lauantai 28. maaliskuuta 2015

Onko uutisia pakko seurata?

Viime aikoina olen keskustellut ja ehkä vähän kiistellytkin ajoittain äitini kanssa siitä, kuinka paljon ihmisen muka täytyy seurata perinteistä mediaa pysyäkseen niin sanotusti kärryillä maailman menosta. Äitini on niitä ihmisiä, joiden mielestä sivistyneen ihmisen kerta kaikkiaan täytyy lukea päivittäin sanomalehtiä ja katso tv-uutisia. Minä taas en tee kumpaakaan - tai no, minulle tulee kyllä yhä viikonloppuisin Hesari, mutta senkin tilauksen peruminen on käynyt mielessä, sillä todella harvoin lehteä tulee luettua kovin perusteellisesti. Tv-uutisia en muista katsoneeni vuosiin muualla kuin vanhempieni luona kyläillessä. Suoraan sanottuna valtaosa aiheista, joita tv-uutisissa ja sanomalehtien uutissivuilla käsitellään, ei erityisemmin kiinnosta minua (tiedetään, eihän tällaista saisi sanoa!). Tästä äitikultani on päätellyt, että minulla on nykyisin kovin kapeat mielenkiinnon kohteet - kun taas itse ajattelen nimenomaan päinvastoin! Luen jatkuvasti tietokirjoja ja nettiartikkeleita milloin mistäkin aihepiireistä, ja minusta on ihanaa keskustella ihmisten kanssa melkein mistä tahansa varsinkin vähän syvemmällä tasolla (julkkisjuoruista tai jääkiekosta tosin en jaksa innostua). Jäänköhän kuitenkin jostakin oleellisesta paitsi, jos en vaivaudu päivittäin seuraamaan sitä, miten poliitikot toistelevat samoja fraaseja yhä uudelleen ja uudelleen, tai miten rikoksia ja onnettomuuksia vatvotaan ja spekuloidaan tietämättä niiden taustoista tarpeeksi? Mitä menetän siinä, jos en seuraa maailmalla käytävien sotien yksityiskohtia? Onko ajankohtaisten yhteiskunnallisten asioiden seuraaminen sen paljon ihaillun ja itsekin vaalimani yleissivistyksen kannalta aina arvokkaampaa kuin vaikkapa historiaan tai uskoihin perehtyminen tai vieraiden kielten opiskelu?

Suhtautuminen perinteisiin uutismedioihin taitaa olla paljolti sukupolvikysymys. Käsi ylös, kuinka moni nuori aikuinen nykyään lukee päivittäin sanomalehden tai katsoo tv-uutiset? Te, jotka ette tee niin, koetteko olevan täydellisen pihalla siitä, mitä maailmassa tapahtuu? Epäilen. Me kaikki varmasti tiedämme, että ne ajankohtaiset asiat ja niihin liittyvä keskustelu hyökkävät aika helposti kenen tahansa tajuntaan sosiaalisessa mediassa. Minuakin on joskus suorastaan naurattanut se, että vaikka en moneen päivään oma-aloitteisesti seuraisi uutisia, tiedän silti aika hyvin ainakin aiheen tasolla, mikä ihmisiä tänään puhuttaa. Usein jo Facebookin avaaminen ja ihmisten juttujen kuunteleminen (tai vahingossa kuuleminen) missä tahansa riittää. Toki se, joka haluaa tietää asiasta perusteellisemmin, joutunee myös lukemaan tai katsomaan uutisia, mutta päällimmäisin fiilikseni on usein se, että jos jotain ilmiötä todella haluaa ymmärtää kunnolla, ei varsinkaan tv-uutisten rituaalinomaisesta toljottamisesta taida olla kauheasti hyötyä. 

Elämme väistämättä aikamoisen informaatiotulvan keskellä, ja jokaisen on pakko tehdä valintoja sen suhteen, mitä medioita ja keskustelunaiheita seuraa - kenenkään aika ja energia eivät millään riitä kaikkeen. Valintoja on monenlaisia, kuten on myös valintaperusteita. Yksi tärkeä peruste on varmasti ihan rehellinen kiinnostus tiettyä aihetta kohtaan. Toinen vahva peruste (tietoinen tai vähemmän tietoinen) voi kuitenkin olla myös velvollisuuden tunne: esimerkiksi sanomalehdet ovat edelleen siinä määrin arvostettu media, että varsinkin moni vanhemman ikäpolven edustaja pitää niiden lukemista sivistyneisyyden merkkinä - ja niitä on parempi lukea, ellei halua vaikuttaa tyhmältä ja välinpitämättömältä. Totta kai valtamedioiden seuraamisessa on etunsa. Niitä seuraamalla pysyy hyvin kärryillä päivän polttavista puheenaiheista ja saa käyttökelpoista materiaalia small talkiin melkein kenen kanssa tahansa (kunhan muistaa olla ottamatta varsinaisesti kantaa politiikkaan tai uskontoon, kuten allekirjoittanutta usein ohjeistettiin teini-iässä, jolloin oli kovasti tarvetta päästä laukomaan vahvoja mielipiteitä ja ehkä vähän ärsyttämäänkin konservatiivisempia). Mutta onko yleissivistys todella vain sitä, että seuraamme aktiivisesti keskustelua aiheista, jotka joku muu päättää puolestamme? Eikö se voisi olla myös sitä, että jokainen perehtyy oma-aloitteisesti, ei velvollisuudentunteesta tai tavan vuoksi, itseään kiinnostaviin ja hyödylliseksi kokemiinsa aiheisiin? Minusta on oikeastaan jopa paljon mielenkiintoisempaa keskustella sellaisen ihmisen kanssa, joka tietää paljon jostakin itselleni vieraasta aihepiiristä, kuin hymistellä latteita ja itsestäänselviä kommentteja uutisotsikoista. 

