lauantai 6. helmikuuta 2016

Oppitunti yksinkertaisuudesta

Olen asunut nyt neljä viikkoa Kokkolassa, jossa olin aiemmin käynyt vain muutaman kerran ohikulkumatkalla. Tulin tänne yksinomaan työharjoittelun takia ja vieläpä melko vastentahtoisesti: työ sinänsä on todella kiinnostavaa ja mielekästä, oikeastaan juuri sitä, mitä harjoittelulta kaipasinkin, mutta pikkukaupunkielämä ei houkutellut eikä ole ainakaan vielä imaissut sisäänsä. Sosiaalinen elämä on parin tunnin junamatkan päässä, lähti sitten pohjoiseen tai etelään, mutta täältä en tunne kuin yhden ihmisen työkuvioiden ulkopuolelta. Harrastusmahdollisuudet ja kulttuuritarjonta ovat luonnollisesti aika paljon rajallisemmat kuin Tampereella - tai siis missään, missä olen tähän mennessä ehtinyt asua. Kahvilat, museot ja muut (vähäiset) kiinnostavat paikat, joissa voisi vapaa-aikaansa viettää, menevät kiinni viimeistään kuudelta. Kaupungille on aivan turha lähteä ihmettelemään ja katselemaan ihmisiä, sillä ainakaan näin talviaikaan juuri ketään ei näy. Lyhyesti sanottuna olen joutunut (tai päässyt, näkökulmasta riippuen) olosuhteiden pakosta harjoittelemaan aika erilaista elämänmenoa kuin mihin olen tottunut.


Työharjoittelun väliaikaisuuden vuoksi asun edelleen toinen jalka Tampereella, jonne junailen viikonloppuisin ja jossa suurin osa elämästäni tuntuu muutenkin olevan. Sain tiedon harjoittelupaikasta sen verran myöhään syksyllä, että en jaksanut alkaa säätämään asuntoasioiden kanssa vaan otin ilomielin vastaan työpaikkani tarjoaman kalustetun soluasunnon. En ole koskaan aiemmin asunut solussa tai muutenkaan kämppiksen kanssa, joten muutto jännitti aika lailla, sillä tiedän kaipaavani kotona ihan aika paljon omaa tilaa ja rauhaa. Kävi onneksi niin iloisesti, että kämppikseni on paikalla vain yhden yön viikosta, joten käytännössä asun yksin - rauhasta ja hiljaisuudesta ei sen sijaan voi juuri puhua, sillä vanhassa ja vähän kämäisessä talossa naapurien normaali puhekin kuuluu seinien läpi. Eniten ahdistusta kuitenkin aiheutti varsinkin alussa se, että huoneessani on pelkkä sänky, pieni pöytä ja tuoli - aika ankeaa mukavuudenhaluiselle pumpulissa kasvaneelle kakaralle, jolle elämä ilman sohvaa tai edes nojatuolia tuntuu aika karulta! Pesukonetta ei ole, tiskikoneesta puhumattakaan. Ruoanlaiton kannalta on osoittautunut haasteelliseksi se, että pakastinlokero on sen kokoinen, ettei varastoon kokkaaminen ole vaihtoehto. Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että olen joutunut palaamaan perusasioihin ja pärjäämään vähemmällä kuin mihin olen tottunut. Ihan havahduttavaa, sanoisin. Usein tämä vähempi nimittäin riittänee aivan hyvin, kysymyshän on vain siitä, mihin on tottunut.  


