tiistai 26. heinäkuuta 2016

Helle-elämää

Olen usein haaveillut olevani ihminen, joka kesäisin aloittaa päivänsä virkistävällä aamu-uinnilla. Haaveeksi se on jäänytkin (olen myös kesäisin jokseenkin aamu-unista sorttia), kunnes eilen totesin ajan olevan vihdoin kypsä ja olosuhteiden kaikin puolin otolliset: parin minuutin kävelymatkan päästä kotoani sijaitsee nimittäin nykyisin ihastuttava Kesäranta, jossa pääsee paitsi uimaan järveen myös juomaan sen jälkeen aamukahvit ja -smoothiet. Eilen ja tänään olen sitten käynyt reippaasti aamu-uinnilla - ja todennut, ettei paljon parempaa aloitusta hellepäivälle voi olla. Olen tunnetusti aikamoinen vilukissa, ja monena kylmänä kesänä (kuten viime vuonna) en ole uskaltautunut luonnonvesiin uimaan kertaakaan. Olin jo melkein ehtinyt unohtaa, miten ihanaa se onkaan, miten lähelle siinä pääsee luontoa ja miten sen jälkeen tulee vähän viileämmälläkin ilmalla sellainen olo, että kerrankin veri kiertää kunnolla varpaisiin asti. Kunnianhimoisesti mietin jo, että näitä aamu-uinteja voisi harrastaa koko loppukesän, säistä riippumatta, mutta suhtaudun kyllä aika skeptisesti tämän toteutumiseen. 

Rakastan helteitä, auringonpaistetta ja jopa kostean nihkeitä kesäpäiviä, mutta on tässä säätilassa huonotkin puolensa. Tuppaa nimittäin vähän väsyttämään, eikä mitään järjellistä meinaa saada aikaiseksi. Olen viime päivät elänyt siinä luulossa, että vähäinenkin kuntoni rapistuu täysin, kun helteessä ei jaksa juosta taikka jumpata. Tunsin jo kovaa kiusausta sättiä tästä itseäni, kunnes tajusin, että vaikka treenit treenaamisen vuoksi ovat jääneet vähemmälle, olen kuitenkin ollut liikekannalla käytännössä aamusta iltaan: pyöräillyt paikasta toiseen, uinut ja ennen kaikkea kävellyt, sillä eihän tällaisella säällä malta sisälläkään juuri olla, ja ulkona tulee väkisinkin liikehdittyä enemmän kuin kotisohvalla möyhöttäessä. Aika surullista, jos ihmisen pitäisi potea huonoa omaatuntoa siitä, ettei Suomen kesän harvoina hellepäivinä saa potkittua itseään salille tai rääkkilenkille. Sellaiselle on aikansa, mutta niin on myös hellehommille - rantaelämälle, jäätelölle, terassikahveille, aamu- ja iltauinneille, myöhäisillan pyörälenkeille kun ei malta mennä nukkumaan, yöllisille meditaatiohetkille pimeällä parvekkeella... 

Tänään iltakävelyllä havahduin siihen, että oloni on juuri nyt suorastaan naurettavan onnellinen. Tulevaisuudessa kaikki on edelleen aivan yhtä iloisesti auki kuin oli alkukesästäkin, mutta helle ja kesäpuuhat ovat pakottaneet elämään tässä ja nyt ja virkistäneet varsin tehokkaasti. Hetkessä on hyvä elää, jos hetki on näin kaunis. 

Mitä teidän hellepäiviinne kuuluu?  

P.S. Huomasin juuri, etten ole ottanut juuri lainkaan kuvia viime päivinä - ehkä merkki siitä, että olen jossain ei-niin-tavanomaisessa moodissa, sillä yleensä räpsin keskinkertaisia otoksia vähän väliä! :D 

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Lujasti lempeä

Taannoin ostin itselleni synttärilahjaksi Maaret Kallion kirjan nimeltä Lujasti lempeä. Ajattelin tarinoida siitä hieman teillekin, sillä pidin kirjasta paljon. Psykoterapeutti Maaret Kallio lienee monille tuttu esimerkiksi Ensitreffit alttarille -sarjasta ja suositusta blogistaan, jonka juttuihin itsekin olen väkisin törmännyt, kun joka toinen facebook-kaverini tuntuu niitä innostuneena linkittävän. Ja mikäs siinä, ihan asiaa Kallio kirjoittaa mukavan lempeällä tyylillään. 

