keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Mikä naistenlehdissä tökkii

Perjantaina ostin junamatkan viihdykkeeksi pitkästä aikaa erään nimeltä mainitsemattoman naistenlehden. Sen sisällössä ei ollut mitään tavallisesta poikkeavaa, mutta lukukokemus itsessään onnistui herättämään aikamoisen liudan ajatuksia. Vielä pari vuotta sitten olin näiden läpysköjen suurkuluttaja: jokin muotia, kauneutta ja muita ”naisten kevyitä hömppäjuttuja” käsittelevä julkaisu tarttui kauppareissulla mukaan lähes viikottain (joskus jopa useampi kerrallaan). Näin jälkeenpäin en voi olla huomaamatta, että juuri noina vuosina yksi lempiharrastuksistani oli niinkin tervehenkinen ja kehittävä puuha kuin shoppailu - eivätkä harvassa olleet nekään päivät, kun kaikki omassa (täydessä) vaatekaapissa ahdisti ja oma tyyli tuntui harvinaisen tylsältä, yllätyksettömältä ja tyylittömältä. Naistenlehtien lukemisen ja tyylikriiseilyn välille ei ehkä voi aivan vetää yhtäläisyysmerkkiä, mutta jotain yhteyttä niillä epäilemättä on: tyylikriiseily nimittäin vähentyi merkittävästi, kun akkainlehdet alkoivat jäädä kauppaan ja samaan syssyyn myös muotiblogien seuraaminen jäi vähemmälle.



Miksi luemme naistenlehtiä? Olen usein törmännyt siihen, että fiksut muodin ja kevyen viihteen ystävät vetoavat siihen, että ihminen kaipaa elämäänsä hömppää vastapainoksi työlle ja muulle älylliselle puuhastelulle. Itsekin olen pitkään ajatellut näin - mutta mistäköhän siinä hömpän tarpeessa oikeastaan on kyse? Uskaltaisin epäillä, että se ei aivan sataprosenttisesti ole luontainen, sisäänrakennettu tarve… Siitä ei ole epäilystäkään, että jokainen meistä tarvitsee lepoa, rentoutumista ja stressistä palauttavia hetkiä. Juuri rentoutumisen tarpeen iskiessä moni tarttuukin muotilehtiin ja muihin sisällöltään melko kevyisiin julkaisuihin - ja omasta kokemuksestani voin sanoa, että kyllähän sellaiseen uppoutuminen rentouttaa. Usein saattaa kuitenkin unohtua, että naistenlehtien tarkoitus ei ole vain viihdyttää vaan myös ja ennen kaikkea ”inspiroida” meitä kuluttamaan (joskin inspiraatio-sanan käyttäminen tässä kontekstissa hieman vihlaisee meikäromantikon sielua). Ei tarvita kovinkaan perusteellista pohdiskelua sen tunnistamiseen, mistä lähteistä vaatekriisit ja pakottava shoppailun tarve kumpuavat. Olen itsekin hyvin esteettinen ihminen ja pidän ihanana asiana sitä, että ihmiset ilmaisevat itseään tyylinsä kautta, mutta toisaalta tuntuu todella surulliselta, miten paljon aikaa ja energiaa monet käyttävät tyylistään ja ulkonäöstään murehtimiseen ja kaupoissa pyörimiseen: mihin kaikkeen niitä omia resursseja riittäisikään, jos sellaisen jättäisi edes pikkuisen vähemmälle!

En pidä itseäni änkyräfeministinä, jonka mielestä median tarjoamat naiskuvat automaattisesti turmelevat itsetuntomme ja istuttavat meihin tarpeen pyrkiä kohti saavuttamattomia ihanteita. En haluaisi myöntää tätä, mutta jotain perää noissa väitteissä taitaa silti olla. Oli hämmentävää huomata, että kun itse pitkästä aikaa käytin päivästäni pari tuntia muotipainotteisen lehden lukemiseen, aloin saman tien kriiseillä hiustyylistäni ja pohtia, millaisilla kosmetiikkatuotteilla voisin kaappiani täydentää (vaikka en edes juurikaan meikkaa). Normaalissa arjessani en edes ajattele sellaisia asioita, eikä niiden ajatteleminen selkeästi tuota minkäänlaisia myönteisiä lopputuloksia taikka tuo mitään  lisäarvoa elämääni. Epäilemättä naistenlehdissä on paljon hyvääkin: tässäkin lukemassani lehdessä oli pari oikeasti kiinnostavaa haastattelua ja juttuja paljon muustakin kuin muodista ja kauneudesta. Juuri tämä totaalisen hömpän ja hyvin vakaviakin aiheita käsittelevien juttujen hämmentävä yhdistelmä kuitenkin risoo minua aika lailla. Toki voisi valita ajatella niin, että samassa lehdessä yritetään tarjota jokaiselle jotain, tai jotain yksittäisen ihmisen eri tarpeisiin. Itse kuitenkin koen todella hämmentävänä ja ristiriitaisena sen, että lehdessä voi olla vaikkapa asiallista ja syvällistä juttua itsetunto-ongelmista ja heti seuraavalla aukeamalla ohjeita siitä, miten pukeutua niin, että näyttäisi pidemmältä ja hoikemmalta. On tavallaan hienoa, että hömpän sekaan ujutetaan tärkeitä aiheita, jotka siten saattavat osua jonkun sellaisenkin silmään, joka on tarttunut lehteen vain ja ainoastaan kevyemmän sisällön takia. Kuitenkin se, että samojen kansien välissä on juttua seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja oikeasta tavasta meikata kulmakarvat tuntuu joskus suorastaan irvokkaalta. Ja voipa siitä tulla sellainen vaikutelma, että meikkaustyylillä tai farkkujen vyötärön korkeudella on ihan oikeasti merkitystä, ja tämäpä tietysti ”inspiroi” meitä klikkaamaan itsemme nettikauppaan tai lähtemään seuraavana päivänä pikku shoppailukierrokselle. 



