Vahvat yksin, heikot sylityksin?

Luen tällä hetkellä kulttuuriantropologi ja sukupuolentutkija Taina Kinnusen uudehkoa kirjaa nimeltään Vahvat yksin, heikot sylityksin, joka käsittelee suomalaisten tapoja koskettaa ihmisiä (tai pikemminkin olla koskettamatta), kokemuksia erilaisista koskettamisen tavoista ja läheisyyden kaipuusta sekä sitä, mistä suomalainen pidättyväisyyden ja yksin pärjäämisen perinne voisi juontaa juurensa. Osallistuin vuosi sitten Kinnusen vetämälle sukupuolentutkimuksen kurssille, missä aihetta sivuttiin, ja aiemminkin olin usein pohdiskellut suomalaista kosketuskulttuuria ja omia kokemuksiani siitä. Kirjan alussa Kinnunen arvelee kotiseutunsa Pohjois-Pohjanmaalla olevan maailman kosketuskammoisinta seutua, ja itsekin oululaisena olen aika varma, että näin todella on, vaikka tietysti koskettamattomuus on yleistä koko Suomessa verrattuna esimerkiksi moniin Etelä-Euroopan maihin. Kirjan nimeksi valittu vanha sanonta kuvastaa sitä, että meillä yksin pärjäämistä on pitkään pidetty merkkinä vahvuudesta, toisten ihmisten ja läheisyyden tarvitsemista taas heikkoudesta.

Olen itse aina ollut läheisissä ja hyvissä väleissä vanhempieni kanssa, mutta silti en osaa sanoa, milloin olisin halannut heitä viimeksi. Teini-iässä en varmasti koskaan, nyt aikuisiässäkin äärimmäisen harvoin. Minulla ei ole lapsuudesta juurikaan muistoja koskettamisesta, ja ystävien halaamisenkin olen oppinut vasta aivan viime vuosina - ja itse asiassa minulla on muutama sellainen ystäväkin (sieltä pohjoisesta kotoisin, jos sillä nyt asiaan on vaikutusta), joita en halaa oikeastaan koskaan. Muistan lukioajoilta erään ystävän, joka osasi luontevasti koskettaa toisia ihmisiä, ihan neutraalisti ja ohimennen arkisissa tilanteissa, ja se tuntui minusta varsin hämmentävältä. Positiivisessa mielessä, sillä hänen kanssaan oli helppo olla, hän vaikutti todella välittävän ihmisistä. Sellaiseksi minäkin haluaisin tulla.



Koskettaminen on ihmisille ja monille muille nisäkkäille välttämätöntä: 1950-luvulla tehdyissä eläinkokeissa emoistaan erotetut ja täysin kosketusta vaille jääneet apinavauvat eivät kehittyneet normaalisti (ymmärrettävistä syistä tällaisia kokeita ei enää hyväksytä). Ihmisillä lempeä kosketus vapauttaa elimistöön oksitosiinia, joka vaikuttaa parasympaattiseen hermostoon, kehon sisäiseen rauhoittumisjärjestelmään, edistäen turvallisuudentunnetta ja levollista oloa. Oksitosiini alentaa verenpainetta, laskee sydämensykettä, vahvistaa immuniteettia, lievittää kipua ja rohkaisee myönteiseen yhteyteen toisten kanssa. On melko kiistattomasti todettu, että tervetullut kosketus vaikuttaa myönteisesti hyvinvointiin (ja toisaalta vahingoittavan kosketuksen kielteinen vaikutus on hyvin voimakas). Miksi ihmeessä koskettaminen sitten on meille niin vaikeaa, miksi monien täytyy sitä erikseen harjoitella, kun se voisi olla luontaista ja vaivatonta?

Suomalainen koskettamattomuus on tietysti pitkälti kulttuurin tuotetta, ja kirjassaan Kinnunen käsittelee kiinnostavalla tavalla esimerkiksi sotavuosien vaikutusta kosketuskulttuuriin. Muistan lapsena ihmetelleeni paljon sitä, että vieraampia ihmisiä kuului tavattaessa kätellä, mutta perheenjäseniä, ystäviä tai sukulaisia ei kosketettu lainkaan. Aiemmin on puolestaan ollut aivan tavallista, että lapsia ei ole juuri pidetty sylissä tai hellitelty, koska sen on kuviteltu vaikuttavan negatiivisesti heidän itsenäistymiseensä ja omatoimisuuteensa, vaikka tosiasiassa väitteelle on aika vähän tieteellistä näyttöä - pikemmin turvallinen kiintymyssuhde on kehityksen kannalta positiivinen juttu, se rohkaisee lasta tutkimaan ympäristöään ja siten kehittämään taitojaan. Nykyisin kosketuksen positiiviset vaikutukset onneksi tiedetään ainakin teoriassa, ja myös niiden soveltaminen käytäntöön on lisääntynyt: halaukset ja poskipusut ovat yleistyneet juroina pidettyjen suomalaistenkin keskuudessa, ja monet melko suositut vaihtoehtohoidotkin pohjautuvat parantavana pidettyyn kosketukseen.



