torstai 26. helmikuuta 2015

Turistina kotikaupungissa

Vanhempani tulivat tänään muutamaksi päiväksi vierailulle tänne Tampereelle, mikä tarkoittaa sitä, että heidän kanssaan pyöriessäni minäkin saan viettää hieman turistielämää - eli syödä ulkona, kahvitella, ja ennen kaikkea käydä kaikissa niissä paikoissa, missä omassa kotikaupungissa (tai asuinkaupungissa, kun eipä tämä varsinaiselta kodilta tunnu) harvoin tulee käytyä. Tuttuihin kaavoihin kangistuminen on aivan liian helppoa, ja arjen touhotusten keskellä usein unohtuu, mitä kaikkea hienoa ja mielenkiintoista omasta kaupungistakin löytyy. Kotikaupunkiani Ouluakin olen oppinut kunnolla arvostamaan vasta muutettuani sieltä pois, kun taas Tampereen kanssa kävi vähän päin vastoin: ennen täällä oli aina ihanaa käydä, kun silloin tuli kierrettyä läpi kaikki mahdolliset museot ja muut nähtävyydet, kiinnostavat kahvilat ja ravintolat, käveltyä läpi milloin mitäkin kaupunginosia, kun taas nyt täällä asuessa kaupunki on tuntunut enimmäkseen tylsältä ja vastenmieliseltä (okei, asenneongelma, kun muutin tänne puolivastentahtoisesti). Kuitenkin aina, kun pääsen leikkimään turistia ja/tai esittelemään kaupunkia täälä harvoin tai jopa ensimmäistä kertaa vieraileville kavereille, huomaan loppujen lopuksi pitäväni kaupungista aika paljon. Jostain syystä sen tajuaa vasta silloin, kun saa oikein miettiä, mitä lempipaikkoja haluaa vieraille näyttää. Kai sitä vain tulee tarkasteltua paikkoja ja niiden tarjoamia mahdollisuuksia vähän erilaisesta näkökulmasta, mikä on erittäin tervetullutta. Suosittelen siis lämpimästi muillekin arkeensa piristystä tai pientä feikkilomaa kaipaaville: tehkää turistikierros kotikaupungissanne, tutustukaa uusiin paikkoihin, esitelkää niitä muualta tuleville! :)


Iloista tulevaa viikonloppua teille!

tiistai 24. helmikuuta 2015

Minä ja musiikki

Viime viikkoina olen syystä tai toisesta ajatellut paljon musiikkia ja suhdettani siihen. Ehkä siksi, että  olin vähän päälle viikko sitten eräässä upeassa konsertissa (oopperabaritoni Dmitri Hvorostovsky, yksi loistavimmista laulajista mitä tiedän), ja sen lisäksi on tullut katsottua muutamia oopperoita, ja kohta olisi taas yksi vuorossa. Lisäksi olen lueskellut omaksi huvikseni hieman asiaa musiikintutkimuksesta, joka tieteenalana on alkanut viime aikoina kiehtoa entistä enemmän, vaikka aiemminkin on jotain varovaista mielenkiintoa ollut (en kuitenkaan suunnittele alan vaihtoa, mutta olkoon tämä sitä yleissivistyksen laajentamista, mitä jokin aika sitten kerroin kaipailevani elämääni). Musiikki on kuitenkin ollut jo pitkään hyvin tärkeä osa elämääni, ja on ollut mielenkiintoista huomata, miten makuni ja toisaalta myös suhtautumiseni musiikkiin on vuosien varrella muuttunut. Usein sanotaan (ja itse asiassa tutkimukset tukevat väitettä), että teini-iässä kuunneltu musiikki on tavallisesti aikuisellekin rakkainta, mutta omalla kohdallani näin ei aivan ole, vaan makuni muuttui aika radikaalisti vähän alle parikymppisenä. 

