Uskontoa ateisteille

Viime aikoina olen kiinnostunut kovasti uskontoihin liittyvistä kysymyksistä ja erityisesti siitä, millaisia psykologisia, sosiaalisia ja kulttuurisia tekijöitä uskontoon ja uskonnollisuuteen liittyy. Tähän liittyen bongasin kirjastosta kirjan, jota olin joskus kaupassa selaillut mutta jättänyt silti hyllyyn: Alain de Bottonin Uskontoa ateisteille. Jo pelkkä kirjan nimi vetosi minuun, sillä aiemmin mielsin itseni tiukasti ateistiksi (nykyään hieman väljemmin agnostikoksi, jos määrittelyjä ylipäätään tarvitaan) mutta uskonnot ovat silti kiehtoneet mieltäni lähes aina. Tämä johtunee osin siitä, että jopa kristinusko on minulle aikamoinen mysteeri. En kuulu kirkkoon, minua ei ole kastettu, en ole istunut koulussa yhdelläkään uskonnontunnilla, ja kotoa saamani opit ovat pohjautuneet tiukan tieteelliseen maailmankuvaan. Sanalla sanoen minut on kasvatettu tapa-ateistiksi: en ole koskaan varsinaisesti valinnut uskonnottomuuttani tai edes pohtinut sen kyseenalaistamista, niin itsestäänselvältä se on aina tuntunut (varmasti hieman samalla tavalla kuin usko joillakin). Kuitenkin kiinnostukseni ihmismieltä, sosiaalista maailmaa ja kulttuureja kohtaan ulottuu myös uskontoihin ja ylipäätään näihin juttuihin, mitä henkisiksi kutsutaan. En edelleenkään varsinaisesti usko mihinkään yliluonnolliseen - tai intuitionvastaiseen, kuten uskontotieteilijä saattaisi mieluummin asian ilmaista - mutta sille nyt ei vaan voi mitään, että uskonnot ovat psykologisesti ja kulttuurisesti äärimmäisen kiehtova ilmiö.

 

Uskontoa ateisteille on sikäli mainio kirja, että se esittelee uskontojen hyviä ja viisaita puolia ateismin näkökulmasta: uskonnot voivat tarjota ihmisten elämään monenlaista hyvää, vaikka niiden oppeihin ei kirjaimellisesti uskoisikaan. Toki on selvää, että uskontojen varjolla on tehty myös paljon pahaa, mutta siitä ateisteja tuskin tarvitsee edes muistuttaa, sillä sitähän käytetään ahkerasti uskonnonvastaisena argumenttina. De Bottonin mukaan uskonnot sisältävät paljon kiteytynyttä viisautta, josta myös maallistuneessa maailmassa voisi olla joskus syytä ottaa oppia. Kirjassa esitetäänkin, että uskovaisten ja uskonnottomien välinen vastakkainasettelu olisi aika jättää taakse - ja siitä olen varsin samaa mieltä.

Uskonnollisuus vaikuttaisi olevan ihmisille luontaista. Sitä ilmenee kaikissa kulttuureissa, eikä se ole tieteen kehityksestä huolimatta kadonnut minnekään. De Bottonin mukaan uskonnot keksittiin kahden tarpeen tyydyttämistä varten. Ensinnäkin ihmisillä on tarve elää sopuisissa yhteisöissä, jotka hillitsevät itsekkyyttä ja väkivaltaisuutta. Toiseksi meillä on myös tarve elää sen faktan kanssa, että olemme haavoittuvaisia, alttiita kokemaan tuskia ja vaikeuksia elämässämme - ja siellä jossain edessä se kuolemakin aina häämöttää. Kaipaamme lohtua, yhteisöllisyyttä ja selityksiä asioille, joita emme ymmärrä. Ehkä Jumala sitten on kuollut, mutta ne vaikeat asiat, jotka antoivat meille syyn keksiä hänet, ovat yhä läsnä. Tämä on yksi ja ehkä tärkein niistä pointeista, jotka innokkaimmilta ateisteilta helposti unohtuvat. Vaikka emme itse uskoisi minkään uskonnon jumaliin tai oppeihin, meidän ei kannattaisi väheksyä sitä, mitä uskonnot parhaillaan voivat ihmiselle antaa, ja millaisia tarpeita tyydyttämään ne ovat mitä todennäköisimmin syntyneet.

