lauantai 21. toukokuuta 2016

Kirjavinkki: Outolintu, erilainen

Sain vihdoin ja viimein luettua Sylvi-Sanni Mannisen kirjan Outolintu, erilainen: Tutkimusraportti yliherkästä väri-ihmisestä muotojen yhteiskunnassa, joka käsittelee yhtä lempiaiheistani eli herkkyyttä. Olin jo etukäteen kuullut kirjaan viitattavan useita kertoja nykyään niin "trendikkäästä" erityisherkkyydestä puhuttaessa, joten olin tietysti utelias lukemaan tämän hämmentävän kuuloisen teoksen, jossa herkistä puhutaan "väri-ihmisinä" (mitä kummaa sekin tarkoittaa?). Ennakkoluulojakin löytyi, sillä kirjan nimi kuulosti korviini hitusen epätieteelliseltä, ja epäilin sisällön olevan samaa luokkaa. Aivan näin ei voi toki sanoa, sillä Sylvi-Sanni Manninen (1914-2009) oli kansainvälisen tutkijanuran tehnyt psykologian tohtori (itse asiassa kuulemma ensimmäinen psykologiasta väitellyt nainen Suomessa), jonka elämäntyönä oli nimenomaan herkkien ihmisten tutkiminen ja tukeminen. Mannisen tutkijanura ei koti-Suomessa oikein lähtenyt lentoon, vaan keskeisimmät tutkimuksensa hän teki Lontoon, Harvardin ja Brandeisin yliopistoissa. Myöhemmin Suomeen palattuaan hän toimi 1970-luvulla Joensuun korkeakoulussa taidepsykologian dosenttina ja opetti psykologiaa. 

Outolintu, erilainen oli lukukokemuksena suoraan sanottuna hämmentävä, sillä tekstissä kietoutuvat jatkuvasti yhteen tutkimustulokset ja niihin liittyvä pohdinta sekä vahvat, suorastaan kärjistävät (ja monin paikoin koomisetkin) kannanotot. Manninen esittelee tunnistamaansa erityisen herkkää ihmistyyppiä, väri-ihmisiä, jotka ovat "liian usein syyttä musertuneet lajitoveriensa kyynärpäihin, peukalon alle tai jalkoihin". Hän kuvailee, että väri-ihmisiä erottaa ympäristöstään vain ohut raja, kun taas muotoihmisillä tämä raja on paksumpi: väri-ihmiset siis reagoivat voimakkaasti sellaisiinkin ympäristön ärsykkeisiin, joita muut eivät välttämättä edes huomaa. Manninen kehitti herkkien ihmisten tunnistamiseen "objektiivisen" havaintotestin, jossa hän havaitsi herkkien ihmisten reagoivan voimakkaammin väreihin kuin muotoihin. Aiemmin Manninen oli närkästynyt siitä, miten perinteisen Rorschach-musteläiskätestin tulkinnoissa voimakasta väreihin reagoimista pidettiin tasapainottomuuden merkkinä, ja ilmeisesti hänen tavoitteenaan oli luoda musteläiskiä parempi persoonallisuustesti. 


"Jos haluamme elämäämme sulokkuutta eikä vain arkista raatamista, väri-ihmiset ovat tarpeen."

Mannisen maalailema kuva väri-ihmisistä on suorastaan romanttinen: he ovat omalaatuisia edelläkävijöitä, taiteilijasieluja, joiden ainutlaatuisuuden jäykkien ja asiallisten muoto-ihmisten hallitsema yhteiskunta pyrkii kaikin keinoin tukahduttamaan. He ovat rauhantekijöitä, parantajia ja ihmissuhdetyön taitureita, älykkäitä runollisia, kaikin puolin kaikkea muuta kuin arkipäiväisiä tallaajia. Lapsena he ovat usein ujoja, estyneitä ja yksin viihtyviä. He hurmioituvat kauneudesta mutta musertuvat herkästi kaltoinkohtelun tai maailmantuskan alle. Manninen jopa väittää, että herkän väri-ihmisen tunnistaa helposti ja melko luotettavasti kasvopiirteistä - ja jopa äänestä, joka kuulemma herkillä ihmisillä on sointuva, kun taas "tavanomaisilla" muotoihmisillä karhea tai nariseva! Mannisen mukaan herkät ihmiset myös tarvitsevat herkkiä ärsykkeitä: rokkareilta "on kadonnut kauneuden ja herkkyyden taju", eikä väri-ihmisille tulisi soittaa "melumusiikkia" vaan klassista musiikkia tai keskiaikaista pyhää musiikkia. Manninen puhuu paljon henkisyydestä ja niin sanotuista kosmisista ulottuvuuksista ja mystistä lähentelevistä huippukokemuksista, joille herkät ihmiset ovat alttiita.