En osaa nimetä ensimmäistä musiikkimuistoani, eikä minulla muutenkaan ole juuri muistikuvia siitä, millainen osa elämääni musiikki oli alle kouluikäisenä. Monien muiden lasten tavoin taisin käydä jossain ipanamuskarissa vähän aikaa, ja päiväkodissa tietysti laulettiin (ja muistan myös kokeilleeni siellä kanteleen soittoa, vaikka se taisi tosiaan jäädä nimenomaan kokeiluksi) lastenlauluja, mutta vanhempieni kertoman mukaan en kuitenkaan itse juurikaan laulanut edes pikkulapsena. Jostain syystä minut kuitenkin tuupattiin pianotunneille ekaluokkalaisena, ja niihin aikoihin sijoittuvat myös ensimmäiset kunnon musiikkimuistoni. Valitettavasti ne eivät kaikki ole positiivisia, sillä ensimmäinen opettajani oli vähän turhankin vaativa ja tiukkapipoinen (mutta sinänsä ihan ystävällinen ja asiantunteva) venäläinen rouva, joka vaikutti hieman siltä, että hän yritti tehdä kaikista oppilaistaan ammattimuusikoita. Vaikka opetusmetodit eivät aina miellyttäneet, itse soittamiseen jäin kuitenkin koukkuun, ja jatkoinkin sitä eri yksityisten opettajien ohjauksessa aina siihen asti, kunnes pääsin lukiosta ja muutin pois kotikaupungistani. Amatööripianistin urani alkoi hyvin vahvasti klassisen musiikin parissa, mitä vastaan totta kai kapinoin varsinkin teini-iässä, jolloin soitinkin enemmän kevyttä musiikkia - kunnes lopulta tajusin, että klasari on minun juttuni. 




Nuorempana en kuitenkaan kuunnellut klassista juuri lainkaan, sillä se oli vanhempieni musiikkia, joten totta kai pidin sitä vanhusten juttuna kaikin puolin. Ala-asteikäisenä musiikkimakuni oli aika lailla sitä samaa kuin kavereillakin, oikeastaan ensimmäinen oma maku muodostui vasta yläasteella, kun innostuin vähän raskaammasta musiikista. Niihin aikoihin musiikista myös tuli ensimmäistä kertaa minulle todella rakas harrastus muutamien lempibändieni myötä (Negative ja The 69 Eyes ykkösinä, oi mitä nostalgiaa!), ja keikoilla käyminen oli silloin parhaita juttuja mitä tiesin. Kuten monella muulla teinillä, myös minulla musiikkimaku oli todella tärkeä osa omaa muotoutuvaa identiteettiä, keino tuntea yhteenkuuluvuutta joidenkin kanssa ja toisaalta varsinkin erottautua "niistä muista". Tosin täytyy kyllä sanoa, että edelleen musiikillinen identiteettini on aika vahva, vaikkakin muuttunut: aika usein, jos pääsen/joudun kertomaan itsestäni, päädyn melko pian puhumaan myös musiikista. Nykyään tosin kertomani asiat ovat melko erilaisia kuin teininä - jo ihan senkin takia, että makuni nyrjähti joitakin vuosia sitten pääosin klassisen puolelle. Paljolti vanhempieni vaikutusta, pakko sanoa, sillä he ovat innokkaita klassisen musiikin ja ennen kaikkea oopperan ystäviä, ja tätä mahtavaa taidemuotoa minulle kyllä pakkosyötettiin jonkin aikaa ennen kuin lopulta hurahdin siihen :D

Monesti ihmisten kanssa musiikista keskustellessa nousee esiin se, mikä kenellekin on musiikissa tärkeintä: sävel, rytmi, sanat, tunnelma? Tunnen paljon ihmisiä, joille sanoitukset ovat hyvinkin tärkeitä, ja joiden mielestä hyvät sanat voivat pelastaa muuten vähän mitäänsanomattomankin biisin tai viedä huomion pois siitä, että laulajassa ei juuri ole kehumista. Itse edustan aivan toista leiriä: en useinkaan edes kuuntele laulujen sanoja, ja kuuntelen sujuvasti ja mielelläni laulumusiikkia myös sellaisilla kielillä, joita en ymmärrä joko kunnolla tai ollenkaan - ja tietysti klassista soitinmusiikkia tulee myös kuunneltua paljon. Totta kai joskus kiinnitän huomiota hyviin sanoituksiin, mutta ne ovat silti aina minulle sivuroolissa itse musiikkiin verrattuna, enkä muista ikinä tykästyneeni yhteenkään biisiin nimenomaan tekstin takia. Oopperaan ihastumisen myötä kaunis lauluääni ja pettämätön tekniikka ovat nousseet sellaisiksi jutuiksi, mitä arvostan ja ihailen todella paljon, myös populaarimusiikin puolella. Ihmisääni on monipuolisuudessaan ja vivahteikkuudessaan mielestäni ehkä se kaikista vaikuttavin ja tunteisiin vetoavin instrumentti. 