Vaikka kirjassa korostetaan paikoin sen eroa self help -kirjallisuuteen, en oikein osaa sijoittaa sitä mihinkään muuhunkin genreen: sillä eikö tämä juurikin sitä ole, kun takakansitekstinkin mukaan kirjassa "ohjataan hyväksymään elämän epätäydellisyys"? Ehkäpä Kallio itse vierastaa self help -sanaa, niin kuin jossain määrin minäkin, mutta uskoisin tämän kirjan vaikuttavan ainakin joihinkin lukijoihin tismalleen samalla tavalla kuin muutkin tasokkaat saman genren opukset. Lujasti lempeä -kirjassa ei kuitenkaan tarjota yksinkertaisia poppakonsteja ongelmien ratkaisuun tai vastauksia elämän suurimpiin kysymyksiin - niiden sijaan Kallio kannustaa lukijaansa havainnoimaan itseään ja olemaan itselleen hyväksyvä ja lempeä mutta silti sopivissa määrin vaativa. 



"Tunne muuttuu tunteella, ei järjellä."

Pidin kirjassa erityisesti siitä, miten paljon Kallio korostaa ihmissuhteissa olemisen ja vuorovaikutuksen merkitystä hyvän elämän ja psyyken muotoutumisen kannalta. Oman kokemukseni mukaan self help -kirjallisuudessa keskitytään aivan liikaa siihen, että avaimet onneen löytyvät itsestä, vaikka kaikki tutkimustieto viittaa siihen, että ihmisen koko minuus muotoutuu suhteessa toisiin, merkityksellisiin ihmisiin. Kallio nostaa esiin tärkeän ajatuksen siitä, että pelkkä järki, tieto ja uudet ajatukset eivät välttämättä muuta elämää: "vaikka kuinka lukisin ja ääneen toistelisit olevasi hyvän arvoinen, muttet ole koskaan saanut sitä riittävästi kokea, ei tieto juurru sydämesi juurille kuten elämäsi kohtaamiset ovat juurtuneet." Yleisen myytin mukaan on osattava rakastaa itseään ennen kuin voi rakastaa muita, mutta itse uskon aika vahvasti siihen, että asia on nimenomaan päinvastoin. Rakkautta, läheisyyttä ja turvallista kiintymystä on vaikea "osata", jos niitä ei ole koskaan saanut kokea. Juuri tämän takia Kallio korostaa sitä, ettei pelkällä kirjan lukemisella ja pohdiskelulla pääse kovin pitkälle, vaan paremman ja merkityksellisemmän elämän toivossa on uskallettava antautua vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa ja luoda suhteita heihin. 

Toinen juttu, mikä kiinnitti myönteisessä mielessä huomioni, oli terveen vaativuuden tai lujuuden korostaminen lempeyden, myötätunnon ja hyväksynnän rinnalla. Rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen tunteen lisäksi meille ihmisille on tärkeää myös saada kokea itsemme hyödyllisiksi, pystyviksi ja päteviksi: tarvitsemme siis mielekkäitä ja innostavia haasteita voidaksemme hyvin. Pelkkä yliymmärtävä lempeys ei riitä, vaan meidän on toisinaan potkittava itseämme eteenpäin tavoitteitamme kohti silloinkin, kun se tarkoittaa epämukavuusalueelle kurottamista. Olennaista on siis luja lempeys itseä kohtaan - ja lisäksi niiden ihmisten löytäminen ja heistä kiinni pitäminen, jotka  ovat lempeitä ja täynnä rakkautta ja samaan aikaan hellästi potkivat meitä kohti uusia haasteita ja kokemuksia. 

