torstai 23. kesäkuuta 2016

Keskikesän taikaa

Aiemmin änkyröin kovasti kaikenlaisia "pakkojuhlia" vastaan, mutta viime vuosina olen löytänyt niiden hienouden uudelleen ainakin jollain tasolla. Juhlia kun ei ole pakko juhlia niin kuin "kaikki muutkin", vaan aina on mahdollista luoda omia perinteitä, jotka erottavat juhlan arjesta ja tekevät siitä joko ikimuistoisen tai aina samanlaisena toistuvan ja siksi mukavan tutun ja turvallisen. Minun juhannuksenviettoni taitaa kuitenkin loppujen lopuksi olla aika samantyylistä kuin niin monien muidenkin: ainakin huomiseksi, ehkä koko viikonlopuksi, suuntaan perheeni kanssa mökille. Minulle juhannus on ennen kaikkea suomalaisen luonnon, kesän ja yöttömän yön juhla. Tänä(kin) juhannuksena aion käydä kävelyllä metsässä, saunoa savusaunassa, haahuilla kiireettömänä ihmettelemässä alkukesän kukkaloistoa ja lopultakin opetella tekemään kukkaseppeleen. En muista elämäni yksittäisistä juhannuksista juuri mitään, sillä ne ovat aina menneet saman kaavan mukaan lukuunottamatta paria matkoilla tai surkean sään takia kaupungissa vietettyä juhlapyhää. Sen sijaan muistan hiljaisen kesäyön taianomaisen tunnelman, hauskat hetket perheen kanssa (sillä minulle juhannus on perhejuhla), rentoutumisen ja yhteyden luontoon. Jälkimmäinen oli välillä vuosikausia kadoksissa, mutta viime vuosina olen löytänyt sen jälleen, ehkä vahvempana kuin koskaan aiemmin :) 


P.S. Juhannukseni alkoi tänään leppoisalla hölkkälenkillä mm. ylläolevissa maisemissa - olipa harvinaisen rauhallista, kun niin moni taisi olla jo jussinvietossa muualla!

Miten te vietätte juhannusta? 

sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Asioita joista iloita

Hidas ja keskusteluntäyteinen aamiainen lempparikahvilassa uuden ystävän kanssa

Ihmiset, jotka saavat minut nauramaan hyväntahtoisesti niille asioille, joista itsessäni vähiten pidän

Puistojooga juuri sopivalla säällä, kun ei ole liian kylmä eikä kuuma 

Kun sattumalta poikkeaa sadekuuroa pakoilemaan kirppikselle ja ihan vahingossa tekee loistavia löytöjä



Korkeat paikat, joista näkee niin kauas, ettei mikään maan päällä tunnu liikkuvan, ja joskus sellainen pysähtyneisyys tuntuu lohdulliselta

Kesäisen metsän tuoksu (mutta ilman itikoita pärjäisin kyllä)

Kesän ensimmäinen päivä, kun uskaltaa lopultakin poistua kotoa ilman sukkia

Kun menee lounaalle kauppahalliin ja päätyy salakuuntelemaan turistien ja paikallisten papparaisten tarinointia



Meren tuoksu

Kun löytää sisämaakaupungista paikan, jossa voi melkein kuvitella olevansa merenrannalla 

Teiniaikojen suosikkibiisien kuuntelu ja hyviin muistoihin uppoutuminen

Kun löytää alennusmyynnistä juuri sellaiset housut, joita on kuukausitolkulla etsinyt ja joista olisi ollut valmis maksamaan vaikka kolminkertaisen hinnan

Kun tajuaa vihdoin kysyä ja saa tietää, että lähikahvilasta saa kofeiinitonta kahvia (joudun tunnustamaan, ettei irti kahvinjuonnista -projektini ole edennyt aivan mutkattomasti)

Tunnelmallinen sadepäivä juuri silloin, kun on vähän väsynyt eikä ulkoilu tai minkään sortin menevä ilonpito huvita



Mistä te olette iloisia tänään?

