sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Kontrollifriikin ihmiskoe

Olen paatunut kontrollifriikki: sellainen ihminen, joka aina mistä tahansa lähtiessään tarkistaa laukun sisällön vähintään pariin kertaan, ahdistuu toisten aikataulujen armoille joutumisesta ja itsestä riippumattomista suunnitemlien muutoksista - ja laittaa herätyskellon soimaan vapaapäivinäkin, koska pelkää muuten nukkuvansa koko päivän (vaikka sellaista ei ole kertaakaan tapahtunut). Olen todella huono sietämään epävarmuutta, mikä ilmenee monissa vähän isommissakin asioissa, mutta tämä heräämisteema on mietityttänyt viime aikoina kovasti. Olen ehkä ennenkin maininnut, että olen auttamattomasti koukussa torkuttamiseen, ja koska laitan kellon soimaan myös vapaina aamuina, se tarkoittaa jokapäiväistä torkuttamista - ja sen seurauksena paitsi väsähtänyttä oloa, myös tunnetta siitä, että aamupäivän tunnit ovat taas kerran menneet hukkaan. Ristiriitaisesti olen nimittäin aamu-unisuudesta huolimatta tehokkaimmillani nimenomaan aamupäivisin: niinä harvoina päivinä, kun onnistun kampeamaan itseni ylös sängystä aikaisin, olo on todella aikaansaava, kun jo puoleenpäivään mennessä on ehtinyt tehdä vaikka ja mitä hyödyllistä (tai hyödytöntä mutta mukavaa). 



Torkuttamisesta irtaantuminen on edelleen niin sanotusti vaiheessa, mutta tänään tein itselläni pienen ihmiskokeen, joka ei ehkä kuulosta teidän korviinne millään tavoin erityiseltä mutta joka minulle oli suuri askel: en laittanut kännykkään ollenkaan herätystä päälle! Rehellisesti sanoen minulla ei ole aavistustakaan, milloin olisin viimeksi tehnyt näin, sillä kuten sanottu, kaipuuni hallinnan tunteeseen on todella suuri, ja ajatus siitä, että en voi illalla nukkumaan mennessäni tietää, milloin herään, on suoraan sanottuna ahdistava. Tänään minulla ei kuitenkaan ollut mitään aikatauluja illan balettituntia lukuunottamatta, ja kouluhommistakin olin päättänyt pitää vapaata, joten päätin kerrankin antaa itselleni luvan nukkua niin pitkään kuin unta riittää - ja katsoa, mitä tapahtuu, miltä tällainen heittäytyminen tuntuu. No, hyvältä tuntui: oli käsittämättömän ihanaa herätä ilman mitään pakkoa, surkeaa kyllä en edes muistanut, miltä se tuntuu. Ja loppujen lopuksi en nukkunut yhtään sen pitempään kuin torkuttaessani, ei puhettakaan siis siitä, että unta olisi riittänyt iltapäivään asti kuten pelkäsin. Koko päivän olon on ollut todella hyvä ja ennen kaikkea pirteä, mikä minulle on varsin harvinainen tunne tähän aikaan vuodesta, kun kaamosväsymys painaa päälle. 

Miksi halusin kertoa näin triviaalin tuntuisesta asiasta teille? Toki jutustellakseni, keksiäkseni jotain postauksen tynkää pitkästä aikaa, mutta toisaalta myös muistuttaakseni, että varsin meidän kontrollifriikkien on joskus hyvä vain antaa mennä, tehdä jotain hieman epämukavalta tuntuvaa. Ainakin omasta puolestani voin nimittäin kertoa, että liian pitkälle viety kontrollihakuisuus ja joustamattomuus tekee elämästä helposti vaikeampaa kuin olsi tarpeen. Ja onneksi tiukkapipoisuudesta luopumisen voi aloittaa ihan tällaisista pienistä asioista :) Toki meillä ihmisillä vaikuttaisi olevaan sisäänrakennettu taipumus kaivata hallinnan tunnetta, kokemusta siitä, että on itse oman elämänsä herra, mutta toisaalta epävarmuus on väistämättä osa elämää, joten sen kanssa on tärkeää oppia tulemaan toimeen tavalla tai toisella.

