Lempipaikoista

Eilen illalla pimeän kaupungin läpi kotiin kävellessä iski ihan yhtäkkiä kummallinen tunne siitä, että tämä kaupunki on todella kaunis, viihtyisä ja täynnä paikkoja, joista pidän. Tämä on ehdottomasti edistystä, sillä tämä oli ensimmäisiä kertoja, kun olen huomannut viihtyväni Tampereella - ehkä todella jaksan asua täällä vielä ainakin seuraavat kolme vuotta haikailematta ihan koko ajan muualle. Viihtymisessä on ehdottomasti auttanut omien lempipaikkojen löytäminen, ja niistä yksi on ylitse muiden, nimittäin ikkunastani näkyvä pitkä laituri järven rannassa. Monena pimeänä iltana olen kävellyt laiturin päähän keskelle järveä kuuntelemaan hiljaisuutta, katsomaan pimeyttä ja haistelemaan tuulta, ja tunne on aina yhtä uskomaton - välillä jopa erehdyn hetkeksi kuvittelemaan, että olisin meren rannalla, ja juuri merta olen täällä asuessani kovasti kaivannut.

Omassa lempipaikassa käymisen ja yleisemmin luonnossa liikkumisen vaikutuksia ihmisen hyvinvointiin on tutkittu myös tieteellisesti, ja kuten arvata saattaa, viihtyisän ja rakkaan ympäristön on havaittu vaikuttavan psykologiseen (ja itse asiassa fyysiseenkin, mm. stressiä lievittämällä) hyvinvointiin edistävästi. Luonnossa liikkumisen rauhoittava, stressiä vähentävä ja hetkessä elämistä edistävä vaikutus on varmasti monille tuttu, mutta myös rakennetusta ympäristöstä voi löytää paikkoja, joissa kokea samantyyppistä elpymistä ja virkistymistä. Itse en varsinaisesti ole luontoihminen, pidän täysin koskematonta luontoa aika pelottavana paikkana, joten omat lempipaikkani löytyvät kaupungeista: niiden joukossa on esimerkiksi puistoja, rantoja, kadunpätkiä, museoita ja kahviloita. Toki luonnon rauhassa on varmasti keskimäärin virkistävämpää kuin ihmisvilinän keskellä, ja itsekin kaipaan joskus lähes täydellistä rauhaa - ja mikä parasta, satun olemaan niin onnekas, että sitä löytyy heti kotipihani ulkopuolelta, vaikka asunkin hyvin lähellä keskustaa.

Millaisia ovat teidän lempipaikkanne?

P.S. Kuvat ovat viime talvelta, kun nyt ei sattunut olemaan kameraa mukana ulkona heiluessa - onneksi vielä ei näytä ihan noin talviselta :D

Auta itseäsi auttamalla muita

Palataan vielä Onnellisuusprojekti-kirjaan, josta pari postausta taakse päin kerroin. Erityisesti siitä nimittäin jäi mieleen onnellisuutta koskeva ajatus, joka itselläni on aiemmin jäänyt turhan vähälle huomiolle:

"One of the best ways to make myself happy is to make other people happy, and one of the best ways to make other people happy is to be happy myself."



Onnellisuutta pidetään usein yksilöllä olevana pääomana tai ominaisuutena, ja monet onnellisuuden tavoitteluun tähtäävät toimet ovat varsin yksilökeskeisiä. Olen itsekin aika kiihkeä individualisti ja usein väheksyn muiden ihmisten vaikutusta elämääni - ja myös omaa vaikutustani muihin ihmisiin. Kuitenkin olen huomannut, että toisten auttamisesta ja ilostuttamisesta tulee lähes takuuvarmasti itsekin hyvälle tuulelle. Ja toisaalta yleinen negatiivisuus kuormittaa myös murjottajan läheisiä, joten yksi loistava tapa "auttaa" heitä on olla itse onnellisempi. Yksi masentuneita ja muuten vain negatiivisia ihmisiä yhdistävä piirre on se, että he ajattelevat yleensä korostetun paljon itseään ja omia fiiliksiään, ja juuri sellaiseen minullakin on taipumusta. Tietysti itsestään täytyy pitää huolta eikä kannata keskittyä muista huolehtimiseen niin paljon, että unohtaisi oman hyvinvointinsa, mutta tietty määrä epäitsekkyyttä ei varmasti tee ketään ainakaan onnettomammaksi. On vaikeaa vain päättää ruveta onnelliseksi, mutta itse aion ainakin keskittyä tulevaisuudessa entistä enemmän muiden ihmisten auttamiseen ja piristämiseen omien fiilisten vatvomisen ja yksilökeskeisten "onnellisuusstrategioiden" sijasta.