torstai 16. kesäkuuta 2016

Hurmioitumisesta

On olemassa eräs aivan mielettömän upea tunne, jota useimmat psykologian perusoppikirjat eivät mainitse sanallakaan. Kyse lienee siitä, että hurmioitumista on niin vaikea määritellä: ainakin oman kokemukseni pohjalta se vaikuttaa olevan sekoitus monia "yksinkertaisempia" perustunteita. Hommaa ei myöskään helpota se, että eri ihmiset tuntuvat mieltävän hurmioitumisen hieman eri tavoilla. Minulle se on ennen kaikkea se pakahduttava kokemus, joka iskee silloin, kun joutuu kasvokkain erityisen vaikuttavan taiteen, luonnonilmiöiden, kauneuden tai ihmisten hyvyyden kanssa. Joskus harvoin olen kokenut hieman vastaavaa myös älyllisten oivallusten parissa, mutta kauneudesta hurmioituminen on ainakin minun kokemusmaailmassani paljon tavallisempaa. 



Hurmioitumisessa (tai haltioitumisessa, josta joskus saatan puhua) on palasia ainakin ylitsevuotavasta ilosta, ihmetyksensekaisesta kunnioituksesta sekä katoavaisuuden, hetkellisyyden haikeudesta. Joinakin hetkinä se tuntuu hieman kuin pakahduttavalta rakkaudelta ilman rajattua kohdetta. Sillä vaikka hurmioitumisen yleensä laukaisee jokin ärsyke tai pikemminkin ärsykekokonaisuus ympäristössä, se ei varsinaisesti kohdistu mihinkään: se on kokonaisvaltainen, suorastaan maailmoja syleilevä tunne. Hurmioitumisen vallassa tuntuu siltä, kuin tavoittaisi maailmasta tunnetasolla jotain aivan erityistä, mihin ei normaalitilassa pääse käsiksi. Kyse ei ole mistään erityisen mystisestä vaan pikemminkin selkeydestä, yhdistelmästä sattumanvaraisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden kauneutta.

Voisi luulla, että hurmioituminen on harvinainen huippukokemus, jonka saavuttaa vain aivan erityisissä tilanteissa. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Vaikuttaa  nimittäin siltä, että varsinkin me herkät ihmiset saatamme kokea jonkin sortin hurmioitumista, tai miten sitä haluaa nimittääkään, hyvinkin arkipäiväisissä tilanteissa. Tämä on mielestäni ehdottomasti herkkyyden parhaista puolista: voimakkaat ja herkästi viriävät kielteiset tunteetkin on helpompi kestää, kun muistuttaa itseään siitä, että myös se toinen ääripää valtaa parhaimmillaan koko kehon ja mielen. Joskus ääripäästä toiseen on lyhyt matka, ja toisinaan hurmioituminen luiskahtaa vähitellen surumielisen haikeuden puolelle, mutta joka tapauksessa se on rakkauden ohella epäilemättä yksi suosikkitunteistani. 



Tänään Helsingissä käydessäni hurmioiduin maagisesta sateenjälkeisestä illasta, kun ilma oli juuri täydellisen lämpimän nihkeä, sumuinen ja mereltä tuoksuva. 

Mistä te hurmioidutte? 

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Tuntemattoman äärellä

Kävi tässä nyt niin, että valmistuin psykologian maisteriksi. Sitä voisi luulla, että päällimmäisin tunne olisi ilo, helpotus tai ehkä ylpeys - mutta ei, ensimmäisenä tulee hämmennys ja epätodellinen olo. Miten olla jotain, mitä ei ole koskaan ennen ollut? Olen ollut aina niin kiinni opiskeluelämässä ja tehnyt niin vähän töitä, että siirtyminen opiskelijasta ihan oikeaksi aikuiseksi, töitä etsiväksi ammattilaiseksi tuntuu kaikkea muuta kuin helpolta. Välillä mietin, olenko tällä suppealla elämänkokemuksella oikeasti pätevä tekemään sitä työtä, mihin olen koulutukseni saanut. Tuntuu hassulta, että tavallaan nyt valmistuttuani tunnen itseni nuoremmaksi ja kokemattomammaksi kuin vuosiin. Kai siinä on kyse lähinnä vertailukohdan vaihtumisesta.