Ensimmäiset pari viikkoa olivat ankeita työn kiinnostavuudesta huolimatta: vapaa-ajalla oli vaikea keksiä mitään tekemistä, kahdenkymmenen asteen pakkasessa ei uskaltanut paljon ulkoillakaan, naapurien kolistelu ja kälkätys saivat hermot riekaleiksi, söin lähinnä helppoja valmisruokia ja podin  jatkuvaa yksinäisyyttä. Seuran puute kyllä raastaa edelleen, melko sosiaalinen ihminen kun loppujen lopuksi olen, mutta muuten yksinkertainen ja säännöllinen elämänrytmi on alkanut jollain tavalla jopa viehättää. Siitä on niin kauan, kun minulla on viimeksi ollut säännöllinen päivärytmi, että nyt tuntuu suorastaan jännittävältä tai ainakin inspiroivalta tietää tasan tarkkaan, missä olen arkisin noin kahdeksasta neljään. Päivät kuluvat nopeasti, ja viikonloppuja osaa arvostaa aivan uudella tavalla, kun nyt ne ovat ainoita hetkiä, jotka voin viettää Tampereen kodissani (tai kotikotona, kai sielläkin voisi joku viikonloppu käydä, kun matkakaan ei ole pitkä) ja niiden ihmisten kanssa, jotka eivät ole mukana elämässäni vain olosuhteiden pakosta. Arki-iltaisin olen ottanut tavaksi kävellä ympäri Kokkolaa katselemassa ihan uusia kulmia, mikä on osoittautunut todella mielenkiintoiseksi, koska uusia paikkoja riittänee ihan asuntoni lähiympäristöstä vielä vaikka kuinka paljon. Vielä kun päivät pitenisivät niin, ettei tarvitsisi pimeässä hortoilla… Myös jooga on löytänyt mutkattomasti paikkansa arjestani, ja ainakin lyhyt harjoitus tuleekin tehtyä arkisin joka päivä, millä on ollut vain myönteinen vaikutus kuntoon, mielialaan ja jaksamiseen. Muuten olen esimerkiksi lukenut kirjoja, katsonut dokkareita ja sarjoja, piirtänyt, kirjoittanut ja tietysti jaaritellut puhelimessa. Tylsää tulee toisinaan, mutta yhden jännän asian olen huomannut: arjen yksinkertaisten ja toistuvien rutiinien keskellä ei tule kovinkaan helposti vatvottua sekalaisia pikku murheita, mihin yleensä sorrun todella helposti. Päivätyöhön sopeutuminen jännitti etukäteen aika paljon, ja vieläkin suhtaudun siihen hieman ristiriitaisesti, mutta se on varmaa, että siihen liittyvä säännöllisempi vuorokausirytmi on tehnyt minulle todella hyvää, ihan jo yöunien laadunkin kannalta. Aamuihmiseksi en tosin ole vielä oppinut, mutta ehkä siihenkin vielä on mahdollisuus...


Olen aika varma, että tämä muutaman kuukauden jakso yksinkertaista ja rauhallista pikkukaupunkielämää on opettavainen kokemus - tai onhan se ollut sitä jo tämän ensimmäisen kuukauden ajan :) Pitemmän päälle tuskin viihtyisin pikkukaupungissa, kaipaan niin hirveästi   laajempia harrastusmahdollisuuksia, kaupunkikulttuuria, kahviloita, ravintoloita, ihmisvilinää, sen sellaista, mitä olen koko tähänastisen elämäni pitänyt itsestäänselvyytenä. Joskus aiemmin muistan kuitenkin ajatelleeni, että oliis mielenkiintoinen kokemus asua jonkin aikaa selkeästi pienemmässä kaupungissa. Olosuhteet ja ajatukset niiden mukana muuttuvat, joten tämä ajatus ei suinkaan ole ollut päällimmäisenä mielessä viime aikoina. Nyt olenkin yrittänyt aktiivisesti muistutella itseäni siitä, että avartava ajanjakso tämä ainakin tulee olemaan joka tapauksessa :) Ja sitä paitsi, Kokkolasta löytyy kovin kauniita paikkoja.