Löytyykö lukijoiden joukosta kontrollifriikkejä (tai vaihtoehtoisesti torkuttamisesta eroon päässeitä, jotka haluaisivat kertoa, miten ovat onnistuneet siinä)?

tiistai 18. marraskuuta 2014

Luonteen vahvuuksista

Ihmisen vahvuuksien perään kysellään usein esimerkiksi työhaastatteluissa (tai vaikkapa psykologin vastaanotolla), mutta monille meistä juuri itsensä kehuminen on todella vaikeaa - vaikka monien tutkimusten valossa näyttääkin siltä, että ihmisillä on yleisesti taipumusta yliarvioida hyviä ominaisuuksiaan, pitää esimerkiksi itseään keskimääräistä älykkäämpänä, avuliaampana ja empaattisempana. Vaatimattomuutta arvostavalla kulttuurilla on toki osuutta asiaan, mutta monesti on tullut mietittyä, johtaako ylikorostettu vaatimattomuus toisaalta siihen, että emme osaa edes tunnistaa omia vahvuuksiamme, saati sitten ottaa niitä puheeksi. Kysymys voi kuitenkin olla vaikea myös siinä mielessä, että aina ei ole helppo tietää, mitä vahvuuksilla oikeastaan tarkoitetaan erilaisissa yhteyksissä - ovatko ne taitoja, tapoja vai luonteenpiirteitä? Kun kysymyksen esittää näin, on varmasti helppo tajuta, että vahvuudet voivat olla mitä tahansa näistä. Taitovahvuudet on usein melko helppo tunnistaa, sillä ne tulevat yleensä esille esimerkiksi koulu- tai työelämässä sekä harrastuksissa.  Myös esimerkiksi täsmällisyyden ja kohteliaisuuden kaltaiset tapoihin liittyvät vahvuudet ovat helposti tunnistettavissa niin itsessä kuin muissa ihmisissä.

Yhdestä kiinnostavasta vahvuuksien lajista, nimittäin luonteenvahvuuksista oli mielenkiintoinen luku pari postausta sitten esittelemässäni Positiivisen psykologian voima -kirjassa. Siinä esitellään positiivisen psykologian tutkijoiden Petersonin ja Seligmanin Values in Action -tutkimusprojektia, jonka tavoitteena on sairausdiagnoosien rinnalle "positiivisia diagnooseja", käsitteellistää ja luokitella luonteenvahvuuksia, jotka edistävät ihmisen ja myös hänen ympäristönsä hyvinvointia. Luokittelun pääkategorioina toimivat jo antiikin ajoista tutut perushyveet, joiden arvostus ei nykyaikanakaan ole kadonnut minnekään: viisaus, rohkeus, inhimillisyys, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja henkisyys. Luonteenvahvuudet puolestaan ovat konkreettisempia piirteitä, jotka käytännön elämässä ilmentävät taustalla olevia hyveitä. Tutkijat asettavat luonteenvahvuuksille useita kriteerejä: ne esimerkiksi edistävät täyttymyksen kokemusta ja hyvän elämän luomista sekä itselle että muille, niillä on itsessään moraalinen arvo, niiden toteuttamisesta ei ole kenellekään muulle haittaa ja ne näkyvät johdonmukaisesti tilanteesta toiseen ihmisen käytöksessä, ajatuksissa ja tunteissa. Lisäksi luonteenvahvuudet näkyvät esimerkiksi saduissa, tarinoissa ja vertauskuvissa, mikä viittaa siihen, että ne ovat kulttuurissa yleisesti hyväksyttyjä ja tunnettuja. Tällaisia yleisiä luonteenvahvuuksia löytyy tutkijoiden mukaan 24. Joukosta löytyy esimerkiksi luovuutta, arviointikykyä, sinnikkyyttä, rehellisyyttä, ystävällisyyttä, johtajuutta, kauneuden arvostusta, kiitollisuutta ja huumorintajua, näin muutamia mainitakseni. Projektin nettisivuilla voi käydä testaamassa ilmaiseksi, mitkä ovat oman luonteesi vahvuuksia (testi löytyy muuten myös suomeksi) tämän luokittelun mukaan.

Miksi omista vahvuuksista sitten on hyvä olla selvillä? Toki itsetuntemus auttaa keksimään nasevia vastauksia erilaisissa haastattelu- ja testaustilanteissa, mutta omien vahvuuksien tunteminen on totta kai myös yhteydessä hyvinvointiin ja menestykseen eri elämän osa-alueilla: kun tuntee vahvuutensa, niitä pääsee hyödyntämään parhaalla mahdollisella tavalla - ja samoin kehittämään ja vahvistamaan niitä, sillä on hyvä muistaa, että vahvuudetkaan eivät ole muuttumattomia, vaikka ne näyttäisivätkin olevan yhteydessä peruspersoonallisuuteen. Vahvuuksien tunnistaminen auttaa myös havaitsemaan arjessa tilanteita, joissa niitä voisi hyödyntää. Luonnollisesti omiin vahvuuksiin tutustuminen myös todennäköisesti vahvistaa itsetuntoa ja pystyvyyden ja pätevyyden kokemuksia.

