perjantai 10. helmikuuta 2017

Entä jos "omaa juttua" ei tarvitsekaan löytää?

Ihanan Aamukahvilla-blogin Henriikka kirjoitti vastikään postauksen, jonka sanoma kolahti ja kovaa: entä jos onkin ihan okei, että kaikilla ei ole yhtä ainoaa intohimoa, johon keskittää koko energiansa?   Joka puolella kohkataan nykyisin unelmien ja intohimon tärkeydestä, ja itsekin olen moneen otteeseen kokenut aikamoisia paineita siitä, ettei minulla ole yhtä selkeää "omaa juttua". En ole koskaan ollut yhden intohimon nainen, vaikka olen kovasti yrittänyt. Ala-asteikäisenä olin vannoutunut heppatyttö, yläasteella ja lukiossa määrittelin itseäni taide- ja musiikkiharrastusten kautta, mutta kuitenkaan ole koskaan ollut mistään niin innoissani, että olisin halunnut antaa sille kaikkeni. Tutumpaa on valintojen tekemisen vaikeus ja ahdistus siitä, ettei ikinä ehdi oppia kaikkea, mihin haluaisi perehtyä. 

Muistan jo nuorena ihailleeni ja kadehtineeni kavereita, joilla oli jokin todella tärkeä ja rakas harrastus, jonka parissa he viettivät lähes kaikki iltansa ja joka oli erottamaton osa heidän identiteettiään. Myöhemmässä elämässä kateutta ovat herättäneet he, jotka ovat mutkattomasti löytäneet "ainoan oikean" opiskelualan tai superkiinnostavan työn. Se tuppaa kuitenkin unohtumaan, että loppujen lopuksi nämä yhden intohimon ihmiset taitavat olla tuttavapiirissäni vähemmistössä. On ihan normaalia kokeilla, yrittää ja erehtyä, innostua uusista jutuista, vaihtaa alaa tai harrastuksia, tehdä samaan aikaan monenlaisia asioita.



Kun itse olin lukiossa, minulla ei ollu juuri mitään käsitystä siitä, mitä haluaisin sitten joskus isona (tai edes seuraavien vuosien aikana) tehdä. En muista, että minulla olisi edes lapsena ollut kovinkaan selkeitä unelma-ammatteja - tai jos olikin, niin ne vaihtuivat melko tiuhaan. Lukion loputtua hain opiskelemaan vähän vaikka mitä kiinnostavaa. Silloin parhaalta vaihtoehdolta tuntui viestintä, mutta luultavasti olisin innostunut aivan yhtä lailla vaikkapa taidehistoriasta tai ranskan kielestä, jos olisin lähtenyt niitä opiskelemaan. Valitsin kuitenkin viestinnän (olin niin onnekas, että sain nimenomaan valita monesta vaihtoehdosta, joihin olisin päässyt), ja ne opinnothan jäivät kesken - kävin nimittäin innoissani hirveän määrän muita sekalaisia kursseja ja innostuin jälleen uusista jutuista enemmän, mikä lopulta johti siihen, että vaihdoin kokonaan alaa.

Ensimmäiset vuodet psykologian opintojen parissa sujuivat niin mukavasti, että hetken ajattelin, että tässä on nyt lopultakin se oma juttuni. Kurssit olivat kiinnostavia, opiskelukaverit mukavia ja keksin jostain uudeksi unelma-ammatikseni psykoterapeutin, vaikka en itse ollut koskaan sellaista tavannutkaan (tärkein motiivi siihen taisi olla se, että olin ja olen kiinnostunut ihmisten tarinoista - ja itse asiassa aika samasta syystä aiemmin halusin toimittajaksi). Muutaman vuoden ajan keskitin tarmoni ja aikani tiiviisti psykologiaan: koska minulla oli niin paljon aiempia opintoja, minun ei tarvinnut käydä juuri mitään muita kuin psykan kursseja, joten arkeni oli käytännössä pelkkää psykologiaa, ystäviä ja liikuntaharrastuksia. Laiminlöin muita kiinnostuksenkohteitani ja luovia harrastuksia, yritin kanavoida kaiken uteliaisuuteni yhteen aiheeseen, mikä ei pidemmän päälle kestänyt.