Useimmat varmaankin iloitsevat päästessään opiskeluputkesta vihdoin ja viimein työelämään (jos niitä töitä siis löytyy - siitä taidamme olla yhtä mieltä, ettei niiden etsiminen aina ole herkkua). Minulle opiskelu on kuitenkin aina ollut se rakas ja tärkeä elämänalue, millä olen pärjännyt ja kokenut olevani hyvä, joten siitä luopuminen tuntuu hyvin haikealta ja surulliselta. Tietysti tiedän, ettei oppiminen tähän lopu, ja opiskelun pariinkin voi aina palata jossain muodossa, mutta silti valmistuminen herättää hyvin ristiriitaisia tunteita. Jonkinlaisen surutyön paikka ilmeisesti, jos nyt näin suuria sanoja voi tässä yhteydessä käyttää. 

Juuri nyt tärkein tavoitteeni on itseni tutkiskelun ja uran edistämisen sijaan saada arjen peruspalikat kuntoon: aloittaa taas säännöllinen liikkuminen, laittaa itse ruokaa ja muistaa syödä riittävästi ja (tarpeeksi) terveellisesti, nukkua hyvin ja viettää pitkästä aikaa leppoisia hetkiä läheisten kanssa. En muista koskaan aiemmin käyneeni yhtä pahasti ylikierroksilla kuin tänä keväänä, ja stressin ja sairastelun myötä jotkut ennen niin itsestäänselvät perusasiatkin ovat päässeet unohtumaan. Ruotuun palaaminen on kuitenkin alkanut hyvin, sillä kävin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni puistojoogassa (aika ihanaa, menkää tekin!) ja tänään kesän ensimmäisellä juoksulenkillä (yllättävän hyvin se hölköttelykin muuten kulki!). Ehkä tämä elo tästä vähitellen tasaantuu.

Millaisia ajatuksia opiskelun päättyminen on teissä herättänyt? 

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Kokemuksia psykologiharjoittelusta

Täällä elellään nyt jännittäviä aikoja: tänä perjantaina päättyy viiden kuukauden mittainen työharjoitteluni, ja sitten ovatkin yliopisto-opinnot ainakin tältä erää paketissa! En ole vielä todellakaan sisäistänyt siihen, että olen kohta ihka oikea psykologi, ja vuosien varrella tutuksi ja aika rakkaaksikin tulleesta opiskelijan identiteetistä luopuminen varmasti kestää hetken. Tänään ajattelin kuitenkin rupatella teille hieman harjoittelustani, joka on ollut ensimmäinen pitempi kosketukseni psykologin työhön ja siis erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kokemus.

Aloin etsiä harjoittelupaikkaa aika lailla noin vuosi sitten, ja toiveet olivat selkeinä mielessä: aikuisten tai nuorten mielenterveystyötä sen olla pitää. Lasten kanssa työskentely on aina ollut minulle jonkin sortin mörkö, sillä kokemukseni pikkulapsista on arkielämässäkin erittäin rajallista, ja psykologian sovellusaloista taas psykiatria on ollut opintoihin hakeutumisesta asti se kaikista houkuttelevin ja jännittävin. Harjoittelupaikan etsiminen oli perin juurin hankalaa, ärsyttävää ja stressaavaa, sillä varsinkaan tällaisessa taloudellisessa tilanteessa moneen paikkaan ei yksinkertaisesti ole varaa palkata harjoittelijoita - ja isoissa kaupungeissa vähäisiin yleisesti tiedossa oleviin harjoittelupaikkoihin on tietysti aikamoinen tunku. Paremman puutteessa (siis sijainnin osalta) päädyin lopulta Kokkolaan, minulle jokseenkin vieraaseen ja hämmentävän pieneen kaupunkiin, sillä täältä löytyi loistavasti toiveitani vastaava harjoittelupaikka nuorisopsykiatrialla. Kokkolassa ja ankeassa sairaalan järkkäämässä asunnossa asumisesta en ole varsinaisesti nauttinut, ja tämän ja jatkuvan reissaamisen vuoksi kevät on ollut kovin stressaavaa aikaa, mutta itse harjoittelu on ollut kyllä kiinnostava ja opettavainen kokemus.