Manninen ei kirjassaan pelkästään tyydy selostamaan havaintojaan herkkyydestä, vaan myös intoutuu kiihkeään yhteiskuntakritiikkiin. Erityisesti mielisairaaloiden ja psykoanalyysin kammottavuutta hän esittelee kirjassa perusteellisesti. Psykoanalyysia vastaan Manninen hyökkää niin hulvattomin sanakääntein, että olin kyseistä lukua lukiessani paikoitellen naurukohtauksen partaalla.  Hänen kertomuksensa menneiden vuosikymmenten mielisairaaloista ovat kieltämättä kammottavia ja havahduttivat ainakin meikäläisen taas kerran siihen, miten hurjaa edistystä psykiatrisessa hoidossa on varsin lyhyessä ajassa tapahtunut (siitä huolimatta, että hoitoa edelleen kritisoidaan usein). Manninen esittelee monia mielenkiintoisia tapausesimerkkejä väri-ihmisistä, joiden herkkyyttä ei ole psykiatrisessa hoidossa ymmärretty vaan jotka ovat siellä suorastaan tuhoutuneet. Hän peräänkuuluttaa persoonallisuuskeskeistä terapiaa ja herkkien ihmisten kannustamista itsensä toteuttamiseen: "terapian ydin on yksilön auttaminen sellaiseksi, miksi luonto on hänet tarkoittanut". Myös pelkkä toisen väri-ihmisen läsnäolo parantaa, ja Mannisen mukaan väri-ihmiset löytävätkin sielunkumppaninsa nimenomaan kaltaisistaan. Henkiset kokemukset taiteen ja luonnon äärellä ovat herkille tärkeitä, ja he tarvitsevat hiljaisuutta ja rauhaa. 

Outolintu, erilainen oli todella kiehtova lukukokemus varsinkin tuoreempiin Elaine Aronin kirjoihin verrattuna, sillä Mannisen tutkimukset ovat jo varsin muinaisia, joten häntä ei voi olla pitämättä herkkyystutkimuksen edelläkävijänä. Itseäni kuitenkin ärsytti ja toisaalta huvittikin kirjassa Mannisen julistava tyyli laukoa mielipiteitä milloin mistäkin asiasta, joista osa tuntui todella kaukaa haetuilta. Yhteiskuntakritiikille on toki paikkansa, ja tavallaan on virkistävää, että jotkut sanoa pamauttavat mielipiteensä suoraan, mutta joskus se menee jo naurettavuuden puolelle. Toki täytyy muistaa, että ajatukset on hyvä suhteuttaa omaan aikaansa, ja kuten sanottu, psykiatria ja psykologia ovat muuttuneet huomattavan paljon niistä ajoista, kun Manninen julkaisi ensimmäiset tutkimuksensa väri-ihmisistä. En pysty täysin hyväksymään sitä, miten kirjassa väri-ihmiset esitetään monella tapaa parempina kuin arkipäiväisemmät muotoihmiset - tosin se käy onneksi selville, että Mannisen testienkin mukaan osa ihmisistä sijoittuu jonnekin ääripäiden välille, eli moni ei ole puhtaasti väri- tai muotoihminen. Itse testimenetelmä jäi jonkin sortin selostuksesta huolimatta minulle hyvin epäselväksi, mikä vähän harmitti, sillä Manninen jauhaa läpi kirjan siitä, miten hienoksi ja toimivaksi hänen testinsä osoittautui. Teoria siitä, että herkät ihmiset reagoisivat väreihin ja ei-niin-herkät muotoihin, tuntuu jollain tavalla erittäin hämmentävältä ja kaukaa haetulta - onkohan siitä muuten mitään myöhempää tutkimusta? 

Takakansitekstin mukaan "kirjan tarkoitus on auttaa yliherkkiä väri-ihmisiä ymmärtämään paremmin omaa erikoislaatuaan ja vapauttaa heidät arvostamaan omaa olemustaan". Herkkien voimaannuttamiseen kirja varmasti onkin omiaan, ja epäilemättä moni herkkyytensä kanssa tuskaileva on saanut siitä lohtua ja aineksia paremman itseymmärryksen luomiseen. Mannisen tieteellisen tutkimuksen luonne jäi hieman askarruttamaan ja tosiaan julistava sävy vaivasi, mutta kuten tämän postauksen pituudestakin varmaan huomaa, ajatuksia tämä ainakin herätti! 

maanantai 16. toukokuuta 2016

Kirjavinkki: Herkkyys ja sosiaaliset pelot

Kirjajutuilla jatketaan, mutta tästä kirjasta halusin tehdä ihan oman postauksensa, koska samasta aiheesta olen jauhanut jo moneen kertaan ennenkin. Luin siis vastikään psykiatri Juhani Mattilan tietokirjan nimeltä Herkkyys ja sosiaaliset pelot (ilmestynyt 2014), jonka aiheen osaa varmasti jokainen jo nimestä päätellä. 

"Tämä kirja on tarkoitettu avuksi itsetutkiskeluun niille, jotka haluavat ymmärtää syvemmin itseään ja jo lapsesta alkaen kokemaansa herkkyyttä. Tarjoan uutta tietoa sosiaalisten jännitysten ja pelkojen taustatekijöistä: tunteiden ja toiveiden ristiriidoista, jotka suurelta osaltaan ovat piilotajuisia."

Näin alkaa kirjan esipuhe, ja tuossa katkelmassa tulikin mielestäni aika hyvä tiivistelmä koko kirjasta. Siinä siis käsitellään synnynnäistä herkkyyttä, jota erityisherkkyydeksikin nimitetään, mutta tällä kertaa enemmänkin suorastaan psykoanalyyttisesta kuin biologisesta tai nykyään suositummasta tiedonkäsittelyä ja ajattelumalleja painottavasta näkökulmasta. Toki tiedostamattoman mielen korostaminen tulee paljon esille myös erityisherkkyyttä tutkineen Elaine Aronin kirjoissa, mutta tässä Mattilan teoksessa on silti hieman erilainen näkökulma, joka tuntui erittäin virkistävältä.