Koskettamisen harjoitteleminen voi vaatia aikaa ja rohkeutta (helposti tulee mietittyä, mitä ihmiset kuvittelevat, jos yhtäkkiä alan halailemaan ja lääppimään kaikkia), mutta uskon, että se kannattaa. Kosketus paitsi parantaa omaa olotilaa, myös lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta ihmisten välillä ja siten vahvistaa ihmissuhteita. Toki aina kannattaa vähän haistella ilmapiiriä ja sitä, miten vastapuoli koskettamiseen suhtautuu - kaikkein kosketuskammoisimpia ihmisiä ei ehkä kannata rynnätä heti halaamaan ja rutistelemaan. Omasta kosketuskammostanikin on sen verran jäljellä, että taannoin melkein säikähdin, kun eteläeurooppalaisia tapoja omaksunut perheystävä moiskautti pusun poskelleni tavatessamme. Vielä on siis opittavaa, mutta eihän kukaan koskaan ole täysin valmis ;)

Millaisia kokemuksia ja ajatuksia teillä on suomalaisesta kosketuskulttuurista tai koskettamiseen liittyvistä kulttuurieroista?

Lempipaikoista

Eilen illalla pimeän kaupungin läpi kotiin kävellessä iski ihan yhtäkkiä kummallinen tunne siitä, että tämä kaupunki on todella kaunis, viihtyisä ja täynnä paikkoja, joista pidän. Tämä on ehdottomasti edistystä, sillä tämä oli ensimmäisiä kertoja, kun olen huomannut viihtyväni Tampereella - ehkä todella jaksan asua täällä vielä ainakin seuraavat kolme vuotta haikailematta ihan koko ajan muualle. Viihtymisessä on ehdottomasti auttanut omien lempipaikkojen löytäminen, ja niistä yksi on ylitse muiden, nimittäin ikkunastani näkyvä pitkä laituri järven rannassa. Monena pimeänä iltana olen kävellyt laiturin päähän keskelle järveä kuuntelemaan hiljaisuutta, katsomaan pimeyttä ja haistelemaan tuulta, ja tunne on aina yhtä uskomaton - välillä jopa erehdyn hetkeksi kuvittelemaan, että olisin meren rannalla, ja juuri merta olen täällä asuessani kovasti kaivannut.

Omassa lempipaikassa käymisen ja yleisemmin luonnossa liikkumisen vaikutuksia ihmisen hyvinvointiin on tutkittu myös tieteellisesti, ja kuten arvata saattaa, viihtyisän ja rakkaan ympäristön on havaittu vaikuttavan psykologiseen (ja itse asiassa fyysiseenkin, mm. stressiä lievittämällä) hyvinvointiin edistävästi. Luonnossa liikkumisen rauhoittava, stressiä vähentävä ja hetkessä elämistä edistävä vaikutus on varmasti monille tuttu, mutta myös rakennetusta ympäristöstä voi löytää paikkoja, joissa kokea samantyyppistä elpymistä ja virkistymistä. Itse en varsinaisesti ole luontoihminen, pidän täysin koskematonta luontoa aika pelottavana paikkana, joten omat lempipaikkani löytyvät kaupungeista: niiden joukossa on esimerkiksi puistoja, rantoja, kadunpätkiä, museoita ja kahviloita. Toki luonnon rauhassa on varmasti keskimäärin virkistävämpää kuin ihmisvilinän keskellä, ja itsekin kaipaan joskus lähes täydellistä rauhaa - ja mikä parasta, satun olemaan niin onnekas, että sitä löytyy heti kotipihani ulkopuolelta, vaikka asunkin hyvin lähellä keskustaa.

Millaisia ovat teidän lempipaikkanne?

P.S. Kuvat ovat viime talvelta, kun nyt ei sattunut olemaan kameraa mukana ulkona heiluessa - onneksi vielä ei näytä ihan noin talviselta :D

Auta itseäsi auttamalla muita

Palataan vielä Onnellisuusprojekti-kirjaan, josta pari postausta taakse päin kerroin. Erityisesti siitä nimittäin jäi mieleen onnellisuutta koskeva ajatus, joka itselläni on aiemmin jäänyt turhan vähälle huomiolle:

"One of the best ways to make myself happy is to make other people happy, and one of the best ways to make other people happy is to be happy myself."



Onnellisuutta pidetään usein yksilöllä olevana pääomana tai ominaisuutena, ja monet onnellisuuden tavoitteluun tähtäävät toimet ovat varsin yksilökeskeisiä. Olen itsekin aika kiihkeä individualisti ja usein väheksyn muiden ihmisten vaikutusta elämääni - ja myös omaa vaikutustani muihin ihmisiin. Kuitenkin olen huomannut, että toisten auttamisesta ja ilostuttamisesta tulee lähes takuuvarmasti itsekin hyvälle tuulelle. Ja toisaalta yleinen negatiivisuus kuormittaa myös murjottajan läheisiä, joten yksi loistava tapa "auttaa" heitä on olla itse onnellisempi. Yksi masentuneita ja muuten vain negatiivisia ihmisiä yhdistävä piirre on se, että he ajattelevat yleensä korostetun paljon itseään ja omia fiiliksiään, ja juuri sellaiseen minullakin on taipumusta. Tietysti itsestään täytyy pitää huolta eikä kannata keskittyä muista huolehtimiseen niin paljon, että unohtaisi oman hyvinvointinsa, mutta tietty määrä epäitsekkyyttä ei varmasti tee ketään ainakaan onnettomammaksi. On vaikeaa vain päättää ruveta onnelliseksi, mutta itse aion ainakin keskittyä tulevaisuudessa entistä enemmän muiden ihmisten auttamiseen ja piristämiseen omien fiilisten vatvomisen ja yksilökeskeisten "onnellisuusstrategioiden" sijasta.