Erityisherkkien ihmisten kanssa keskustellessa on tullut usein vastaan, että moni herkäksi itsensä kokeva ei syystä tai toisesta seuraa uutisia kovinkaan aktiivisesti: joitakin kuormittaa joka puolelta tulviva informaatio ylipäätään, joitakin taas ahdistaa se, että uutiset koskevat pääasiassa ikäviä asioita, kuten sotia, onnettomuuksia ja rikoksia. Vaikka itse en herkkyydestä huolimatta kovin äkkiä menetä mielenrauhaani tai yöuniani maailmasa tapahtuvien hirveyksien takia, ymmärrän hyvin, että niihin liittyvien yksityiskohtien lukeminen tai televisiossa näkeminen voi olla herkimmille todella ahdistavaa. Itsekin huomaan kuitenkin suhtautuvani uutisten välttelyyn hieman ristiriitaisesti, sillä niin paljon kuin olenkin tässä peräänkuuluttanut valinnanvapautta, pidän hieman surullisena sitä, että jotkut haluavat tietoisesti sulkea silmänsä ikäviltä asioilta, joita maailmassa ja jopa omassa lähiympäristössämme tapahtuu. Lopulta on kuitenkin niin, että jos kukaan ei koskaan vihastuisi ja ahdistuisi siitä, miten asiat maailmassa ovat, ne eivät mitä luultavimmin koskaan muuttuisi ainakaan parempaan suuntaan. Toisaalta maailmanparantamiseen voi osallistua vallan hyvin myös henkilökohtaisemmalla tasolla: esimerkiksi auttamalla omia läheisiä ja tekemällä omien voimavarojensa puitteissa työtä (tai vapaaehtoistyötä), joka jollain tavalla edistää ihmisten, eläinten tai luonnon hyvinvointia tai muuta arvoa, jota pitää tärkeänä. Ei jokaisen tarvitse (eikä jokainen voikaan olla) suuren yhteiskunnallisen muutoksen äänitorvi. Ja omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista huolehtiminen on ihan perusedellytys sille, että ylipäätään jaksaa jakaa osaamistaan ja välittämistään myös muille. 


Minulla ei ole mitään perinteisiä medioita, ”perinteistä yleissivistystä” tai varsinkaan yhteiskunnallista aktiivisuutta vastaan. Olen kuitenkin sitä mieltä, että yleissivistykseen, viisauteen,  keskustelutaitoon, monipuolisuuteen tai muuhun vastaavaan ei ole olemassa yhtä ainutta oikeaa tietä. En kuitenkaan pidä ainakaan omassa elämässäni kovin järkevänä sitä, että käyttäisin jokaisesta päivästäni jopa useamman tunnin pelkkien perinteisten medioiden seuraamiseen (kuten vaikkapa alussa mainittu äitini käyttää), kun voin käyttää saman ajan siihen, että opin uutta jostakin aiheesta, johon suhtaudun suorastaan intohimoisesti, tai teen jotain, joka edistää joko omaa tai muiden hyvinvointia. Miksi pahoittaisin mieleni seuraamalla asioita, joille en voi tehdä mitään, kun voin keskittyä siihen, mihin voin omalta osaltani vaikuttaa? (Ja niin, kyllähän niitä uutisiakin tulee netistä lueskeltua, utelias kun olen.)

Kuinka aktiivisesti te seuraatte uutisia? Kuinka paljon päivästänne kuluu aikaa (uutis)medioiden parissa? Sana on vapaa, olisi kiva kuulla teidänkin ajatuksianne aiheesta :) 

P.S. Ei kuvia tänään, koska informaatioähkyn lisäksi myös ajoittainen kuvaähky iski!

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Ihana ja kamala uni

Monet sanovat rakastavansa nukkumista ja oikein odottavansa lepoa ja nukahtamista pitkän päivän jälkeen. Jokainen meistä tarvitsee unta, ja varmasti väsyneenä jokainen sitä myös kaipaa, mutta toisaalta uni - tai pikemminkin sen puute, yöllinen heräily tai tunne unen virkistämättömyydestä - aiheuttaa ajoittain ongelmia ainakin kolmasosalle suomalaisista. Kun unen kanssa on ongelmia, tulee helposti tunne, että mikään muukaan ei suju: univajeessa iskee väsähtäneen ja vetämättömän olon lisäksi helposti esimerkiksi kärsimättömyys, kiukku, itku, alakulo, vitutus ja nälkä (sekä makeanhimo). Töihin, opiskeluun tai mihin tahansa tarkkaavaisuutta ja pitkäjänteisyyttä vaativaan puuhaan keskittyminen tuntuu vaikealta. Stressitasotkin kasvavat kohisten. Uniongelmat johtavat helposti ikävään kierteeseen, jossa ahdistava ajatus taas yhdestä unettomasta yöstä vaikeuttaa unen päästä kiinni saamista tai unessa pysymistä entisestään. Kenellekään ei liene epäselvää, että unettomuus vaikuttaa varsin kielteisesti elämänlaatuun - niin lyhyellä kuin varsinkin pitkällä aikavälillä. 