Musiikista ei oikein voi puhua puhumatta tunteista. Varmasti jokaisella on kokemusta siitä, miten huikean paljon musiikki voi parhaimmillaan herättää tunteita ja toisaalta miten sillä voi myös tietoisesti vaikuttaa tunteisiin valitsemalla kuunneltavia biisejä mielentilan mukaan. Musiikin avulla jokainen voikin terapoida itseään (vaikka toki varsinaista musiikkiterapiaakin löytyy, ja siitä on ollut monille apua erilaisiin ongelmiin). Itse olen kokenut vahvimmat musiikkiin liittyvät tunteeni vasta klassisen ja oopperan parissa, ja niitä on aika mahdotonta sanoin kuvailla. Miten hassua onkaan, että pelkkä kaunis laulu voi itkettää, vaikka ei edes ymmärtäisi sanoista mitään? Musiikin aiheuttamia tunteita on vaikea selittää, sillä niissä ei aina ole kyse musiikkiin liittyvistä muistoista tai sanoituksista tai oopperan tapauksessa tarinan juonesta - joskus sellainenkin musiikki, jota ei ole koskaan aiemmin kuullut, voi saada aikaan todella vahvan tunnereaktion. Itse taivunkin ajattelemaan, että kaikista taiteista juuri musiikki on se, joka vaikuttaa mieleemme ja kehoomme tiedostamattomimmalla (hui mikä sanahirviö, tulikohan siihen nyt jokainen tarvittava kirjain) tavalla. 




Kuten postauksen pituudesta ehkä näkee, voisin jaaritella musiikista lähes loputtomasta - ehkä siis jätetään jotain mietteitä seuraaviin kertoihin :) 

Mitä musiikki teille merkitsee? Millaista musiikkia kuuntelette/soitatte/laulatte ja miksi? 

P.S. Mukana vähän sekalaista lempimusiikkiani, koitin valikoida mukaan vähän muutakin kuin klassista, vaikka aika nirso olenkin.

lauantai 21. helmikuuta 2015

Mietteitä mietelauseista

En voi väittää olevani mikään ylimalkaisten elämänviisauksien ystävä: minulla on taipumusta ajatella usein vähän turhankin monimutkaisesti, ja monien aforismien kohdalla tuleekin helposti ensimmäisenä mieleen se ajatus, että tässä nyt taas kerran yksinkertaistetaan moniulotteisia asioita. Ja niin tietysti tehdäänkin - sehän lyhyiden mietelauseiden idea käsittääkseni onkin, ilmaista helposti lähestyttävässä muodossa ajatelmia elämän suurista (tai joskus pienemmistäkin) kysymyksistä. Aforismit tuntuvat jakavan mielipiteitä kovasti: jotkut rakastavat niitä ja saavat niiden äärellä oivalluksia, toiset taas suhtautuvat niihin hyvinkin ylimielisesti muistutellen siitä, että asiat ovat todellisuudessa paljon monimutkaisempia. Itse kuuluin pitkään jälkimmäisiin, mutta viime vuosina mielipiteeni on loiventunut melko paljon, ja onpa täällä blogissakin tullut jaettua sitaatteja eri aihepiireistä. 