Kallion kirjoitustyyli on miellyttävän nopealukuista ja jutustelevaa, vaikka siinä paikoitellen onkin havaittavissa pientä kömpelyyttä. Kaiken kaikkiaan pidin kuitenkin kirjasta kovasti, ja se tarjosi paljon ajateltavaa - tai ehkä ennen kaikkea vahvistusta monille jo aiemmin muodostuneille käsityksilleni. Harvinaista kyllä, tätä kirjaa lukiessa ei tullut juuri lainkaan vastalauseita tai kriittisiä kysymyksiä mieleen, vaan pikemminkin hymistelin mielessäni, että näinhän tämä asia tosiaan taitaakin mennä :D  Voin kuvitella, että kirja ei ehkä vetoa kaikkiin esimerkiksi siitä syystä, että Kallio ei kovin tarkkaan esittele ajatustensa tieteellistä pohjaa. Tämä on toki vahvasti makuasia, eikä moni tämäntyylisiä kirjoja lukeva varmasti kaipaakaan perusteellista selontekoa tutkimuksesta ajatusten taustalla, mutta toki meitäkin löytyy, jotka sellaista arvostavat. Onneksi kirjan lopusta  sentään löytyy kirjallisuusluettelo, josta itsekin sain pari kiinnostavan kuuloista lukuvinkkiä. 
Voin lämpimästi suositella Lujasti lempeä -kirjaa kaikille, joita hyvän elämän pohdiskelu kiinnostaa :) 

Oletteko lukeneet? Ja jos olette, mitä piditte? 

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Mietteitä minimalismista

Mitä jos omistaisi vain sellaisia asioita, joita todella tarvitsee tai rakastaa? Mitä jos ei tarvitsisikaan juuri käyttää aikaa kodin, kaappien ja käsilaukun järjestelyyn vaan voisi keskittyä siihen, millä on todella merkitystä ja mikä saa sielun tutisemaan innostuksesta? 

Minimalismi tuntuu nykyään olevan aika monille kova sana: koteja ja vaatekaappeja raivataan milloin kenenkin gurun oppien mukaan, elämästä karsitaan turhuuksia, ihmissuhteista valikoidaan  ne parhaat ja mielekkäimmät, ehkäpä lautasen sisältökin valitaan tiukkapipoisesti harkiten. Minimalistisesta elämäntavasta on saanut lukea ja kuulla jos jonkinlaista tarinaa jo useamman viime vuoden ajan, ja se on herättänyt minussa monenlaisia tunteita innostuksesta ärtymykseen. Mitä ilmeisimmin elämme - tai siis jotkut meistä elävät - sellaisessa yltäkylläisyydessä, että tavaran karsimisesta on tullut hyvin toimeentulevien ihmisten lempiharrastus. Äitini muistelee usein ääneen keskiluokkaista lapsuuttaan 50-60-luvuilla, jolloin vaatteiden ostaminen oli suorastaan ylellisyyttä, eikä samaa tarkoitusta palvelevaa tuotetta todellakaan ostettu useampaa erilaista. Paljonpa ovat ajat muuttuneet puolessa vuosisadassa, kun nykyään tavaran haaliminen tuntuu olevan aika tavallista lähes kaikilla tulotasoilla. Raivaaminen ja vähentäminen ovat toki kannatettavia asioita, mutta ei tunnu kovin mieltäylentävältä, että olemme ylipäätään päätyneet siihen pisteeseen, jossa kotimme pursuilevat tavaroita, joita emme tarvitse tai edes halua. 