Minulla on jonkinmoinen viha-rakkaussuhde nukkumiseen. Silloin, kun se onnistuu ongelmitta, se tuntuu tietysti ihanalta, rentouttavalta ja virkistävältä, ja olo hyvin nukutun yön jälkeen voi olla suorastaan uudestisyntynyt. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole läheskään joka aamu. Olen ollut huono nukkumaan niin kauan kuin muistan - tai itse asiassa pidempäänkin, aina, sillä vanhempieni kertoman mukaan minua oli jo pikkulapsena vaikea saada nukkumaan. Olen pienen elämäni aikana kärsinyt melkein kaikista tyypillisimmistä uniongelmista: nukahtamisvaikeuksista, yöllisistä heräilyistä, painajaisista, levottomasta, virkistämättömän tuntuisesta unesta, unissakävelystä (ja ties mistä muustakin touhuamisesta, vielä aikuisiälläkin olen välillä huomannut aamulla, että olen unissani siirtänyt vaikkapa jotakin yöpöydällä olevaa tavaraa)... Liian aikaisilta aamuheräämisiltä olen sentään tähän asti välttynyt, mutta muuten on tullut käytyä läpi aika laaja katsaus erilaisia univaikeuksia. 



Muutama vuosi sitten oli pitkä hyvä kausi, jolloin nukuin pääosin hyvin. Parin viime vuoden aikana unettomuus ja levottomuus ovat kuitenkin palaneet, ja kärsin nukahtamisvaikeuksista melkein viikottain. Olen syyttänyt niin stressiä kuin kofeiiniakin, ja jälkimmäisellä varmaan onkin vaikutusta, sillä olen opetellut juomaan kahvia kuluneen puolen vuoden aikana, mutta kielteistä stressiä en usko kokeneeni sen enempää kuin viime vuosina muutenkaan. Tai siis totta kai sitä aika ajoin on, mutta ei niin paljon tai usein, että varsinaisesti kokisin sitä ongelmaksi. Jos alakuloinen fiilis iskee, nukkuminen onnistuu yleensä jopa tavallista paremmin. Itse asiassa minun ongelmani on kuitenkin se, että hyvällä mielellä ollessani ja innostuessani käyn helposti niin ylikierroksilla, että nukkumaan rauhoittuminen on todella vaikeaa. Tiedättekö sen tunteen, kun päässä pyörii niin paljon ideoita, ajatuksia ja suunnitelmia, ettei kerta kaikkiaan millään malttaisi nukkua? Tiedän, etten ole suinkaan ainoa, jolle parhaat ideat ja oivallukset pulpahtavat päähän nimenomaan silloin, kun on juuri menossa nukkumaan tai jo odottaa unta sängyssä - ja silloin ei tunnu auttavan muu kuin se, että nousee ja kirjoittaa ideat ylös ennen kuin ne katoavat kokonaan. Välillä jopa tuntuu, että mitä onnellisempi ja innostuneempi elämästäni olen, sitä huonommin nukun, niin hassulta kuin se saattaa kuulostaakin.

Minussa on hieman ikiliikkujan vikaa: en osaa istua kovin montaa minuuttia paikallani vaihtamatta asentoa, tekemättä jotain käsilläni (jos edessä on paperia ja kynä, piirusteleminen on melkein refleksi), heiluttelematta jalkoja tai venyttelemättä. Kotona istun harvoin yli puolta tuntia paikallani, olen melkein koko ajan vähän liikekannalla, telkkaria katsoessanikin yleensä joko venyttelen, piirrän tai neulon samalla. Sama taitaa päteä mieleni liikkeisiin: työskentelytapani melkein minkä tahansa suhteen on sellainen, että teen yhtä asia ehkä maksimissaan tunnin kerrallaan, vaihdan sitten johonkin muuhun, pidän taukoa, palaan takaisin ensimmäiseen hommaan... ei puhettakaan, että istuisin kirjastossa lukemassa yhtä ja samaa tenttikirjaa monta tuntia putkeen. Mielenkiintoiset keskustelut ja itseä kiinnostavasta aiheesta kirjoittaminen ovat melkein ainoita juttuja, jotka pitävät minut tiukasti otteessaan parhaimmillaan tuntien ajan. Uskon, että kaikella tällä levottomuudella ja touhuamisella on jokin yhteys unettomuuteen - ja laajemminkin siihen, että olen huono "vain olemaan", rentoutumaan tekemättä mitään erityistä. 