perjantai 29. tammikuuta 2016

Pääsykoemuisteloita

Yksi syy, miksi psykologian opintoihin hakeutuminen vähän hirvitti, oli tilastotieteen suuri rooli pääsykokeissa - ja taustatiedoksi siis mainittakoon, että en ole erityisen innostunut matematiikasta. Aiempiin viestinnän opintoihini liittyen olin joutunut jo opiskelemaan peräti kymmenen opintopisteen verran tilastotiedettä, joten joku toinen olisi minun tilanteessani ehkä suhtautunut melko luottavaisin mielin pääsykokeisiin, mutta näin ei valitettavasti minun kohdallani ollut. Psykologian pääsykokeet ovat eri yliopistoissa hieman erilaisia, mutta Helsingissä ja Tampereella, minne itse hain, oli pelkästään yksi kirjallinen koe eikä lainkaan haastatteluja tai muita soveltuvuuskokeita (mikä muuten hieman ihmetyttää). Kirjallista koetta varten oli luettavana yksi tilastomatikan oppikirja ja suomenkielinen psykologian alan artikkelikokoelma, joka julkaistiin vasta noin kuukausi ennen koetta. Valmennuskurssilla en ollut, joten valtaosa pääsykokeisiin valmistautumisesta oli omalla kohdallani tilastomenetelmiin perehtymistä ja laskutehtävien harjoittelemista. Melko nihkeää oli - varsinkin, kun ainakaan silloin 2012 pääsykokeissa ei saanut käyttää edes tavallista laskinta, vaan kaikille jaettiin koetilanteessa lainaan mahdollisimman alkeelliset laskimet, joilla ei vahingossakaan pääsisi

Aloitin toukokuussa oleviin pääsykokeisiin lukemisen muistaakseni joskus tammikuussa - suunnilleen tasan neljä vuotta sitten siis, joten nytpä taitaakin olla mitä mainioin aika pääsykoemuisteloille. Kokopäiväisesti en koskaan lukenut, sillä kävin samaan aikaan yliopistolla jos jonkinlaisia kursseja, ja pääsykoeopiskelutahtini oli ainakin alkuvaiheessa vain joitakin tunteja viikossa (ja taisipa siinä tulla välillä aika pitkiä taukojakin). Ja aika lailla sellaisena se pysyi koko kevään, vaikka loppuvaiheessa ehkä hieman tiivistyikin niin, että pyrin lukemaan edes vähän joka päivä. Suhtauduin koko lukemiseen melko rennosti matikka-ahdistuksesta huolimatta, sillä pari vuotta aikaisemmin olin yhtenä keväänä lukenut sekä viimeisiin yo-kirjoituksiin että neljään eri pääsykokeeseen, jotka kaikki menivät todella hyvin (pääsin jokaiseen paikkaan, mihin hain), joten yhteen kokeeseen pänttääminen ei tuntunut elämää suuremmalta jutulta. Olin jo aiemminkin kuunnellut ihmeissäni ihmisten tarinoita kuukausien kokopäiväisestä pääsykoepänttäyksestä, ja hetkittäin usko itseeni horjui aika lailla, kun tiesin, ettei minulla riittäisi keskittymiskyky tai sitkeys sellaiseen. Taidamme kuitenkin kaikki tietää, että itseään ei kannata liikaa vertailla muihin: opiskelu- ja oppimistyylejä on erilaisia, ja joku nyt vaan omaksuu samat asiat vähän eri aikataulussa kuin joku toinen. Oma tyylini on aina ollut sellainen, että pystyn keskittymään opiskeluun vain maksimissaan tunnin tai pari kerrallaan, sen jälkeen tehokkuus alkaa kärsiä niin paljon, että on parempi pitää kunnon tauko. Saatan kotioloissa lukea jopa puolen tunnin pätkissä, mikä tuntuu kovasti kummastuttavan sellaisia kavereitani, jotka pääsevät kunnolla lukemisen vauhtiin vasta jonkin aikaa päntättyään :D 