Itsekin totta kai uteliaana tein tuon yllämainitun luonteenvahvuustestin ja huomasin ilokseni, että olin jo valmiiksi aika hyvin perillä omista vahvuuksistani. Testin mukaan viisi suurinta vahvuuttani olivat kauneuden ja erinomaisuuden arvostus, uteliaisuus, oppimisen ilo, anteeksiantavaisuus ja näkökulmanottokyky. En yllättynyt lainkaan, mutta kyllä tuollaisen listan käsiin saaminen (testin tuloksissa siis näkyvät kaikki luokitellut 24 luonteenvahvuutta siinä järjestyksessä, mitkä ovat omalla kohdalla vahvimpia) hieman vahvisti itsetuntemusta ja ennen kaikkea tuotti hyvää mieltä ja inspiraatiota vahvuuksien kehittämiseen ja uuden oppimiseen :) Toki aina on syytä muistaa, että testeissä on rajoituksensa, ja ne väistämättä yksinkertaistavat ihmisyyden moninaisuutta, mutta mielestäni ne voivat silti parhaimmillaan olla hyviä itsetuntemuksen apuvälineitä. Suosittelen siis kokeilemaan, jos aihe kiinnostaa! Ja vaikka et testiä tekisikään, niin omien vahvuuksien pohtiminen onnistuu toki ilmankin, ja sitä suosittelen aivan jokaiselle - varsinkin sellaisina hetkinä, kun itseluottamus ei ole aivan korkeimmillaan ;)

Mitkä ovat sinun vahvuuksiasi - olivat ne sitten taitoja tai luonteenpiirteitä?

maanantai 17. marraskuuta 2014

lauantai 15. marraskuuta 2014

Mitä älykkäältä ihmiseltä odotetaan?

Tämän Hesarin jutun luettuani jäin taas miettimään kysymyksiä, jotka ovat ennenkin askarruttaneet mieltäni: 1) Mitä älykkys on? 2) Millainen älykkään ihmisen oletetaan olevan? ja 3) Onko oletuksissa mitään perää? Älykkyys on niitä ihmismieleen liittyviä käsitteitä, joiden merkityksen kaikki suunnilleen tietävät mutta jota on loppupeleissä todella vaikea määritellä yksiselitteisesti. Esimerkiksi Wikipedian mukaan älykkyyteen liittyy ainakin kyky oppia uusia asioita ja soveltaa opittua nopeasti, ratkaista ongelmia, käyttäytyä joustavasta ja tarkoituksenmukaisesti uusissa tilanteissa sekä ymmärtää ja käsitellä abstrakteja käsitteitä. Joidenkin tutkijoiden mukaan on mielekästä puhua kokonaisälykkyydestä, toiset taas mieluummin puhuvat älykkyyden tai lahjakkuuden monista erilaisista muodoista - mikä tuntuukin ihan hyvältä vaihtoehdolta, jos mukaan lasketaan myös esimerkiksi sosiaalinen ja emotionaalinen älykkyys. Tavanomainen älykkyyden mittaaminen jättää kuitenkin nämä osa-alueet huomiotta ja keskittyy "perinteisiin" älykkyyden osa-alueisiin, kuten kielellisiin ja visuospatiaalisiin päättelytaitoihin. Lisäksi ainakin monissa psykologien käyttämissä älykkyystesteissä mitataan myös työmuistin tehokkuutta ja ärsykkeiden prosessointinopeutta. Monien tuntemassa Mensan testissä puolestaan mitataan vain ja ainoastaan päättelytaitoja, ei esimerkiksi edes kielellisiä taitoja, joten itse pidän sitä melko yksipuolisena älykkyyden mittarina (eikä tämä johdu siitä, että olisin itse tehnyt testin ja pettynyt huonoihin pisteisiini :D).