Kirjassa käsitellään sosiaalisia pelkoja ja erityisesti jännitystä oleellisena osana herkkyyttä. Herkkyydestä olen lukenut paljon, ja tätäkin kirjaa aloittaessani oli vähän sellainen ensituntuma, että tuleekohan vastaan mitään oikeasti uusia näkökulmia. Ja tulihan niitä, nimittäin todella mielenkiintoista analyysia jännityksestä: ennen kaikkea siitä, miten sen taustalla on aina toiveita ja kaipauksia, jotain mikä tekee meistä niin haavoittuvaisia. Jos emme kipeästi kaipaisi toisten hyväksyntää, ihailua ja rakkautta, miksi ikinä jännittäisimme sosiaalisia tilanteita? Usein tuntuu, että jännityksestä puhuttaessa puhutaan vain itse oireesta, pelosta ja ahdistuksesta, menemättä kovinkaan syvälle siihen, millaisia (ehkä täyttymättömiä ja hyvin usein tiedostamattomia) toiveita ikävän tunteen tai pakenemiskäyttäytymisen taustalla on. Lisäksi Mattilan suhtautumistapa jännitykseen on mukavan salliva, niin kuin mielestäni kuuluukin: varsinkin herkille ihmisille jännitys on luonnollinen osa elämää. Masennus voidaan nähdä jännityksen vastakohtana, joka iskee, kun elämässä ei ole enää mitään hyvää, minkä menettämistä voisi jännittää. Jännitys ei aina tunnu miellyttävältä, mutta kuitenkin siihen liittyy aina kaipausta ja toivoa - ja varmasti moni tunnistaakin, miten ihana tunne on, kun jännityksestä huolimatta onnistuu jossain, mitä on todella halunnut!

Kirjassa nostetaan esiin myös häpeä sosiaalisena pelkona, mikä on mielestäni erittäin tärkeä ja valitettavasti usein myös vaiettu teema. Häpeä tuntuu olevan monille hyvin vaikeasti siedettävä tunne, ja vielä vaikeampaa on yleensä siitä puhuminen - on helpompaa jaaritella esimerkiksi itsetunnosta, kuin mennä suoraan asian ytimeen. Mattila esittääkin, että psykologisoiva puhe, kuten juuri jatkuva itsetunnosta jauhaminen, vieraannuttaa ja vie huomion pois ajankohtaisista tunteista, kuten juuri jännityksestä tai häpeästä. Kiinnostava ja erittäin mielekkään tuntuinen ajatus on myös se, että ehkä itseluottamusta tärkeämpää on loppujen lopuksi luottamus muihin ihmisiin: siitähän sosiaalisissa peloissa tuppaa olemaan kyse, ja muutenkin ihminen on lajina väistämättä sosiaalinen olento, jonka koko minuus muotoutuu vuorovaikutuksessa. 

Suurin osa kirjasta on ennen kaikkea pohdiskelua siitä, mitä jännitys on, ja mitä sen taustalla piilee. Viimeisessä luvussa käsitellään hieman myös sitä, mistä sosiaalisiin pelkoihin voi saada apua, mutta tätä näkökulmaa olisi ehkä voinut käsitellä laajemminkin. Erittäin tärkeä pointti oli kuitenkin mielestäni se, että sosiaaliset pelot heikentävät kykyä keskittyä ja olla läsnä, kun ajatukset kohdistuvat itsetarkkailuun. Ja kun keskitymme itseemme emmekä paljasta haavoittuvaisuuttamme muille, emme myöskään ehkä saa heihin todellista yhteyttä - eli juuri sitä, mitä jännityksen kourissa usein kaipaisimme. Mattila tarjoaa yhdeksi ratkaisuksi huomion suuntaamista aisteilla havaittavaan todellisuuteen ja muihin ihmisiin omien sisäisten maailmojen sijasta, ja tämän olen itse todennut erittäin toimivaksi. Jos pyrkii olemaan täysin läsnä vuorovaikutustilanteessa ja keskittämään huomionsa toisen ihmisen kuuntelemiseen, saattaa hetkeksi tai pidemmäksikin aikaa unohtaa täysin itsensä ajattelemisen, jolloin jännitys väistämättä vähenee. Myös omien tarpeiden ja toiveiden tunnistamisen ja sanoittamisen nähdään helpottavan sosiaalisia pelkoja. 

Kokonaisuutena pidin kovasti kirjasta ja suosittelen sitä lämpimästi muillekin herkkyydestä kiinnostuneille tai herkäksi itsensä kokeville :) Hyvien pointtien lisäksi kirjassa on toki hämmentävätkin osuutensa. Mattila esimerkiksi esittää, että sosiaalisten pelkojen taustalla olisi usein autoritaarinen isä. Tätä ja muutamaa muutakin väitettä tukemaan olisin todellakin kaivannut tutkimustietoa. Kirjasta tulee kyllä sellainen tunne, että Mattila varmasti tuntee aihepiirin ja siihen liittyvän tutkimuksen hyvin, mutta valitettavasti kirjasta uupuvat täysin tutkimusesimerkit ja lähde- tai kirjallisuusluettelo, mikä on ainakin minulle pitkä miinus. 