Psykologian syventäviin opintoihin sisältyvä harjoittelu on peräti viiden kuukauden mittainen, ja se suoritetaan aivan opintojen loppuvaiheessa - moni valmistuu suoraan harjoittelusta, jotkut palaavat vielä yliopistolle lähinnä viimeistelemään graduaan. Harjoittelun tarkoitus ei ole pelkästään käydä vähän kurkkimassa työelämää vaan päästä tekemään käytännössä mutta toki ohjattuna samoja työtehtäviä, mitä valmistuneet psykologit kyseisessä paikassa tekevät. Omalla kohdallani tämä tarkoitti psykologisia tutkimuksia ja arvioita, keskustelukäyntejä, ryhmän vetämistä ja moniammatilliseen työskentelyyn osallistumista. Pääsin työskentelemään sekä nuorisopsykiatrisella osastolla että poliklinikalle, joten sain mukavan monipuolisen kuvan psykiatrisesta erikoissairaanhoidosta ainakin sellaisena kuin se täällä Pohjanmaalla näyttäytyy. Harjoittelun alussa kävin jonkin verran seuraamassa kokeneiden psykologien tekemiä tutkimuksia, mutta muuten pääsin asiakastyön makuun jo heti ensimmäisellä viikolla - mitäpä sitä turhia viivyttelemään, kun tämänkin työn oppii parhaiten käytännössä, ainakin kun teoriatietoa on päntätty päähän jo vuosikaudet. Voisi kuvitella, että asiakastyön aloittaminen saattaisi jännittää, mutta itse otin sen yllättävän lunkisti, vaikka muuten toivoton jännittäjä olenkin. Itse asiassa koko harjoittelun ajan jännitin enemmän kaikenkarvaisten käytännön asioiden järjestelyä ja isoon työyhteisöön sopeutumista kuin sitä itse psykologin työn ydintä :D

Työn parasta puolta ei tarvitse kauan miettiä: kaikki nämä upeat, rohkeat nuoret, joiden kanssa olen kevään aikana saanut työskennellä. Myönteisen muutoksen todistaminen on todella innostavaa ja koskettavaa: tuntuu aika hienolta nähdä huonossa kunnossa osastolle tulleen nuoren edistyvän ja löytävän edes jonkin ilon pilkahduksen elämässään. Ehkä tärkein asia, minkä olen harjoittelussa oppinut, on se, että psykologin työssäkään ei tarvitse tehdä mitään taikatemppuja: aika pitkälle pääsee jo sillä, että on asiakasta varten läsnä vuorovaikutuksessa. Toinen erittäin olennainen pointti on se, että ihmistä tulisi aina hoitaa kokonaisuutena, omana itsenään - ei esimerkiksi pelkästään masentuneena tai anorektikkona. Joskus tämä toteutuu paremmin, joskus huonommin, mutta mielestäni kokonaisuuden hahmottaminen on hoidon onnistumisen kannalta supertärkeää. Testimenetelmiin ja testien tulkintaan perehtyminen on ollut kiinnostavaa sekin, mutta ehdottomasti eniten olen kuitenkin oppinut juuri vuorovaikutuksessa asiakkaiden kanssa. On ollut hauska huomata, että vaikka työssä on tietenkin psykologin roolissa, voi ja kannattaakin silti olla aidosti oma itsensä (jos ei ole, sen kyllä huomaa). Myös kokeneiden psykologien ja muiden mielenterveysalan ammattilaisten kanssa työskentely on ollut hienoa, ja eri ammattiryhmien edustajilta on saanut mukavasti erilaisia näkökulmia - ja olen ihan tietoisesti pyrkinytkin siihen, että kahvittelen ja lounastan töissä muidenkin kuin psykologien kanssa. Lisäksi ylipäätään psykiatrisen osaston ja poliklinikan arkeen ja työskentelytapoihin tutustuminen on ollut todella antoisaa.