 

Uskontoja ja uskonnollisia ihmisiä on toki moneen lähtöön, ja monia uskontoon liittyviä ilmiöitä onkin syytä kritisoida, mutta toivoisin silti, että kiihkeimmät uskonnottomat omaksuisivat hieman avoimemman asenteen toisten elämänkatsomuksia kohtaan - sama tosin koskee luonnollisesti myös uskovaisia. Itse olen onneni kukkuloilla aina, jos pääsen keskustelemaan uskonnoista uskovaisten kanssa asiallisesti, ilman että kukaan yrittää käännyttää ketään. Näissä keskusteluissa on usein noussut esiin pointteja, joita en olisi muuten tullut koskaan ajatelleeksi, ja ainakin oma mieli avartuu joka kerta, kun pääsee kuulemaan toisen ihmisen pohdintaa asioista, jotka itselle ovat täysin vieraita. Juuri tämän avoimuuden kehittämiseksi ja vaalimiseksi suosittelen myös uskonnottomia perehtymään edes hieman uskontoihin tai uskontotieteeseen, sillä se voi tarjota monenlaisia oivalluksia ja uusia ideoita. Tai vähintäänkin ymmärrystä siitä, miksi uskonnot ovat niin suosittuja. Aloittakaa vaikka Uskontoa ateisteille -kirjasta, oikein helppolukuinen ja miellyttävä teos!

Olisi hyvin kiinnostavaa kuulla teidänkin ajatuksianne aiheesta :)

Raha ei tuo onnea vaan vapautta

Tämän mielenkiintoisen jutun luettuani aloin taas kerran miettiä rahan, kuluttamisen ja onnellisuuden välistä suhdetta. Usein sanotaan, että raha ei tuo onnea, mutta mielestäni asia ei ole aivan näin yksinkertainen: on huomattavasti vaikeampaa voida henkisesti hyvin, jos koko ajan täytyy miettiä, riittävätkö rahat perustarpeiden tyydyttämiseen kuten ruokaan ja asumiseen. Riittävä varallisuus tuo elämään valinnanvapautta. Rutiköyhällä ei ole varaa valita, mitä syödä, mitä hauskaa harrastusta seuraavaksi kokeilla tai minne matkustaa hankkimaan avartavia kokemuksia. Toki minibudjetillakin voi tehdä monenmoisia asioita, eikä läheskään kaikki kiva maksa, mutta minusta on täysin selvää, että itsensä toteuttaminen onnistuu helpommin, jos rahasta ei ole huolta. On sitä paitsi aika huojentavaa ajatella, että vaikka muut asiat elämässä menisivät vähän miten sattuu, niin ainakaan ei tarvitse murehtia sitä, mistä saisi kaavittua rahat elämiseen. Raha ei tuo onnea mutta auttaa saavuttamaan sen.

Joidenkin tutkimusten perusteella vaikuttaisi siltä, että varallisuus lisää onnellisuutta vain tiettyyn pisteeseen asti - ei siis niin, että mitä rikkaampi, sitä onnellisempi. Lottovoittajista ja muista äkkirikastuneista on huomattu, että rikastuminen tekee onnellisemmaksi vähäksi aikaa, mutta viimeistään parin vuoden jälkeen tyytyväisyys elämään palaa takaisin aiemmalle perustasolle. Tämä johtuu tietysti siitä, että ihminen tottuu melkein mihin tahansa. Suuresta varallisuudesta on toki myös vaivaa ja stressiä: mitä enemmän rahaa on, sitä enemmän tulee yleensä myös paineita siitä, miten sen järkevästi sijoittaisi.

Vaikka hyvä taloudellinen toimeentulo on mainio pohja onnellisuuden rakentamiselle, se ei mielestäni tarkoita sitä, että kuluttaminen tekisi onnelliseksi. Itse asiassa usein tuntuu siltä, että ihmiset yrittävät etsiä onnea ostamalla tavaroita, koska heiltä puuttuu jotain muuta - ehkä hyviä ihmissuhteita, ehkä itsetuntoa, ehkä mielekkäitä harrastuksia, ehkä mielenrauhaa, mutta jotain aineetonta joka tapauksessa. Tietysti myös mainokset ja kaikenlaiset mediat luovat meille tarpeita ostaa sitä sun tätä, mutta ainakin omalla kohdallani shoppailuvimma on usein ollut jonkinlaisen tyhjyyden täyttämistä ja ajatusten harhauttamista. Ihana ostos ehkä hymyilyttää hetken, mutta sen tuoma mielihyvä harvoin kestää kauan. En taatusti ole ainoa, joka joskus shoppailureissulta kotiin tultuaan on katsellut hankintojaan hieman pettyneenä tai ainakin turtuneena, vaikka ihanuuksiin törsääminen olisi vielä kaupassa tuntunut hyvältä idealta. Sen sijaan rahan käyttäminen elämyksiin on usein viisaampi vaihtoehto ainakin siinä mielessä, että esimerkiksi huikea konsertti, teatteriesitys tai ystävien kanssa nautittu ravintolaillallinen koskettaa, antaa ajateltavaa, tuottaa hyvää mieltä ja myös mukavia muistoja, jotka eivät unohdu läheskään yhtä helposti kuin hauska shoppailureissu.