Vieläkään en yleensä saa mitään huikeita ahaa-elämyksiä mietelauseiden äärellä (siihen vaaditaan yleensä vähän pitempää tekstiä, sillä kaipaan yleensä ajatuksille perusteita), mutta ajatuksia ne usein herättävät - ja ehkä niiden hienous piileekin lopulta juuri siinä, että niitä voi tulkita niin monella eri tavalla. Lentäviä lauseita voi siis jokainen tavallaan käyttää omiin tarkoituksiinsa, vaikka joskus tulkinnat tietysti saattavat lipsua varsin kauas alkuperäisideasta (josta tosin ei välttämättä ole mitään varmuutta varsinkaan sellaisten aforismien kohdalla, jotka ovat eläneet kulttuurissa iät ajat). Ehkä mietelauseelta ei tarvitsekaan odottaa valmiita vastauksia, valmista tulkintaa elämästä - ehkä viisaampaa on suhtautua erilaisiin lausahduksiin avoimin mielin ja tutkailla, millaisia ajatuksia, tulkintoja ja tunteita ne omassa itsessä juuri tässä tilanteessa herättävät. Aika monelle lienee tuttua se, että joskus kirjallisuudessa tai muussa taiteessa (tai mediassa) pulpahtaa esiin tyylikkäästi muotoiltuna juuri se idea, jota itsekin on päässään pyöritellyt mutta jota ei ole osannut pukea sanoiksi. Silloin on vähän pakko uskoa, ettei ole yksin maailmassa ainakaan tämän ajatuksen kanssa, vaikka joskus olisi voinut siltä tuntuakin. Toisinaan aforismit voivat kaikessa yksinkertaisuudessaan myös muistutella erilaisista näkökulmista, joita ei välttämättä ilman ulkopuolista "apua" olisi tullut ajatelleeksi lainkaan. 

Oli miten oli, olen edelleen ainakin jossain määrin se änkyrä, jolla on kliseisiin ja muihin yksinkertaisuuksiin usein sanansa sanottavana. Täällä Tampereella kävellessäni törmään kuitenkin usein erääseen sitaattiin, joka on mielestäni harvinaisen osuva ja mainio ja saa minut aina hieman paremmalle tuulelle:


Mitä te ajattelette mietelauseista?

torstai 19. helmikuuta 2015

Pari keinoa möyryävän mielen taltuttamiseen

Tiedättehän sen tunteen, kun on niin ylivirittynyt (hyvässä tai pahassa), että päässä melkein surisee? Kun ajatukset poukkoilevat ties minne, eikä niitä saa pidettyä kasassa muutamaa minuuttia pitempään? Kun illalla ei tule uni, kun päässä pyörii joko loistavia, innostuttavia ideoita tai kauhuskenaarioita siitä, miten monella tavalla jokin asia voisi mennä pieleen? Tavallaan rakastan menoa ja meininkiä, sitä, että kalenteri on täynnä mukavia ja kiinnostavia hommia, mutta näiden vauhdikkaiden viikkojen varjopuolena on usein se, että mieli käy iltaisin ja parhaimmillaan - tai siis pahimmillaan - öisinkin niin ylikierroksilla, että nukkuminen vaikeutuu. Möyryävää mieltä voi pyrkiä rauhoittamaan monilla eri tavoin, mutta viime aikoina on tullut huomattua, että kaikki tavat eivät suinkaan sovi kaikille (okei, tämä on toki aika selvä juttu, eihän juuri mikään yleensä toimi kaikille). Esimerkiksi mindfulness-harjoituksia ja ties mitä meditaatiota olen kokeillut lukuisia kertoja, ja tietoisen läsnäolon ideat yritän pitää mielessäni jatkuvasti, mutta kaikkein ylivirittyneimpinä hetkinä hiljaa istumisesta ei vain yksinkertaisesti tule mitään. Miten siinä nyt sitten meditoit, kun pelkä paikallaan pysyminen tuntuu mahdottomalta? Omalla kohdallani möyryävän mielen taltuttaminen onnistuukin paremmin esimerkiksi näin:

1. Pura ylimääräiset energiat johonkin mahdollisimman fyysiseen ja konkreettiseen toimintaan. Joskus riittää raivokas pianonsoitto, joskus tarvitaan juoksulenkkiä tai salitreeniä. Ylipäätään koko päivän paikallaan kököttäminen on minulle todella vaikeaa, ja pitkien opiskelupäivien jälkeen tuntuu usein siltä, että on kerta kaikkiaan pakko päästä liikkeelle. Voisi kuvitella, että rankka liikunta vain pahentaisi ylivirittynyttä olotilaa, mutta oma kokemukseni (joka taatusti on monelle muullekin tuttu) pikemminkin on, että se tyhjentää pään ja tuo kokonaisvaltaisen hepulin tilalle rehellisen fyysisen väsymyksen.