Yliopistosta valmistumisen jälkeen olen - jälleen kerran - potenut hirveää kriisiä sen suhteen, ettei minulla vieläkään ole yhtä omaa juttua, en tiedä millaiseen työhön parhaiten sopisin tai mihin haluaisin energiani suunnata. Opintojen loppumetreillä tuntui ankealta huomata, että useimmat muut odottivat innoissaan valmistumista ja työelämään siirtymistä, kun itse mietin sitä, olenko sittenkään oikeassa paikassa. Tuskin täysin väärässäkään - mutta kun ongelma vaikuttaisi olevan se, että niitä oikeita, sopivia paikkojakin voi olla useita! Eikä kaikkien oma juttu välttämättä edes löydy töistä, sehän voi olla vaikkapa harrastus tai esimerkiksi omasta perheestä ja lapsista huolehtiminen.

Onneksi asia on niin, että opinnot ja työkokemus eivät koskaan mene hukkaan, niin kuin ei mikään muukaan vuosien varrella hankittu kokemus. Yhden ainoan intohimon puuttuminen ei automaattisesti tee ihmisestä tylsää - itse asiassa monipuolisuus ja kaikkialle kurkotteleva uteliaisuus on minusta vähintään yhtä viehättävää ja kiinnostavaa kuin yhteen juttuun täysillä panostaminen. Tietty molemmissa on haasteensa (itse esimerkiksi kärsin usein päättämättömyydestä ja sitkeyden puutteesta). Siitä olen kuitenkin varma, että vaikka ei koskaan löytäisi yhtä "omaa juttua", voi silti elää hyvää, intohimoista, uteliasta ja erittäin mielekästä elämää. 

8 kommenttia:

  1. Onneksi unelmoida voi myös monista pienistä asioista, jos ei löydä sitä yhtä suurta unelmaa.

    VastaaPoista
  2. Kiitti taas hyvästä kirjoituksesta! Tykkään tässä blogissakin juuri monipuolisuudesta - ei rajoitu liikaa vain tiettyyn teemaan, vaan kiinnostavia juttuja monista aiheista. Kiva että jaksat kirjoitella! :)

    Onko blogillasi muuten facebook-sivua? En ainakaan huomannut missään sellaista linkkiä, mutta jos sivu löytyy tai olet harkinnut perustaa, niin täältä löytyisi ainakin yksi kiinnostunut tykkääjä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! Mukava kuulla, että monipuolisuus miellyttää täälläkin, olisi vähän tylsää rajoittua vain yhteen kapea-alaiseen aiheeseen :)

      Valitettavasti ei ole vielä fb-sivua, mutta olen kyllä harkinnut sellaisen perustamista! Kunhan saan aikaiseksi, linkki ilmaantuu tänne :)

      Poista
  3. "On ihan normaalia kokeilla, yrittää ja erehtyä, innostua uusista jutuista, vaihtaa alaa tai harrastuksia, tehdä samaan aikaan monenlaisia asioita."

    Vaikka itse olenkin tällainen taidehistoriaan ja taidemaailmaan hurahtanut, olen ihan samaa mieltä kanssasi siitä, että on ihan normaalia etsiä, eksyä ja löytää (tai olla löytämättä) vain yhtä intohimon kohdetta. Itse asiassa välillä on mielestäni rikkaampaa, jos ei kulje laput silmillä vain yhden unelman perässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosta oon kyllä samaa mieltä, monipuolisuus ja uteliaisuus kyllä rikastuttavat elämää! :)

      Poista
  4. Moi! Tuli tästä "oman jutun" löytämisestä mieleen omat vaikuteni uravalinnan suhteen. Olen ihan viime metreillä valmistumassa sairaanhoitajaksi, jonka luulin olevani se mun juttu. Erikoistuin mielenterveys- ja päihdehoitotyöhön, koska nämä asiat nimenomaan minua kiinnostavat. Olen myös käynyt avoimessa yliopistossa lukemassa psykologiaa, sillä olen myös haaveillut tämän jälkeen psykologiksi opiskelusta.