Puhun ehkä kauniisti tai ainakin paljon siitä, miten tavarat eivät tuo onnea, mutta käytännössä tämän periaatteen toteuttaminen on ollut minulle aina vaikeaa. Vaatteiden älytöntä hamstraamista olen onnistunut vähentämään, mutta silti kaapit tuntuvat pursuilevan tavaraa, eikä mitään päällepantavaa tunnu löytyvän. Kirjoja ostan jatkuvasti itselleni, vaikka kirjasto on lyhyen kävelymatkan päässä. Pari vuotta sitten eräs ystäväni luopui suurimmasta osasta vaatteitaan ja jätti jäljelle vain pari laatikollista sellaisia, joita hän todella tarvitsi tai rakasti. Pienestä vaatevalikoimasta huolimatta hän on yksi tyylikkäimpiä tuntemiani ihmisiä, ja myönnettävähän se on, että en voi olla kadehtimatta häntä. Itsekin lahjoitan silloin tällöin vaatteita pois, mutta usein ostan uusia tilalle niin paljon, että pieni ja yksinkertainen mutta toimiva vaatevarasto on vielä kaukainen haave. Viime aikoina olen kuitenkin yrittänyt keskittyä yhä enemmän aineettomista iloista nauttimiseen ja elämyksiin panostamiseen, kuten liikuntaan ja kulttuuritapahtumiin, ja tietysti ajan viettämiseen ystävien tai perheen kanssa. Vaikka shoppailu edelleen aika ajoin houkuttaa kovasti, en enää koe pakonomaista tarvetta ostaa jotain vain siksi, että minulla olisi paha mieli tai tylsää. Se on jo aikamoista edistystä. Nykyään ostan asioita, joita joko tarvitsen tai rakastan. Ihan kivalla mutta turhalla ei tee mitään.

Seuraavaksi aion opetella säästämään, sillä tähän asti olen ollut sellainen ihminen, jolla raha polttaa taskussa tai tilillä niin paljon, että siitä on päästävä tavalla tai toisella eroon. Mutta niin, äärimmäistä pihistelyä en ole suunnitellut, sillä en usko senkään tuottavan onnea. Tiedän olevani sikäli etuoikeutetussa asemassa, ettei minulla ole koskaan ollut rahahuolia, ja en enää koe tarvetta hävetä sitä. Varallisuuden suhteen tavoitteeni on, ettei minun tulevaisuudessakaan tarvitsisi huolehtia rahasta - että voisin halutessani lähteä pienelle viikonloppumatkalle, käydä kahvilassa lounaalla, valita ruokakaupassa paremman vaihtoehdon halvimman sijasta tai käydä oopperassa. Tämä ei tarkoita huoletonta tuhlailua. On selvää, että asumiseen, ruokaan ja muihin pakollisiin menoihin on varattava tietty määrä rahaa, mutta en todellakaan haluaisi elää kädestä suuhun odottaen jatkuvasti palkkapäivää. Jos ei olisi ollenkaan "ylimääräisiä" säästöjä, tuntisin oloni hyvin turvattomaksi: eihän koskaan voi tietää, millaisia yllättäviä menoja voi tulla. Raha ei tuo onnea, mutta jos rahaa on, on ainakin muutama huoli vähemmän.

Millaisia ajatuksia teillä on rahasta ja kuluttamisesta?

Miksi luonnossa liikkuminen kannattaa

Näin kevään tullen olen taas kerran löytänyt ulkona luonnossa (tai minun tapauksessani kaupunkiluonnossa, keskustan tuntumassa kun asun) liikkumisen ihanuuden. Talven kylmyydessä ja pimeydessä ei juuri tule ulkoiltua pakollista paikasta toiseen kävelyä enempää, ja silloin sisäliikunta houkutteleekin paljon enemmän. Muina vuodenaikoina, varsinkaan kesällä, ei kuitenkaan aina huvita lähteä tunkkaiseen jumppasaliin heilumaan, jos vaihtoehtona on reipas kävely- tai juoksulenkki kauniissa maisemissa. Vaikka salitreenikin virkistää kehon lisäksi myös mieltä, luontoliikunta toimii ajatusten nollaamisessa ja elvyttävien kokemusten hankkimisessa vieläkin tehokkaammin. Itse asiassa ylipäätään luontoympäristöllä on havaittu olevan monenmoisia positiivisia vaikutuksia ihmiseen:

1. Luonnon läheisyys parantaa koettua terveydentilaa ja elämäntyytyväisyyttä: ihmiset kokevat itsensä sitä terveemmiksi ja tyytyväisemmiksi, mitä enemmän positiivisia luontokokemuksia heillä on.