Aivan kirjan lopussa Mattila esittää vielä erään tärkeän ajatuksen: miksi omana itsenä oleminen rinnastetaan usein ennen kaikkea rohkeuteen? "Eikö ihminen ole aidosti oma itsensä silloinkin, kun hän jännittää, pelkää, ujostelee, hämmentyy, tuntee epävarmuutta tai loukkaantuu? Eikö tällainen tunneherkkyys ole tärkein osa omaa itseä?" Niinpä. Tai en tiedä aivan tärkeimmästä, mutta osa omaa itseä se ainakin on - ja sitä paitsi eikö rohkein ole lopulta se, joka toimii peloista ja jännityksestä huolimatta? 

Millaisia ajatuksia teillä herää jännityksestä, sosiaalisista peloista ja herkkyydestä? 

Viime aikoina luettua

Olen viime viikkoina sairastellut sen verran kiitettävästi, että olen kerrankin ehtinyt lukea paljon - kun ei oikein muutakaan jaksa (tai pysty, kun olin useamman päivän mykkä). Tavallaan aika ihanaa, että joskus ehtii ja jopa jaksaakin uppoutua kirjaan useammaksi tunniksi kerrallaan! Tavallisesti keskittymiskykyni ei sellaiseen riitä, ellei kyseessä ole aivan harvinaisen mielenkiintoinen teos. Tällä kertaa oli hyvä tuuri, sillä onnistuin bongaamaan kirjastosta sen kummempia miettimättä muutaman ajatuksia herättävän ja mukaansatempaavan kirjan. 

Emilia Vuorisalmi: Sekaisin LOVEsta 

Tätä rakkaudesta kertovaa pikku tietokirjaa olin aiemmin silmäillyt kirjakaupassa moneen kertaan mutta aina jättänyt ostamatta, koska se vaikutti ensisilmäyksellä aika viihteelliseltä ja köykäiseltä. Onneksi tuli vastaan kirjastossa, sillä ihan mielenkiintoinen opushan tämäkin oli! Vuorisalmi on lääkäri, tv-juontaja ja luennoitsija, joka esittelee kirjassa "rakkaustiedettä", eli rakastumisen, rakastamisen ja parinvalinnan tieteellistä pohjaa. Siis nimenomaan ennen kaikkea biologista ja evolutiivista pohjaa, näkökulma on erittäin luonnontieteellinen, eikä esimerkiksi rakkauden kulttuurisiin merkityksiin juuri paneuduta. Rakkauden biologiset taustat kirjassa kuitenkin esitellään mukavan helppotajuisesti ja selkeästi, ja muutenkin kirja on asiapitoisuudesta huolimatta helppolukuinen ja viihdyttävä. 

Tomi Astikainen: Miten elää ilman rahaa 

Tämä niin ikään viihdyttävä ja mukaansatempaava kirja kertoo Astikaisen (kauppatieteilijä koulutukseltaan, aika yllättävää) neljän vuoden kokeilusta elää ilman rahaa. Niin hämmentävää, että kyllähän tällainen väkisinkin herättää uteliaisuutta! Kirjassa Astikainen kertoo elämästään rahattomana maailmanmatkaajana ja tarjoilee lukijalle sekä tavalliseen arkeen soveltuvia säästövinkkejä että ohjeita niille, jotka haaveilevat "hyppäävänsä pois oravanpyörästä" (niin paljon kuin kyseistä ilmaisua inhoankin!) kokonaan. Kirja oli todella hämmentävä ja herätti hyvinkin paljon ajatuksia. Säästäväinen ja ei-niin-kulutuskeskeinen elämäntapa on totta kai erittäin jees, mutta itse olen ilmeisesti sielultani niin perinteikäs kapitalisti, että minun on vaikea olla näkemättä vuosien päämäärätöntä hortoilua muuna kuin haahuiluna, joka ei tuota tähän maailmaan mitään uutta. Vierastan koko ajan enemmän lähinnä oman navan ympärillä pyörivää puhetta itsensä toteuttamisesta ja kehittämisestä, ja vaikka tämä kirja ei onneksi sitä sataprosenttisesti edustakaan, siinä oli jotain hieman ärsyttävää ja hippusen naiivia mielestäni. Mieluummin taidan edelleen luottaa tutkimukseen pohjautuvaan länsimaiseen lääketieteeseen ja vaikka vähän maksaakin siitä kuin keskittyä sairastuttuani "lähettämään avunpyyntöjä universumille ja luottamaan vetovoiman lakiin". Huonoksi kirjaksi ei voi moittia, kun lukukokemus herätti näin paljon ajatuksia, sekä innostuneita että kriittisiä.