    No, nyt olen kuitenkin huomannut, että vaikka eniten minua juuri kiinnostaa psykologia ja mielenterveystyö sairaanhoitajana, kuormitun älyttömästi jatkuvista sosiaalisista tilanteista. Kaiholla olen muistellut nuorena tekemiäni siivoushommia, jossa sai olla ihan yksin ja vajota koko päiväksi omiin ajatuksiini. Tavallaan nautin siitä ihan älyttömästi. Nyt mietinkin, oonko tehnyt ihan hirveän virheen lähtiessäni tälle alalle. Jaksanko oikeasti tehdä tätä työtä, niin mielenkiintoista kun se onkin? Ja uppoudunko vielä syvemmälle suohon, jos haaveilen psykologin urasta?

    Mua kiinnostaisi kuulla, onko sulla jokin näkemys asiaan? Tunnistan itsessäni monia eritysherkän piirteitä, joista toki varmasti on tällä alalla myös suunnaton apu. Mutta miten erityisherkkänä jaksaa ottaa päivässä vastaan monen ihmisen murheet ja tarinat ilman, että se kuormittaa niin paljon, ettei työstään pysty nauttimaan? Jotenkin kauhea kriisi päällä asian suhteen, pakko purkaa tätä asiaa näköjään jollekin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi! Hienoa, että otit tämän esille, on nimittäin tärkeä ja taatusti monia koskettava aihe. Tunnistan itsenikin tuosta, että vaikka psykologia edelleen kiinnostaa todella paljon ja olen vieläpä enimmäkseen melko sosiaalinen ihminen, kuormitun minäkin jatkuvista sosiaalisista tilanteista. Tosin oman käsitykseni mukaan sairaanhoitajan ja psykologin asiakastyöt voivat (toki työpaikasta riippuen) hieman erota toisistaan, varsinkin esim. psykiatrisilla osastoilla, missä hoitajat ovat periaatteessa koko ajan potilaiden "käytettävissä" ja hoitavat enemmän käytännön asioita kuin psykologit. Ja monet psykologithan tekevät myös paljon tutkimuksia, jolloin tulosten analysointiin ja lausuntojen kirjoittamiseenkin menee aikaa, eli työpäivään mahtuu muutakin kuin asiakaskohtaamisia :) Mutta toki psykologin työkin on tosi ihmisläheistä ja siinä on ne samat kuormittavat tekijät kuin muissakin mielenterveystyön ammateissa. En tosin tiedä, haluaisitko tehdä nimenomaan mielenterveystyötä, mutta psykologithan voivat toki tehdä muutakin, ja työn konteksti vaikuttaa varmasti myös työn raskauteen.

      Tietysti kenenkään toisen puolesta on vaikea tietää, onko joku työ liian raskas vai ei, mutta uskoisin, että mielenterveystyön raskauttakin oppii kokemuksen myötä käsittelemään paremmin ja jättämään työasiat työpaikalle sen sijaan, että vatvoisi niitä vapaalla :) Toki joillekin niin sosiaalinen työ voi olla liian raskasta pitemmän päällekin, mutta esim. työharjoitteluissa ja uran alussa se voi tuntua rankemmalta, kun on niin paljon uutta opittavaa eikä vielä rutiina työntekoon. Tiedän kyllä herkkiä ihmisiä, jotka viihtyvät hyvin mielenterveystyössä ja tekevät hommansa hyvin. Ylipäätään mielenterveysalalla on tärkeää oppia käsittelemään omiakin tunteita ja potilaiden herättämiä reaktioita, ja onhan se ihan oikeasti vaikeaa olla samaan aikaan empaattinen ja pitää kuitenkin joku raja omien ja potilaan tunteiden välillä.

      Vaikea neuvoa vierasta ihmistä tässä mitenkään kovin spesifisti, mutta tässä vähän yleisiä ajatuksia, toivottavasti sait jotain irti! :)

      Poista