Nyt kun vauhtiin päästiin, täytynee inahtaa sananen myös haastatteluista. Yleisesti ottaen luen niitä erittäin mielelläni, sillä ihmiset ja heidän ajatuksensa tuppaavat usein olemaan varsin kiinnostavia. Tuntuu kuitenkin hippasen oudolta, että naistenlehdissä kaikenkarvaisia elämänohjeita ja terveellisen elämän aakkosia tarjoilevat nykyään pitkälti näyttelijät, muusikot ja muut julkkikset - joiden kompetenssi kyseisten asioiden suhteen jää usein hyvin köykäiseksi. Toki asiantuntijatkin pääsevät ilahduttavan usein esille, mutta monesti mediassa rinnastetaan aika kyseenalaisella tavalla koulutettujen asiantuntijoiden ja kokemusasiantuntijoiden näkemyksiä. Saattaapa keskivertolukijalle jäädä hämärän peittoon sekin, mikä jutussa loppujen lopuksi on tutkittua tietoa ja mikä jonkun subjektiivista kokemusta, ja itse pidän tätä erittäin ongelmallisena - mitenkään kokemusasiantuntijoita väheksymättä, on toki tärkeää että muutkin kuin perinteiset asiantuntijat saavat äänensä kuuluviin. Julkkikset kiinnostavat, se on selvää, ja valitettavan monet asiantuntijat eivät osaa esittää asiaansa kovin helposti lähestyttävästi, joten ei ihme, että haastateltaviksi valikoituvat helposti aina samat naamat. Tämä olisi kuitenkin syytä muistaa siinä kohtaa, jos (ja toivottavasti kun) miettii lehdestä tai blogista lukemansa tiedon luotettavuutta ja yleistettävyyttä. 

Tuntuu tavallaan surulliselta huomata, etten enää juurikaan nauti muotilehtien tai -blogien selailusta tai shoppailusta samalla tavalla kuin joitakin vuosia sitten. Se oli ehkä pinnallista ja stressaavaa, mutta toisaalta muistan, miten virkistävältä ja innostavalta koko päivän kestävä shoppailukierros saattoi aikoinaan tuntua, miten kutkuttavaa oli tutustua uusiin trendeihin, miettiä seuraavan päivän asukokonaisuutta, tehdä mielessä listaa siitä, mitä kaikkea uutta tänä keväänä kaappiini tahtoisin… Kuitenkaan ei ole helppo tunnistaa, että minulle yletön kuluttaminen ja trendien seuraaminen oli keino täyttää tyhjyyttä elämässäni - ja yrittää löytää edes jokin keino olla niinkuin muut, sopeutua joukkoon, jossa olen aina kokenut olevani ulkopuolinen. Ulkopuolisuuden tunne ei kuitenkaan shoppailemalla hävinnyt, eikä kuluttaminen tuonut elämään mielekkyyttä vaan pikemminkin lisää tyhjyyden tunnetta ja stressiä. Onneksi sittemmin tyhjyyden täytteeksi on löytynyt muita mielekkäitä harrastuksia ja ihmissuhteita, mutta edelleenkään en missään nimessä voi väittää olevani immuuni mediasta tuleville vaikutteille ja kuluttamiseen usuttamiselle. Tuskinpa kukaan on, mutta terveestä kriittisyydestä ja kyseenalaistamisesta olisi ihan hyvä aloittaa.  Ja mitä rentoutumiseen tulee, siihen on varmasti olemassa toimivampiakin keinoja kuin ostaminen tai ostosten suunnitteleminen. 

Jahas, tulipahan avauduttua. Herättääkö aihe siellä päässä mitään ajatuksia? :) 

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Rohkeudesta

Työharjoitteluni psyykkisten ongelmien kanssa painiskelevien nuorten parissa on tarjonnut paljon havahduttavia hetkiä ja ajatuksen aiheita - en olisi ehkä etukäteen arvannut, mutta ennen kaikkea rohkeudesta. Joitakin viikkoja sitten keskustelimme porukalla nuorten ja toisten työntekijöiden kanssa koulukiusaamisesta, josta lähes kaikilla oli omakohtaista kokemusta. Muutamat nuoret uskaltautuivat kertomaan toisille mitä kamalimmista kiusaamiskokemuksistaan, ja tähän eräs muuten kovin hiljaisen ja aran oloinen tyttö kommentoi niin koskettavasti, etten tainnut olla aikuisista ainoa, joka joutui vähän pidättelemään liikutusitkua. Tyttö sanoi, että me ollaan kaikki ihan älyttömän rohkeita, kun ollaan täällä ja puhutaan niistä asioista, jotka on meille kaikista vaikeimpia. Naulan kantaan.