Alister McGrath: Tieteen ja uskonnon dialogi

Ja tässähän päästään tietysti yhden lemppariaiheeni äärelle, eli uskon ja tieteen kysymyksiä pohdiskelemaan. McGrath on arvostettu teologi ja kirjailija, joka tässä kirjassa johdattaa lukijan kattavasti uskonnollisen ja tieteellisen maailmankuvan dialogiin. Kirjassa pohditaan siis tieteen ja uskonnon välistä suhdetta: Ovatko ne väistämättä sotatilassa keskenään? Mikä on eri aikoina ollut tieteen asema eri uskonnoissa ja teologiassa? Mitä tiede ja uskonto oikeastaan pohjimmiltaan ovat, ja mitä yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia niiden välillä on? Todella kiehtovia kysymyksiä, ja kirjassa niitä käsitellään ilahduttavan monipuolisesti niin historiallisesta, filosofisesta, luonnontieteellistä kuin teologisestakin perspektiivistä. Tämä on sellainen kirja, jota voisin suositella luettavaksi sekä kiihkeille ateisteille että tiukkapipoisille uskovaisille: molemmille nimittäin voisi olla hyväksi vähän mietiskellä sitä, onko uskontoa ja tiedettä loppujen lopuksi asetettava vastakkain niin voimakkaasti kuin usein tehdään. 

Mitä kiintoisaa te olette viime aikoina lukeneet? 

tiistai 10. toukokuuta 2016

Mykkäkoulua

Viime viikonloppu ei mennyt ihan niin kuin suunnittelin: perjantai-iltana iski yhtäkkiä kamala yskä ja hengenahdistus, joten lauantaiaamu alkoikin sitten lääkärivisiitillä. Sain aika tujut yskänlääkkeet, mutta kuinkas ollakaan, vaiva ei ole vieläkään ottanut parantuakseen - kävipä nimittäin niin, että meikäläisestä ei ole lähtenyt pariin päivään juuri minkäänlaista ääntä. Ei olla ihan töissä oltu tällä viikolla, ja loppuviikokkin kuluu sairasloman ja puhekiellon merkeissä. Todella kummallinen tunne: eipä ole koskaan ennen ihan oikeasti lähtenyt ääni, vaikka käheä on ollutkin, ja kummasti juuri nyt tuntuisi olevan ihan hirveästi asiaa kaikille...



Mykkyys on tuonut uusia, hämmentäviä haasteita arkeen. Harvoin olen tullut edes ajatelleeksi sitä, miten paljon ihan tavallisissa asiakaspalvelutilanteissakin tulee puhuttua (vaikka en edes ole niitä tyyppejä, jotka jäävät suustaan kiinni joka paikkaan): ruokakaupassakin tunsin oloni todella tylyksi, kun tervehdin ja kiitin myyjää ainoastaan tavallista leveämmällä hymyllä, kun kurkusta ei irronnut pihinää kummempaa. Kahvilaan meneminen houkuttelisi, mutta siellähän joutuisi vielä enemmän elehtimään, että saisi toiveensa perille - tai ehkä pitäisi kuljettaa mukana söpöä pikku lehtiötä, jotta voisi kommunikoida kirjoittamalla? Olen myös saanut toden teolla huomata, miten hirveän vaikeaa minun on olla hiljaa edes läheisimpien ihmisten seurassa: sorrun melkein väkisinkin edes kuiskuttelemaan, vaikka voisin kerrankin vain olla hiljaa ja kuunnella (ja ehkä vähän väännellä naamaani osoittaakseni jonkinlaista myötäelämisen kykyä).



Surkeintahan tässä taitaa tavallaan olla se, että äänen katoamisesta ja yskästä huolimatta minulla on viimeiset pari päivää ollut muuten aika pirteä ja hyvä olo - ei tietoakaan viikonloppuna vaivanneesta nuutumuksesta tai päänsärystä. Tuntuu melkein huijaukselta lusmuilla sairaslomalla koko viikko, kun periaatteessa olo on sellainen, että jaksaisi ihan hyvin tehdä töitä. Harmi vaan, että mykästä psykologiharjoittelijasta ei taida kovinkaan paljon olla iloa, joten eipä tässä muukaan auta. Höperöitynyt olo alkoi iskeä jo eilen, kun ei voi oikein kavereitakaan tavata (poikaystävä sentään jaksaa viihdyttää meikämykkää jutuillaan, vaikka tavanomaiseen aiheesta toiseen vellovaan keskusteluun en juuri nyt pystykään). Onneksi sentään olo on ollut sen verran tolkullinen, että olen pystynyt nauttimaan kesäisistä säistä, jotka ilmeisesti vetelevät tällä erää viimeisiään. Kylmien ja sateisten päivien varalle kävin jo lainaamassa kirjastosta kasan tietokirjoja, jotta tulisi tehtyä edes jotain hyödyllistä ja mielekästä. 

Viime flunssan kourissa tuli huomattua, miten huikean paljon iloa haju- ja makuaisti tuovat elämään. Seuraavaa pöpöä en olisi ihan vielä toivonut, mutta ehkä tämän mykkyyden myötä oppii arvostamaan normaalia puhekykyä - ja mahdollisesti kuuntelemaan paremmin ja ilmaisemaan itseään tehokkaasti elekielellä ja ilmeillä? :)


Sattuisiko teillä olemaan mielessä hyviä kotikonsteja särkyneen äänen korjaamiseen? 

perjantai 6. toukokuuta 2016

Oi onnea, kesä!

