuttavat melko viattomalta ajanvietteeltä, mutta kannattaa muistaa, että myös kaikenlaiset lääketieteelliset diagnoosit ovat samantyyppisiä luokitteluja. Niillä kuitenkin usein on suuri vaikutus ihmisen elämään – ei paitsi siihen, millaista hoitoa on tarjolla (jos siis ylipäätään on), vaan myös siihen, millaisena ihminen itse oman tilanteensa näkee. Moni kokee helpotusta saadessaan vaivalleen nimen ja tajutessaan, että ei ole yksin ongelmansa ja kärsimyksensä kanssa, mutta toisaalta sairaan roolin omaksuminen voi pahimmillaan johtaa itsesäälissä vellomiseen ja passivoitumiseen. Diagnoosit saattavat leimata ihmisen niin itsensä kuin ympäristön silmissä – ja kuten tiedetään, erityisen ongelmallisia ja negatiivisia reaktioita herättäviä vaikuttaisivat olevan mielenterveysdiagnoosit. 

Ymmärrän kyllä, että diagnoosin saaminen tuntuu usein huojentavalta silloin, jos ihminen on pitkään painiskellut epämääräisten ongelmien ja oireiden kanssa pystymättä rakentamaan niistä kokonaiskuvaa. Nimen saaminen ongelmalle voi auttaa sen hyväksymisessä ja käsittelemisessä, mutta toisaalta se ei vastaa moniin kysymyksiin, joita mielessämme saatamme pohtia: esimerkiksi masennusdiagnoosi ei sinänsä kerro vielä mitään oireiden syistä, niihin johtaneesta kehityskulusta. Mielenterveysdiagnoosit eivät perustu esimerkiksi aivokuviin tai fysiologisiin mittauksiin vaan siihen, että ihmisellä on riittävä määrä tietyn tyyppisiä oireita. Minua hämmentää usein se, että jotkut tuntuvat pitävän diagnoosijärjestelmää ja ylipäätään lääketiedettä jonkinlaisena totuudentorvena, joka kertoo meille, missä kohtaa sijaitsemme normaalin ja epänormaalin välisellä jatkumolla. Helposti unohtuu, että diagnoosit ovat sopimuksenvaraisia ja muuttuvia. Käsitykset mielen poikkeustiloista ja häiriöistä ovat muuttuneet vuosisatojen ja –kymmenien kuluessa paljon (ilmeisesti tosin osin siksi, että ongelmien ilmenemismuodotkin ovat muuttuneet), samoin kuin laajemminkin käsitykset normaalista ja hyväksyttävästä. On selvää, että se, millaisia nimiä annamme ongelmillemme, kertoo jotain kulttuurimme ja yhteiskuntamme arvostuksista ja ajattelutavoista. Olen itse asiassa usein kuullut määritelmiä, joiden mukaan eräs mielenterveyshäiriöiden piirre on vaikeus sopeutua ympäröivään (pitkälti sosiaaliseen) maailmaan. Jep, näin ihan varmasti on, mutta siitä voi olla monta mieltä, onko sopeutumattomuus tai erilaisuus varsinaisesti sairautta. 

En uskalla edes kaivata täydellistä (mielenterveys-)diagnooseista luopumista, sillä jonkinlaiseen luokitteluun on toki aina käytännön tarvetta, mutta olen hieman surullinen siitä, miten sujuvasti monet ihmiset sulauttavat diagnoosin osaksi minäkuvaansa. On surullista, jos ihminen näkee itsensä pitkälti ”sairautensa” tai ”häiriönsä” kautta, vaikka todellisuudessa jokaiseen mahtuu oireiden lisäksi myös paljon vahvuutta ja kauneutta, joihin keskittyminen voisi usein kannattaa – eikä diagnoosi missään nimessä selitä kaikkea ihmisen persoonallisuudesta. Voi myös käydä niin, että diagnoosit muuttuvat vähitellen itseään toteuttaviksi ennusteiksi, jos ihminen sulautuu liian tiiviisti sairaan rooliin. Nämä teemat eivät koske pelkästään diagnooseja vaan myös muita luokitteluja: olen havainnut hieman samantyyppistä suhtautumista myös esimerkiksi erityisherkkyyden kohdalla. Kun joku ensi kerran tunnistaa itsensä erityisherkäksi ja riemastuu havainnostaan, hän saattaa tuntea kiusausta selittää kaikkea itsessään herkkyyden ilmentymänä, vaikka luonnollisesti hänellä on herkkyyden ohella paljon muita ominaisuuksia, jotka vaikuttavat toimintaan, tunteisiin ja tulkintoihin. Toki jonkin oman persoonallisuudenpiirteen tai vastaavan tunnistaminen usein lisää itseymmärrystä, mutta lokerointi voi toisaalta kaventaa sitä: jokainen tiettyyn lokeroon itsensä asettava (tai toisten asettama) on kuitenkin moniulotteinen yksilö, joka mitä todennäköisimmin eroaa muista saman lokeron asukeista monella tavalla. Tämän pitäisi olla itsestään selvää, mutta silti vähintään vaivihkaiseen tasapäistämiseen, oli se sitten tahallista tai tahatonta, törmää jatkuvasti. Kenenkään ihmisen olemusta ei voi tiivistää yhteen (tai kahteenkaan) määritelmään, yhteen ainoaan sanaan.