Joskus rohkeudella saatetaan tarkoittaa pelkojen poissaoloa ja sitä, että ihminen uskaltaa tehdä muiden silmissä jännittävältä tai vaaralliselta näyttäviä asioita. Itse kuitenkin ajattelen, että rohkeus on ennen kaikkea sitä, että tekee oikeiksi katsomiaan asioita siitä huolimatta, että hirvittää - toimii pelkojaan vastaan toteuttaakseen omia arvojaan ja päämääriään. Ei ihmisestä päälle päin näe rohkeuden määrää: joltakin voi vaatia todella suurta uskallusta vaikkapa matkustaa bussilla tai käydä yksin kaupassa, eikä ulkopuolisten ole useinkaan helppo arvostaa näin pieniä ja yksinkertaisia rohkeuden tekoja. Joillekin ne voivat silti olla suuria asioita - rohkeutta tulisi aina tarkastella kyseisen ihmisen lähtökohdista käsin. 

Joskus on suurinta rohkeutta myöntää, ettei pärjää enää yksin. On rohkeaa ymmärtää tarvitsevansa ja vieläpä ansaitsevansa apua. Aivan erityisen rohkeaa on paljastaa omat heikot kohtansa jollekin, taistella päivästä toiseen omien mörköjensä kanssa, sukeltaa tutkiskelemaan oman mielensä pimeimpiä nurkkia, nousta sieltä takaisin ja ottaa lopulta oma paikkansa tässä maailmassa, toisten yhtä haavoittuvaisten ihmisten joukossa. 

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Nuhanenän mietteitä aistielämyksistä

Eilen päädyin aika surkuhupaisaan tilanteeseen: makoilin flunssaisena ja surkeana sohvalla katsomassa, kun joku muu laittoi minulle ruokaa, mutta itse ruoasta en tukkoisen olon takia maistanut juuri mitään. Sitä sanotaan, että usein asioiden arvon tajuaa vasta, kun ne on menettänyt, ja selvästi tämä koskee myös väliaikaisia menetyksiä: olen viimeiset viisi päivää joutunut elämään ilman haju- ja makuaistia - enkä olisi koskaan uskonut, että voisin kaivata tuoksuja ja makuja näin paljon! 

Kun ei maista tai haista mitään, tuntuu suorastaan kuin eläisi sivullisena muusta maailmasta erillään. Normaalissa olotilassa tulee harvemmin ajatelleeksi, miten tärkeistä aisteista on kyse. Ilman näköä tai kuuloa olisi epäilemättä vaikeampi toimia maailmassa, kommunikoida toisten kanssa ja saada tietoa itseä ympäröivistä asioista, mutta ilman hajua ja makua maailmasta jää tunnetasolla puuttumaan hyvin paljon (ja toki näillä aisteilla on myös tärkeä tehtävänsä esim. syötäväksi sopivan ruoan tunnistamisessa). Haju, maku ja tietysti myös tunto ovat välittömiä aisteja, eikä niiden tuomaa informaatiota pysty useinkaan järkeilemään samalla tavalla kuin kuulo- ja näköaistimuksia. Eri aistien tuoman tiedon käsittely on erilaista myös aivojen tasolla: hajuaistimukset esimerkiksi päätyvät suorempaa reittiä tunteista vastaaville aivoalueille kuin näkö- tai kuuloaistimukset. Ei siis ole mikään ihme, että tuoksut ovat meille niin tunnepitoinen asia. Monilla meistä on myös hyvinkin voimakkaita ja elävän tuntuisia tuoksumuistoja: menneisyydestä tutun tuoksun (tai maun, joka tunnetusti on vahvasti kytköksissä hajuaistiin) avulla pystyy joskus melkein matkustamaan ajassa taaksepäin, jopa kokemaan tunteita, joiden aiheuttajaa ei enää tietoisesti muista. 



En tiedä, voiko näin edes sanoa, mutta koen olevani hyvin vahvasti tuoksuihminen. Ehkä me kaikki olemme, sillä tuskinpa löytyy ihmistä, jolle tuoksut ja maut eivät olisi millään tasolla tärkeitä. Silti voi olla, että jotkut kiinnittävät näihin aistimuksiin keskimääräistä enemmän huomiota, ja miksei myös näiden aistien tarkkuudessa olisi eroja. Haju- ja makuaisti ovat onneksi siitä mukavia, että niitä voi harjoittaa tarkemmiksi (mikä näkö- ja kuuloaistin kohdalla ei noin vain onnistu) yksinkertaisesti maistelemalla ja haistelemalla - työskenteli tai harrasteli sitten ruoan ja juoman tai vaikka hajuvesien parissa. Itse en voi kehua varsinaisesti harjoitelleeni, mutta joka tapauksessa tuoksut ja maut ovat olleet minulle aina todella tärkeitä. Ruoka ei missään tapauksessa ole vain kehon polttoainetta vaan sen tulee mielestäni tarjota myös makuelämyksiä. En osaa olla kiinnittämättä huomiota siihen, miltä paikat, ihmiset, luonto, kaupungit, oikeastaan mikä tahansa tuoksuu. En ymmärrä, miten kukaan voi edes kiireessä hotkia ruokaa kiinnittämättä huomiota sen makuun, vaikka moni kivenkovaan väittää tekevänsä juuri niin. Kun haju- ja makuaisti eivät pelitä, maailmasta tuntuu puuttuvan jotain todella olennaista: edes läheisyys rakkaan ihmisen kanssa ei tunnu samalta, kun ei tunne hänen tuoksuaan lainkaan. Ruokahalu on tietysti lähes kokonaan poissa, kun mikään ei maistu miltään (voin kertoa, että kokkailumotivaatio ei ole ihan huipussaan). 