Haasteita harjoitteluun on tuonut mikäpä muukaan kuin jännittäjän luonteeni: puhelimessa puhuminen hirvittää vähän edelleen, enkä ole kovin hyvä tuomaan itseäni tai omaa rajallista asiantuntemustani esiin kokeneempien työntekijöiden seurassa. Asiakkaiden kanssa en kuitenkaan jännittänyt, enkä edelleenkään ole aivan varma, mistä tämä johtuisi - ja hyvä juttuhan se tietenkin on. Ainakin kahdenkeskiset vuorovaikutustilanteet ovat muutenkin aina olleet minulle helpompia kuin kokoukset tai muut tilanteet, missä ympärillä tapahtuu niin paljon, ettei oma keskittymiskykykään meinaa pysyä ihan kasassa. Olen kova stressaamaan aikatauluista ja varsinkin niiden muutoksista, puheluista, ylipäätään kaikenlaisesta säätämisestä, ja sellaiseen totutteleminen (tiettävästi sitä ei voi välttääkään täysin?) tulee varmaankin olemaan meikäläiselle jonkin sortin haaste työelämään siirtyessä. 

Edelleen tuntuu aika absurdilta valmistua ammattiin, johon olen viimeiset neljä vuotta varsin motivoituneena tähdännyt. Kovin asiantunteva en tietenkään koe vielä olevani, mutta kyllä harjoittelusta sellainen fiilis jäi, että minusta saattaa tulla ihan ok psykologi. En edelleenkään tiedä, onko tämä se juttu, mitä loppuelämäni haluan tehdä, mutta ei tämä kovin surkealta vaihtoehdolta ainakaan vaikuta - ja onneksi psykologian alalla riittää aika monenlaisia mahdollisuuksia :) Näiden viimeisten työpäivien jälkeen aion kuitenkin pitää ansaitun tuumaustauon (töiden hakemisesta ehtii kyllä stressata sitten vähän ajan päästäkin).

Tulipahan taas tekstiä. Kysyäkin saa, jos jokin jäi askarruttamaan :) 

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Kiitollisuudesta

Eilen illalla oli hieman mieli maassa, joten päätin piristää itseäni kirjoittamalla jo tavaksi muodostunutta mukavien ja ilostuttavien asioiden listaa. Tällä kertaa siitä tuli monen sivun mittaiseksi venynyt lista ihmisistä, joille tai joista syystä tai toisesta olen kiitollinen. Monelle on varmasti tuttua, että kiitollisuuden vaaliminen ja ilmaiseminen lisää onnellisuutta ja kohentaa henkistä hyvinvointia monessakin mielessä. Itsekin olen pitkään yrittänyt vaalia kiitollisuutta ja hyviä asioita elämässä, mutta jostain syystä minun on aina ollut paljon helpompi huomioida iloa, innostusta ja ihania asioita kuin miettiä todellisia elämäni ihmisiä, joille olen kiitollinen. Itse asiassa minun on myös helpompi olla kiitollinen ihmisistä kuin ihmisille - muistan kyllä usein iloita siitä, että elämääni on sattunut muutamia mahtavia tyyppejä, mutta se, että olisin kiitollinen jostain, mitä he ovat minulle tehneet tai sanoneet, onkin jostain kumman syystä vaikeampaa. Ehkä tämä liittyy siihen, että ainakaan minulle ei ole kovin helppoa tuoda esiin haavoittuvuutta, sanoa ääneen että tarvitsen muita ihmisiä tai pyytää apua (sen vastaanottaminen sentään joten kuten onnistuu, jos joku sattuu hoksaamaan, että en pärjääkään yksin).