Itsekin olen jo jonkin aikaa tuntenut vetoa pelkistetympään elämään. Teot sellaisen saavuttamiseksi ovat kuitenkin jääneet melko vähäisiksi - tosin ehkä kevään kestänyttä pikkukaupunkielämääni voi jonkinlaiseksi yksinkertaisemman elämän kokeiluksi nimittää, sillä mukanani oli siellä vain pari matkalaukullista materiaa. Nuorempana olin innokas shoppailija, eikä se piirre ole kadonnut minusta vieläkään kokonaan: on yksinkertaisesti kivaa kierrellä vaatekaupoissa ja kirppiksillä ja varsinkin tehdä ihania löytöjä, jotka ostohetkellä tuntuvat pelastukselta kaikkiin tuleviin vaatekriiseihin (mutta joista osa jää loppujen lopuksi aivan liian vähälle käytölle). Nykyisin tosin olen tullut niin nirsoksi vaatteille, että hamstraaminen on vaihtunut enemmänkin kirjoihin - joista valtaosaa ei kaiken järjen mukaan tarvitsisi alun perinkään omistaa itse, kun kirjastokin on keksitty. Liiallisessa tavaramäärässä on käytännössä se ikävä puoli, että sen hallitsemiseen menee aikaa ja energiaa. Vaikka kotini on yhdelle ihmiselle oikein mukavan kokoinen ja säilytystilaa on runsain mitoin, tavarat valtaavat silti toisinaan tuolit ja pöytätilat (eivät sentään lattioita, joku raja tässäkin on oltava), ja jatkuva järjestelemisen tarve yksinkertaisesti ärsyttää - olisi nimittäin aika monta mielekkäämpää tekemistä, johon senkin ajan käyttäisi!

Innokkaimmat minimalistit puhuvat usein siitä, miten pelkistetty elämä ja ympäristö jättävät tilaa olennaiselle: ihmissuhteille, intohimoille, mielekkäälle tekemiselle (oli kyse sitten töistä tai harrastuksista), läsnäololle ja hyvinvoinnista huolehtimiselle. Tätä en epäile, ja juuri tämän takia pelkistetympi koti ja elämä houkuttelevat minuakin. Olen ailahteleva ja tekemisestä toiseen poukkoileva touhottaja, jonka vahvuuksiin rautainen keskittymiskyky tai tyyni mielenlaatu eivät valitettavasti kuulu. Nuo piirteet ovat varmasti jossain määrin osa persoonallisuuttani, enkä ole niin naiivi, että uskoisin minimalismin tarjoavan kaikenkattavan pelastuksen. Elämässä on paljon asioita, joihin emme voi vaikuttaa, mutta onneksi tavaramäärä ja oma rahan- ja ajankäyttö eivät ole niitä. Miksi en siis kokeilisi tehdä muutoksia niihin, jos kaipaan elämääni jotain uutta, selkeämpää ja rauhoittavampaa? 

Innostuksenpuuskassani aloitin itse asiassa jo tänään raivaamaan vaatekaappiani ja erinäisiä epämääräisiä laatikoita, joissa olen säilönyt kaikkea mahdollista aina vanhoista leffa- ja konserttilipuista vuosia sitten maksettuihin laskuihin. Kaikkea kummaa sitä nurkista löytyykin - ja jotain täytyy olla ihmisessä vialla, kun täysin tarpeetonta roinaa kertyy varsinkin noihin laatikoihin, vaikka niitä siivoaisikin säännöllisesti! Ehkä minimalistinen elämäntapani voisi alkaa siitä, että raaskisin heittää edes mainokset ja luetut lehdet pois? En nimittäin taida pitkään aikaan olla ihan siinä vaiheessa yksinkertaistamisen tiellä, että kaikki vaatteeni mahtuisivat yhteen matkalaukkuun... Tosin en muutenkaan ole ääripäiden ihminen, enkä näe välttämättä tarvetta viedä minimalismiakaan aivan äärimmäisyyksiin :) Onneksi toimivien vaikutteiden omaksumista voi sentään aina kokeilla. 

