Hiljaiset - introverttien manifesti

Lukaisin viime viikolla vihdoin ja viimein kirjan, johon olin aikonut tarttua jo ties kuinka pitkän aikaa. Kyseessä on siis Susan Cainin vuonna 2012 julkaistu teos nimeltä Hiljaiset – introverttien manifesti (Quiet: The Power of Introverts in a World That Can’t Stop Talking), joka nimensä mukaisesti käsittelee yhtä lempiaiheistani eli introversiota ja ekstroversiota. Kirjan pointti vaikuttaisi olevan tietyllä tapaa introverttien toiminta- ja ajattelutyylin puolustaminen: Cain esittelee paljon ekstroversion ihanteen syntyä ja nousua mutta sitäkin enemmän tutkimusta siitä, millaisia hyödyllisiä piirteitä introversioon liittyy esimerkiksi työelämässä ja ihmissuhteissa.  Tämä on toki perusteltua, elämmehän maailmassa, jossa ulospäin suuntautuneisuutta arvostetaan ja rohkaistaan huomattavasti enemmän kuin hiljaista ja pohdiskelevaa ihmistyyppiä. Moni introvertti onkin saattanut kuulla olevansa vääränlainen, joten heille on varmasti omalla tavallaan voimaannuttavaa lukea siitä, että piirre on täysin normaali, yleinen ja neutraali, ei itsessään positiivinen tai negatiivinen.

Pidin kirjassa kovasti siitä, miten laajasti Cain käsitteellistää introversion verrattuna esimerkiksi joihinkin persoonallisuuden piirreteorioihin. Näissä introversio/ekstroversio määritellään ennen kaikkea taipumukseksi hakeutua sosiaaliseen kontaktiin tai vältellä sitä, kun taas Cain liittää introversioon myös älyllisen luonteen, rikkaan sisäisen elämän, voimakkaan omantunnon, ahdistuneisuustaipumuksen ja pyrkimyksen riskien karttamiseen. Kirjassa käsitellään mukavan perusteellisesti mutta ymmärrettävästi erilaisia teorioita introversion biologisesta pohjasta, ja toistuvasti keskiöön nouseekin ajatus (ja tutkimuksista saadut havainnot toki) siitä, että introversio pohjautuu taipumukseen reagoida ärsykkeisiin voimakkaasti – mikä rinnastaa introversion mitä suurimmissa määrin erityisherkkyyteen. Onkin mielenkiintoista, että paikoin kirjasta tulee jopa vaikutelma, että erityisherkkyys ja introversio olisivat samoja asioita, vaikka esimerkiksi Elaine Aronin tutkimusten mukaan erityisherkistä jopa 30% olisi ekstrovertteja. Onneksi kirjassa kuitenkin käy monessa kohtaa selvästi ilmi se, että introversiolle ei ole yhtä oikeaa määritelmää, vaan eri tutkijat ja kirjoittajat määrittelevät sen hieman eri tavoin. Cain kuitenkin vetoaa tutkimustiedon lisäksi myös satoja, jopa tuhansia vuosia vanhaan traditioon: hiljaisen ”pohdinnan miehen” hahmo esiintyy kirjallisuudessa varsin samankaltaisena toistuvasti.

Vaikka kirjassa oli minulle melko vähän täysin uutta tietoa, teksti imaisi minut silti tehokkaasti mukaansa pariksi päiväksi. Kirjassa nousee monessa yhteydessä esiin liike-elämän näkökulma introversioon, mikä oli mielestäni varsin kiinnostavaa: yleensähän introvertit nähdään helposti taiteilijoina, ajattelijoina ja tiedemiehinä tai –naisina, ei juurikaan bisnesihmisinä tai varsinkaan johtajina. Yritysjuristina sekä neuvottelutaitojen valmentajana työskennellyt Cain kertoo lukuisia esimerkkitapauksia introverteista, jotka ovat menestyneet uralla, jota ei ehkä tyypillisimmillään ajateltaisi introvertille sopivaksi. Joitakin saattaakin yllättää se, että joistakin introverttien ominaisuuksista voi olla hyötyä esimerkiksi johtamisessa tai myyntityössä. Erittäin mielenkiintoinen ja inspiroiva ajatus oli myös se, että vaikka itsepetos ja esittäminen liiallisissa määrin eivät yleensä ole hyväksi, joskus on ihan okei esittää ekstrovertimpaa kuin onkaan – nimittäin silloin, kun sen tekee ajaakseen jotain itselleen tärkeää asiaa. Ei ole väärin sopeuttaa omaa käytöstään tilanteeseen, kunhan samalla muistaa huolehtia omasta jaksamisesta ja palautumisesta.

Luettuani Hiljaiset ymmärrän nyt loistavasti sen, miksi se on herättänyt niin paljon kiinnostusta (ja käsittääkseni myynyt todella hyvin):  Cain puolustaa äänekkäästi ja vankoin perustein introverttien ja herkkien ihmisten tapaa ajatella, tuntea ja toimia. Sanalla ”introvertti” on edelleen melko huono kaiku. Tutkimuksissa on esimerkiksi havaittu, että puheliaat ihmiset arvioidaan yleensä fiksummiksi, kiinnostavammiksi, paremman näköisiksi ja ystävänä halutummiksi kuin hiljaisemmat. Kun ihmisiä, jopa introvertteja itseään, pyydetään kuvailemaan perusintrovertti, tuloksena on yleensä laimea, väritön ja epäviehättävä, hieman reppana hahmo. Lienee selvää, että tällainen ilmapiiri ei varsinaisesti kohota introverttien itsetuntoa, joten moni varmasti olisi tyytyväinen, jos voisi olla ylpeä ja iloinen introverttiudestaan, nähdä sen hyvätkin puolet – ja uskoisin, että tämä kirja voi auttaa siinä. Toisaalta minua, joka en identifioi itseäni selkeästi introvertiksi enkä ekstrovertiksi, häiritsi hieman se, miten yksioikoinen kuva kirjassa annettiin ekstroverteista. Käsittääkseni ulospäinsuuntautuneisuus ei sulje pois älyllisyyttä, syvällisyyttä tai luovuutta, vaikka Cain vaikuttaisikin liittävän nämä ominaisuudet ennen kaikkea introversioon. Mielestäni lukijan olisikin syytä pitää mielessä myös se, että introversio ja ekstroversio eivät ole selkeitä kategorioita vaan yksi jatkumo, jolla moni meistä sijoittuu jonnekin keskivaiheille, ei ääripäihin. Hyvin kiinnostava, asiapitoinen ja mukaansatempaava kirja joka tapauksessa, suosittelen lämpimästi, jos ette ole vielä lukeneet! 

 

Tähän loppuun vielä eräs kirjasta bongattu mainio tiivistys elämän perusasioista:

”Täyden elämän salaisuus on hakeutua oikeanlaiseen valoon. Joillekin se on Broadwayn parrasvalo, toisille taas kirjoituspöydän lukulamppu.”