Yksinkertaisesti todella suuri osa elämän pienistä iloista on tällä hetkellä meikäläisen ulottumattomissa, ja sen huomaaminen on ollut hyvin hämmentävää. Toki aistipuutoksia on aiemminkin ollut tukkoisuuden takia, mutta harvemmin ne ovat päiväkausia kestäneet… Mutta kylläpä sitä oppii arvostamaan pieniä asioita, kun tällä hetkellä odotan erittäin suurella hartaudella sitä, että edes ihan tavallinen tee maistuisi joltain eikä vain tuntuisi epämääräiseltä kuumalta litkulta suussa! :D Vielä kun haju- ja makuaistimuksista muistaisi arjen keskelläkin olla kiitollinen. 



P.S. Ihania tuoksuja, noin niinkuin muutamia: suklaa, meri hyvä kahvi, yrtit, savusauna, kuiva mäntymetsä, sulava lumi, puhtaat pyykit, kesäsade, hellepäivien aamut, pakkanen, nahkavaatteet ja -laukut, hevoset, aurinko iholla, vastapaistettu leipä tai pulla, huoltoasemien pihat (oikeastaan bensa haisee pahalle, mutta se tuoksu nyt vaan liittyy niin vahvasti ihaniin kesäisiin automatkoihin, että mielikuvat ovat hyvin myönteisiä), appelsiinit, lentokoneet (koska fiilis), rakkaat ihmiset

torstai 14. huhtikuuta 2016

Havaintoja arjesta

Pitkästä aikaa iski perinteinen kevätflunssa, tällä kertaa sen verran tymäkkää sorttia, että jouduin jäämään töistä kotiin lepäilemään pariksi päiväksi. Tuntuu ihmeelliseltä ja vähän syylliseltä möllöttää kämpillä katsomassa Sinkkuelämää, kirjoittamassa päiväkirjaa ja syömässä karkkia. Olen hirveän huono sairastamaan ja yleensä vääntäydyn kouluun tai töihin melkeinpä pää kainalossa, ja tästä tavasta olen päättänyt päästä irti: eivätköhän ne pöpötkin kaikkoa nopeammin, kun malttaa kerrankin vain olla, ja sitä paitsi ei ole kovin huomaavaista lähteä räkimään ja aivastelemaan ihmisten ilmoille toisia tartuttamaan... 

Pikkukaupungissa ja ankeassa väliaikaisasunnossa asuminen vaikuttaa olevan mitä oivallisin ratkaisu, jos haluaa oppia arvostamaan tavallista arkeaan ja kotiaan huomattavasti aiempaa enemmän. Viikonloppuisin Tampereen kotona ollessani iloitsen jatkuvasti mm. seuraavista: pesu- ja tiskikone, parkettilattia (tavoitteeni elämässä on, etten tämän kevään jälkeen enää joutuisi asumaan asuntoon, jossa on muovimattolattiat, hyi olkoon), sohva, tilava keittiö ja pakastin, jonne oikeasti mahtuu tekemään ruokaa varastoon - ja ennen kaikkea toimiva äänieristys, jonka puute kiristää ainakin tällaisen herkkiksen hermoja todella paljon. Kaikkia näitä asioita pidin itsestäänselvyyksinä vielä syksyllä. En pidä enää. 



Koska pienessä kaupungissa on luonnollisesti vähemmän kulttuuritarjontaa ja iltaisin auki olevia kahviloita joissa vetelehtiä, olen käynyt ahkerasti kävelylenkeillä ja oppinut nauttimaan luonnosta sekä vuodenaikojen ja säiden vaihtelusta entistä enemmän. Olen valokuvannut paljon, lähes päivittäin, ja suorastaan ihmetellyt sitä, miten innokkaaksi ulkoilijaksi olen viime vuosina muuttunut. Enpä olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, että minusta tulee ihminen, joka melkein kyynelehtii lenkillä joutuessaan keskelle maisemaa, joka on niin kaunis, ettei sitä melkein kestä. 

Pikkukaupungissa kukaan ei vaikuta kävelevän paikasta toiseen. Talvella lunta ei juuri aurattu jalkakäytäviltä, niiden hiekottamisesta puhumattakaan. Nyt kevään tullen kävelylolosuhteet sentään ovat hieman kohentuneet, mikä ilostuttaa kovasti autotonta ja pyörätöntä erityisesti kaupungissa, jossa julkinen liikenne on lähes olematonta. En ole vieläkään lakannut ihmettelemästä ihmisiä, joilla olisi kilometrin tai parin työmatka mutta jotka säännönmukaisesti kulkevat sen autolla. Joku harva sentään pyöräilee, mutta kypärää ei käytä juuri kukaan. 