2. Se rentouttaa, lisää myönteisiä tunteita ja kohentaa mielialaa.

3. Jo pelkkä luonnon katseleminen nopeuttaa työkuormituksesta tai muusta stressistä palautumista niin fysiologisella (vaikutuksia löytyy esimerkiksi sydämen sykkeeseen ja verenpaineeseen) kuin psykologisella tasolla.

4. Se parantaa keskittymiskykyä: jopa tarkkaavuushäiriöiden oireet vaikuttaisivat olevan lievempiä niillä, jotka oleskelevat enemmän luonnossa.

5.  Luontoympäristö houkuttelee arkiliikuntaan - tuntuu aika selvältä, että kävelylenkille lähteminen kauniiseen maisemaan on useimmille mieluisampi vaihtoehto kuin reippailu betoniviidakossa.

6. Omaa mielipaikkaa luonnossa voi käyttää tietoisesti tai tiedostamatta psyykkiseen itsesäätelyyn: tutkimuksissa on havaittu, että mielipaikoissa käymisen koetaan mm. selkiyttävän ajatuksia, parantavan mielialaa ja keskittymiskykyä sekä auttavan arjen huolten unohtamisessa.

Millainen ympäristö sitten on ihanteellinen terveys- ja hyvinvointivaikutusten kannalta? Jotkut tutkijat ajattelevat, että ympäristön tarjoaman elpymiskokemuksen mahdollistaa neljä osakokemusta. Niistä ensimmäinen on paikassa syntyvä lumoutumisen tuntemus. Se tarkoittaa tarkkaavaisuuden tahatonta kiinnittymistä johonkin ympäristön kohteeseen, mikä tarjoaa poispääsyn arkisista huolista, rutiineista ja kiireestä. Toinen elpymisen tunteen kannalta tärkeä kokemus onkin juuri tunne arkiympäristöstä irrottautumisesta. Tärkeää vaikuttaisi olevan myös ympäristön yhtenäisyyden ja johdonmukaisuuden tuntu: parhaita elpymisen kokemuksia tarjoaa ympäristö, joka tuntuu ympäröivän ihmistä ja ulottuvan riittävän laajalle. Viimeisenä muttei missään nimessä vähäisimpänä tekijänä on ympäristön sopivuus itselle. Vaikka kuinka tehtäisiin tutkimusta siitä, millainen ympäristö ihmisiä yleensä miellyttää, jokaisella on joka tapauksessa omat yksilölliset mieltymyksensä. Itse esimerkiksi en erityisemmin viihdy tiheässä metsässä vaan ulkoilen mieluummin meren tai järven rannalla, aukeilla paikoilla tai kaupunkimaisissa puistoissa. Olisikin täydellistä, jos jokainen onnistuisi löytämään omasta asuinympäristöstään omia, juuri itselle sopivia lempipaikkoja, joissa käymisestä saisi kerta toisensa jälkeen positiivisia ja rentouttavia kokemuksia.

Millaisessa ympäristössä te viihdytte parhaiten? Liikutteko mieluummin luonnossa vai sisätiloissa?

Lähteinä käytetty Kalevi Korpelan artikkeleita Luontoympäristöt ja hyvinvointi (Psykologia-lehti, 05/07) ja Luonnosta nauttiminen työstä palautumisen keinona (teoksessa Irtiottoja työstä: työkuormituksesta palautumisen psykologia, toim. Kinnunen & Mauno, 2008).

Epäsosiaalinen media

Viime aikoina ainakin minun tuttavapiirissäni on kiertänyt paljon tämä video, joka yrittää havahduttaa katsojia siihen, että joskus kannattaisi keskittyä sosiaalisen median tuijottelun sijaan aitoon sosiaalisuuteen eli ihmisten välittömään kohtaamiseen. Olen pohtinut tätä itsekin paljon, sillä olen huomannut itsekin olevani aikamoisessa some-koukussa: luen päivittäin monen monia blogeja ja toki bloggaan itsekin, mutta ennen kaikkea Facebookin kanssa näpertelyyn hurahtaa varmasti yhteensä useampi tunti päivästä, kun lasketaan mukaan kaikki nopeat "ohi mennen" tsekkaukset. Jos joudun vaikkapa odottelemaan jotakin, eikä minulla ole mitään tekemistä, kaivan poikkeuksetta puhelimeni esiin ja klikkaudun faceen. Lueskelen tuttujen ja puolituttujen päivityksiä, katselen kateellisena kavereiden lomakuvia, klikkailen auki uutisia ja artikkeleita, joista jaksan lukea kokonaan vain murto-osan. Olen itsekin aika aktiivinen fb-käyttäjä, lisäilen seinälleni usein mielenkiintoisia lukemiani juttuja, ottamiani kuvia (niitä harvoja, joihin olen tyytyväinen), ajatuksiani ja elämäni tapahtumia. Pääosin facebookkailu on oikein mukavaa: somen kautta on helppo olla yhteyksissä kauempana asuviin kavereihin, kyylätä puolituttujen tekemisiä, käydä kiinnostavia keskusteluja ja löytää itseä kiinnostavia juttuja.