Eipä olisi voinut paremmin sattua, että kesä päätti tulla juuri nyt - pitkä viikonloppu nimittäin, niin ehtii keskittyä vain ja ainoastaan ensimmäisistä kesäpäivistä hurmioitumiseen! Ensimmäiset jätskit on syöty ja terassikahvit juotu, ulkoiltu t-paita päällä, hankittu vuoden ensimmäiset rusketusrajat, ja mitä muuta näitä tärkeitä kesän ensimmäisiä nyt onkaan :) Talviturkin heittäminen tosin taitaa jäädä vielä odottamaan, hyiseen järveen en varmaan vielä hetkeen uskaltaudu, vaikka keli muuten olisi kuinka kesäinen... 





Jokin tässä vuodenajassa myös herkistää kovasti: viime päivinä olen moneen kertaan meinannut itkeskellä bongaillessa kevään merkkejä luonnosta ja ajatellessa sitä, miten koko (toivottavasti) ihana ja pitkä kesä on vielä edessä. Ja toisaalta ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni minulla ei juurikaan ole kesäsuunnitelmia vielä tässäkään vaiheessa, mikä tuntuu toisaalta jännittävältä ja toisaalta vähän oudolta, sillä yleensä olen aika kova suunnittelemaan. Ehkä joskus on kuitenkin hyvä harjoitella spontaaniutta ja hetkessä elämistä, aina sitä jotain mielekästä tekemistä kuitenkin ilmaantuu. Töiden hakemista en ole vielä jaksanut juurikaan stressailla, vaikka muutaman hakemuksen olenkin kuluneen viikon sisään väsännyt. Ei tunnu kovinkaan ikävältä idealta viettää kesää vähän lepäillen ja tuumaillen tulevaisuutta.

Miten te olette viettäneet näitä ensimmäisiä kesäisiä päiviä? Onko jo kesäsuunnitelmia? 

lauantai 30. huhtikuuta 2016

Haikeudesta

Vietin torstain ja perjantain opiskelukavereiden kanssa erittäin mielenkiintoisessa ja antoisassa koulutuksessa (sen aihepiireistä myöhemmin lisää), mutta eilen sieltä kotiin kävellessä iski aivan erityisen voimakkaana tuttu tunne: niin riipaiseva haikeus, että tuntuu kuin siihen halkeaisi. Kiinnyn usein todella nopeasti ja vahvasti paikkoihin, ihmisiin ja asioihin, ja pienetkin luopumiset tuppaavat tuntumaan vaikeilta, tai ainakin haikeilta. Lisäksi ainakin viikottain, joskus useamminkin, iskee selittämätön haikeuspuuska, jolle ei löydy mitään selkeää syytä. Tunteen voi laukaista musiikki, maisema, vuosien takaa tuttu tuoksu tai maku, tuntemattoman ihmisen hymy, muisto - oikeastaan melkein mikä tahansa saattaa sytyttää kokonaisvaltaisen nostalgian, joka vie hetkeksi täysin mukanaan. Haikeus on sikäli jännittävä tunne, että sitä on hyvin vaikea kuvailla tai lyhyesti selittää: ilmeisesti se on jonkinlainen sekoitus surua, iloa, liikutusta ja jonkin sortin oivaltamista siitä, mikä elämässä on tärkeää - mutta mitkään kuvailut eivät tee oikeutta itse tunteelle. 



Eilen tajuntaani ensimmäistä kertaa kalahti todella se, että aivan lyhyen ajan kuluttua en ole enää opiskelija. Toki olen haikeillut asiaa aiemminkin, mutta vasta nyt se alkaa todella realisoitua, kun työharjoitteluakin on enää muutamia viikkoja jäljellä, ja koulukaverit ajautuvat töihin kuka minnekin päin Suomea. Tulevaisuudessa odottaa varmasti paljon kaikkea ihanaa ja jännittävää, mutta juuri nyt edessä häämöttävä tai oikeastaan jo harjoitteluun siirtymisen myötä käyntiin lähtenyt roolin muutos opiskelijasta psykologiksi tuntuu todella hämmentävältä. Olen kuitenkin ollut opiskelija tai koululainen yhtäjaksoisesti ekaluokalta asti, ja siitä identiteetistä luopuminen herättää jos jonkinlaisia ajatuksia - varsinkin, kun opiskelu on aina ollut minulle se elämänalue, jolla olen pärjännyt todella hyvin ja joka on tuntunut helpolta ja mutkattomalta. Nyt edessä on jotain aivan muuta (vaikka olenkin aika varma siitä, että jossain muodossa tulen opiskelemaan paljon kaikenlaista vielä jatkossakin), ja se jos mikä on haikeaa. Ja hiukan pelottavaakin: miten osata olla jotain, mitä ei ole koskaan ennen ollut? Tuskin kukaan odottaakaan, että muutos varsinkaan omassa mielessä tapahtuisi yhtäkkiä, mutta se ei poista jännitystä mihinkään. Ehkä ei pitäisi miettiä vaan reippaasti mennä ja tehdä kiinnostavia ja mielekkäitä asioita. Toisaalta joskus voi olla hyvä pysähtyäkin hetkeksi ja tehdä jonkin sortin tilannekatsaus siitä, missä nyt mennään ja minkä askeleen seuraavaksi ottaisi. 