Riippumatta siitä, miten älykkyys määritellään, siihen liitetään paljon erilaisia stereotypioita, jotka ovat varmasti kaikille tuttuja esimerkiksi elokuvista. Älykkäällä naisella (yleensä myös miehellä) on ruskeat hiukset, silmälasit, vakava ilme ja ilmaisu sekä hillitty, mitäänsanomaton, eikä missään nimessä erityisen naisellinen tai seksikäs tyyli. Älykäs ihminen kuuntelee monimutkaista musiikkia, kuten klassista tai jazzia, lukee klassikoita, käy taidenäyttelyissä, ei kiinnitä erityisen paljon huomiota ulkonäköönsä, katsoo televisiosta dokumentteja ja taide-elokuvia ja suosii "älykästä huumoria". Hän käyttäytyy tyynesti ja hillitysti, ei hihittele tai itkeskele tyhjästä. Hän on myös - ainakin meillä Suomessa - vaatimaton eikä missään nimessä luule itsestään liikoja. Kysymys: kuinka monta tällaista ihmistä tunnette? Itse en kovinkaan montaa, vaikka ystävä- ja tuttavapiiriini sisältyy paljon taatusti älykkäitä ja viisaita ihmisiä. Me kaikki (toivottavasti) periaatteessa tiedämme, että älykkyys ei näy naamasta tai tyylistä, mutta silti ainakin minä saan edelleen itseni toisinaan kiinni siitä, että teen liikaa päätelmiä ihmisestä ulkonäön tai kiinnostuksen kohteiden perusteella.

Suoraan sanottuna jotkut kokemukseni älykkäistä ihmisistä tukevat stereotypioita: heidän keskuudessaan viljellään ehkä keskimääräistä useammin mustaa huumoria pissakakkahuumorin sijasta (vaikka sitäkin kyllä esiintyy), elokuvamaku on keskimäärin marginaalisempi, samoin musiikkimaku (vaikka en kyllä tunne montakaan ikäistäni, joka kuuntelisi pääasiassa klassista taikka jazzia). Toisaalta tunnen myös monta älykästä naista, jotka tälläytyvät hyvin mielellään, ja monta älykästä miestä, jotka ovat myös hyvin puheliaita ja nauravaisia eivätkä "pystyynkuivuneita tosikkoja", erään ystäväni ilmausta lainatakseni. Yleistykset ovat aina yleistyksiä, ja siksi onkin hyvin surullista, että esimerkiksi ulkonäöstään huolehtivaa ja muotia rakastavaa naista on joidenkin niin vaikeaa pitää älykkäänä tai lahjakkaana muussakin kuin naamansa puunaamisessa. Minun järkeeni ei mahdu, miksi älykkyyden pitäisi tarkoittaa värittömyyttä ja vakavuutta. Toisaalta se voi ja saa olla myös sitä: mielestäni on myös hyvin vastenmielistä paheksua niitä ihmisiä, joiden persoona ja elämäntyyli sopivat älykön stereotypiaan. On väärin paheksua älykkään ihmisen "pinnallisia" harrastuksia, mutta aivan yhtä väärin on myös vaikkapa vaatia ns. korkeakulttuuria harrastavalta älyköltä (okei, inhoan tuota sanaa, mutta menköön) kansanomaisempia puuhia, jotta hän olisi muka helpommin lähestyttävä tai vähemmän snobi.

Oma käsitykseni älykkyydestä painottaa ennen kaikkea yhteyksien näkemistä asioiden välillä. Uskon, että älykäs ihminen ei ole yhtä taipuvainen lokeroimaan itseään tai muita, koska hän ainakin pyrkii näkemään kokonaiskuvan yksityiskohtien sijaan. Parhaimmillaan kokonaisvaltaisesti älykäs ihminen on monipuolinen, tilannetajuinen ja kykenevä tunnistamaan ja huomaamaan itsensä, muiden ihmisten ja asioiden moninaisuuden. Hän pyrkii näkemään asiat useammasta eri näkökulmasta ja ymmärtää, että hyvin harvoihin kysymyksiin on lopulta olemassa yhtä oikeaa vastausta. Ja niin, hän nauttii itsensä kehittämisestä ja itseään älykkäämpien ihmisten seurasta, joilta hän voi oppia uutta. Toki älykkyys voi joillakin nousta hattuun, enkä todellakaan koe tärkeilyä erityisen viehättävänä, mutta aika ankeaa sekin on, jos ihminen jatkuvasti vähättelee itseään ja kykyjään.

On muuten aika mielenkiintoista, että älykkyydestä puhuminen on edelleen melkoinen tabu useimmissa piireissä, usein jopa muuten avointen ihmisten keskuudessa. Fakta on, että ihmisten välillä on eroja älykkyydessä (puhuttiin sitten testien mittaamasta älykkyydestä tai jostain laajemmasta ilmiöstä), vähän samaan tapaan kuin persoonallisuuden piirteissä tai vaikka pituudessa, mutta silti älykkyydestä - varsinkin omalla tai oman lapsen kohdalla - puhumista pidetään edelleen monesti kummallisen epäkorrektina. Tietenkään pelkkä älykkyyden taso ei ikinä selitä kaikkea minkään sortin menestyksestä, mutta vaikutusta sillä on, ja sen väheksyminen tuntuu minusta aika lailla todellisuuden pakoilulta. Tuossa Hesarin jutussa haastateltu Säde Kankare on sitä mieltä, että jopa mielenterveyden ongelmista on sallitumpaa puhua kuin älykkyydestä, ja siltä se minustakin vaikuttaa, ja se on yksinkertaisesti outoa.