Sosiaalisessa mediassa on toki rutkasti hyviä puolia, mutta ongelma onkin sen koukuttavuus ja ennen kaikkea se, että sosiaalinen media tavallaan tekee meistä epäsosiaalisempia. Ei ole lainkaan tavatonta, että kaveriporukka istuu kahvilan tai ravintolan pöydässä ja jokainen heistä näprää puhelintaan vähän väliä. Hyvin harva ryhtyy juttusille tuntemattoman kanssa, kun on niin paljon helpompaa paeta yksinoloa ja tylsyyttä somen pariin. Minä olen sen verran vanhanaikainen, että mielestäni kännykän jatkuva hipelöinti muiden ihmisten seurassa on yksinkertaisesti epäkohteliasta ja junttia käytöstä. Jotenkin sitä luulisi, että kun kavereita tapaa, haluaisi todella olla heidän kanssaan siinä hetkessä sen sijaan, että päivittäisi tapahtumia koko ajan somessa, jotta kaikki varmasti näkisivät, että nyt todella on hauskaa. Kun itse juttelen jonkun kanssa, ajattelen, että hän ansaitsee kaiken sen, mitä minulla tässä hetkessä on annettava - eli ainakin täyden huomioni. Ihmisen tarkkaavaisuus on rajallinen, ja vuorovaikutuksen hienovaraisemmat piirteet jäävät taatusti huomaamatta, jos yrittää samaan aikaan keskittyä kuuntelemiseen ja somettamiseen.



Tämän takia teinkin päätöksen, etten enää leiki puhelimen kanssa muiden ihmisten seurassa, ellei siihen ole aivan välttämätöntä tarvetta (ja ei, ruoka-annoksen kuvan jakaminen somessa ei ole millään muotoa välttämätöntä - ja jos sen kuitenkin haluaa tehdä, myöhemmin ehtii aivan hyvin). En näe mitään pahaa siinä, jos yksinäisinä hetkinä viihdytän itseäni sosiaalisen median jännittävässä maailmassa, mutta en missään tapauksessa halua sen vähentävän tai latistavan todellisen elämän kohtaamisia. Onneksi se voi myös lisätä niitä: elämässäni on monia mahtavia ihmisiä, jotka olen alun perin tavannut netissä mutta joihin olen sittemmin tutustunut myös reaalimaailmassa. Tämä onkin yksi painava syy siihen, miksi viihdyn niin hyvin sosiaalisessa mediassa (sen lisäksi tietysti, että se helpottaa yhteydenpitoa ystäviin ja tuttaviin). Kun kohtaan ihmisen, haluan olla läsnä, enkä myöskään panisi pahakseni, jos hän olisi yhtä lailla läsnä.

Toisaalta en halua myöskään käyttää kaikkea vapaa-aikaani netissä. Silloin, kun minulla ei ollut älypuhelinta enkä käyttänyt Facebookia tai lukenut blogeja, tein paljon enemmän kaikkea muuta: luin kasoittain kirjoja, maalasin, piirsin, kirjoitin tarinoita ja runoja. Nykyään toki liikun paljon ja käyn enemmän kuin mielelläni erilaisissa kulttuuritapahtumissa, mutta kotona ollessa on yllättävän vaikeaa sulkea kone (ja se pahuksen puhelin) useammaksi tunniksi ja keskittyä tekemään jotain aivan muuta. Sosiaaliseen mediaan ja ylipäätään nettiin on helppo paeta tylsyyttä tai yksinäisyyttä, mutta ehkä joskus olisi myös järkevää sulkea kaikki laitteet ja kokea maailma, tunteet, ajatukset ja muut ihmiset ihan vain omien aistien kautta.

Millaisia ajatuksia teillä on sosiaalisesta mediasta?