Olen yrittänyt parantaa untani kaikilla niillä tavallisilla keinoilla: lukemalla ei-liian-aktivoivaa kirjaa ennen nukkumaanmenoa, venyttelemällä, meditoimalla, juomalla kofeiinitonta teetä tai yrttihauduketta ja syömällä kevyen iltapalan juuri ennen nukkumaanmenoa (minun on turha yrittääkään saada unta yhtään nälkäisenä), välttämättä rankkaa liikuntaa ja kofeiinia illalla ja myöhään iltapäivällä, tuulettamalla, mitä näitä nyt on. Unilääkkeisiin tosin en ole koskenut enkä aiokaan. Usein sanotaan, että kun arki on tasapainossa ja ihminen saa sopivasti ravitsevaa ruokaa ja liikuntaa, niin nukkuminenkin sujuu. No, ei muuten välttämättä suju. Joskus uni ei vain tule, ja liika yrittäminen ja tulevan yön valmisteluihin keskittyminen voi joskus olla vain haitaksi. Uni ei kerta kaikkiaan ole täysin omassa hallinnassamme.

Luin joskus jostakin mindfulnessia käsittelevästä kirjasta, että yksi hyvä keino unettomuuden käsittelyyn ja siitä "parantumiseen" voisikin olla liian tiukkojen kontrollointiyritysten sijasta tilanteen hyväksyminen: jos uni ei juuri nyt tule, niin ei sitten tule, voin aina nousta sängystä ja tehdä jotain muuta. Totta kai myös perinteiset unihygieniavinkit, kuten rentoutuminen, piristeiden välttely ja miellyttävän nukkumisympäristön luominen ovat toimivia, mutta jos niiden toteuttamisesta ottaa liikaa paineita, niin ne saattavat kääntyä itseään vastaan. Esimerkiksi meditointi voi olla todella vaikeaa, jos siihen ryhtyy sillä mentaliteetilla, että nyt olis vähän pakko pystyä rauhoittumaan. Jokainen unettomuudesta kärsinyt tietää, miten valveilla sängyssä pyöriminen vain pahentaa tilannetta, mutta myönnän itsekin, että sitä tulee helposti tehtyä, kun ei muka vain jaksa nousta. Viime aikoina olen yrittänyt tsempata tässä ja nousta sängystä, jos uni ei yli puolen tunninkaan odottelun jälkeen ota tullakseen. Luen kirjoja, ehkä kirjoitan (käsin, sillä tietokoneen valon tuijottaminen tunnetusti vaikeuttaa nukahtamista) tai piirrän, juon jotain lämmintä, syön pientä yöpalaa, venyttelen. Usein uni tulee pienen puuhastelun jälkeen itse asiassa melko pian. Kun sen vaan muistaisi silloin, kun tietää, että aamulla on aikainen herätys, ja olisi vähän pakko saada nukuttua...

Olisiko teillä ehdottaa lisää hyväksi havaittuja keinoja paremman unen saavuttamiseen? 

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Fiktion voimasta

Tämän jutun luettuani minuun iski taas pienoinen huonon omantunnon puuska siitä, miten laiskasti nykyään luen fiktiota - ainakin verrattuna lukutahtiini vaikkapa yläaste- tai lukioaikoina. Eikä lukemisen vähentymistä voi selittää ainakaan ajan puutteella, sillä esimerkiksi lukioaikoina kouluhommiin kului helposti 10 tuntiakin päivässä läksyt mukaan lukien... Olen kuitenkin edelleen vannoutunut tarinaihminen ja vahvasti sitä mieltä, että fiktion kautta voi oppia elämästä asioita, joita on todella vaikea saavuttaa pelkästään opiskelemalla ja tietokirjoja pänttäämällä.

"Lukeminen on retkeilyä, ilmaista hupia. Kirjan kautta pääset kuviin, ääniin, kehoon, muihin maihin, avaruuteen, menneeseen ja tulevaan. Kirja on mielikuvitusvyöry, tutkimusretki myös fantasian alueelle, semmoiseen, mitä ei ollenkaan olekaan. Paitsi että onpas."

Ajattelen, että usein parhaat oivallukset elämästä ja itsestä syntyvät taiteen ja symboliikan kautta, eivät rationaalisen ajattelun avulla. Tarinat paitsi tarjoavat mahdollisuuden sukeltaa toisen ihmisen pään sisään, myös antavat meille luvan käsitellä erilaisten henkilöhahmojen kautta oman persoonallisuutemme eri puolia - niitäkin, joita emme haluaisi myöntää olevan olemassakaan. Usein ajatellaan, että sadut auttavat pieniä lapsia tunteiden ymmärtämisessä ja käsittelemässä sekä moraalisten teemojen pohdiskelussa, mutta sama pätee mielestäni myös meihin enemmän tai vähemmän aikuisiin. Kukapa ei olisi kokenut sitä, miten tärkeä tuki ja lohtu jokin itselle rakas tarina voi vaikeassa elämäntilanteessa olla? Tarinat tarjoavat joskus yllättäviäkin samastumiskohteita, samaan aikaan ravistelevat meitä ja luovat turvallisuudentunnetta. Itse esimerkiksi olen huomannut, että yksikään mindfulness-harjoitus tai muu vastaava ei rauhoita myllertävää mieltä yhtä tehokkaasti kuin rakkaan lempikirjan lukeminen suunnilleen sadatta kertaa. Joskus sitä vaan unohtaa sellaisia elämän perusasioita, kuin että Harry Potterin seikkailuihin uppoutuminen taas kerran auttaa aika moneen murheeseen.