Jos jaksoit lukea loppuun asti, kuulisin mielelläni sinunkin pohdintojasi aiheesta!

P.S. Pahoittelut hirveästä tekstimassasta vailla kuvia, mielikuvitukseni ei vain millään riittänyt keksimään kuvitusta tähän aiheeseen! :D

8 kommenttia:

  1. Olen hyvin pitkälle samaa mieltä kanssasi. Joskus diagnoosi on hyvä juttu - se voi antaa huojennuksen tunteen moneen asiaan, ymmärrystä. Toisinaan lokeroinnin avulla - esim.erityisherkkyys - voi oppia ymmärtämään itseään paremmin. Mutta kyllä, ihmisessä niin paljon muutakin. Kuin sairautensa, ominaisuutensa jne. Kiltti tyttö-roolista olen itse tehnyt pyristelyä irti. Joskus nostaa raivon pintaan, kun joku ei ymmärrä, että vaikka minussa on kilttejä piirteitä (joistain kipeimmän oloisista osioista olen tullut hyvin paljon eteenpäin) niin minussa on myös vastakkaisuutta ja rohkeutta jne. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä juuri! Ihmisten moniulotteisuutta on usein vaikea ymmärtää, kun lokerointi ja yleistäminen tulevat niin helposti luonnostaan :/

      Poista
  2. Olen itse miettinyt viime aikoina samaa asiaa ja ihan samansuuntaisesti. Luin äskettäin kirjan Erityisherkkä ihminen (enkä muuten pitänyt kirjasta lainkaan) ja tunnistin siitä monia omia piirteitäni. En silti pidä siitä, että ihmisiä lokeroidaan. Miksi ylipäänsä pitää olla ns. normaali ja siitä normaalista poikkeva on yleensä aina negatiivista.

    Minullekin on sanottu vuosien varrella monta kertaa siitä, että en saisi olla niin ujo, ole rohkeampi, älä ole noin hiljainen, puhu enemmän jne. Viesti on kuitenkin ollut se, että en kelpaa tällaisena kuin olen, vaan minun pitäisi muuttua vastaamaan jotakin, joka katsotaan normaaliksi. Minut on siis lokeroitu ja ominaisuuteni on koettu negatiivisiksi.

    Ymmärrän kyllä sen, että usein jopa vuosia erilaisten oireiden ja terveysongelmien kanssa kamppaillut ihminen on huojentunut, kun saa diagnoosin ja nimen vaivoilleen. Tiedän sen itse kokemuksesta. Varsinkin mielenterveyteen liittyvät diagnoosit ovat sellaisia, että ne leimaavat ihmisen, jos niistä kertoo ns. väärälle porukalle. Sinut lokeroidaan ja olet loppuelämäsi hullu.

    Haastavia asioita nämä(kin) :) Ihan noin yleensä olen sitä mieltä, että ihmisillä on vielä paljon parannettavan varaa "erilaisuuden" hyväksymisessä. Tosin mielestäni me kaikki olemme erilaisia eikä kukaan oikeastaan ole ihan normaali :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen kokenut aika paljon tuollaista muiden taholta tulevaa lokerointia ja kehotuksia, että kannattaisi muuttua suuntaan tai toiseen. Edelleen toisinaan pahoitan mieleni sellaisista kommenteista, varsinkin jos ne tulevat läheisten ihmisten suusta, mutta myönnettävähän se on, että itsekin tulee helposti kehotettua muita ihmisiä tekemään kaikenlaista tai ajattelemaan tietyllä tavalla. Onhan se helppoa muka tarkoittaa hyvää ja käskeä olemaan rohkeampi tai sosiaalisempi, mutta harvemmin ne kehotukset mitään auttavat.

