Raha ei tuo onnea vaan vapautta

Tämän mielenkiintoisen jutun luettuani aloin taas kerran miettiä rahan, kuluttamisen ja onnellisuuden välistä suhdetta. Usein sanotaan, että raha ei tuo onnea, mutta mielestäni asia ei ole aivan näin yksinkertainen: on huomattavasti vaikeampaa voida henkisesti hyvin, jos koko ajan täytyy miettiä, riittävätkö rahat perustarpeiden tyydyttämiseen kuten ruokaan ja asumiseen. Riittävä varallisuus tuo elämään valinnanvapautta. Rutiköyhällä ei ole varaa valita, mitä syödä, mitä hauskaa harrastusta seuraavaksi kokeilla tai minne matkustaa hankkimaan avartavia kokemuksia. Toki minibudjetillakin voi tehdä monenmoisia asioita, eikä läheskään kaikki kiva maksa, mutta minusta on täysin selvää, että itsensä toteuttaminen onnistuu helpommin, jos rahasta ei ole huolta. On sitä paitsi aika huojentavaa ajatella, että vaikka muut asiat elämässä menisivät vähän miten sattuu, niin ainakaan ei tarvitse murehtia sitä, mistä saisi kaavittua rahat elämiseen. Raha ei tuo onnea mutta auttaa saavuttamaan sen.

Joidenkin tutkimusten perusteella vaikuttaisi siltä, että varallisuus lisää onnellisuutta vain tiettyyn pisteeseen asti - ei siis niin, että mitä rikkaampi, sitä onnellisempi. Lottovoittajista ja muista äkkirikastuneista on huomattu, että rikastuminen tekee onnellisemmaksi vähäksi aikaa, mutta viimeistään parin vuoden jälkeen tyytyväisyys elämään palaa takaisin aiemmalle perustasolle. Tämä johtuu tietysti siitä, että ihminen tottuu melkein mihin tahansa. Suuresta varallisuudesta on toki myös vaivaa ja stressiä: mitä enemmän rahaa on, sitä enemmän tulee yleensä myös paineita siitä, miten sen järkevästi sijoittaisi.

Vaikka hyvä taloudellinen toimeentulo on mainio pohja onnellisuuden rakentamiselle, se ei mielestäni tarkoita sitä, että kuluttaminen tekisi onnelliseksi. Itse asiassa usein tuntuu siltä, että ihmiset yrittävät etsiä onnea ostamalla tavaroita, koska heiltä puuttuu jotain muuta - ehkä hyviä ihmissuhteita, ehkä itsetuntoa, ehkä mielekkäitä harrastuksia, ehkä mielenrauhaa, mutta jotain aineetonta joka tapauksessa. Tietysti myös mainokset ja kaikenlaiset mediat luovat meille tarpeita ostaa sitä sun tätä, mutta ainakin omalla kohdallani shoppailuvimma on usein ollut jonkinlaisen tyhjyyden täyttämistä ja ajatusten harhauttamista. Ihana ostos ehkä hymyilyttää hetken, mutta sen tuoma mielihyvä harvoin kestää kauan. En taatusti ole ainoa, joka joskus shoppailureissulta kotiin tultuaan on katsellut hankintojaan hieman pettyneenä tai ainakin turtuneena, vaikka ihanuuksiin törsääminen olisi vielä kaupassa tuntunut hyvältä idealta. Sen sijaan rahan käyttäminen elämyksiin on usein viisaampi vaihtoehto ainakin siinä mielessä, että esimerkiksi huikea konsertti, teatteriesitys tai ystävien kanssa nautittu ravintolaillallinen koskettaa, antaa ajateltavaa, tuottaa hyvää mieltä ja myös mukavia muistoja, jotka eivät unohdu läheskään yhtä helposti kuin hauska shoppailureissu.




Puhun ehkä kauniisti tai ainakin paljon siitä, miten tavarat eivät tuo onnea, mutta käytännössä tämän periaatteen toteuttaminen on ollut minulle aina vaikeaa. Vaatteiden älytöntä hamstraamista olen onnistunut vähentämään, mutta silti kaapit tuntuvat pursuilevan tavaraa, eikä mitään päällepantavaa tunnu löytyvän. Kirjoja ostan jatkuvasti itselleni, vaikka kirjasto on lyhyen kävelymatkan päässä. Pari vuotta sitten eräs ystäväni luopui suurimmasta osasta vaatteitaan ja jätti jäljelle vain pari laatikollista sellaisia, joita hän todella tarvitsi tai rakasti. Pienestä vaatevalikoimasta huolimatta hän on yksi tyylikkäimpiä tuntemiani ihmisiä, ja myönnettävähän se on, että en voi olla kadehtimatta häntä. Itsekin lahjoitan silloin tällöin vaatteita pois, mutta usein ostan uusia tilalle niin paljon, että pieni ja yksinkertainen mutta toimiva vaatevarasto on vielä kaukainen haave. Viime aikoina olen kuitenkin yrittänyt keskittyä yhä enemmän aineettomista iloista nauttimiseen ja elämyksiin panostamiseen, kuten liikuntaan ja kulttuuritapahtumiin, ja tietysti ajan viettämiseen ystävien tai perheen kanssa. Vaikka shoppailu edelleen aika ajoin houkuttaa kovasti, en enää koe pakonomaista tarvetta ostaa jotain vain siksi, että minulla olisi paha mieli tai tylsää. Se on jo aikamoista edistystä. Nykyään ostan asioita, joita joko tarvitsen tai rakastan. Ihan kivalla mutta turhalla ei tee mitään.

Seuraavaksi aion opetella säästämään, sillä tähän asti olen ollut sellainen ihminen, jolla raha polttaa taskussa tai tilillä niin paljon, että siitä on päästävä tavalla tai toisella eroon. Mutta niin, äärimmäistä pihistelyä en ole suunnitellut, sillä en usko senkään tuottavan onnea. Tiedän olevani sikäli etuoikeutetussa asemassa, ettei minulla ole koskaan ollut rahahuolia, ja en enää koe tarvetta hävetä sitä. Varallisuuden suhteen tavoitteeni on, ettei minun tulevaisuudessakaan tarvitsisi huolehtia rahasta - että voisin halutessani lähteä pienelle viikonloppumatkalle, käydä kahvilassa lounaalla, valita ruokakaupassa paremman vaihtoehdon halvimman sijasta tai käydä oopperassa. Tämä ei tarkoita huoletonta tuhlailua. On selvää, että asumiseen, ruokaan ja muihin pakollisiin menoihin on varattava tietty määrä rahaa, mutta en todellakaan haluaisi elää kädestä suuhun odottaen jatkuvasti palkkapäivää. Jos ei olisi ollenkaan "ylimääräisiä" säästöjä, tuntisin oloni hyvin turvattomaksi: eihän koskaan voi tietää, millaisia yllättäviä menoja voi tulla. Raha ei tuo onnea, mutta jos rahaa on, on ainakin muutama huoli vähemmän.

Millaisia ajatuksia teillä on rahasta ja kuluttamisesta?