Kun mietin, kenelle olen kiitollinen, tulin ensimmäisenä ajatelleeksi nimenomaan niitä kaikkein läheisimpiä ihmisiä, joilta olen saanut henkistä tukea, käytännön apua, uusia ideoita ja ajatuksen aihetta sekä tietenkin keskeisimpinä rakkautta, välittämistä ja ystävyyttä. Kuitenkin miettiessäni asiaa pitemmälle ja tarkemmin, mieleeni pulpahti monen monta ihmistä, jotka ovat vain piipahtaneet elämässäni mutta tehneet minuun myönteisessä mielessä lähtemättömän vaikutuksen. He ovat jättäneet jälkeensä jotain hyvää, kaunista ja tärkeää, jonka arvoa ei ehkä silloin ole täysin tajunnut mutta joka on pienen hautumisen jälkeen kasvanut merkittävämmäksi kuin olisin koskaan uskonut. He ovat pienillä teoilla ja sanoilla osoittaneet uskovansa minuun ja näkevänsä minussa potentiaalia, johon en itse varsinkaan heikoimmilla hetkillä usko. Ehkä he ovat nähneet minut sellaisena kuin haluaisin olla, ja se on potkinut minua eteenpäin. Osa on kohdannut minut kaikkein surkeimmillani ja tajunnut, että vaikka saatan ulkopuolisen silmin vaikuttaa itsenäiseltä ja pärjäävältä, kaipaan silti rakkautta, turvallisuutta ja huolenpitoa. Nämä ihmiset ovat olleet esimerkiksi opettajia, opiskelu- tai työkavereita, kavereiden kavereita, nettituttavia, asiakkaita ja joskus jopa aivan uusia tuttavuuksia, jotka ovat saattaneet jäädä yhteen ainoaan kohtaamiseen. Voi olla, että osa heistä ei enää edes muista minua, eikä sillä loppujen lopuksi taida olla merkitystäkään.

Toki niillä läheisillä, joiden kanssa arkea elämme, on meihin huomattavampi vaikutus kuin satunnaisilla kohtaamisilla, mutta joskus yhdelle pieni ja pian unohdettu huomionosoitus tai välittämisen ilmaus voi olla toiselle ilonaihe, jota muistelee kiitollisuudella vielä vuosien päästä. Toisaalta yksittäisistä ja yllättävistä asioista voi toisinaan olla helpompi tuntea kiitollisuutta kuin jostain tutusta, turvallisesta ja tasaisesta, joten usein lienee hyvä myös herätellä itseään miettimään, mistä arjen itsestäänselvyyksistä (ja tutuimmista ihmisistä) voisi tuntea kiitollisuutta ja iloa.

Mistä, kenestä tai kenelle te olette tänään kiitollisia? :)

lauantai 21. toukokuuta 2016

Kirjavinkki: Outolintu, erilainen

Sain vihdoin ja viimein luettua Sylvi-Sanni Mannisen kirjan Outolintu, erilainen: Tutkimusraportti yliherkästä väri-ihmisestä muotojen yhteiskunnassa, joka käsittelee yhtä lempiaiheistani eli herkkyyttä. Olin jo etukäteen kuullut kirjaan viitattavan useita kertoja nykyään niin "trendikkäästä" erityisherkkyydestä puhuttaessa, joten olin tietysti utelias lukemaan tämän hämmentävän kuuloisen teoksen, jossa herkistä puhutaan "väri-ihmisinä" (mitä kummaa sekin tarkoittaa?). Ennakkoluulojakin löytyi, sillä kirjan nimi kuulosti korviini hitusen epätieteelliseltä, ja epäilin sisällön olevan samaa luokkaa. Aivan näin ei voi toki sanoa, sillä Sylvi-Sanni Manninen (1914-2009) oli kansainvälisen tutkijanuran tehnyt psykologian tohtori (itse asiassa kuulemma ensimmäinen psykologiasta väitellyt nainen Suomessa), jonka elämäntyönä oli nimenomaan herkkien ihmisten tutkiminen ja tukeminen. Mannisen tutkijanura ei koti-Suomessa oikein lähtenyt lentoon, vaan keskeisimmät tutkimuksensa hän teki Lontoon, Harvardin ja Brandeisin yliopistoissa. Myöhemmin Suomeen palattuaan hän toimi 1970-luvulla Joensuun korkeakoulussa taidepsykologian dosenttina ja opetti psykologiaa. 