Sisäinen lepatus - taas kerran herkkyydestä

Lukaisin läpi Janna Satrin vastikään ilmestyneen kirjan nimeltä Sisäinen lepatus - herkän ihmisen tietokirja. Kuten nimestäkin käy ilmi, kirja käsittelee viime aikoina melko paljon pinnalla ollutta erityisherkkyyttä, josta Satri tosin puhuu yksinkertaisesti herkkyytenä, mikä onkin mielestäni ihan mainio ratkaisu. Erityisherkkyyttä käsittelevät postaukseni ovat blogini ylivoimaisesti luetuimpia, joten oletan, että aihe kiinnostaa monia lukijoitani aivan yhtä kovasti kuin minuakin. Siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran noin vuosi sitten tutustuin erityisherkkyyden käsitteeseen, olen lukenut uteliaana kaiken, mitä olen aiheesta käsiini saanut - tutkimustietoa ja kirjallisuutta herkkyydestä ei onneksi vielä ole läheskään samanlaisia määriä kuin monesta muusta psykologisesta käsitteestä, ja varsinkin tismalleen erityisherkkyyttä käsitteleviä tutkimusartikkeleita en ole harmikseni kovinkaan monia löytänyt. Onneksi kuitenkin tajusin liittyä Facebookissa pariin herkkyyden ympärille rakentuneeseen ryhmään, joissa pääsee lukemaan erilaisten ihmisten hyvinkin erilaisia kokemuksia herkkyydestä. Nämä keskustelut ovatkin herättäneet paljon ajatuksia, joista ehkä kirjoittelen vielä myöhemmin lisää, mutta tänään ajattelin kuitenkin kertoa hieman tuosta mainitsemastani kirjasta (ennen kuin täysin eksyn aiheesta).

Kirjan takakannessa todetaan, että "Sisäinen lepatus - herkän ihmisen tietokirja tarjoaa itseymmärryksen avaimia itsensä herkäksi tunnistaville". Kyseessä on siis jonkin sorttinen self help -kirja, joka sisältää paitsi tutkimuksiin pohjaavaa tietoa, myös yksittäisten ihmisten kokemuksia ja ihan suoria ohjeita siitä, miten herkkyyden kanssa voisi tulla toimeen. Suuri osa kirjan tiedosta perustuu herkkiä ihmisiä tutkineen filosofian tohtori Sylvi-Sanni Mannisen tutkimuksiin ja toisaalta myös erityisherkkyyden tutkimuksen uranuurtajan Elaine N. Aronin psykologian alan tutkimuksiin. Moni herkkyydestä kiinnostunut onkin varmasti jo lukenut Aronin kirjan Erityisherkkä ihminen, ja heille Satrin kirja ei välttämättä tarjoa juurikaan täysin uutta tietoa. Omalla kohdallani Aronin kirja tarjosi monenlaisia oivalluksia, kun taas Sisäinen lepatus lähinnä muistutteli jo jokseenkin tutuista teemoista ja toimi mainiona kertauksena. Jos näistä kahdesta kirjasta pitäisi valita, suosittelisin ehkä mieluummin Aronin kirjaa, joka on hieman tieteellisemmin suuntautunut (ja josta löytyy myös kunnollinen lähdeluettelo) ja pohjaa paljon kirjoittajan omaan kokemukseen tutkijana ja psykoterapeuttina - ja toisaalta myös itse herkkänä ihmisenä. Myös herkäksi ihmiseksi tunnustautuva Satri kertoo herkkyydestä paljolti kokemuksellisella tavalla, ei niinkään yksittäisiin tutkimustuloksiin vedoten, mikä varmasti vetoaa moniin.

 

Sisäinen lepatus jakaantuu kahdeksaan päälukuun, jotka käsittelevät herkkyyttä hieman eri näkökulmista. Aluksi pureudutaan siihen, mistä herkkyydessä on kyse, ja millaiset piirteet tyypillisesti luonnehtivat herkkiä ihmisiä. Toisessa luvussa puolestaan  pohditaan herkän ihmisen persoonallisuutta, ja tämä luku oli ehkä minusta kaikista mielenkiintoisin. Olen nimittäin Facebookin HSP-ryhmien keskusteluja seuratessani huomannut, että moni vaikuttaisi pitävän herkkyyttään persoonaansa erityisesti määrittävänä ominaisuutena, mikä on minusta aika jännittävää. Itse miellän herkkyyden pikemminkin yhtenä ominaisuutena muiden joukossa ja ajattelen, että herkillä ihmisillä on aivan yhtä lailla monia muita tärkeitä temperamentin tai persoonallisuuden piirteitä, jotka vaikuttavat heidän käyttäytymiseensä, ajatteluunsa ja tunteisiinsa. Toisaalta herkkyys voi ollakin siinä mielessä ihmistä määrittävä piirre, että se vaikuttaa myös muiden piirteiden ilmenemismuotoihin ja -voimakkuuteen. Tästä on kuitenkin aika mahdotonta sanoa mitään varmaa, mutta pohdiskelustahan kaikki uudet oivalluksetkin aina lähtevät.