Töiden hakeminen ja valmistuminen ahdistavat koko ajan enemmän, kun harjoittelu alkaa jo uhkaavasti lähentyä loppuaan. Olen ensimmäistä kertaa vuosiin siinä tilanteessa, ettei minulla ole mitään hajua siitä, mitä teen muutaman kuukauden kuluttua. Siinä on jotain hyvin kutkuttavaa mutta toisaalta en ole ihan se paras tyyppi pärjäämään epävarmuuden kanssa ahdistumatta. En kehtaa edes valehdella olevani ihminen, joka luottaa siihen, että "elämä kantaa" ja "asiat järjestyvät aina jotenkin" - tietysti ne usein järjestyvätkin tavalla tai toisella, mutta toisaalta joskus voi käydä köpelöstikin, vaikka oma asenne olisi kuinka myönteinen. Sisälläni taitaa kuitenkin edelleen asua pieni peruspessimisti. Jonkin sortin suunnitelmia ja haaveita tässä toki on kehiteltykin, mutta niistä ehkä enemmän sitten, kun asiat alkavat selkiytyä.

Mitä teidän kevääseenne kuuluu? 


tiistai 12. huhtikuuta 2016

Kirjavinkki: Psykologiset testit ja testaukset

Pienet pahoittelut viime aikojen hiljaisuudesta blogin puolella - kokopäiväisen työharjoittelun myötä vapaa-aika on käynyt sen verran rajalliseksi, että olen mieluummin käyttänyt sitä upeassa kevätsäässä ulkoiluun kuin koneen ääressä kyhjöttämiseen (mitä suosittelen lämpimästi muillekin) :) Tänään bongasin kuitenkin kirjastosta ihan sattumalta niin kiinnostavan ja toimivan oloisen kirjan, että ei auttanut muu kuin tulla vinkkaamaan siitä teillekin. Kyseessä on Taina Kuuskorven ja Juho Heikkisen kirjoittama teos nimeltä Psykologiset testit ja testaukset. Tosiasiat, uskomukset ja pelot (julkaistu 2014), joka tylsähköstä nimestään huolimatta tarjoaa mainion yleistajuisen katsauksen psykologisten testien maailmaan. Kirjan kirjoittajista Kuuskorpi on mm. ammatinvalinnanohjauksessa, soveltuvuusarvioinnissa ja tutkimustehtävissä työskennellyt psykologian ammattilainen ja Heikkinen puolestaan mediatutkija ja toimittaja, joka on vastannut kirjassa erityisesti psykologisen testaamisen historian kuvauksesta ja maallikoiden mietteitä ilmentävän verkkoaineiston hyödyntämisestä. 

Psykologiset testit herättävät maallikoissa uteliaisuutta, ärsyyntymistä ja pelkojakin, sillä niihin tuntuu edelleen liittyvän jonkinlaista salamyhkäisyyttä: taitaapa moni pelätä jopa sitä, että testeihin vastaamalla paljastaa itsestään psykologille jotain, minkä haluaisi pitää itsellään. Erityisesti kognitiiviset testit saattavat aiheuttaa myös suorituspaineita ja toisaalta vastarintaa tulosten ollessa epämieluisia - kukapa nyt haluaisi vaikkapa kuulla älykkyytensä huitelevan jossain keskitason alapuolella... Myös testien luotettavuus ja validiteetti (se mittaavatko ne sitä, mitä niiden olisi tarkoitus mitata) herättävät jatkuvasti paljon kysymyksiä niin maallikoiden kesken ja mediassa kuin myös ammattilaisten keskuudessa. Omakin asenteeni psykologisia testejä (ennen kaikkea projektiivisia persoonallisuustestejä) kohtaan on heilahdellut vähän suuntaan jos toiseenkin opintojen aikana, mutta siitä nyt ei vaan päästä mihinkään, että hyvin monilla psykologeilla testien tekeminen on tärkeä osa työnkuvaa. Itsekin olen päässyt nyt harjoittelussa perehtymään niihin kunnolla käytännössä, mikä on myös lisännyt kiinnostustani niitä kohtaan. Tällä hetkellä ajattelen, että testien avulla monesti voidaan saada ihmisistä sellaista lisäymmärrystä, jonka tavoittaminen voisi olla pelkän keskustelun avulla paljon hankalampaa ja hitaampaa. Moni saattaa kuitenkin unohtaa, että kliinisessä työssä testit ovat aina vain osa psykologista tutkimusta, jossa myös haastattelu ja havainnointi ovat keskeisessä roolissa. 

Psykologiset testit ja testaukset on ensimmäinen suomenkielinen kattava ja jokseenkin helppotajuinen perusteos psykologisten testien maailmasta. Siinä esitellään testaamisen historiaa, lähtökohtia, hyötyjä, rajoituksia ja testaamiseen liittyviä uskomuksia, ja lisäksi siinä kerrotaan mukavan selkeästi pääpointit joistakin yleisesti käytetyistä testeistä. Kirja kattaa kaikki yleisimmät testityypit (ja siinä sivussa jonkin verran harvinaisempiakin) älykkyystesteistä muisti-, luovuus- ja persoonallisuustesteihin. Vaikka testeistä ei juurikaan tietäisi etukäteen, tästä kirjasta saa varsin hyvän kuvan siitä, mitä psykologiset testit oikein ovat - niin, ne kun eivät ole pelkkiä musteläiskiä, vaikka ne tuntuvat monilla tulevan ensimmäisenä mieleen :D Kirja sopii mielestäni luettavaksi kenelle tahansa psykologisista testeistä kiinnostuneille, niin maallikoille kuin ammattilaisille ja alan opiskelijoille. Itse olisin ainakin hyötynyt tästä todella paljon muutama vuosi sitten, kun jouduin testimenetelmiä käsittelevällä kurssilla kahlaamaan läpi kuolettavan tylsää englanninkielistä kirjaa samasta aiheesta... 