"Maailmankirjallisuus osoittaa, että kaikkien aikojen kaikki ihmiset ovat erittäin kummallisia. Jokainen on hullu omalla tavallaan. Sillä tavalla ihmiset ovat ihanan samanlaisia ja –arvoisia otuksia."

Väitän, että jokainen meistä on kasvanut tarinoiden keskellä. Jokaisen kasvutarinassa on varmasti roolinsa myös niillä tarinoilla, jotka ovat kolahtaneet meihin juuri oikealla hetkellä, juuri oikeassa iässä ja elämäntilanteessa. Niistä olemme peilanneet itseämme, ja parhaimmillamme myös oppineet jotain siitä, millaisia (myös mielensisäisiä) ratkaisuja kuhunkin tilanteeseen voi löytää. Itse en osaa kuvitellakaan, millainen oma lapsuuteni ja nuoruuteni (joka toki jatkuu yhä, eihän tässä vielä ihan aikuisia olla) olisi ollut ilman kirjoja ja elokuvia. Erityisesti Potterit olivat todella tärkeä osa elämääni vuosikausien ajan, ja olen todella kiitollinen siitä, että olin juuri sopivan ikäinen silloin, kun Potter-ilmiö oli parhaimmillaan. Vaikka olen niiden jälkeen lukenut lukuisia loistavia kirjoja, millään muulla ei kerta kaikkiaan ole samanlaista tunnearvoa kaikkien näiden vuosien jälkeenkään. Parhaat tarinat jämähtävät osaksi omaa itseä.


Mitkä tarinat ovat teille tärkeimpiä? 

(lainaukset linkittämästäni jutusta)

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Tanssiminen kannattaa aina

Eilen balettitunnilla koin taas erittäin vahvasti sen, mikä minua liikunnassa kaikkein eniten motivoi: uusien taitojen oppiminen. Aivan eri tavalla kuin se, että jaksaa vähitellen juosta nopeammin tai kauemmin tai että jaksaa nostaa salilla isompia painoja. Toki niistäkin jonkinlaista tyydytystä saa, ja yleistä liikunnan tuottamaa hyvää fiilistä nyt ainakin, mutta omalla kohdallani paras motivaattori niin liikunnan kuin monen muunkin asian suhteen on selvästi uusien taitojen oppiminen ja tietysti myös jo olemassa olevien taitojen hiominen. Rakastan sitä tunnetta, kun keskittyy oppimiseen niin intensiivisesti, että kuntokin kohenee siinä sivussa melkein huomaamatta, eikä väsymys ala painaa yhtään niin helposti kuin juostessa. Ja voi sitä riemua, kun pitkän ja välillä vähän turhauttavankin harjoittelun jälkeen huomaa pystyvänsä johonkin, mikä aiemmin tuntui mahdottomalta!



Liikunnallisia taitoja voi tietysti kehittää hyvin monissa eri lajeissa, mutta omaksi suosikkitaitolajikseni on jo vuosia sitten valikoitunut tanssi. Sitä ennen tosin ratsastin vuosikausia, ja siihenkin olin ihan hulluna - ja siinäkin liikunta oli tavallaan sivutuote, pointti oli se, että hevosten kanssa touhuaminen ja metsässä tai meren rannalla viilettäminen oli ihan järjettömän hauskaa (ja varsinkin maastossa ratsastamista on ajoittain hirveä ikävä, haluaisin kovasti palata lajin pariin vielä joskus). Tanssiharrastuksesta innostuin lukioaikoina, kun muistaakseni äitini ehdotuksesta menin kokeilemaan itämaista tanssia. Siihen aikaan en todellakaan ollut kovin liikunnallinen, mutta itämainen tanssi osoittautui siihen hetkeen varsin hyvin sopivaksi lajiksi, ja harrastinkin sitä lukion loppuun asti, kunnes muutin Helsinkiin - ja siellä tulikin sitten yliopistoliikunnan mahdollisuuksien innostamana kokeiltua vähän vaikka mitä! En ole koskaan suhtautunut mihinkään liikuntamuotoon erityisen tavoitteellisesti: en missään nimessä halua kilpailla, en välttämättä edes esiintyä, en halua harrastusta, josta ottaa paineita. Tanssiminen on aina ollut minulle paitsi uuden oppimisen iloa, myös hauskanpitoa - ja tietysti myös ihanan monipuolista liikuntaa, jossa koko kroppa pääsee tehokkaasti käyttöön. Helsingissä kävin ahkerasti afrotanssin tunneilla, ja se oli kokonaisvaltaisuudessaan ihan mieletöntä: ja tuntuipa hassulta, että joskus tanssitunnin jälkeen jopa käsivarret olivat ihan jumissa :D