Outolintu, erilainen oli lukukokemuksena suoraan sanottuna hämmentävä, sillä tekstissä kietoutuvat jatkuvasti yhteen tutkimustulokset ja niihin liittyvä pohdinta sekä vahvat, suorastaan kärjistävät (ja monin paikoin koomisetkin) kannanotot. Manninen esittelee tunnistamaansa erityisen herkkää ihmistyyppiä, väri-ihmisiä, jotka ovat "liian usein syyttä musertuneet lajitoveriensa kyynärpäihin, peukalon alle tai jalkoihin". Hän kuvailee, että väri-ihmisiä erottaa ympäristöstään vain ohut raja, kun taas muotoihmisillä tämä raja on paksumpi: väri-ihmiset siis reagoivat voimakkaasti sellaisiinkin ympäristön ärsykkeisiin, joita muut eivät välttämättä edes huomaa. Manninen kehitti herkkien ihmisten tunnistamiseen "objektiivisen" havaintotestin, jossa hän havaitsi herkkien ihmisten reagoivan voimakkaammin väreihin kuin muotoihin. Aiemmin Manninen oli närkästynyt siitä, miten perinteisen Rorschach-musteläiskätestin tulkinnoissa voimakasta väreihin reagoimista pidettiin tasapainottomuuden merkkinä, ja ilmeisesti hänen tavoitteenaan oli luoda musteläiskiä parempi persoonallisuustesti. 


"Jos haluamme elämäämme sulokkuutta eikä vain arkista raatamista, väri-ihmiset ovat tarpeen."

Mannisen maalailema kuva väri-ihmisistä on suorastaan romanttinen: he ovat omalaatuisia edelläkävijöitä, taiteilijasieluja, joiden ainutlaatuisuuden jäykkien ja asiallisten muoto-ihmisten hallitsema yhteiskunta pyrkii kaikin keinoin tukahduttamaan. He ovat rauhantekijöitä, parantajia ja ihmissuhdetyön taitureita, älykkäitä runollisia, kaikin puolin kaikkea muuta kuin arkipäiväisiä tallaajia. Lapsena he ovat usein ujoja, estyneitä ja yksin viihtyviä. He hurmioituvat kauneudesta mutta musertuvat herkästi kaltoinkohtelun tai maailmantuskan alle. Manninen jopa väittää, että herkän väri-ihmisen tunnistaa helposti ja melko luotettavasti kasvopiirteistä - ja jopa äänestä, joka kuulemma herkillä ihmisillä on sointuva, kun taas "tavanomaisilla" muotoihmisillä karhea tai nariseva! Mannisen mukaan herkät ihmiset myös tarvitsevat herkkiä ärsykkeitä: rokkareilta "on kadonnut kauneuden ja herkkyyden taju", eikä väri-ihmisille tulisi soittaa "melumusiikkia" vaan klassista musiikkia tai keskiaikaista pyhää musiikkia. Manninen puhuu paljon henkisyydestä ja niin sanotuista kosmisista ulottuvuuksista ja mystistä lähentelevistä huippukokemuksista, joille herkät ihmiset ovat alttiita.