Millaisia ajatuksia teillä on psykologisista testeistä? Onko jollain kenties omakohtaista kokemusta? 

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Tunnelukkojen jäljillä

Parin viime vuoden aikana olen törmännyt moneen kertaan keskusteluun tunnelukoista, jotka kuulemma ovat isossa roolissa siinä, millaisia ongelmia meille elämässämme ja ihmissuhteissamme kehittyy. Vihdoin ja viimein sain luettua ilmeisesti melko suositunkin kirjan aiheesta, nimittäin Kimmo Takasen teoksen Tunne lukkosi - vapaudu tunteiden vallasta (2011). Takanen on oululainen terapeutti ja kouluttaja, joka on perehtynyt erityisesti skeematerapiana,  johon kirjassa kuvattu tunnelukkotyöskentelykin pohjautuu. Skeematerapia on amerikkalaisen Jeffrey E. Youngin kehittämä integratiivinen terapiamuoto, jossa pyritään yhdistämään perinteisten terapiamuotojen parhaita ominaisuuksia. Se perustuu kognitiiviseen psykoterapiaan, mutta siihen on lisätty aineksia psykodynaamisesta terapiasta, hahmoterapiasta, mindfulness-ajattelusta ja ratkaisukeskeisestä terapiasta. Takasen kirja ei kuitenkaan pureudu kovin syvälle skeematerapian teoreettiseen taustaan vaan keskittyy esittelemään tunnelukkoja, niiden syntymekanismeja ja tapoja työskennellä niiden avaamiseksi.




Tunnelukot ovat tähänastisen elämämme aikana, yleensä jo lapsuudessa syntyneitä haitallisia ja hyvin sitkeässä olevia uskomuksia, joita meillä on itsestämme, toisista ihmisistä ja elämästä ylipäänsä. Nämä ydinuskomukset ovat usein tiedostamattomia, vaikka ne heijastuvatkin ajattelussamme, tunteissamme ja toiminnassamme - tai eivät pelkästään heijastu vaan ohjaavat meitä voimakkaasti. Ne voidaan nähdä ikään kuin linsseinä, joiden läpi katselemme maailmaa.  Ja kun tulkitsemme asioita tunnelukkojen kautta, lukkoihin liittyvistä uskomuksista tulee helposti itsensä toteuttavia ennustuksia: päädymme kerta toisensa jälkeen tilanteisiin, jotka vain vahvistavat kielteisiä uskomuksiamme. Tunnelukot saavat meidät uskomaan kielteisiä asioita itsestämme, toisistamme ja maailmasta, sillä jos emme tiedosta lukkojen olemassaoloa, emme myöskään pysty kyseenalaistamaan niihin pohjautuvia ajatuksiamme. Harmi vain, että uskomuksista irti päästäminen on usein vaikeaa: ei nimittäin riitä, että älyllisesti ymmärrämme uskomuksen epätodeksi, vaan meidän täytyisi myös tunnetasolla voida kokea, että se ei pidä paikkaansa. Kirjassa esitellään perusteellisesti 18 määriteltyä ja nimettyä tunnelukkoa niihin liittyvine uskomuksineen. Mukana on myös testi, jonka avulla voi tutkiskella omia tunnelukkojaan, sama testi löytyy myös netistä (www.tunnelukkosi.fi). Voin muuten kertoa, että testin tekeminen ei välttämättä tunnu mukavalta - sen mukaan kun sinulta saattaa löytyä aikamoinen liuta tunnelukkoja, joita et ole edes tullut aiemmin ajatelleeksi :D 

Seuraavaksi kirjassa edetään tunnelukkojen syntyperän selvittämiseen. Takasen mukaan ne syntyvät lapsuudessa, kun emotionaaliset tarpeet eivät syystä tai toisesta tyydyty. Lapsuuden tutkiskelua ja lapsuuden minän rooliin eläytymistä pidetään hyvin tärkeänä tunnelukkojen aukomisessa. Ajatuksena on, että meillä kaikilla on tunnelukkoja ja niiden taustalla tarpeita, joita vanhemmat tai muut ihmiset eivät ole lapsuudessamme pystyneet tyydyttämään (koska, kuinkas muutenkaan, hekin ovat usein omien lukkojensa vankeja). Takasen mukaan meillä on taipumusta suhtautua itseemme samalla tavalla kuin vanhempamme ovat aikoinaan suhtautuneet meihin, ja toisaalta suhtaudumme maailmaan samalla tavalla kuin vanhempammekin. Kirjassa esitellään pitkä liuta erilaisia haitallisen vanhemmuuden muotoja ja esitellään, millä tavalla ne voivat vaikuttaa tunnelukkojen syntyyn. Koska tunnelukot syntyvät lapsuudessa, niiden avaaminen edellyttää lapsuuden ikävien kokemusten uudelleen elämistä. Kun tunnelukko nykyhetkessä aktivoituu, on mahdollista pakenemisen sijaan lähteä tutkimaan tunteita ja ajatuksia.