Tilastomatikan pänttäämisessä oli tylsyydestä huolimatta se hyvä puoli, että se ei ollut pelkkää puuduttavaa kirjan tuijottamista, vaan asioita pääsi harjoittelemaan tehokkaasti tehtäviä tekemällä. Eihän se mitään herkkua ollut, vaikka sain aika ajoin tukiopetusta ja henkistä tukea äidiltäni, joka opetti työkseen tismalleen samoja juttuja. Pääsykokeisiin lukeminen muuttui kuitenkin huomattavasti mielekkäämmäksi siinä vaiheessa, kun artikkelikokelma ilmestyi, sillä siinä oli ihan oikeasti kiinnostavaa tutkimustietoa psykologian alalta. Itse olin lisäksi siinä onnellisessa tilanteessa, että olin jo tehnyt avoimessa yliopistossa psykologian perusopintoja, joten artikkeleissa sattui olemaan aika paljon tuttuakin asiaa. Minulle sopiva opiskelutekniikka on ehdottomasti muistiinpanojen ja käsitekarttojen tekeminen, ja niitä teinkin ahkerasti myös pääsykokeisiin lukiessa sen sijaan, että olisin kahlannut artikkelit läpi kymmeniä kertoja (niin kuin olen kuullut joidenkin tekevän). 

Turhauttavinta pääsykokeisiin valmistautumisessa oli ehdottomasti se, että tiesin kokeen painottuvan aika vahvasti tilastomatikkaan, mikä ei mielestäni ollut eikä ole ihan niin olennaista psykologian opintojen tai varsinkaan psykologin työn kannalta. Totta kai tilastomenetelmiä käytetään psykologian alan tieteellisissä tutkimuksissa todella paljon, ja niillä on olennainen roolinsa myös monissa psykologisissa testimenetelmissä, mutta siitä olen kyllä aika varma, että psykologin tai edes psykologian tutkijan ei välttämättä tarvitse osata laskea esimerkiksi korrelaatiokertoimia paperilla yksinkertaisimman mahdollisen laskimen avulla. Ei ole kovin motivoivaa tehdä paperilla työläitä laskelmia, jotka muuten tehdään käytännössä aina tietokoneohjelman avulla huomattavasti nopeammin ja kätevämmin. Okei, tavallaan ymmärrän sen pointin, että käsin laskeminen auttaa ymmärtämään sitä, mitä laskutoimituksessa tapahtuu, mutta edelleen kyllä mietityttää, kuinka hyvin keskivertopsykologin täytyy olla perillä joka matemaattisesta yksityiskohdasta. Voisi luulla, että perusperiaatteiden ymmärtäminen riittää - ja niin se tuntuu itse opinnoissa riittävänkin. 
Ai niin, olihan se itse pääsykoe muutenkin aika turhauttava, sillä artikkelikokoelmasta ei suinkaan ollut esimerkiksi esseekysymyksiä vaan mitäs muuta kuin nippelitietoa sisältäviä monivalintakysymyksiä! Koin kyllä osaavani itse asiasisällöt varsin hyvin, mutta silti pääsykokeen jälkeen oli aika lannistunut fiilis, ja olin aika varma, että penkin alle meni. Niinpä olikin aikamoinen yllätys, että pääsin opiskelemaan (en tosin ykkösvaihtoehtooni Helsinkiin vaan Tampereelle), ja kai siinä auttoivat aika paljon myös hyvät yo-arvosanat. 


Jotkut muistelevat pääsykoekevättä elämänsä stressaavimpana aikana, mutta itse ajattelen sitä näin jälkikäteen oikeastaan lähinnä lämmöllä ja nostalgialla - vaikka toisaalta olenkin iloinen, ettei ainakaan lähitulevaisuudessa ole tiedossa vastaavaa :) Neuvoni kaikille mihin tahansa pääsykokeisiin pänttääville ovat lyhyesti seuraavat: Älä vertaa itseäsi muihin (ainakaan liikaa). Älä tuijota sisäänpääsytilastoja (se lannistaa hyvin suurella todennäköisyydellä). Muista rentoutua, syödä, nukkua ja ylipäätään tehdä muutakin kuin päntätä aamusta iltaan. Löydä itsellesi sopiva opiskelutekniikka. Ja muista, että jos nyt ei tärppää, niin aina voi hakea uudestaan! 