Kohta kolme vuotta sitten Tampereelle muutettuani uskaltauduin vihdoin kokeilemaan aikuisbalettia, joka oli herättänyt pienen kiinnostuksen kipinän jo aikaisemmin, kun eräs ystäväni oli ylistänyt lajia suorastaan hurahtaneena. Baletti tuntui heti ensimmäisestä tunnista lähtien täysin omalta jutulta, juuri minun kropalleni ja mielelleni sopivalta lajilta. Olen aina ollut notkeaa ja venyväistä sorttia, joten alku ei tuntunut liian vaikealta vaan ainoastaan sopivan haastavalta - ja ryhdin ja tasapainon (joka on ollut ja on yhä heikko kohtani) nopea kehittyminen oli aika innostavaa seurattavaa! Lisäksi baletista löytyi vihdoin tanssilaji, jossa myös musiikki on sellaista, mitä muutenkin saattaisin kuunnella :D Tanssin ilon kannalta on totta kai tärkeää edes jollain tasolla pitää lajille ominaisesta musiikista, ja itse en valitettavasti voi sietää mitään hiphoppiin tai elektroniseen musiikkiin viittaavaa, mikä sulkee joitakin tanssilajeja heti pois meikäläisen valikoimista. Baletti ei ehkä ole kaikkien laji, tiedän muutamia, jotka paljon mieluummin irrottelevat letkeämpien lajien merkeissä, mutta koska itse olen pohjimmiltani vähän takakireä tyyppi, baletin jämptiys ja samojen tekniikkajuttujen hiominen uudelleen ja uudelleen sopii luonteelleni varsin hyvin :) Tosin edellyttäen tietysti, että kukaan ei ota hommaa liian tosissaan - jämptiydestä huolimatta meillä on yleensä aika nauravainen ja, niin, letkeä meininki tanssitunneilla.



En muista koskaan katuneeni yhtäkään vapaaehtoisesti tekemääni liikuntasuoritusta, ainahan niistä seuraa hyvä tai vähintään neutraali fiilis, vielä en muista, että olisin saanut itseni pahalle tuulelle liikkumalla. Kuitenkin tanssin parhaimmillaan tarjoama euforia on ihan toista verrattuna mihinkään muuhun lajiin, mitä olen kokeillut, ja todennäköisesti tulenkin jatkamaan tanssiharrastusta muodossa tai toisessa vielä pitkään. Baletin lisäksi kiinnostelisi kokeilla taas pitkästä aikaa jotain muutakin lajia. Ainakin paluu itämaisen tanssin tai afron pariin houkuttelisi kovasti, ja toisaalta flamencoa olisi ihan mahtavaa päästä kokeilemaan... Liikaa kiinnostavia lajeja, surullista että aika ei millään riitä kaikkeen!

Mistä lajista te saatte parhaat kiksit? Löytyykö lukijoiden joukosta tanssijoita? :)

Miltä masennus näyttää

Luinpa mielenkiintoisesta brittiläisestä kampanjasta, jonka ideana on "nostaa esiin masennuksen kasvot tavallisten ihmisten kautta" ja ravistella masennukseen liittyviä stereotypioita - ja niitähän riittää. Olen itsekin törmännyt toisinaan siihen, että ihmiset kuvittelevat mielenterveysongelmien näkyvän aina jollain tavoin päälle päin, että esimerkiksi masentuneilla olisi aina riutuva, hymytön ilme, tai että mielenterveyspotilaat olisivat aina niitä onnettomia, jotka eivät jaksa edes huolehtia henkilökohtaisesta hygieniastaan tai edes nousta sängyn pohjalta. Toki heitäkin on, mutta helposti unohtuu, että kaikeksi onneksi valtaosa mielenterveysongelmista ei ole niitä kaikkein vakavimpia, ja että on myös suuri joukko ihmisiä, joilla on sekä jokin mielenterveysdiagnoosi että päällisin puolin aivan tavallinen elämä, työ tai opiskelupaikka, perhe, ystäviä, harrastuksia, normaalia arkea. Todennäköisesti meistä jokainen tuntee jonkun, joka painiskelee jonkin mielenterveyspulman kanssa. Moni meistä tulee kohtaamaan niitä myös omassa elämässämme jossain vaiheessa.

Googlasin huvikseni, miltä masennus muka näyttää. Tiivistetysti suunnilleen tältä, ja tämäntyyppisiä kuvia tuli ihan yhtä lailla vastaan mitä tahansa mielenterveyshäiriötä googlatessa:


Totta kai masentuneesta voi tuntua tuollaiselta, usein tuntuukin, mutta mitä tässä yritän sanoa, taitaa olla se, että todellisuudessa masennus tai muut mielenterveysongelmat eivät suinkaan näy naamasta tai muusta habituksesta. Tiedän paljon tapauksia, joissa ulkopuoliset eivät ikinä arvaisi, että jollakin on mielenterveysongelmia - joskus niistä kärsivä saattaa jopa vaikuttaa päälle päin oikein mainiosti menestyvältä ja hyvinvoivalta. Asiat eivät onneksi ole niin yksinkertaisia, että mielenterveyden ongelma määrittäisi ihmisen koko persoonallisuutta ja olemassaoloa. Siksi on äärimmäisen surullista, jos ihmiset nähdään vain heidän ongelmiensa tai sairauksiensa kautta - tai vaihtoehtoisesti kuvitellaan, että kaikki on hyvin, koska kaikki ensisilmäyksellä näyttää olevan hyvin. Siksi määritelmiä ja diagnooseja tärkeämpää on kuunnella ihmistä, yrittää ymmärtää ja auttaa häntä yksilönä. 