Tunnelukkotyöskentelyn perusperiaate on, että meissä elää aikuisuudessa kolme puolta: sisäinen lapsi, joka tuntee niin kuin tunsit lapsena ja pitää siis yllä tunnelukkoja, sisäistetty haitallinen vanhempi ja vastuullinen aikuinen, joka voi lopultakin antaa sisäiselle lapselle sitä, mitä hän on aikoinaan jäänyt vaille. Tämä vastuullinen aikuinen kuuntelee, ymmärtää, rohkaisee, arvostaa, tukee, kannustaa ja puolustaa sisäistä lasta ja siten auttaa vapautumaan tunnelukkojen haitallisesta vaikutuksesta. Juuri vastuullisen aikuisen vahvistaminen onkin yksi tunnelukkotyöskentelyn tavoitteista. Kirjassa esitellään erilaisia moodeja, minuuden tiloja, joihin liittyy niille ominaisia tunteita, ajattelua ja toimintaa. Moodit ovat tavallaan eri puolia itsestämme, jotka aktivoituvat tietyissä tilanteissa, ja niiden tutkiskelun avulla voi päästä paremmin tunnelukkojen äärelle. Kirjan loppupuolella esitellään monenlaisia kokemuksellisia harjoituksia, joiden avulla pyritään eläytymään haavoittuneen ja epävarman sisäisen lapsen rooliin ja vahvistamaan vastuullista aikuista, joka elää nykyhetkessä sisäisen lapsen rinnalla. Harjoitukset vaativat hieman eläytymiskykyä, sillä ne sisältävät mm. keskustelua esimerkiksi sisäisen lapsen ja aikuisen välillä. Joitakin harjoituksista hieman kokeilinkin, mutta osa tuntui näin äkkiseltään aika vaikeilta - varsinkin, kun en satu muistamaan lapsuudestani kovinkaan paljon ajalta ennen kouluikää.


Tunne lukkosi on hyvin yleistajuinen ja helposti lähestyttävä kirja, sillä se keskittyy perusasioihin ja käytäntöön eikä esittele juuri lainkaan aiheeseen liittyvää tutkimustietoa tai teoreettista taustaa. Moni käyttökelpoista itseapukirjallisuutta kaipaava varmasti ilahtuukin tästä, mutta itse olisin kaivannut vähän enemmän taustatietoa ja teoriaa, sillä skeematerapia ei ollut minulle entuudestaan kovin tuttu aihe. Kiinnostus kyllä heräsi, ja taidankin jatkossa perehtyä aiheeseen myös muiden lähteiden kautta. Lueskelin kirjan läpi melko verkkaiseen tahtiin, sillä se herätti todella paljon ajatuksia ja antoi käyttökelpoisia näkökulmia itsetutkiskeluun. Omat tunnelukkoni tosin olivat minulle jo entuudestaan melko tuttuja, mutta niiden avaamiseen on vielä matkaa, joten en pistä yhtään pahakseni, jos saan uusia ideoita niiden kanssa työskentelyyn. Kuitenkin jo omien lukkojen tunnistaminen ja tiedostaminen voi olla varsin helpottava asia ja lisätä itseymmärrystä ja auttaa tunnistamaan, milloin reagoi tunnelukkojen eikä niinkään varsinaisen tilanteen ohjaamalla tavalla. 

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Introvertit - työpaikan hiljainen vallankumous

Lukaisin vastikään ruotsalaisen Linus Jonkmanin kirjan Introvertit - työpaikan hiljainen vallankumous (julkaistu 2013), jota olin ehtinytkin selailla kirjakaupassa jo useampaan kertaan. Taisin hieman vieroksua kirjaa nimen perusteella, sillä luulin sen käsittelevän pelkästään introverttien asemaa työelämässä, ja vieläpä introverttiuden ihanuutta korostavasta näkökulmasta. Yllätyin kuitenkin positiivisesti, sillä kirja oli hauskaa ja viihdyttävää luettavaa ja tarjosi paljon ajatuksenaihetta tutusta teemasta. Paljon kirjassa tietysti oli entuudestaan tuttuakin tietoa, olenhan lueskellut persoonallisuuteen liittyvistä aiheista melko paljon, mutta tieto oli koottu mukavan selkeään pakettiin, jota luki mielellään ihan huvikseen, vaikka suuria uusia oivalluksia ei varsinaisesti tullutkaan. 