Manninen ei kirjassaan pelkästään tyydy selostamaan havaintojaan herkkyydestä, vaan myös intoutuu kiihkeään yhteiskuntakritiikkiin. Erityisesti mielisairaaloiden ja psykoanalyysin kammottavuutta hän esittelee kirjassa perusteellisesti. Psykoanalyysia vastaan Manninen hyökkää niin hulvattomin sanakääntein, että olin kyseistä lukua lukiessani paikoitellen naurukohtauksen partaalla.  Hänen kertomuksensa menneiden vuosikymmenten mielisairaaloista ovat kieltämättä kammottavia ja havahduttivat ainakin meikäläisen taas kerran siihen, miten hurjaa edistystä psykiatrisessa hoidossa on varsin lyhyessä ajassa tapahtunut (siitä huolimatta, että hoitoa edelleen kritisoidaan usein). Manninen esittelee monia mielenkiintoisia tapausesimerkkejä väri-ihmisistä, joiden herkkyyttä ei ole psykiatrisessa hoidossa ymmärretty vaan jotka ovat siellä suorastaan tuhoutuneet. Hän peräänkuuluttaa persoonallisuuskeskeistä terapiaa ja herkkien ihmisten kannustamista itsensä toteuttamiseen: "terapian ydin on yksilön auttaminen sellaiseksi, miksi luonto on hänet tarkoittanut". Myös pelkkä toisen väri-ihmisen läsnäolo parantaa, ja Mannisen mukaan väri-ihmiset löytävätkin sielunkumppaninsa nimenomaan kaltaisistaan. Henkiset kokemukset taiteen ja luonnon äärellä ovat herkille tärkeitä, ja he tarvitsevat hiljaisuutta ja rauhaa. 

Outolintu, erilainen oli todella kiehtova lukukokemus varsinkin tuoreempiin Elaine Aronin kirjoihin verrattuna, sillä Mannisen tutkimukset ovat jo varsin muinaisia, joten häntä ei voi olla pitämättä herkkyystutkimuksen edelläkävijänä. Itseäni kuitenkin ärsytti ja toisaalta huvittikin kirjassa Mannisen julistava tyyli laukoa mielipiteitä milloin mistäkin asiasta, joista osa tuntui todella kaukaa haetuilta. Yhteiskuntakritiikille on toki paikkansa, ja tavallaan on virkistävää, että jotkut sanoa pamauttavat mielipiteensä suoraan, mutta joskus se menee jo naurettavuuden puolelle. Toki täytyy muistaa, että ajatukset on hyvä suhteuttaa omaan aikaansa, ja kuten sanottu, psykiatria ja psykologia ovat muuttuneet huomattavan paljon niistä ajoista, kun Manninen julkaisi ensimmäiset tutkimuksensa väri-ihmisistä. En pysty täysin hyväksymään sitä, miten kirjassa väri-ihmiset esitetään monella tapaa parempina kuin arkipäiväisemmät muotoihmiset - tosin se käy onneksi selville, että Mannisen testienkin mukaan osa ihmisistä sijoittuu jonnekin ääripäiden välille, eli moni ei ole puhtaasti väri- tai muotoihminen. Itse testimenetelmä jäi jonkin sortin selostuksesta huolimatta minulle hyvin epäselväksi, mikä vähän harmitti, sillä Manninen jauhaa läpi kirjan siitä, miten hienoksi ja toimivaksi hänen testinsä osoittautui. Teoria siitä, että herkät ihmiset reagoisivat väreihin ja ei-niin-herkät muotoihin, tuntuu jollain tavalla erittäin hämmentävältä ja kaukaa haetulta - onkohan siitä muuten mitään myöhempää tutkimusta? 

Takakansitekstin mukaan "kirjan tarkoitus on auttaa yliherkkiä väri-ihmisiä ymmärtämään paremmin omaa erikoislaatuaan ja vapauttaa heidät arvostamaan omaa olemustaan". Herkkien voimaannuttamiseen kirja varmasti onkin omiaan, ja epäilemättä moni herkkyytensä kanssa tuskaileva on saanut siitä lohtua ja aineksia paremman itseymmärryksen luomiseen. Mannisen tieteellisen tutkimuksen luonne jäi hieman askarruttamaan ja tosiaan julistava sävy vaivasi, mutta kuten tämän postauksen pituudestakin varmaan huomaa, ajatuksia tämä ainakin herätti!