Loput Satrin kirjan luvut käsittelevät herkkyyden vaikutuksia eri elämän osa-alueisiin: vuorovaikutukseen yleensäkin, rakkauteen ja seksuaalisuuteen, lapsuuteen ja vanhemmuuteen, työhön ja harrastuksiin sekä päivittäiseen hyvinvointiin. Kirjassa on paljon käytännön ohjeita siitä, miten erityisherkän kannattaisi elämänsä järjestää, mutta toisaalta paljon korostetaan myös sitä, miten jokaisen tulisi kuunnella itseään ja miettiä, mikä juuri omalle herkkyydelle on hyväksi. Esimerkiksi liikuntaa käsittelevässä kappaleessa todetaan, että useimmiten hermostoltaan herkät ihmiset tarvitsevat rauhoittavia lajeja purkaakseen päivittäistä kuormitusta, kun taas rajummat lajit saattaisivat aktivoida jo valmiiksi ylikierroksilla käyvää hermostoa liikaa. Oma kokemukseni tästä on kuitenkin hieman erilainen: silloin, kun käyn henkisesti ylikierroksilla, liikunta nollaa ajatukset ja tunteet sitä tehokkaammin, mitä rankempaa se on. Toisaalta itsekin kaipaan salilla tai lenkkipolulla huhkimisen rinnalle rauhallisia jooga- ja venyttelyhetkiä sekä leppoisia kävelylenkkejä luonnossa, joten voisi sanoa, että tärkeintä on tasapainon ja itselle sopivan liikuntarytmin löytäminen - ja tämä tietysti pätee vähemmänkin herkkiin ihmisiin.



Kuten Aroninkin kirjassa, myös Satrin kirjassa näyttää olevan keskeistä herkkien voimaannuttaminen ja sen esiin tuominen, että herkkyydessä on myös hyvät puolensa, eikä herkkyys automaattisesti tarkoita ujoutta, outoutta, hulluutta tai viallisuutta. Tällainen näkökulma on varmasti monille lukijoille tärkeä, sillä heikko itsetunto ja viallisuuden tai vähintäänkin erilaisuuden kokemukset vaikuttaisivat olevan herkillä todella yleisiä. Erityisherkkyys on noussut viime aikoina ihmisten tietoisuuteen entistä enemmän, sillä ihan viime aikoinakin aiheesta on ollut silloin tällöin puhetta mediassa - ja kaikeksi onneksi ihan asiallista puhetta, mikä ei valitettavasti aina päde psykologisten aiheiden käsittelyyn mediassa. Tässä asiassa tieto ei näyttäisi yleensä lisäävän tuskaa, vaan pikemminkin moni kokee helpottavana kuulla, että muillakin on saman tyyppisiä kokemuksia herkkyydestä ja sen vaikutuksista elämään. Tällaiset kirjat voivat siis toimia ihan mainioina vertaistuki- ja itseapuoppaina varsinkin niille ihmisille, jotka ovat alkuvaiheessa herkkyyteensä tutkiskelussa.

Tähän loppuun vielä Sisäinen lepatus -kirjasta löytyvä lainaus Meg Woodsonin kirjasta Jos kuolen kolmikymmenvuotiaana. Tämä tiivistää mielestäni mainiosti monia herkkyyden ulottuvuuksia:

"Todella luova ihminen - olkoonpa ala mikä tahansa - ei ole muuta kuin syntymästään saakka epänormaalin, epäinhimillisen herkkä ihmisolento. Hänelle kosketus on isku, ääni melua, huono onni musertavaa murhetta, ilo ekstaasia, ystävä rakastettu, rakastettu jumala ja epäonnistuminen kuolemaa."

Mitä herkkyyttä käsitteleviä kirjoja te olette lukeneet?

Kannattaako aina tehdä parhaansa?

"Tee parhaasi, se riittää". Tällaisten kaikille tuttujen neuvojen takana on yleensä hyvä tarkoitus, mutta itse olen tullut pohtineeksi sitä, mitä tuo lause oikeastaan tarkoittaa. Tee parhaasi - eikös se oikeastaan kannusta täydellisyyden tavoitteluun? Mikään muu ei riitä, kuin paras mahdollinen suoritus. Luultavasti usein tarkoitamme neuvoa, ettei omaa suoritustaan kannata verrata muihin, sillä jokaisen paras on hieman erilainen. Minusta on kuitenkin aika epäilyttävä ajatus, että kenenkään pitäisi aina tehdä kaikki parhaansa mukaan. Jokainen ylitunnollinen perfektionisti varmasti tietää, että pitemmän päälle täydellisyyden tavoittelu aiheuttaa stressiä ja kohtuuttomia suoriutumispaineita, jotka liian suurissa määrin ovat varsin haitallisia. Joissakin tilanteissa on todellakin syytä tehdä parhaansa, mutta jos siihen pyrkii aina, päätyy helposti aikamoiseen kiireeseen ja ylikuormitustilaan.