2. Ota hepulista kaikki mahdollinen irti. Tiedän, että tämä ei välttämättä sovi kaikille, mutta itse esimerkiksi saatan joskus opiskella varsin intensiivisesti käytännössä aamusta iltaan (tosin lukuisat lyhyet tauot mukaan lukien) silloin, kun on vauhti päällä, ja sitten taas saatan lusmuilla monta päivää keskittyen aivan muihin juttuihin. Ehkä minussa kuitenkin on jotain spontaaniutta olemassa, sillä en ole koskaan pystynyt esimerkiksi siihen, että laatisin itselleni jotain opiskeluaikatauluja pakollisten luentojen ja harjoitusten lisäksi. Saatan saada hyvinkin paljon aikaan lyhyessä ajassa, jos vain tajuan tarttua tuumasta toimeen sopivalla hetkellä. Ja usein sopiva hetki on juuri silloin, kun ajatukset tuntuvat melkein lentävän - tosin hyvä sekin on tunnistaa, milloin tekeminen menee hyödyttömäksi räpeltämiseksi ja stressaantuneeksi suorittamiseksi ja on selkeästi aika pitää taukoa (tarkoitti se sitten meditointia tai juoksulenkkiä, tai jotain ihan muuta). 

3. Vietä päivä tai pari toisella paikkakunnalla. Maisemanvaihdos toimii itselläni ihan takuuvarmasti - toki se saattaa tuoda mukanaan omat stressitekijänsä, mutta ainakin arjen hulinasta ja arkisista ajatuksista pääsee huomattavasti helpommin irti muissa maisemissa, vaikkei ohjelmassa olisi sen ihmeellisempää tekemistä kuin kavereiden tapaamista tai kaupungilla kiertelyä.

4. Naura tai laula. Itse keskityn mieluummin ensiksi mainittuun, mutta monenlainen itse tuotettu mölinä (joskus itkukin) rentouttaa tehokkaasti niin mielen kuin kehonkin.

5. Tee käsillä jotain jonkin verran keskittymistä vaativaa - sellaista, joka on riittävän helppoa muttei kuitenkaan aivan läpihuutojuttu. Eilen kaivoin pitkästä aikaa esille vesivärini ja hieman maalailin, ja ihan ihmettelin, miksi aina ehdin unohtaa, miten älyttömän rentouttavaa ja terapeuttista puuhaa se on! Samaa pätee pianonsoittoon ja ruoanlaittoon :)

Millaisia keinoja teillä on käytössä ylivirittyneen olotilan helpottamiseen?

maanantai 16. helmikuuta 2015

5 ajatusta yksinäisyydestä

Pari päivää sitten juhlistettiin ystäviä ja rakkaita, ja vaikka itsekin vietin päivää iloisissa merkeissä (vanhempieni kanssa Helsingissä yhden lempparilaulajani huikeassa konsertissa), en voinut olla ajattelematta, että kaikille ystävänpäivä ei välttämättä ole helppoa aikaa. Vaikka meillä Suomessa onneksi juhlitaan paitsi parisuhteita, myös ystäviä, on valitettava tosiseikka, että kaikilla ei ole ystäviä - ja vaikka olisikin, yksinäisyys voi silti riivata mieltä. Yksinäisyys on aihe, josta olen ennenkin aukonut päätäni niin täällä blogissa kuin reaalimaailmassakin, ja siihen on syynsä: sen lisäksi, että yksinäisyyden kokemukset ovat itsellenikin tuttuja, olen myös monet kerrat kiinnittänyt huomiota siihen, miten vaikeaa yksinäisyydestä puhuminen vaikuttaisi olevan. Lisäksi aiheeseen liittyy monenlaisia yleisiä yksinkertaistuksia, joten ajattelin, että nyt on hyvä aika taas jakaa muutamia omia ajatuksiani yksinäisyydestä teille pureskeltavaksi.