Toisten tunteiden tunnustamisesta

Jokainen aikuinen ihminen (tai ainakin jokainen tämän tekstin lukija, uskaltaisin väittää) tajuaa ainakin teoriassa, että toisilla ihmisillä on päänsä sisällä tunteita, jotka voivat ja yleensä eroavatkin hänen omistaan. Silti monet ihmisten väliset ongelmat juontavat juurensa siitä, että toisen tunteita vähätellään, kritisoidaan tai niiden olemassaolo kiistetään kokonaan. Omasta lapsuudestani muistan esimerkiksi hetkiä, jolloin pelkäsin tai vastustin jotain ja sanoin sen ääneen, mutta kukaan aikuinen ei ottanut tunnettani tosissaan, vastaus oli aina jotain sen tyyppistä kuin että "ethän sinä nyt sentään vettä/koiria/ampiaisia/ällöjä ruokia pelkää". Ei liene yllätys, että sellaiset puheet saivat minut ärsyyntymään tai säikkymään entisestäni - ja saavat edelleen.

Vaikka lasten kokemuksia mitätöidään kokemukseni mukaan vielä yleisemmin kuin aikuisten, ei ongelmasta päästä koskaan täysin eroon. Aika usein me aikuisetkin ajaudumme siihen, että emme edes kuuntele, mitä sanottavaa toisella on, saati sitten, että ottaisimme hänen tunnekokemuksensa tosissaan. Ihmiset saattavat toki valehdella, mutta itse pidän lähtökohtana sitä, että jos joku sanoo tuntevansa jotain, se on totta - jokainen on kuitenkin oman kokemuksensa paras asiantuntija, eikä kukaan muu voi ikinä tietää tasan tarkkaan, mitä hänen päässään liikkuu. Oletan myös, että jos joku kertoo minulle jostain tunteestaan, sillä on jotain merkitystä ainakin hänelle (harva jaarittelee muille ihmisille yhdentekevistä tuntemuksistaan), ja hän haluaa puhua siitä kanssani. Silloin olisi mielestäni aika keljua alkaa väheksyä mainittua tunnetta tai edes ryhtyä heti pohtimaan, miten siitä pääsisi eroon, sillä eihän mikään tunne sinänsä ole väärä tai huono.

Miksi meidän on usein niin vaikeaa hyväksyä toisten tunteita? Miksi edes koemme tarvetta väheksyä niiden voimaa? Joskus voi toki olla kyse ristiriidasta omien ja toisen ihmisen tunteiden välillä, mutta aina tuskin on aivan siitäkään kyse. Tunnemmeko itsemme uhatuiksi toisten pelottavan voimakkaiden tunteiden läsnäollessa - vaikka ne eivät edes kohdistuisi meihin itseemme? Vaikea sanoa. Suosittelisin kuitenkin tunnustamaan itselle sen, että toisilla on tunteita, joita emme aina voi sanomisillamme tai tekemisillämme muuttaa. Myös pienten lasten (ja ylitunteellisten neurootikkojen) tunnekokemukset ovat olemassa ja todellisia, ja niitä pitäisi aina muistaa kunnioittaa. Itse otan kohteliaisuutena sen, jos joku haluaa avautua minulle tunteistaan, sillä kuten tiedätte, niistä puhuminen ei aina ole helppoa. Sellainen rohkeus ansaitsee aitoa vastakaikua, puhdasta kuuntelemista ilman heti päälle puskevaa arvostelua ja muuttamishalua.