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Liikkeellä ja pysähdyksissä

Blogin päivitystahdistakin näkyy, ettei kirjoittaminen ole viime viikkoina luistanut. Olen ollut lomalla ja matkalla, enkä edes muista, milloin olisi viimeksi ollut viikkoa pidemmän ajan yhdessä paikassa: koko kevään reissasin Kokkolan ja Tampereen väliä, ja viimeisen kuukauden sisään olen ollut paitsi Tampereen kotona, myös vanhempien luona pohjoisessa, monen päivän lomareissulla Turussa ja myös aika monessa muussa paikassa siinä välillä. Rakastan matkustamista, ja liikkeellä on hyvä olla: reissaaminen palauttaa elämän perusasioiden äärelle. Olen aina viihtynyt hyvin hotelleissa ja nyt tajusin sen johtuvan siitä, että hotellihuoneessa on pienessä tilassa (toivottavasti) kaikki välttämätön eikä (yleensä) mitään ylimääräistä. Joku muu huolehtii siivouksesta ja aamupalavalmisteluista, ja asiakkaana olo on samaan aikaan turvallinen ja irrallinen, kun ei ole kenenkään kotona vaan neutraalissa välitilassa. Matkustamisessa parasta on kuitenkin käydä paikoissa, joissa ei ole koskaan ennen käynyt. Siinä on jotain todella vapauttavaa ja innostavaa, ja matkoilla on huomattavasti helpompaa rikkoa kaavoja omassa käyttäytymisessä ja ajattelussa. 



Tässä reissun päällä pääni on lähes pullistellut ajatuksista, jotka ovat kuitenkin niin sekalaisia, että niiden pukeminen sanoiksi saati sitten kirjoitetuksi tekstiksi on tuntunut aika mahdottomalta. En ole koskaan ennen elänyt näin tiiviisti hetkessä, tietämättä varmasti edes sitä, missä viikon tai parin päästä olen. Täytän huomenna 25 vuotta, neljännesvuosisadan, ja ikäkriisiäkin pukkaa - tai oikeastaanhan olen potenut sitä syntymäpäivien aikaan siitä asti, kun tulin täysi-ikäiseksi. Vanhenemisessa on puolensa, mutta on myös aivan liian helppoa ajautua vertailemaan itseään muihin saman ikäisiin ja voivotella sitä, miten joku muu on ehtinyt saada elämässään paljon enemmän aikaan (jostain syystä tällaisessa mielentilassa unohdan aina ne, jotka ovat tehneet vähemmän). En tunne itseäni aikuiseksi, enkä myöskään tiedä, mitä elämältäni ammatillisessa mielessä loppujen lopuksi haluan. Valmistuin juuri ammattiin, joka pitkään tuntui oikealta, mutta nyt, kun on ollut aikaa ajatella ehkä vähän liikaakin, olen huomannut kaipaavani jotain muuta. En kadu alavalintaani, mutta se ei myöskään ole koskaan ollut ainoa intohimoni, vaan pitkälti järjen sanelema valinta. Nyt, kun kaiken järjen mukaan pitäisi alkaa aktiivisesti etsiä oman alan töitä, iski kuitenkin pieni paniikki siitä, haluanko todella tehdä juuri tätä ja tyytyä siihen, että muut kiinnostuksenkohteet olisivat pelkkiä harrastuksia. Kadehdin ihmisiä, joille ammatin valinta on ollut helppo juttu, jotka ovat määrätietoisesti edenneet kohti unelmaansa ja saavuttaneet sen. Mutta kuinka toimia, kun unelmia on niin monenlaisia, että niitä on vaikea sovittaa yhteen ainakaan lyhyellä aikavälillä? 



Matkoilla ajatukset virtaavat helposti uusille urille, mutta toisaalta koen olevani juuri nyt vähän pysähdyksissä. Ehkä hyvällä tavalla, ehkä huonolla, en ole aivan varma. Joskus lienee hyväkin pysähtyä ja arvioida elämäänsä ja sen suuntaa, mutta toisaalta en kannata jämähtämistä tai liiallista omassa itsessä vellomista. On hirveä hinku kirjoittaa, mutta aloittaminen tuntuu vaikealta ja omat ajatukset latteilta, itsestäänselviltä ja epäkiinnostavilta, vaikka periaatteessa sanottavaa tuntuisikin riittävän. Muiden blogeja lueskellessa narautan aika usein itseni ajattelemasta, että tuokin tuossa kirjoittaa paljon mukaansatempaavammin ja hauskemmin kuin minä. Ehkä tekisi hyvää pitää pientä taukoa sosiaalisen median seuraamisesta ja keskittyä kirjoittamaan itse. Totta kai toisten juttujen lukeminen kiinnostaa ja innostaa, mutta joskus saattaa käydä niin, että oma ääni jää itsekriittisyyden jalkoihin ja itsensä vertaaminen muihin lähtee lapasesta. 