1. Yksinäisyys ei ole yhtä kuin yksinolo. Jälkimmäistä kaipaa jokainen, vaihtelevissa määrin toki, mutta ensiksi mainittu on lähes aina epämiellyttäväksi koettu tunne, joka ei välttämättä ole riippuvainen konkreettisen yksinolon määrästä. Tästä syystä inhoan esimerkiksi sitä, miten ihmisiä, joilla ei tällä hetkellä ole parisuhdetta, saatetaan kutsua "yksinäisiksi" - sinkku voi olla yksinäinen tai olla olematta, ja aivan yhtä lailla myös parisuhteessa elävä ihminen voi kokea itsensä yksinäiseksi.

2.. Se ei näy päälle päin eikä riipu suoraan sosiaalisten kontaktien määrästä. Ihminen, jota ensisilmäyksellä ehkä luulet yksinäiseksi, ei aina ole sitä - jotkut viihtyvät paljon omissa oloissaan mutta eivät koe sitä millään tavalla ongelmaksi. Toisaalta myös sosiaaliselta ja puheliaalta vaikuttava ihminen saattaa sisimmässään kokea yksinäisyyttä ja erillisyyttä, vaikka viettäisikin paljon aikaa muiden seurassa.

3. Sitä on monta lajia: usein erotetaan ennen kaikkea sosiaalinen yksinäisyys (eli se, että ihmiskontakteja kaipaavalla ei ole ketään, jonka kanssa viettää aikaa ja tehdä juttuja) ja emotionaalinen yksinäisyys (eli tunne siitä, ettei kuulu joukkoon tai tule ymmärretyksi ja hyväksytyksi, vaikka elämässä olisikin ihmissuhteita ja sosiaalisuutta). Eri yksinäisyyden lajeja tulisi luonnollisesti "hoitaa" eri tavalla: emotionaaliseen yksinäisyyteen ei useinkaan auta vaikkapa uuden sosiaalisen harrastuksen aloittaminen ja ihmisiin tutustuminen, mitä sosiaalisen yksinäisyyden kanssa kärvisteleville saatetaan ehdottaa. Emotionaalisen yksinäisyyden kohdalla voikin olla hyödyllisempää kääntää katse kohti omia ajatusmalleja, aiempia kokemuksia ja niistä tehtyjä tulkintoja. Joskus voi olla myös tarkastella kriittisesti omia ihmissuhteita: onko elämässäni ihmisiä, joiden seura saa minut tuntemaan itseni entistä yksinäisemmäksi ja ulkopuolisemmaksi? 

4. Sillä on lukuisia kielteisiä seurauksia: tutkimuksissa yksinäisyys on yhdistetty niin mielenterveyden kuin fyysisen terveydenkin ongelmiin, huonoon elämäntyytyväisyyteen ja vähäisempään koettuun onnellisuuteen. Erityisesti sosiaalinen yksinäisyys voi johtaa myös negatiiviseen kierteeseen, jossa sosiaaliset taidot, optimismi ja luottamus ihmisiin rapistuvat ihmiskontaktien puutteessa, mikä vaikeuttaa entisestään uusien, onnistuneiden kontaktien luomisessa. Myös emotionaalinen yksinäisyys voi toisinaan ilmetä kyynisenä ja kielteisenä asenteena, joka jarruttaa syvällisen ystävyyden kehittämistä. 

5. Se on yleisempää kuin luultavasti kuvittelit. Jostain syystä yksinäisyydestä puhuminen avoimesti on edelleen monille aikamoinen tabu tai ainakin varsin arka aihe. Ehkä pelkäämme sitä, että muut alkavat kokea syyllisyyttä tai sääliä meitä, tai ehkä vain pelkäämme leimautuvamme säälittäviksi reppanoiksi. Ehkä vain pelkäämme näyttää oman haavoittuvuutemme, mikä ei sinänsä ole ihme. Yksinäisyydestä puhuminen oikeassa tilanteessa ja oikeassa seurassa (tai siitä kirjoittaminenkin!) voi olla hyvin vapauttavaa, ja parhaimmillaan saattaa myös saada muistutuksen siitä, ettei suinkaan ole kokemuksineen yksin maailmassa. 

Millaisia ajatuksia tai kokemuksia teillä on yksinäisyydestä? 

maanantai 9. helmikuuta 2015

Mitä iloa saat ilkeilystä?