      Totta, mielenterveysdiagnooseista ei välttämättä ole aina viisasta huudella ihan kaikille, sillä valitettavasti monet kammoksuvat niitä edelleen. Tosin jos ihmiset aina puhuisivat avoimesti ja kainostelematta mt-ongelmistaan, ehkä leimaaminen ja negatiiviset asenteetkin vähentyisivät vähitellen... Olen kuitenkin sitä mieltä, että vaikeneminen ei pitemmän päälle ole paras ratkaisu :)
      Ja totta, kukaan ei varmasti ole täydellisen normaali!

      Poista
  3. Hei!

    Halusin vain sanoa, että sulla on aivan loistava blogi. En yleensä jaksa lukea blogeja, mutta tää koukutti heti, kun muutama viikko sitten jonkin sattuman kautta tänne tieni löysin. :) Olen itse nyt syksyllä, monen mutkan ja useamman vuoden harharetkeilyn (niin yliopistomaailmassakin kuin muuallakin) jälkeen aloittamassa psykan pääaineopiskelun. Kirjoitat sujuvasti ja mielenkiintoisesti monista sellaisista, psykaan liittyvistä ja myös vähemmän liittyvistä asioista, joita olen itsekin paljon pohdiskellut ja pohdiskelen. Kirjoituksistasi kuultaa läpi myös ihanan positiivinen ja utelias, silti realistinen ja kypsä asenne elämään. Toivottavasti kirjoitat vielä pitkään! :)

    Ihanaa loppukesää ja tulevaa syksyä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, ja kiitos paljon, ihanaa saada tuollaista palautetta! :) Mukava myös kuulla, että säkin olet löytänyt/löytämässä oman paikkasi psykan alalta. Ihanaa loppukesää sullekin, ja intoa opiskelujen alkuun! :)

      Poista
  4. Kappas, itsekin tullut pohdittua enemmän diagnooseja viime aikoina (sopivasti psykiatrian kurssi alkoi eilen). Musta diagnoosit ei tosiaan aina ehkä niin palvele ihmisiä vaan ennemmin passivoi kuten kuvasitkin tässä. Herää sitten kysymys keitä diagnoosit oikeasti hyödyttää ja miten. Psykiatristen diagnoosien ei ole tarkoitus perustua poikkeavaan tai yhteiskunnallisesti sopimattomaan käyttäytymiseen, mutta pohdin kuinka hyvin nuo on erotettavissa toisistaan. Oon myös kiinnostunut erään jenkkitutkijan näkemyksestä, ettei esimerkiksi masennusta ole olemassa vaan se on vain länsimaista medikalisaatiota ja meidän kykenemättömyyttä käsitellä vastoinkäymisiä ja hankalia tunteita. Komppaan kulttuurista näkökulmaa mielenterveydenhäiriöihin ja tähän voin suositella Petteri Pietikäisen Hulluuden historia teosta, jota luen syvällä mielenkiinnolla paraikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo mun onkin pitänyt lukea tuo Hulluuden historia jo ties kuinka pitkään, mutta ehkä nyt voisin lopultakin tarttua tuumasta toimeen, sillä se vaikuttaa hyvin kiehtovalta! :) Ja valitettavan useinhan psykiatriset diagnoosit perustuvat kuitenkin siihen, mikä ei ole yhteiskunnallisesti/kulttuurisesti hyväksyttyä ja normien mukaista... Itse luen tällä hetkellä erästä kurssia varteen lasten psykiatrisia häiriöitä käsittelevää kirjaa (amerikkalainen teos taas vaihteeksi, tosi yllättävää..), jossa siinäkin nostetaan suorastaan hämmentävän paljon esille sitä, että häiriöitä luonnehtii nimenomaan sopeutumattomuus yleisiin käytäntöihin. Aika kiinnostava näkökulma masennukseen tuokin muuten. Tosin mitä se masennuksen olemassaolo sitten tarkoittaa - onhan se kuitenkin olemassa oleva ongelma, vaikka se tarkoittaisikin kyvyttömyyttä käsitellä hankalia tunteita ja kokemuksia. Sitä kai se aika paljolti on.

      Poista