sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Sisäinen lepatus - taas kerran herkkyydestä

Lukaisin läpi Janna Satrin vastikään ilmestyneen kirjan nimeltä Sisäinen lepatus - herkän ihmisen tietokirja. Kuten nimestäkin käy ilmi, kirja käsittelee viime aikoina melko paljon pinnalla ollutta erityisherkkyyttä, josta Satri tosin puhuu yksinkertaisesti herkkyytenä, mikä onkin mielestäni ihan mainio ratkaisu. Erityisherkkyyttä käsittelevät postaukseni ovat blogini ylivoimaisesti luetuimpia, joten oletan, että aihe kiinnostaa monia lukijoitani aivan yhtä kovasti kuin minuakin. Siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran noin vuosi sitten tutustuin erityisherkkyyden käsitteeseen, olen lukenut uteliaana kaiken, mitä olen aiheesta käsiini saanut - tutkimustietoa ja kirjallisuutta herkkyydestä ei onneksi vielä ole läheskään samanlaisia määriä kuin monesta muusta psykologisesta käsitteestä, ja varsinkin tismalleen erityisherkkyyttä käsitteleviä tutkimusartikkeleita en ole harmikseni kovinkaan monia löytänyt. Onneksi kuitenkin tajusin liittyä Facebookissa pariin herkkyyden ympärille rakentuneeseen ryhmään, joissa pääsee lukemaan erilaisten ihmisten hyvinkin erilaisia kokemuksia herkkyydestä. Nämä keskustelut ovatkin herättäneet paljon ajatuksia, joista ehkä kirjoittelen vielä myöhemmin lisää, mutta tänään ajattelin kuitenkin kertoa hieman tuosta mainitsemastani kirjasta (ennen kuin täysin eksyn aiheesta).

Kirjan takakannessa todetaan, että "Sisäinen lepatus - herkän ihmisen tietokirja tarjoaa itseymmärryksen avaimia itsensä herkäksi tunnistaville". Kyseessä on siis jonkin sorttinen self help -kirja, joka sisältää paitsi tutkimuksiin pohjaavaa tietoa, myös yksittäisten ihmisten kokemuksia ja ihan suoria ohjeita siitä, miten herkkyyden kanssa voisi tulla toimeen. Suuri osa kirjan tiedosta perustuu herkkiä ihmisiä tutkineen filosofian tohtori Sylvi-Sanni Mannisen tutkimuksiin ja toisaalta myös erityisherkkyyden tutkimuksen uranuurtajan Elaine N. Aronin psykologian alan tutkimuksiin. Moni herkkyydestä kiinnostunut onkin varmasti jo lukenut Aronin kirjan Erityisherkkä ihminen, ja heille Satrin kirja ei välttämättä tarjoa juurikaan täysin uutta tietoa. Omalla kohdallani Aronin kirja tarjosi monenlaisia oivalluksia, kun taas Sisäinen lepatus lähinnä muistutteli jo jokseenkin tutuista teemoista ja toimi mainiona kertauksena. Jos näistä kahdesta kirjasta pitäisi valita, suosittelisin ehkä mieluummin Aronin kirjaa, joka on hieman tieteellisemmin suuntautunut (ja josta löytyy myös kunnollinen lähdeluettelo) ja pohjaa paljon kirjoittajan omaan kokemukseen tutkijana ja psykoterapeuttina - ja toisaalta myös itse herkkänä ihmisenä. Myös herkäksi ihmiseksi tunnustautuva Satri kertoo herkkyydestä paljolti kokemuksellisella tavalla, ei niinkään yksittäisiin tutkimustuloksiin vedoten, mikä varmasti vetoaa moniin.

 net

Sisäinen lepatus jakaantuu kahdeksaan päälukuun, jotka käsittelevät herkkyyttä hieman eri näkökulmista. Aluksi pureudutaan siihen, mistä herkkyydessä on kyse, ja millaiset piirteet tyypillisesti luonnehtivat herkkiä ihmisiä. Toisessa luvussa puolestaan  pohditaan herkän ihmisen persoonallisuutta, ja tämä luku oli ehkä minusta kaikista mielenkiintoisin. Olen nimittäin Facebookin HSP-ryhmien keskusteluja seuratessani huomannut, että moni vaikuttaisi pitävän herkkyyttään persoonaansa erityisesti määrittävänä ominaisuutena, mikä on minusta aika jännittävää. Itse miellän herkkyyden pikemminkin yhtenä ominaisuutena muiden joukossa ja ajattelen, että herkillä ihmisillä on aivan yhtä lailla monia muita tärkeitä temperamentin tai persoonallisuuden piirteitä, jotka vaikuttavat heidän käyttäytymiseensä, ajatteluunsa ja tunteisiinsa. Toisaalta herkkyys voi ollakin siinä mielessä ihmistä määrittävä piirre, että se vaikuttaa myös muiden piirteiden ilmenemismuotoihin ja -voimakkuuteen. Tästä on kuitenkin aika mahdotonta sanoa mitään varmaa, mutta pohdiskelustahan kaikki uudet oivalluksetkin aina lähtevät.