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Irti kosmetiikkakoukusta

Jostain kumman syystä on käynyt niin, että melkein kaikki meikki- ja ihonhoitotuotteeni ovat sattuneet loppumaan tässä muutaman viikon sisään. Joutuessani ostamaan uudet versiot mm. kosteusvoiteesta, kasvojenpuhdistusaineesta, shampoosta, ripsiväristä, meikkivoiteesta ja puuterista olen taas kerran järkyttynyt siitä, miten hirveästi tuollaiseen saa kulumaan rahaa - siitäkin huolimatta, että ostan enimmäkseen melko edullisia tuotteita, enkä ihan äkkiä suostuisi maksamaan monta kymppiä jostain naamamömmöstä, tuoksui se sitten kuinka huumaavalta tahansa. Päivittäin käytetyt tuotteet nyt vaan valitettavasti kuluvat nopeasti (varsinkin ne kosteusvoiteet, joita on kuiva- ja herkkäihoisen aika lailla pakko käyttää), vaikka minulla sentään mitä luultavimmin on moneen muuhun naiseen verrattuna aika pieni valikoima aktiivisessa käytössä olevaa kosmetiikkaa. 

Meikkaustaitoni ovat suoraan sanoen melko alkeelliset: arkimeikkini koostuu meikkivoiteesta, poskipunasta, puuterista ja ripsiväristä, ja joskus oikein innokkaalle tuulelle sattuessani saatan käyttää lisäksi kirkkaanpunaista huulipunaa. Kuitenkin jo tämä tuntuu usein vähän liialliselta, ja monesti on tullut mietittyä, onko vaikkapa meikkivoiteen läträämisessä ja melkein pakkomielteisessä kiiltävän naaman puuteroimisessa päivän mittaan mitään järkeä. Kiinnittääkö kukaan (paitsi minä itse) loppujen lopuksi mitään huomiota siihen, olenko muistanut puuteroida naamani vai en? Mitä luultavimmin ei, ja jos se jotakin häiritsee, niin hänellä taitaa olla hiukan tylsä elämä, mistä olen kovin pahoillani. Moni sanoo meikkaavansa itsevarmuuden tähden, ja varmaan jotain sen suuntaista on omassa päässänikin liikkunut: kyllähän se pientä itsetuntobuustia tuo, kun saa huijattua ihon pienet virheet piiloon ja ripsiin ylimääräistä pituutta ja väriä. Minusta tuntuu kuitenkin aika surulliselta, jos ihmisen itsevarmuus on meikistä kiinni - jos ihminen on todella sinut itsensä kanssa, eikö hänen pitäisi uskaltautua hyvillä mielin ihmisten ilmoille myös kasvot paljaina? Ei meikkaamisessa mitään pahaa ole, eihän se ole tavallaan sen kummempi juttu kuin kivojen, omasta mielestä tyylikkäiden vaatteiden käyttäminen tai hiustyylin valinta, mutta itse ainakin toivoisin, että se ei olisi välttämätön joka-aamuinen rutiini vaan valinta, jonka voi hyvillä mielin myös jättää joskus tekemättä. On ikävää huomata olevansa koukussa meikkaamiseen ja kärsiä helposti vähän epävarmoista fiiliksistä meikittöminä päivinä.

Viime kesän helleviikkoina ehdin jo tottua lähes meikittömään elämään, ja syksylläkin se vielä luonnistui melko mukavasti, kun kesällä saatua rusketusta oli jäljellä tavallista pitempään, mutta talven aikana olen taas jämähtänyt vanhoihin meikkausrutiineihin. Silloin tällöin olen kyllä pitänyt meikittömiä päiviä, mutta nekin ovat olleet lähinnä sellaisia vapaapäiviä, jolloin olen käynyt ehkä kaupassa, salilla tai yksin kahvilla, eli en ole pahemmin viettänyt aikaa ihmisten kanssa. Surullista myöntää, mutta yliopistolle tai mihin tahansa tapaamiseen meneminen täysin meikittömänä aiheuttaa epämukavia tuntemuksia taas - vaikka meikkaan yleensä niin vähän, ettei moni edes välttämättä huomaa, että ylipäätään olen meikannut. Ja ne kosmetiikkaan uppoavat rahat käyttäisin kyllä mieluummin johonkin ihan muuhun, sillä en todellakaan ole niitä naisia, joiden mielestä vaikkapa kasvonaamioiden kanssa läträäminen on parasta itsensä hemmottelua (ei millään pahalla, ei vaan ole tippaakaan minun juttuni). Haluaisin osata suhtautua meikkaamiseen mutkattomasti: meikata joskus jos siltä tuntuu ja jättää meikkaamatta silloin, kun ei oikeasti huvita. Minusta kaavoihin kangistuminen ja minkä tahansa tekeminen (syömistä, nukkumista ja muuta pakollista) vain siksi, että ei osaa olla tekemättä sitä, on jotenkin epämukavaa. Ihan sama pätee vaikkapa herkutteluun: minusta on surullista, jos joku ahmii suklaata pakonomaisesti tai pelkä tavan vuoksi, mutta tietoinen suklaasta nauttiminen hyvällä omallatunnolla puolestaan on ihan mahtava juttu. Mitenköhän saman asenteen saisi myös meikkaamiseen? 