Millaisia muistoja teillä on pääsykokeista? Onko jollain haku opiskelemaan tiedossa tänä keväänä? 

tiistai 26. tammikuuta 2016

Eroon kahvinjuonnista

Olen kokopäiväisessä työharjoittelussa vasta kolmatta viikkoa, mutta aamupainotteisemmaksi muuttunut arki on ollut minulle eräässä mielessä melko turmiollinen: olen jäänyt entistä pahemmin koukkuun kahviin. Töissä sen juominen on tehty harvinaisen helpoksi, sillä sitä on tarjolla jatkuvasti, ja kahvikupposen ääressä istuminen mukavien työkavereiden kanssa on vaan vähän liian mukavaa. Niinpä jo muutamassa päivässä minullekin jäi tavaksi juoda kupponen tai pari jo heti aamusta, lisää vähän jälkiruoaksi lounaan päälle, ja iltapäiväkahvitkin vielä totta kai. Kokonaissaldo jää yleensä kolmeen tai maksimissaan neljään pieneen kuppiin, mikä kovan luokan kahvinarkkareille on tuskin yhtään mitään. Itse olen kuitenkin juonut kahvia vasta parisen vuotta ja pitkään hyvin  vähän ja epäsäännöllisesti (lähinnä kahvilassa käydessä ja satunnaisesti yliopistolla), joten omalla kohdallani se muutamakin päivittäinen kuppi on paljon - varsinkin, kun olen valitettavasti unetonta, ahdistuvaa ja kaikin puolin herkästi reagoivaa sorttia. Tiedän, että kahvilla on kohtuudella nautittuna myönteisiä terveysvaikutuksia, eikä sitä voi kovin hirvittävänä paheena pitää, mutta minulle se ei kerta kaikkiaan tunnu sopivan.

Vielä muutama vuosi sitten inhosin niin kahvin makua kuin tuoksuakin, mutta jotenkin salakavalasti kahvi ujuttautui minunkin elämääni. Se alkoi ällömakeista erikoiskahveista, joita joskus uskaltauduin kokeilemaan kaakaon sijasta, ja vähitellen alkoikin sitten maistua myös perinteinen latte tai cappuccino, ja lopulta ihan normikahvikin (maidon kanssa tosin edelleen). Opin pitämään kahvin mausta, tuoksusta ja koko kahvittelukulttuurista, joka Suomessa tunnetusti on aivan erityisen vankka. Kahviloissa olen viihtynyt aina, mutta aiemmin olin usein harmitellut niiden suppeaa tai tylsää teevalikoimaa. Kahville antautumisen myötä valinnanmahdollisuudet kuitenkin laajenivat ihanasti, eikä paluu takaisin tiukkapipoiseksi teenlipittäjäksi ole kauheasti houkutellut, vaikka yhä juonkin  paljon teetä ja varsinkin erilaisia yrttihaudukkeita iltaisin. Ja rehellisesti sanottuna olen edelleen sitä mieltä, että hyvä tee maistuu paremmalta kuin kahvi ja jollain mystisellä tavalla lämmittääkin niin kehoa kuin mieltä ihan eri tavalla. 

Tähän tilanteeseen en haluaisi päätyä...