Tästä aiheesta voisin näköjään jaaritella vaikka kuinka pitkään, mutta olisi kiva kuulla myös teidän ajatuksianne älykkyydestä ja siihen liittyvistä stereotypioista :)

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Kirjavinkki: Positiivisen psykologian voima

Sain PS-kustannukselta arvioitavaksi uutuuskirjan nimeltä Positiivisen psykologian voima (toim. Lotta Uusitalo-Malmivaara), joka on ensimmäinen suomalainen monitieteellinen kokoomateos positiivisen psykologian perusteemoista ja sovelluksista. Kirjan kirjoittajina on 24 suomalaista asiantuntijaa eri yliopistoista ja tutkimuslaitoksista. Monitieteellisyys olikin mielestäni yksi kirjan vahvuuksista: vaikka teoksessa nimensä mukaisesti käsitellään nimenomaan psykologiaa, esille pääsivät paljon myös esimerkiksi kasvatustieteeseen liittyvät aihepiirit. Tosin eipä kyseinen tieteenala kovin kaukana psykologiastakaan ole, ja psyka on tietysti niitä tieteenaloja, joita voi soveltaa vähän joka puolella, missä ihmiset ylipäätään toimivat.

Positiivisen psykologian voima koostuu neljästä osasta, joista ensimmäisessä tarkastellaan positiivisen psykologian keskeisimpiä käsitteitä ja sitä, mistä tieteenalassa ylipäätään on kyse. Toisessa osassa käsitellään hyvinvointia erilaisissa elämäntilanteissa ja -vaiheissa, kolmas osa puolestaan pureutuu oppimiseen ja koulumaailmaan hyvinvoinnin ja vahvuuksien näkökulmasta. Neljännessä osassa tarkastellaan inhimillisiä voimavaroja, kuten kiinnostusta, sisua ja työn imua. Kaikissa osissa esitellään monipuolisesti niin suomalaista kuin ulkomaista tutkimusta käsitellyistä aiheista.

Positiivinen psykologia voidaan lyhyesti määritellä psykologian osa-alueeksi, joka keskittyy ihmisen hyvinvointiin, vahvuuksiin ja voimavaroihin sekä niiden edistämiseen. Se ei tarkoita yltiöpositiivista elämänasennetta tai ongelmien lakaisemista maton alle vaan pikemminkin kritisoi kliinisen psykologian pitkää ongelmiin ja vaikeuksiin keskittyvää perinnettä. Todellinen hyvinvointi ei tarkoita vain pahoinvoinnin ja sairauden poissaoloa vaan kukoistusta. Esimerkiksi onnellisuus on yksi positiivisessa psykologiassa tutkituista käsitteistä, eikä senkään määrittely ole aina helppoa: tarkoittaako onnellisuus positiivisia tunteita, yleistä tyytyväisyyttä elämään, näiden yhdistelmää eli subjektiivista hyvinvointia vai kenties merkityksellisyyden kokemusta ja oman potentiaalin toteuttamista? Onnellisuudestakin on erilaisia teorioita, joista teoksessa esitellään tarkemmin itseohjautuvuusteoria, jonka mukaan ihmisellä on kolme psykologista perustarvetta, vapaaehtoisuus (autonomia), kyvykkyys ja yhteenkuuluvuus, joiden täyttyminen selittää huomattavan osan psykologisesta hyvinvoinnista. Onneksi onnellisuusartikkelin kirjoittaja Frank Martela muistaa kuitenkin mainita myös siitä, että hyvä elämä ei välttämättä tarkoita vain yksilön psykologista hyvinvointia, vaan siihen liittyy myös moraalinen ja esteettinen aspekti: hyvä elämä voidaan nähdä paitsi onnellisena, myös hyveellisenä (apua miten antiikkisen kuuloinen sana) ja kauneudentäyteisenä.