Tänään aion tehdä itselleni listan kaikesta siitä, mikä elämässäni juuri nyt ja tähän asti on ihanaa ja mistä haluan pitää kiinni. Tiedän jo nyt, että niitä asioita löytyy vähintään yhtä paljon kuin toiveita tulevaisuuden varalle, vaikka keskitynkin kovin helposti siihen, missä muka olisi parantamisen varaa. Lupaan myös, että alan taas kirjoittaa, sillä siitä tulee aina hetkeksi kevyempi olo. 

torstai 23. kesäkuuta 2016

Keskikesän taikaa

Aiemmin änkyröin kovasti kaikenlaisia "pakkojuhlia" vastaan, mutta viime vuosina olen löytänyt niiden hienouden uudelleen ainakin jollain tasolla. Juhlia kun ei ole pakko juhlia niin kuin "kaikki muutkin", vaan aina on mahdollista luoda omia perinteitä, jotka erottavat juhlan arjesta ja tekevät siitä joko ikimuistoisen tai aina samanlaisena toistuvan ja siksi mukavan tutun ja turvallisen. Minun juhannuksenviettoni taitaa kuitenkin loppujen lopuksi olla aika samantyylistä kuin niin monien muidenkin: ainakin huomiseksi, ehkä koko viikonlopuksi, suuntaan perheeni kanssa mökille. Minulle juhannus on ennen kaikkea suomalaisen luonnon, kesän ja yöttömän yön juhla. Tänä(kin) juhannuksena aion käydä kävelyllä metsässä, saunoa savusaunassa, haahuilla kiireettömänä ihmettelemässä alkukesän kukkaloistoa ja lopultakin opetella tekemään kukkaseppeleen. En muista elämäni yksittäisistä juhannuksista juuri mitään, sillä ne ovat aina menneet saman kaavan mukaan lukuunottamatta paria matkoilla tai surkean sään takia kaupungissa vietettyä juhlapyhää. Sen sijaan muistan hiljaisen kesäyön taianomaisen tunnelman, hauskat hetket perheen kanssa (sillä minulle juhannus on perhejuhla), rentoutumisen ja yhteyden luontoon. Jälkimmäinen oli välillä vuosikausia kadoksissa, mutta viime vuosina olen löytänyt sen jälleen, ehkä vahvempana kuin koskaan aiemmin :) 


P.S. Juhannukseni alkoi tänään leppoisalla hölkkälenkillä mm. ylläolevissa maisemissa - olipa harvinaisen rauhallista, kun niin moni taisi olla jo jussinvietossa muualla!

Miten te vietätte juhannusta? 

sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Asioita joista iloita

Hidas ja keskusteluntäyteinen aamiainen lempparikahvilassa uuden ystävän kanssa

Ihmiset, jotka saavat minut nauramaan hyväntahtoisesti niille asioille, joista itsessäni vähiten pidän

Puistojooga juuri sopivalla säällä, kun ei ole liian kylmä eikä kuuma 

Kun sattumalta poikkeaa sadekuuroa pakoilemaan kirppikselle ja ihan vahingossa tekee loistavia löytöjä



Korkeat paikat, joista näkee niin kauas, ettei mikään maan päällä tunnu liikkuvan, ja joskus sellainen pysähtyneisyys tuntuu lohdulliselta

Kesäisen metsän tuoksu (mutta ilman itikoita pärjäisin kyllä)

Kesän ensimmäinen päivä, kun uskaltaa lopultakin poistua kotoa ilman sukkia

Kun menee lounaalle kauppahalliin ja päätyy salakuuntelemaan turistien ja paikallisten papparaisten tarinointia