Minusta on oikeastaan aika kamalaa, miten moni puhuu siitä, että meikkaa itsestään "ihmisen näköisen" jonnekin lähtiessään. Toki sanontaan sisältynee yleensä myös huumoria, mutta eiköhän siihen liity myös meihin iskostuneita paineita siitä, miltä ihmisen muka kuuluu näyttää. Ja nimenomaan naispuolisen ihmisolennon, miehethän näyttävät ilmeisesti ihmisiltä ilman sen kummempaa ehostusta :) 

Miten te suhtaudutte meikkaamiseen? 

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Turku-terkut ja ajatuksia kotimaanmatkailusta

Tein tänään itseni hyvässä seurassa (lähes) spontaanin päiväreissun keväiseen Turkuun. Kannatti, oli nimittäin yksi kivoimmista päivistä moneen viikkoon! Helsingissähän käyn kavereita treffaamassa melko usein, ja kotona Oulussa tulee totta kai lomilla vietettyä aikaa, mutta muuten olen hieman harmissani siitä, miten vähän täällä kotimaan rajojen sisäpuolella tulee matkusteltua. Oulusta on hirveän pitkä matka melkein joka paikkaan, mutta täällä etelämpänä välimatkatkin ovat niin lyhyitä, että tekosyyt yhdessä paikassa nyhjäämiselle käyvät helposti vähiin (okei, rahakysymys on totta kai aina relevantti, mutta toisaalta lyhyitä matkoja pääsee parhaimmillaan reissaamaan melko halvalla, varsinkin kun vielä saa nauttia jonkun aikaa opiskelija-alennuksista). Kuitenkin kotimaanmatkailuni on viime vuosinakin rajoittunut pääkaupungin lisäksi oikeastaan vain kesäloma-aikoihin, jolloin sitä onneksi onkin tullut harrastettua melko paljon.



Vielä muutamia vuosia sitten suhtauduin melko nihkeästi kotimaanreissailuun - varsinkin silloin, jos se tarkoitti pienemmillä paikkakunnilla vierailua ja "pahimmillaan" omalla autolla paikasta toiseen siirtymistä. Lapsena ja teininä ollessani teimme perheeni kanssa joka kesä vähintään parin viikon kotimaanmatkan, usein tosin aika samoihin paikkoihin, ja vaikka pienenä se oli yksi koko vuoden kohokohdista, teininä se alkoi vähän nyppiä, kun maalaiskylien kotiseutumuseot ja muut sen ikäisen mielestä vähän kyseenalaiset huvitukset eivät enää kiinnostaneet. Viime vuosina olen kuitenkin innostunut kotimaanmatkailusta uudelleen ja alkanut suorastaan ihmetellä sitä, miten aliarvostettua se usein on verrattuna ulkomailla käymiseen. Totta kai itsekin lähden erittäin mielelläni myös ulkomaille, mutta toisaalta Suomestakin löytyy itse asiassa yllättävän paljon mielenkiintoisia paikkoja - ja kyllä, kulttuurieroja myös! Sitä ei ehkä aina tule ajatelleeksi, mutta kyllä sen huomaa viimeistään siinä vaiheessa, kun päätyy esimerkiksi (kurjaa) pussiteetä juomaan savolaisen pikkukylän huoltoasemalle tai käyskentelemään huivista kääritty turbaani päässä toisen pikkukylän "keskustaan" ja saa muutamankin oudoksuvan katseen osakseen. Ihmiset ovat tavallaan kaikkialla samanlaisia mutta kuitenkin erilaisia, ja se on äärettömän mielenkiintoista. Rakastan myös erilaisten murteiden ja puhetapojen kuuntelemista.



Niin siitä Turusta. Pitkään se oli minulle todella vieras paikka, lapsena olen tainnut käydä siellä vain kerran, mutta viime vuosina kesäreissut ovat sattuneista syistä suuntautuneet muutamia kertoja myös länsirannikolle ja Varsinais-Suomeen - ja niin on päässyt käymään, että olen tykästynyt myös Turkuun kovasti. Siellä on jollain selittämättömällä tavalla erilainen tunnelma kuin muissa suomalaiskaupungeissa, ja jostain kumman syystä aina siellä käydessä tulee vähän sellainen fiilis, kuin olisikin ulkomailla (hyvällä tavalla siis!). Turusta löytyy kaupungin kokoon nähden käsittämättömän monta kivaa kahvilaa ja ravintolaa sekä mielenkiintoisia nähtävyyksiä (pari kesää sitten olin ihan lapsellisen innoissani, kun kävimme isäni kanssa Turun linnassa), ja ennen kaikkea kaupunki on ihan älyttömän kaunis - ainakin kesällä ja keväällä, täytyy nimittäin myöntää, että en ole koskaan käynyt kaupungissa loskakelillä :D Varsinkin tuolla joenrannassa tulee helposti suorastaan Pariisi-viboja...


Mitkä ovat teidän suosikkikohteitanne Suomessa? Missä haluaisitte käydä?