Jostain syystä myös kevät saa aina mieleni haikeaksi, vaikkakin myös iloiseksi. Ehkä se liittyy jotenkin siihen, että elän vielä niin vahvasti koulumaailmassa, että siihen liittyvät luopumiset ovat aina tapahtuneet keväisin. Tai ehkä talven jälkeen heräävä luonto tuo mieleen sen, miten kaikki muuttuu ja syntyy uudelleen, kuollakseen taas muutaman kuukauden päästä pois. Vuodenaikojen vaihtumisessa on loppujen lopuksi jotain aika riipaisevaa ja toisaalta toiveikasta, ja olen todella iloinen siitä, että meillä Suomessa on selkeät vuodenajat, jotka tuovat mukavasti rytmiä elämään. 

Ai niin, myös vappu herättää minussa vuodesta toiseen jonkinlaista selittämätöntä surua ja haikeuden tunnetta. En tiedä, kuinka kieroutuneelta tämä kuulostaa, onhan vappu yleisesti pikemminkin kuplivan iloinen ja kepeä juhla - ja itsekin aion kyllä poistua kotoa haikeilemasta ja lähteä ystävän kanssa syömään ja teatteriin :) Iloista vappua vaan teillekin!

Löytyykö lukijoiden joukosta toivottomia haikeilijoita? 

kuvat pinterestistä

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Mikä naistenlehdissä tökkii

Perjantaina ostin junamatkan viihdykkeeksi pitkästä aikaa erään nimeltä mainitsemattoman naistenlehden. Sen sisällössä ei ollut mitään tavallisesta poikkeavaa, mutta lukukokemus itsessään onnistui herättämään aikamoisen liudan ajatuksia. Vielä pari vuotta sitten olin näiden läpysköjen suurkuluttaja: jokin muotia, kauneutta ja muita ”naisten kevyitä hömppäjuttuja” käsittelevä julkaisu tarttui kauppareissulla mukaan lähes viikottain (joskus jopa useampi kerrallaan). Näin jälkeenpäin en voi olla huomaamatta, että juuri noina vuosina yksi lempiharrastuksistani oli niinkin tervehenkinen ja kehittävä puuha kuin shoppailu - eivätkä harvassa olleet nekään päivät, kun kaikki omassa (täydessä) vaatekaapissa ahdisti ja oma tyyli tuntui harvinaisen tylsältä, yllätyksettömältä ja tyylittömältä. Naistenlehtien lukemisen ja tyylikriiseilyn välille ei ehkä voi aivan vetää yhtäläisyysmerkkiä, mutta jotain yhteyttä niillä epäilemättä on: tyylikriiseily nimittäin vähentyi merkittävästi, kun akkainlehdet alkoivat jäädä kauppaan ja samaan syssyyn myös muotiblogien seuraaminen jäi vähemmälle.



Miksi luemme naistenlehtiä? Olen usein törmännyt siihen, että fiksut muodin ja kevyen viihteen ystävät vetoavat siihen, että ihminen kaipaa elämäänsä hömppää vastapainoksi työlle ja muulle älylliselle puuhastelulle. Itsekin olen pitkään ajatellut näin - mutta mistäköhän siinä hömpän tarpeessa oikeastaan on kyse? Uskaltaisin epäillä, että se ei aivan sataprosenttisesti ole luontainen, sisäänrakennettu tarve… Siitä ei ole epäilystäkään, että jokainen meistä tarvitsee lepoa, rentoutumista ja stressistä palauttavia hetkiä. Juuri rentoutumisen tarpeen iskiessä moni tarttuukin muotilehtiin ja muihin sisällöltään melko kevyisiin julkaisuihin - ja omasta kokemuksestani voin sanoa, että kyllähän sellaiseen uppoutuminen rentouttaa. Usein saattaa kuitenkin unohtua, että naistenlehtien tarkoitus ei ole vain viihdyttää vaan myös ja ennen kaikkea ”inspiroida” meitä kuluttamaan (joskin inspiraatio-sanan käyttäminen tässä kontekstissa hieman vihlaisee meikäromantikon sielua). Ei tarvita kovinkaan perusteellista pohdiskelua sen tunnistamiseen, mistä lähteistä vaatekriisit ja pakottava shoppailun tarve kumpuavat. Olen itsekin hyvin esteettinen ihminen ja pidän ihanana asiana sitä, että ihmiset ilmaisevat itseään tyylinsä kautta, mutta toisaalta tuntuu todella surulliselta, miten paljon aikaa ja energiaa monet käyttävät tyylistään ja ulkonäöstään murehtimiseen ja kaupoissa pyörimiseen: mihin kaikkeen niitä omia resursseja riittäisikään, jos sellaisen jättäisi edes pikkuisen vähemmälle!