Toisaalta "tee parhaasi" on myös epämääräinen ja abstrakti kehoitus: kuinka usein todella tiedämme, mihin parhaimmillamme pystymme? Monella on kokemusta esimerkiksi siitä, että valmentajan kanssa treenatessa pystyy parempiin urheilusuorituksiin kuin yksin, vaikka silloinkin kokisi yrittävänsä täysillä. Muillakin elämänalueilla saatamme vaikkapa tilannetekijöiden, sosiaalisen tuen tai harvinaisen syvän keskittymisen ansiosta joskus ylittää itsemme tavalla, jota emme olisi osanneet lainkaan ennakoida. Niinpä pelkkä parhaansa yrittäminen ei välttämättä riitä, jos haluaa ylittää itsensä.

Minusta joskus olisi viisasta korvata "tee parhaasi" -lätinät hieman toisenlaisella kehotuksella: tee parhaasi ja hieman enemmän silloin, kun se tuntuu tavoitteidesi ja arvojesi kannalta tärkeältä - muulloin riittävän hyvä riittää loistavasti. Jotta voi keskittyä siihen, missä oikeasti haluaa kehittyä, ja samalla välttää liiallisen ylikuormituksen, asioita täytyy oppia laittamaan tärkeysjärjestykseen.

Teetkö sinä aina parhaasi?

Millainen on luova ihminen?

Löysin taas kerran mielenkiintoisen jutun, josta piti päästä hieman jaarittelemaan. Kyseinen artikkeli siis käsittelee sitä, millaiset asiat luonnehtivat erityisen luovia ihmisiä. Erityisesti huomioni kiinnitti toteamus, että luovuus ei ole mikään yksittäinen persoonallisuuden piirre vaan pikemminkin kokoelma piirteitä ja käyttäytymistapoja. Juttua varten haastateltu tutkija jopa väittää, että luovan ihmisen mieli on monimutkaisempi kuin vähemmän luovan. Kärsivän taiteilijaneron myytti on toki meille kaikille tuttu, mutta itse yllätyin hieman siitä, että siinä saattaa ihan oikeasti olla jotain perää jopa tieteellisen tutkimuksen valossa. Tietenkään luovuus ei kuitenkaan rajoitu pelkkiin taiteilijoihin, vaan sitä voi päästä toteuttamaan melkein missä ammatissa tai harrastuksessa tahansa (tai vaikka arjessa muutenkin, kyllähän monet sosiaaliset tilanteetkin vaativat luovia ratkaisuja).

 

Artikkelissa esitellään 18 luovien ihmisten piirrettä tai käyttytymistapaa, joista ajattelin nostaa muutaman mielestäni kiinnostavimman esille. On havaittu, että luovat ihmiset esimerkiksi:

1. Havainnoivat kaikkea - ja usein kirjoittavat havaintonsa ylös ja saavat niistä aineksia "luomistyöhönsä".

2. Tuntevat yksinolon voiman. Toki myös inspiroivat keskustelut ja muut yhteistyökuviot ovat usein tärkeitä luovuuden kannalta, mutta erityisen tärkeää on antaa ajatusten harhailla ja tutkailla sisäistä ääntään.

3. Kääntävät vaikeudet voitoksi. Vaikeuksia ei voi välttää, mutta niiden kautta voi oppia esimerkiksi näkemään asioita uudessa valossa (ja ne voivat myös vahvistaa ihmissuhteita, tavallisten asioiden arvostamista ja kokemusta siitä, että mistä tahansa voi selvitä).

4. Uskaltavat epäonnistua - eivätkä ota sitä liian henkilökohtaisesti.



5. Katselevat ihmisiä. Tämä on tietysti ykköskohdan alalaji mutta myös minun ehdoton suosikkini - mikä voisikaan olla inspiroivampaa kuin havainnoida muita ihmisiä?

6. Ympäröivät itsensä kauneudella. Luovat ihmiset myös osaavat arvostaa muiden luovuutta ja herkistyä taiteen äärellä (tai miksei tieteenkin, myös älylliset oivallukset voivat koskettaa).

7. Näkevät yhteyksiä asioiden välillä - silloinkin, kun muut eivät niitä näe.

Millaisia ajatuksia teillä on luovuudesta? Miten toteutatte omaa luovuuttanne?