Yksi kirjan mielestäni mielenkiintoisimmista osuuksista oli sisua käsittelevä luku, sillä suomalaisittain käsitettyä sisua on tutkittu käsittääkseni melko vähän - sisun lähikäsitteitä, kuten sinnikkyyttä, periksiantamattomuutta ja resilienssiä kylläkin, mutta kuten tästä luvusta selviää, sisun määritelmä poikkeaa näistä hieman. Kuitenkaan sisu ei tietenkään ole vain suomalaisille ominainen asia vaan yleismaailmallinen ilmiö, vaikka siihen voidaankin viitata monilla eri sanoilla. Käsitteiden määrittely on luonnollisesti tieteessä tärkeää, ja tässä oli hyvin kiehtovasti pohdittu kyselytutkimuksen pohjalta sitä, mitä sisu loppujen lopuksi oikeastaan on. Seuraavat lauseet jäivät erityisesti mieleen:

"Sisu on tarttumista viimeiseen oljenkorteen kokosydämisellä otteella ja mahdottomalta tuntuvan muuntamista mahdolliseksi. Sisun henkeen myös kuuluu, että tehdään se, mitä täytyy tehdä, vaikka näkyvissä ei olisi palkkiota tai päämäärää. Sisu näyttää toisinaan kuin menevän yli tietoisen tahdonvoiman ja sytyttävän tuleen selviytymisvietin virittämän ytimemme."

Kirjassa sivuttiin hieman myös positiivisen psykologian ja ratkaisukeskeisen psykoterapian yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia, mutta olisin mielelläni lukenut enemmänkin siitä, miten positiivinen psykologia suhteutuu "perinteiseen" kliiniseen psykologiaan ja mielenterveyden ongelmien hoitoon. Paljon on kyllä puhetta siitä, millä keinoilla mielenterveyttä pyritään edistämään, mutta mitä positiivinen psykologia ehdottaa tilanteessa, jossa ihminen on kansanomaisesti sanottuna erittäin rikki? Auttavatko silloin läsnäoloharjoitukset, kiitollisuuden vaaliminen, hyvän mielen tuottaminen toisille tai muut positiivisen psykologian harjoitteet? Varmasti jossain määrin auttavatkin osana terapiaa ja asiakkaan itsenäistä työskentelyä, mutta intuitiivisesti hieman epäilen, että ne voisivat ratkaista psyyken syvimpiä solmuja. Voi olla, että käsitykseni positiivisesta psykologiasta on tässä mielessä rajoittunut, mutta juuri siksi olisinkin kaivannut kirjaan vähän enemmän tätä näkökulmaa työelämä- ja kouluteemojen rinnalle (mitenkään väheksymättä niiden tärkeyttä).

Kokonaisuudessaan pidin kirjasta kovasti, ajatuksia heräsi hyvinkin paljon, ja uuttakin tietoa tuli, vaikka monet aihepiireistä olivatkin entuudestaan melko tuttuja. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille psykologiasta kiinnostuneille - myös niille, jotka eivät halua lukea raskasta tieteellistä tekstiä, sillä mielestäni tämä kirja oli melko helppolukuinen, vaikka toki psykologian käsitteitä tekstissä vilisikin. Myös positiiviseen psykologiaan kohdistuvaa kritiikkiä käsiteltiin hieman, mikä ainakin meikäläisen änkyrän silmissä paransi kirjan uskottavuutta, sillä ainahan kritisoitavaa löytyy :)

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Mistä koostuu täydellinen viikonloppu

Nyt onkin sitten vuorossa aito tapausesimerkki edellä mainitusta palautumisesta: en muista viettäneeni pitkään aikaan yhtä rentouttavaa ja toisaalta vauhdikasta ja riemastuttavaa viikonloppua kuin nyt! Okei, monen mielestä se ei välttämättä kuulosta kovin rentouttavalta, kun kerron, etten ole parina viime yönä nukkunut muutamaa tuntia enempää - en siksi, että olisin kirmannut kaupungin yössä tai muuta sellaista, olen vain ollut niin innoissani ja hyvällä tuulella, että rauhoittuminen on ollut kovin vaikeaa. Kyllä, nyt väsyttää ja kovasti, mutta toisaalta mieli on erittäin rentoutunut ja todellakin irti kouluhommista.