Meren tuoksu

Kun löytää sisämaakaupungista paikan, jossa voi melkein kuvitella olevansa merenrannalla 

Teiniaikojen suosikkibiisien kuuntelu ja hyviin muistoihin uppoutuminen

Kun löytää alennusmyynnistä juuri sellaiset housut, joita on kuukausitolkulla etsinyt ja joista olisi ollut valmis maksamaan vaikka kolminkertaisen hinnan

Kun tajuaa vihdoin kysyä ja saa tietää, että lähikahvilasta saa kofeiinitonta kahvia (joudun tunnustamaan, ettei irti kahvinjuonnista -projektini ole edennyt aivan mutkattomasti)

Tunnelmallinen sadepäivä juuri silloin, kun on vähän väsynyt eikä ulkoilu tai minkään sortin menevä ilonpito huvita



Mistä te olette iloisia tänään?

torstai 16. kesäkuuta 2016

Hurmioitumisesta

On olemassa eräs aivan mielettömän upea tunne, jota useimmat psykologian perusoppikirjat eivät mainitse sanallakaan. Kyse lienee siitä, että hurmioitumista on niin vaikea määritellä: ainakin oman kokemukseni pohjalta se vaikuttaa olevan sekoitus monia "yksinkertaisempia" perustunteita. Hommaa ei myöskään helpota se, että eri ihmiset tuntuvat mieltävän hurmioitumisen hieman eri tavoilla. Minulle se on ennen kaikkea se pakahduttava kokemus, joka iskee silloin, kun joutuu kasvokkain erityisen vaikuttavan taiteen, luonnonilmiöiden, kauneuden tai ihmisten hyvyyden kanssa. Joskus harvoin olen kokenut hieman vastaavaa myös älyllisten oivallusten parissa, mutta kauneudesta hurmioituminen on ainakin minun kokemusmaailmassani paljon tavallisempaa. 



Hurmioitumisessa (tai haltioitumisessa, josta joskus saatan puhua) on palasia ainakin ylitsevuotavasta ilosta, ihmetyksensekaisesta kunnioituksesta sekä katoavaisuuden, hetkellisyyden haikeudesta. Joinakin hetkinä se tuntuu hieman kuin pakahduttavalta rakkaudelta ilman rajattua kohdetta. Sillä vaikka hurmioitumisen yleensä laukaisee jokin ärsyke tai pikemminkin ärsykekokonaisuus ympäristössä, se ei varsinaisesti kohdistu mihinkään: se on kokonaisvaltainen, suorastaan maailmoja syleilevä tunne. Hurmioitumisen vallassa tuntuu siltä, kuin tavoittaisi maailmasta tunnetasolla jotain aivan erityistä, mihin ei normaalitilassa pääse käsiksi. Kyse ei ole mistään erityisen mystisestä vaan pikemminkin selkeydestä, yhdistelmästä sattumanvaraisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden kauneutta.

Voisi luulla, että hurmioituminen on harvinainen huippukokemus, jonka saavuttaa vain aivan erityisissä tilanteissa. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Vaikuttaa  nimittäin siltä, että varsinkin me herkät ihmiset saatamme kokea jonkin sortin hurmioitumista, tai miten sitä haluaa nimittääkään, hyvinkin arkipäiväisissä tilanteissa. Tämä on mielestäni ehdottomasti herkkyyden parhaista puolista: voimakkaat ja herkästi viriävät kielteiset tunteetkin on helpompi kestää, kun muistuttaa itseään siitä, että myös se toinen ääripää valtaa parhaimmillaan koko kehon ja mielen. Joskus ääripäästä toiseen on lyhyt matka, ja toisinaan hurmioituminen luiskahtaa vähitellen surumielisen haikeuden puolelle, mutta joka tapauksessa se on rakkauden ohella epäilemättä yksi suosikkitunteistani. 



Tänään Helsingissä käydessäni hurmioiduin maagisesta sateenjälkeisestä illasta, kun ilma oli juuri täydellisen lämpimän nihkeä, sumuinen ja mereltä tuoksuva. 

Mistä te hurmioidutte?