Loput Satrin kirjan luvut käsittelevät herkkyyden vaikutuksia eri elämän osa-alueisiin: vuorovaikutukseen yleensäkin, rakkauteen ja seksuaalisuuteen, lapsuuteen ja vanhemmuuteen, työhön ja harrastuksiin sekä päivittäiseen hyvinvointiin. Kirjassa on paljon käytännön ohjeita siitä, miten erityisherkän kannattaisi elämänsä järjestää, mutta toisaalta paljon korostetaan myös sitä, miten jokaisen tulisi kuunnella itseään ja miettiä, mikä juuri omalle herkkyydelle on hyväksi. Esimerkiksi liikuntaa käsittelevässä kappaleessa todetaan, että useimmiten hermostoltaan herkät ihmiset tarvitsevat rauhoittavia lajeja purkaakseen päivittäistä kuormitusta, kun taas rajummat lajit saattaisivat aktivoida jo valmiiksi ylikierroksilla käyvää hermostoa liikaa. Oma kokemukseni tästä on kuitenkin hieman erilainen: silloin, kun käyn henkisesti ylikierroksilla, liikunta nollaa ajatukset ja tunteet sitä tehokkaammin, mitä rankempaa se on. Toisaalta itsekin kaipaan salilla tai lenkkipolulla huhkimisen rinnalle rauhallisia jooga- ja venyttelyhetkiä sekä leppoisia kävelylenkkejä luonnossa, joten voisi sanoa, että tärkeintä on tasapainon ja itselle sopivan liikuntarytmin löytäminen - ja tämä tietysti pätee vähemmänkin herkkiin ihmisiin.

.

Kuten Aroninkin kirjassa, myös Satrin kirjassa näyttää olevan keskeistä herkkien voimaannuttaminen ja sen esiin tuominen, että herkkyydessä on myös hyvät puolensa, eikä herkkyys automaattisesti tarkoita ujoutta, outoutta, hulluutta tai viallisuutta. Tällainen näkökulma on varmasti monille lukijoille tärkeä, sillä heikko itsetunto ja viallisuuden tai vähintäänkin erilaisuuden kokemukset vaikuttaisivat olevan herkillä todella yleisiä. Erityisherkkyys on noussut viime aikoina ihmisten tietoisuuteen entistä enemmän, sillä ihan viime aikoinakin aiheesta on ollut silloin tällöin puhetta mediassa - ja kaikeksi onneksi ihan asiallista puhetta, mikä ei valitettavasti aina päde psykologisten aiheiden käsittelyyn mediassa. Tässä asiassa tieto ei näyttäisi yleensä lisäävän tuskaa, vaan pikemminkin moni kokee helpottavana kuulla, että muillakin on saman tyyppisiä kokemuksia herkkyydestä ja sen vaikutuksista elämään. Tällaiset kirjat voivat siis toimia ihan mainioina vertaistuki- ja itseapuoppaina varsinkin niille ihmisille, jotka ovat alkuvaiheessa herkkyyteensä tutkiskelussa.

Tähän loppuun vielä Sisäinen lepatus -kirjasta löytyvä lainaus Meg Woodsonin kirjasta Jos kuolen kolmikymmenvuotiaana. Tämä tiivistää mielestäni mainiosti monia herkkyyden ulottuvuuksia:

"Todella luova ihminen - olkoonpa ala mikä tahansa - ei ole muuta kuin syntymästään saakka epänormaalin, epäinhimillisen herkkä ihmisolento. Hänelle kosketus on isku, ääni melua, huono onni musertavaa murhetta, ilo ekstaasia, ystävä rakastettu, rakastettu jumala ja epäonnistuminen kuolemaa."

Mitä herkkyyttä käsitteleviä kirjoja te olette lukeneet?

(1) Tumblr

5 kommenttia:

  1. En vielä yhtään, jonossa johonkin minkä nimeä en nyt muista :) Tuo mistä sinä kerroit menee myös listalle :)

    VastaaPoista
  2. Kuinka ihanaa oli löytää blogisi. Kirjoitat minua kiinnostavista aiheista, mm. luovuus ja yliherkkyydet. Olen paininut erinäisten ajatuksien kanssa jo pitkään ja vihdoin minulle alkaa aukeamaan minkälainen olen. Ei minussa tai mun elämässä ehkä olekaan niin paljon vikaa, mä nyt vaan oon niin pirun herkkä joillekin asioille. Tästä sitten alkaa matka oppimaan eloa itsensä kanssa. Jään seuraamaan ajatuksiasi !
    Nimim. Tyyppi joka itki tänään _vuolaasti_ kun rastas lensi ikkunaan ja kuoli.

    VastaaPoista
  3. Itse en pidä Aronin kirjasta yhtään. Tekstin ryhmittely on epäselvä ja sen takia rasittava lukea. Ehkä tästä Lepatuksesta saisi oikeasti neuvoja, jotka helpottavat elämää.

    VastaaPoista
  4. Vuosien jälkeen havahduin siihen, että elämässäni aikalailla kaikki haasteet kiertyivät yhteen piirteeseeni. Eikä se ollut herkkyys, vaikka pitkään niin luulin. Se oli, dadaa, huono itsetunto ja itsetuntemus.