Kirjassa käsitellään introversion eri ulottuvuuksia mukavan laaja-alaisesti ottaen huomioon paitsi sosiaalisen kontekstin, myös introverttien tavan käsitellä tietoa, opiskella ja työskennellä. Luonnollisesti liikkeelle lähdetään introversion määritelmästä ja sen vertailusta jatkumon toiseen ääripäähän, ekstroversioon. Kaikeksi onneksi Jonkman muistaa mainita yhden seikan, joka itseäni aina introversiokeskustelussa vaivaa: kaikesta tutkimuksesta huolimatta asiantuntijatkaan eivät ole päässeet yksimielisyyteen introversion määritelmästä. Valtaosa on kuitenkin yhtä mieltä siitä, että introversioon liittyy keskeisesti kolme piirrettä: itsenäisyys, keskittyminen ja pohdiskelu. Itsenäisyydellä tarkoitetaan ennen kaikkea sitä, että introverteilla on vähäisempi sosiaalisen kanssakäymisen tarve kuin ekstroverteilla ja usein myös vähäisempi tarve mukautua ryhmäpaineeseen. Tämän ydinpiirteen lisäksi ajatellaan, että introvertit pystyvät keskittymään yhteen tehtävään pitkään väsähtämättä välillä ja ajattelevat syvällisesti ja perusteellisesti. 



Jonkman kirjoittaa paljon siitä, miten monet meistä ovat oppineet toimimaan ekstrovertilla tavalla, vaikka olisimme pohjimmiltamme introvertteja. Toisaalta aiempina vuosikymmeninä tilanne on ollut  jossain määrin päinvastainen, kun esimerkiksi ihannetyöntekijänä on pidetty hiljaista ja tunnollista puurtajaa sanavalmiin verkostoitujan sijaan. Kirjassa vinkataankin, että oman todellisen persoonallisuustyypin löytämiseksi kannattaa pohtia, mitä tekee silloin kun ei ole pakko tehdä mitään. Introvertti saattaa esimerkiksi käyttäytyä töissä ekstrovertilla tavalla ihan menestyksekkäästi mutta vapaalla nauttia kaikista eniten yksinäisistä kävelyretkistä tai hyvään kirjaan uppoutumisesta. Ekstrovertti taas saattaa joskus joutua hillitsemään sosiaalisuuttaan keskittyäkseen vaikkapa paperitöihin (työkavereiden kanssa lörpöttelyn sijaan) mutta illalla rentoutuu ja virkistyy parhaiten tapaamalla ystäviä. Eri tilanteisiin sopivien roolien omaksumisessa ei ole sinänsä mitään väärää, mutta silti tässäkin kirjassa kannustetaan myös introvertteja olemaan omia itsejään ja ottamaan ominaisuutensa hyvistä puolista kaiken irti. Näin itsekin ajattelen, sillä vaikka itseään voi ja on suotavaakin kehittää, omaa persoonallisuuttaan ei voi kääntää päälaelleen, joten sen kanssa ei auta muu kuin tulla ainakin joten kuten toimeen. 

Pidin kirjassa siitä, miten siinä korostetaan moneen otteeseen, että monet ihmiset eivät ole puhtaasti joko introvertteja tai ekstrovertteja, vaan on myös ambivertteja eli ihmisiä, jotka ovat jotain siltä väliltä. Itse olen aina hieman vieroksunut jyrkkää introvertti-ekstrovertti-jaottelua ihan henkilökohtaisistakin syistä, sillä en ole osannut koskaan sijoittaa itseäni yksiselitteisesti kumpaankaan kategoriaan. Jonkmanin kirjasta löytyvän testinkin mukaan olen selkeästi ambivertti, jolla on sekä introvertteja että ekstrovertteja ominaisuuksia. Tämän ymmärtäminen voisi toki lisätä itsetuntemusta ja tuoda sen myötä varmuutta, mutta jollain tavalla se harmittaa: olisipa mutkatonta samastua selkeästi jompaan kumpaan leiriin! Toisaalta voisihan asian ajatella niinkin, että ambivertti voi parhaimmillaan olla yhdistelmä introverttien ja ekstroverttien hyviä puolia (mutta toki myös huonoimmillaan yhdistelmä molempien ärsyttäviä puolia, ja siltä itsestäni heikkoina hetkinä helposti tuntuu). 



Kirjassa paljon esillä oleva työelämän näkökulma oli myös kiinnostava, sillä valitettavasti lienee aivan totta, että ekstrovertteja piirteitä ja käyttäytymismalleja painotetaan työelämässä ja myös koulussa liikaa. Toki yhteistyökyky ja esiintymisvalmiudet ovat monessa työssä tärkeitä (yhteistyökyky varmasti lähes kaikissa, aika harvaa työtä kun tehdään täysin eristyksissä muista), mutta niin olisivat varmasti monet sellaiset ominaisuudet, jotka usein liitetään introversioon: tunnollisuus, syvällinen ajattelu, päätösten perustaminen huolelliseen harkintaan, itsenäisyys, pitkäjänteisyys... Toisaalta itse ajattelen, että nämäkään asiat eivät ole ihan niin joko tai - kai tunnollisia ekstrovertteja ja huithapeleita introverttejakin löytyy? Taitaa olla taas syytä pitää mielessä, että useimmat modernin psykologian "totuuksista" perustuvat keskiarvoihin ja todennäköisyyksiin, joten poikkeustapauksia löytyy aina, vaikka yleinen tendenssi olisikin tietynlainen. 

Löytyykö lukijoiden joukosta introvertteja, ekstrovertteja vai kenties jotain muuta? Koetteko tarvetta määritellä itseänne tällaisten asioiden kautta? Millaisia ajatuksia aihe muuten herättää?