En pidä itseäni änkyräfeministinä, jonka mielestä median tarjoamat naiskuvat automaattisesti turmelevat itsetuntomme ja istuttavat meihin tarpeen pyrkiä kohti saavuttamattomia ihanteita. En haluaisi myöntää tätä, mutta jotain perää noissa väitteissä taitaa silti olla. Oli hämmentävää huomata, että kun itse pitkästä aikaa käytin päivästäni pari tuntia muotipainotteisen lehden lukemiseen, aloin saman tien kriiseillä hiustyylistäni ja pohtia, millaisilla kosmetiikkatuotteilla voisin kaappiani täydentää (vaikka en edes juurikaan meikkaa). Normaalissa arjessani en edes ajattele sellaisia asioita, eikä niiden ajatteleminen selkeästi tuota minkäänlaisia myönteisiä lopputuloksia taikka tuo mitään  lisäarvoa elämääni. Epäilemättä naistenlehdissä on paljon hyvääkin: tässäkin lukemassani lehdessä oli pari oikeasti kiinnostavaa haastattelua ja juttuja paljon muustakin kuin muodista ja kauneudesta. Juuri tämä totaalisen hömpän ja hyvin vakaviakin aiheita käsittelevien juttujen hämmentävä yhdistelmä kuitenkin risoo minua aika lailla. Toki voisi valita ajatella niin, että samassa lehdessä yritetään tarjota jokaiselle jotain, tai jotain yksittäisen ihmisen eri tarpeisiin. Itse kuitenkin koen todella hämmentävänä ja ristiriitaisena sen, että lehdessä voi olla vaikkapa asiallista ja syvällistä juttua itsetunto-ongelmista ja heti seuraavalla aukeamalla ohjeita siitä, miten pukeutua niin, että näyttäisi pidemmältä ja hoikemmalta. On tavallaan hienoa, että hömpän sekaan ujutetaan tärkeitä aiheita, jotka siten saattavat osua jonkun sellaisenkin silmään, joka on tarttunut lehteen vain ja ainoastaan kevyemmän sisällön takia. Kuitenkin se, että samojen kansien välissä on juttua seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja oikeasta tavasta meikata kulmakarvat tuntuu joskus suorastaan irvokkaalta. Ja voipa siitä tulla sellainen vaikutelma, että meikkaustyylillä tai farkkujen vyötärön korkeudella on ihan oikeasti merkitystä, ja tämäpä tietysti ”inspiroi” meitä klikkaamaan itsemme nettikauppaan tai lähtemään seuraavana päivänä pikku shoppailukierrokselle. 



Nyt kun vauhtiin päästiin, täytynee inahtaa sananen myös haastatteluista. Yleisesti ottaen luen niitä erittäin mielelläni, sillä ihmiset ja heidän ajatuksensa tuppaavat usein olemaan varsin kiinnostavia. Tuntuu kuitenkin hippasen oudolta, että naistenlehdissä kaikenkarvaisia elämänohjeita ja terveellisen elämän aakkosia tarjoilevat nykyään pitkälti näyttelijät, muusikot ja muut julkkikset - joiden kompetenssi kyseisten asioiden suhteen jää usein hyvin köykäiseksi. Toki asiantuntijatkin pääsevät ilahduttavan usein esille, mutta monesti mediassa rinnastetaan aika kyseenalaisella tavalla koulutettujen asiantuntijoiden ja kokemusasiantuntijoiden näkemyksiä. Saattaapa keskivertolukijalle jäädä hämärän peittoon sekin, mikä jutussa loppujen lopuksi on tutkittua tietoa ja mikä jonkun subjektiivista kokemusta, ja itse pidän tätä erittäin ongelmallisena - mitenkään kokemusasiantuntijoita väheksymättä, on toki tärkeää että muutkin kuin perinteiset asiantuntijat saavat äänensä kuuluviin. Julkkikset kiinnostavat, se on selvää, ja valitettavan monet asiantuntijat eivät osaa esittää asiaansa kovin helposti lähestyttävästi, joten ei ihme, että haastateltaviksi valikoituvat helposti aina samat naamat. Tämä olisi kuitenkin syytä muistaa siinä kohtaa, jos (ja toivottavasti kun) miettii lehdestä tai blogista lukemansa tiedon luotettavuutta ja yleistettävyyttä. 

Tuntuu tavallaan surulliselta huomata, etten enää juurikaan nauti muotilehtien tai -blogien selailusta tai shoppailusta samalla tavalla kuin joitakin vuosia sitten. Se oli ehkä pinnallista ja stressaavaa, mutta toisaalta muistan, miten virkistävältä ja innostavalta koko päivän kestävä shoppailukierros saattoi aikoinaan tuntua, miten kutkuttavaa oli tutustua uusiin trendeihin, miettiä seuraavan päivän asukokonaisuutta, tehdä mielessä listaa siitä, mitä kaikkea uutta tänä keväänä kaappiini tahtoisin… Kuitenkaan ei ole helppo tunnistaa, että minulle yletön kuluttaminen ja trendien seuraaminen oli keino täyttää tyhjyyttä elämässäni - ja yrittää löytää edes jokin keino olla niinkuin muut, sopeutua joukkoon, jossa olen aina kokenut olevani ulkopuolinen. Ulkopuolisuuden tunne ei kuitenkaan shoppailemalla hävinnyt, eikä kuluttaminen tuonut elämään mielekkyyttä vaan pikemminkin lisää tyhjyyden tunnetta ja stressiä. Onneksi sittemmin tyhjyyden täytteeksi on löytynyt muita mielekkäitä harrastuksia ja ihmissuhteita, mutta edelleenkään en missään nimessä voi väittää olevani immuuni mediasta tuleville vaikutteille ja kuluttamiseen usuttamiselle. Tuskinpa kukaan on, mutta terveestä kriittisyydestä ja kyseenalaistamisesta olisi ihan hyvä aloittaa.  Ja mitä rentoutumiseen tulee, siihen on varmasti olemassa toimivampiakin keinoja kuin ostaminen tai ostosten suunnitteleminen. 

Jahas, tulipahan avauduttua. Herättääkö aihe siellä päässä mitään ajatuksia? :)