Tämä teksti  sai minut taas miettimään aihetta, joka on kummastuttanut monesti ennenkin: miksi joillakin on niin hillitön tarve päästä aukomaan päätään joka asiassa? Välillä ihan kummastuttaa, miten itse olen säästynyt ilkeämielisiltä ja henkilökohtaisuuksiin meneviltä blogikommenteilta, kun niihin törmää monien muiden blogeissa, niin isommissa kuin pienemmissäkin, vähän väliä - puhumattakaan nettiuutisten kommenteista, joita harvemmin edes vaivaudun lukemaan. Olen usein ihmetellyt seuraavaa:

1) Jos jonkun blogi tai muu kirjoitus on niin kertakaikkisen kamala, miksi edes vaivauduit lukemaan sen loppuun ja vieläpä kommentoimaan? Senkin ajan ja energian olisit voinut käyttää johonkin paljon mukavampaan ja kehittävämpään.


2) Miksi oma mielipide täytyy aina saada esille, vaikka se olisi kaukana rakentavasta ja pikemminkin loukkaava ja harmitusta niin kohteelleen kuin muillekin lukijoille tuottava? Suosittelisin uhraamaan ajatuksen myös tälle, mitä Maaret Kallio tuossa linkittämässäni jutussa kirjoittaa: Siis ennen kuin ärähdät jokamiehen oikeudesta mielipiteeseensä, kysyn: missä on sananvastuu? Missä on myötätunto ja kunnioitus ihmisyyttä kohtaan? Ihmisen on oltava ihmiselle ihminen, ei peto elävää raatoa repien. Sananvapaus ei tarkoita sitä, että kaikki mölyt pitäisi joka ikisessä tilanteessa päästää ilmoille.


3) Mitä kuvittelet ilkeämielisellä kommentillasi saavuttavasi - ja kuinka suuressa määrin kuvitelmat kohtaavat todellisuuden? Kutsukaa ihan vapaasti idealistiksi, mutta olen sitä mieltä, että mielipiteitä ei muuteta kovin tehokkaasti ainakaan öykkäröimällä. Mitä hyötyä kenellekään voisi olla siitä, että kommentoit ilkeästi vaikkapa jonkun julkkiksen ulkonäköä? Ajatukset ovat ajatuksia, mutta usein on ihan hyvä harkita, milloin ne on hyvä tuoda julki ja milloin ei. 


Helppohan se on nimimerkin suojista huudella, kai se jonkinlaisia sisäisiä patoumia purkaa, mutta en silti voi lakata ihmettelemästä, mitä primitiivistä tarvetta asiattomien anonyymien kommenttien suoltaminen palvelee. Ehkä se on joillekin oman pahan olon purkamista toisiin, ehkä kaiken kiukun ja ärsytyksen purkamista yhteen kohteeseen, joka nyt vaan sattui sopivasti kohdalle. Hyvää käytöstä se ei kuitenkaan ole, ja välillä tuntuu, että nimenomaan kohteliaisuutta ja toisten huomioon ottamista arvostetaan nykyisin aivan liian vähän - tai ainakin siltä se virtuaalimaailmassa vaikuttaa. Toisten huomioiminen ja kunnioittaminen ei ole heikkoutta vaan vahvuutta ja sitä paitsi oman menestyksenkin (mitä sillä sitten haluaakin tarkoittaa) kannalta viisas ratkaisu. 