    Minun kohdallani herkkyys oli siis seurausta huonosta itsetunnosta. Koska en ollut sinut itseni kanssa, niin minuun "osui" helposti ja syvälle tunteet, sanat, kosketukset, häpeä, syyllisyys, äänet...mikä milloinkin. Lokeroimalla itseni milloin miksikin (erityisherkkä tai alkoholistin aikuinen lapsi tai hyväksikäytetty tai narsismin uhri jne), en kohdannut ongelmaani vaan ulkoistin sen itsestäni. Asetuin edelleen uhrin asemaan.

    Nykyisin minua huvittaa (ja ehkä vähän hävettäisikin, jos olisin vielä sitä sorttia) se, että jossain vaiheessa AIDOSTI uskoin olevani liian herkkä tähän maailmaan. Nyt kun sitä ajattelee, niin voiko enää naurettavampaa olla? Siis silloinhan käytännössä vyörytin vastuun itsestäni MAAILMALLE. Sen sijaan, että olisin myöntänyt, että ei ole normaalia reagoida niin kuin minä reagoin (ja sitä kautta lähtenyt selvittämään, että miksi reagoin näin ja lopulta tehnyt valinnan haluanko tuhlata elämäni näin vai menenkö asian "läpi") totesin vain, että maailma ei ole jotenkin MINULLE sopiva...aika paksua ajattelua. Joku voisi sanoa, että melko egoististakin.

    Edelleen tulee tilanteita, että koen ns. herkkyydelle ominaisia tuntemuksia. Mutta niissä hetkissä saan itseni kiinni siitä, että reaktiot AINA kiertyvät siihen, että en koe olevani tarpeeksi hyvä tai kaunis tai laiha tai ymmärtäväinen tai tehokas tai tai....eli siis riittävä, kelpaava. Ja kun sitten saan taottua itselleni niissä hetkissä sen, että oikeasti olen ihan ja just jees, niin se entinen herkkyyskohtaus menee ohi. Ilman että minun pitäisi jotenkin vetäytyä siitä itse tilanteesta samantien.

    Huono itsetunto ja sitä seuraavat itsekunnioitus ja - arvostus selittivät myös niitä toisenlaisia tilanteita. Pienet asiat totisesti olivat suuria, olipa kyse sitten negatiiviisista tai positiivista asioista. Aikamoista draamaqueen-elämäähän se tavallaan oli, vaikka päällepäin näkyikin usein vain hyvin tasainen ja reipas olemus.

    Oli kuitenkin äärimmäisen hyvä, että tasaisin ajoin löysin lokeron (joista siis viimeisin Olen herkkä-lokero), johon pystyin laittamaan itseni ns. pysäkille levähtämään. Kun sai jonkin syyn olemiselleen ja outoudelleen, niin sai ikään kuin lomaa itsestään. Kunnes sitten oli ja mielestäni on, jatkettava matkaa. Jos jää liian kauaksi makaamaan kulloiseenkin viiteryhmäänsä, ei koskaan voi aidosti päästä eteenpäin. Kuten jotkut sanovat, Buddha on tapettava, sillä etsiminen ja jääminen kääntyy ennen pitkää pakenemiseksi.

    Tämä on minun tarinani herkkyyteen tai paremminkin herkästi reagoimiseen liittyen. Vaikka aivan yhtä hyvin sen voisi kirjoittaa vaikkapa narsistin uhri-tarinana tai minkälaisena vain. Pointtina ei ole se mikä olen, vaan se millaisena haluan elämässäni olla. Jos voi elämänsä järjestää niin, että voi elää herkkäreagoivana pysyen, niin mikäs sen mukavampaa. Itselläni siinä olisi jäänyt vain iso osa elämää elämättä. Ehkä minä siis olinkin ja yhä olen superhyperherkkä :-)



    VastaaPoista
  5. Minäkin olen hsp ja lukenut Aronin molemmat suomennetut kirjat. Aron on kyllä todella asiantunteva ja on hyvä, että kirjat on kirjoitettu ammattimaisesti. Itse koin kirjat kuitenkin aika raskaslukuisina ja toivoin, että niissä olisi menty "nopeammin asiaan". En myöskään (enää) ole niinkään kiinnostunut toisten erityisherkkien henkilökohtaisista kokemuksista vaan etsin ratkaisuja tai käytännön neuvoja, miten järjestää oma elämä erityisherkkyyteni paremmin huomioiden ja niin, ettei aina vaan ahdistaisi. Erityisherkkyys vaikuttaa varmastikin hyvin kokonaisvaltaisesti elämääni, mutta suurimmat haasteet tällä hetkellä ovat kyllä työelämässä (millaista työtä jaksaa tehdä, miten paljon ja millaisissa olosuhteissa) ja parisuhteessa (lähinnä se, miten löytää aikaa olla riittävästi ihan vain itsekseen).

    Sisäinen lepatus -kirja on kirjastossa varauslistalla ja mielenkiinnolla odotan, millainen se on :)

    VastaaPoista