Viikonloppu kului pitkälti minilomalla Helsingissä isäni kanssa. Jo junassa matkalla sinne oli (täysin tuntemattomasta syystä) ihan mielettömän hyvä fiilis, kuuntelin loistavaa musiikkia ja melkein rallattelin mukana, ihastelin ikkunan takana vilistäviä lumisia (tai loskaisia, mutta ei sitä kaukaa näe) maisemia ja hymyilin itsekseni. Samaisen päivän aikana ehdin myös ostaa täydellisen joulunpunaisen paidan, kyläillä ihanan lapsuudenystäväni luona, syödä herkullista nepalilaista ruokaa isäni ja tätini kanssa, kävellä paljon ympäri kaupunkia (yksi parhaista jutuista edelleen, vaikka kaupunki on perin juurin tuttu) ja viettää illan ehkä hilpeimmässä klasarikonsertissa, missä olen koskaan ollut (tenori Rolando Villazon ja kumppanit Musiikkitalossa, kannatti mennä!). Monta kertaa on konserteissa tai niiden jälkeen itketty liikutuksesta tai vaan musiikin ja lauluäänen kauneudesta, mutta ihanaa vaihteeksi tällainenkin, ettei tuntikausiin pysty pyyhkimään hymyä kasvoiltaan! Tänään Tampereelle palattuani ehdin vielä kahvittelemaan erittäin mielenkiintoisessa porukassa, tapasin muutaman mukavan uuden ihmisen, ja keskustelut olivat harvinaisen kiehtovia. Nyt on niin energisoitunut olo, että tekee mieli hehkuttaa vähän joka puolella!






Joskus harvoin on niitä hetkiä, kun kaikki tuntuu osuvan kohdalleen, eivätkä pienet ärsyttävät asiatkaan oikein tunnu miltään, niillekin jaksaa jopa nauraa - mikä kaltaiseltani tosikolta ei ole todellakaan aina onnistunut. Tietenkään kaikelle ei voi eikä pidäkään nauraa, mutta mielestäni arjen pienet ja kohtalaisen merkityksettömät vastoinkäymiset on ihan hyvä osata asettaa perspektiiviin. Perjantaina kävelin loskaisen kaupungin läpi kotiin, ja ohitseni ajoi auto vähän liian läheltä ja vähän liian lujaa, joten sain aikamoisen annoksen kuravettä päälleni. Totta kai ensimmäinen reaktio oli rehellinen vitutus, mutta kotiin päästyäni en voinut enää muuta kuin nauraa kuraiselle ja mutrusuiselle peilikuvalleni. Tämäntyyppisiä juttuja on tullut tänä syksynä vastaan muitakin, mistä olen todella iloinen - eikös se nimittäin ole merkki jonkinlaisesta edistyksestä? :)


Ai niin, isänpäiväkin vielä! Meidän perheessä sellaisia ei kovin suurieleisesti juhlisteta, mutta oli silti ihan hauskaa viettää tätä viikonloppua kerrankin oman isäpapan seurassa, ainakin neljä edellistä isänpäivää on nimittäin hurahtanut niin, että välimatkaa on ollut ja paljon. Toivottavasti teilläkin on ollut mukava ja rentouttava taikka virkistävä isänpäivä ja viikonloppu!

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Miten palautua työ- tai opiskelustressistä?

Käyn tällä hetkellä yliopistolla erästä kurssia, missä on käsitelty paljon työstä tai opiskelusta palautumista, ja se on saanut minut miettimään kovasti näitä asioita omakohtaisestikin. Usein saatamme ajatella, että jos pitää siitä, mitä tekee, eikä koe olevansa stressaantunut, ei välttämättä tarvitse sen kummempaa palautumista tai rentoutumista vapaa-ajalla. Tunnistan loistavasti tämän ajatusmallin itsestäni: rakastan opiskelua ja oppimista, joten joskus ihan todella valitsen jonkun kouluhomman tekemisen mieluummin kuin vaikkapa elokuvan katsomisen, romaanin lukemisen tai muun vapaa-ajan puuhan (sosiaalisen elämän tosin asetan opintojenkin edelle). Vaikka en yleensä koe olevani stressaantunut, huomaan kuitenkin toisinaan käyväni ylikierroksilla. Varsinkin pitkän ja intensiivisen opiskelupäivän jälkeen rauhoittuminen on usein vaikeaa, eikä uni meinaa illalla tulla, kun päässä pyörii niin paljon ajatuksia. Monilla stressi häiritsee yöunia, mutta myös innostuksen aiheuttama ylivirittyneisyys (joka sinänsä on minusta lähinnä miellyttävä olotila) voi vaikuttaa samalla tavalla. Työn tai opiskelun kiehtovuus ja mielekkyys eivät sulje pois sitä tosiasiaa, että elämässä on hyvä olla niille myös jotain vastapainoa - se, että vapaalla saa ajatukset irti töistä, rentoutuu ja virkistyy, tuo yleensä paitsi hyvää mieltä myös lisää intoa ja energiaa työhön tai opiskeluun.