lauantai 7. helmikuuta 2015

Viikon kootut lätinät

Käsittämätöntä, miten aika kuluu: taaskin on yksi viikko hurahtanut ohi melkein huomaamatta. Hetkittäin ihastelen arkeani, johon sisältyy aika lailla juuri niitä elementtejä, joita olen siihen kaivannutkin. Kuluneen viikon aikana olen esimerkiksi tehnyt kolme jämäkkää salitreeniä (joista ei kuvamateriaalia ole - minulla ei vieläkään olisi pokkaa alkaa ottaa saliselfieitä, enkä ole varsinaisesti kokenut tarvettakaan), kokenut vauhdin hurmaa ja oppimisen iloa balettitunnilla, saanut graduni tilastolliset analyysit aika hyvälle mallille, kokkaillut hyvää ruokaa ja nukkunut aivan liikaa. Epäsäännöllisessä arkirytmissä on toki hyvätkin puolensa, kyllähän minäkin vaihtelusta pidän, mutta huonoimpiin puoliin kuuluu ehdottomasti se, että unirytmikin vinksahtaa helposti. Olen ollut aina melko "huono nukkumaan", ja itse asiassa nyt on kulunut jo aika monta kuukautta sellaista menoa, että välillä nukun melkein viikon verran kymmenisen tuntia joka yö - ja sellaisesta uniähkystä seuraa tietysti se, että jossain vaiheessa unta ei kerta kaikkiaan tulekaan, enkä saa moneen päivään nukuttua muutamaa tuntia enempää. Ei hyvä. Torkuttamisongelmanikaan ei ole kadonnut minnekään vaan pikemminkin pahentunut: tälläkin viikolla olen torkuttanut vähintään puoli tuntia joka ikinen aamu. Ja joka ikinen ilta päätän, että huomisesta lähtien tähän tulee muutos, mutta aamulla kellon piristessä tahdonvoimasta ei ole enää tietoakaan.


Mitä kivoihin juttuihin tulee, olen tässä hieman testaillut uusia reseptejä - niin terveellisiä kuin vähemmän terveellisiäkin. Kokeilin mm. ensimmäistä kertaa elämässäni tuorepuuroa (chia-siemeniä, mustikoita ja mantelimaitoa yllä olevassa kuvassa), joka ei varsinaisesti vakuuttanut. Taidan pitäytyä perinteisessä kaurapuurossa tai sitten smoothieissa, tuo maistui vähän niiden epäilyttävältä välimuodolta. 


Olen myös yrittänyt pitkästä aikaa (hmm, siis ekoja kertoja joululoman jälkeen) keskittyä enemmän pianon soittamiseen. Jouduin kärvistelemään jokin aika sitten lähemmäs viikon ilman toimivaa nettiyhteyttä muuta kuin puhelimessa, ja vitutuksesta huolimatta se oli ihan tervetullutta vaihtelua - tulipahan ainakin muisteltua, mitä kaikkea kivaa ja inspiroivaa voi tehdä ilman nettiä! Soittaminen on myös loistava keino purkaa ylimääräistä energiaa ja sisälle kertyneitä tunteita rakentavasti (eli kaatamatta niitä läheisten niskaan).


Yliopistolla olen luonnollisesti viettänyt paljon aikaa, niin luentojen ja harjoitusten kuin tietokoneluokassa kykkimisenkin merkeissä. En kuitenkaan ole niitä ihmisiä, jotka jaksaisivat istua tuntikausia koneella tai lukusalissa pänttäämässä, vaan keskittymiskykyni pysyy parhaiten yllä, jos pystyn pitämään edes pienen hengähdys- ja jaloittelutauon noin kerran tunnissa. Onneksi yliopistolla on paljon pitkiä käytäviä missä vaellella :D


Viime viikonloppuna eräs ystäväni pääkaupungista oli Tampereella kyläilemässä, ja turistikierroksemme ohjelmaan kuului tietysti kaupungin kahvila- ja ravintolatarjontaan tutustumista. Minusta on jostain syystä todella mukavaa esitellä asuinkaupunkiani tai muuta tuttua paikkaa kavereille, jotka eivät tunne sitä kovin hyvin tai ollenkaan, pääsee jonkinlaiseen lomamoodiin itsekin, kun tarkastelee tuttuja paikkoja vierailijan näkökulmasta - ja tietysti pääsee myös vierailemaan taas kerran omissa lempipaikoissa (kuva ihanasta Kahvila Runosta, josta on viime kuukausina tullut yksi vakkaripaikoistani)!


Ja niin, nämä sääilmiöt. En vaan vieläkään käsitä, mikä ihmeen talvi tämä tällainen on olevinaan, kun koskaan ei aamulla herätessään tiedä, onko ulkona pakkasta, lumimyrsky, loskakeli, vesisade vaiko jopa harvinainen auringonpaiste. Jälkimmäinen tosin toi väkisinkin hymyn naamalle, ja yhtenä päivänä oli niin mielettömän kaunis lumimyräkkä, että taisin kulkea koko päivän typerä hymy naamallani (paitsi että hymy on aina hyvä vaihtoehto).


Mitä teidän mielessänne liikkuu?