Palautuminen voidaan määritellä prosessiksi, jonka aikana ihmisen fyysinen ja psyykkinen tila palautuu työpäivän aikana koettua kuormitusta edeltävälle tasolle. Prosessi on onnistunut silloin, kun ihminen kokee olevansa rentoutunut, virkistynyt ja taas valmis palaamaan työskentelyn pariin. Psykologisesta palautumisesta erotetaan tutkimuksessa neljä keskenään hieman erilaista mekanismia: työstä irrottautuminen ajatusten ja tunteiden tasolla, rentoutuminen, taidonhallintakokemukset sekä tunne siitä, että voi itse kontrolloida vapaa-aikaansa. Joidenkin tutkimusten mukaan psykologinen työstä irrottautuminen on yhteydessä erityisen tehokkaaseen palautumiseen, ja tämä on varmasti monen helppo ymmärtää arkikokemuksen perusteella: mukavatkaan vapaa-ajan puuhat eivät välttämättä tunnu rentouttavan tai piristävän, jos ajatukset pyörivät koko ajan tekemättömissä töissä tai jos esimerkiksi tietokoneella ollessaan eksyy jatkuvasti lukemaan työsähköposteja.



Erilaiset vapaa-ajan aktiviteetit ovat eri tavoilla yhteydessä palautumisen mekanismeihin: esimerkiksi rankka liikuntaharrastus ei välttämättä varsinaisesti rentouta mutta tarjoaa hyvän mahdollisuuden taitojen kehittämiseen ja uuden oppimiseen, kun taas telkkaria tuijottaessa rentoutuminen lienee usein yleisempää kuin itsensä ja taitojensa kehittäminen. Toisaalta jotkut tekemiset voivat virkistää kaikkien neljän mekanismin kautta. Tällaisista minulle tuli esimerkkinä mieleen piirtäminen/maalaaminen: siinä saa helposti ajatukset irti muista asioista, mieli rentoutuu, voi saada onnistumisen kokemuksia taitoja kehittäessään, ja lisäksi voi kokea kontrolloivansa vapaa-aikaansa (olettaen, että ihminen on vapaaehtoisesti valinnut taiteilun harrastuksekseen). Teoriat ovat tietysti aina vain teorioita, vaikka niitä tukevaa tutkimusta löytyisikin. Kuitenkin olen sitä mieltä, että ajatus ja pohjatieto palautumisen mekanismeista voi auttaa sen arvioimisessa, mitkä puuhat omalla kohdalla parhaiten palauttavat työn tai opiskelun aiheuttamasta kuormituksesta, ja millä tavoin omaa palautumista voisi edistää. Myös sitä voi olla hyvä miettiä, mitä palautumismekanismia itse erityisesti kaipaisi: joskus esimerkiksi rentoutuminen voi tuntua tärkeämmältä oman hyvinvoinnin kannalta kuin vaikkapa taidonhallintakokemukset, kun taas joku helpolta tuntuvaa työtä tekevä voi kaivata vapaa-ajalla erityisesti älyllisiä haasteita ja mahdollisuutta oppia uutta.

Miten itse sitten saan mieleni parhaiten irti opinnoista? En varsinaisesti ainakaan tätä kirjoittamalla, mutta toisaalta vaikka käsittelen täällä blogissa paljon samoja aihepiirejä, joiden parissa painiskelen myös koulussa, kirjoittaminen (ja luonnollisesti myös teiltä lukijoilta saatu palaute) ehdottomasti tuottaa miellyttävän kokemuksen taitojen kehittämisestä ja teoreettisen tiedon soveltamisesta. Kuitenkin koen kaipaavani myös täysin psykahommiin liittymättömiä harrastuksia, ja monipuoliset liikuntaharrastukset ovat ehkä se juttu, jonka koen omalla kohdallani kaikkein tärkeimmäksi palautumisessa - ei kun totta kai myös kulttuuritapahtumissa käyminen, mutta sitä ei tapahdu aivan niin usein, joten liikunta vaikuttanee jokapäiväiseen elämään joka tapauksessa enemmän. Sosiaalisten aktiviteettien palauttavuus on taatusti todella paljon persoonallisuudesta kiinni: esimerkiksi jotkut erittäin introvertit ystäväni sanovat virkistyvänsä parhaiten saadessaan viettää aikaa yksin omien puuhiensa parissa. Itse olen kuitenkin siinä määrin sosiaalinen, että virkistyn ja inspiroidun minulle oikeanlaisten ihmisten seurassa todella tehokkaasti, joten ystävän tapaaminen voi tuntua jopa pitkän ja sosiaalisen koulupäivän jälkeen ihan varteenotettavalta vaihtoehdolta :)

Oletteko te stressaantuneita? Miten palaudutte parhaiten töistä tai opiskelusta?