Tämä on tullut jossain määrin yllätyksenä, mutta olen selvästi koukussa kahviin: päivä ei tunnu lähtevän kunnolla käyntiin ilman sitä, olo on aiempaa nuutuneempi, ja vaikka kahvin maku ei oikeastaan edes ole kovin kummoinen, huomaan silti himoitsevani sitä. Vielä loppusyksystä ja joululomalla vietin aina välillä ihan huomaamattani (ja joskus tarkoituksellakin) kahvittomia päiviä, mutta nyt töiden alettua tilanne on vinksahtanut niin, että kahvittomuus vaikuttaa selkeästi olotilaan ja jaksamiseen. Lisäksi minulla on jo syksystä lähtien ollut jos jonkinlaisia uniongelmia useita kertoja viikossa: nukahtamisvaikeuksia, heräilyä keskellä yötä, painajaisia, levotonta ja virkistämätöntä unta - joista tietenkin seuraa se, että aamuheräämiset ovat entistäkin nihkeämpiä ja päivällä väsyttää (mikä luonnollisesti pitää yllä tapaa litkiä sitä pahuksen kahvia). Olen ollut kuluneina kuukausina myös aiempaa ahdistuneempi ja levottomampi, jopa jonkin sortin paniikkikohtauksia on ollut muutaman kerran, vaikka en yleensä kärsi sellaisista. Aluksi en osannut yhdistää tätä kahviin, vaikka muuten ahdistus ihmetytti: toki elämässäni on tapahtunut suuria muutoksia ja tulevaisuus mietityttää, mutta toisaalta muutokset ovat olleet lähinnä miellyttäviä, ja kokonaisuudessaan tuntuu siltä, että elän hyvää ja itseni näköistä elämää. Tuskin yksin kahvia voi syyttää ahdistuksesta tai ehkä univaikeuksistakaan, mutta ei se ainakaan millään muotoa helpota niitä - puhumattakaan siitä, että kahvinjuonnin myötä olen ensimmäistä kertaa elämässäni alkanut kärsiä närästyksestä. Syitä lopettamiseen siis tuntuu riittävän, ja enää jää mietittäväksi, miten ihmeessä tätä hieman tuskaista prosessia voisi helpottaa.

Tänään piti olla ensimmäinen kahviton päiväni. Se alkoi lupaavasti: vein töihin paketillisen kofeiinitonta rooibos-teetä, ja join pelkästään sitä sekä aamulla että lounaan jälkeen. Iltapäivällä iski kuitenkin harvinaisen nuutunut olo, ja meinasin nukahtaa vastaanottohuoneen pehmoiseen nojatuoliin. Ja niinhän siinä tietysti kävi, että kulautin kurkusta pari kuppia kahvia, että pysyisin skarppina tai edes hereillä loppupäivän. Huomenna uusi yritys, mutta jännittää jo etukäteen, miten ihmeessä jaksan, kun tuskin tänäänkään saan kovin aikaisin unen päästä kiinni. Ystävä yritti lohdutella, että kyllä se muutamassa päivässä helpottaa, ja sitä yritän toistella itselleni - kai se on ihan loogista, että unikin jossain vaiheessa tulee, jos on tarpeeksi väsynyt? Kahvin korvikkeena aion juoda tietysti teetä (pääasiassa kofeiinitonta), ja lisäksi täytynee pitää huolta säännöllisestä ruokarytmistä ja riittävästä vedenjuonnista, mutta löytyisiköhän kahvista irtaantumiseen jotain käteviä vippaskonsteja, joita en vielä tunne? Löytyykö sieltä lukijoiden joukosta kahvinjuonnin lopettaneita, jotka haluaisivat jakaa kokemuksia? :) 

Millainen suhde teillä on kahviin? 

maanantai 25. tammikuuta 2016

Pieniä paljastuksia

Koska listat ovat kivoja (ja oli hippusen tylsää):

3 asiaa joita odotan

- viikonloppu (kuten nykyään aina, kun asun kaupungissa, josta en tunne ketään muuta kuin työkaverit)
- valoisat illat
- että lumet sulaisivat, sillä kaipaan ulkona juoksemista

3 asiaa joita pelkään

- ampiaiset
- katkeroituminen
- hylätyksi tuleminen

3 asiaa joista tykkään

- ihmisten katseleminen
- kahvilat
- onnistumisen tunne


3 asiaa joista en tykkää

- pimeät aamut
- keitetyt kananmunat (paistetut ovat ok)
- pahvimukista juotu kahvi

3 asiaa joita haluan

- päästä taas tanssitunneille
- sopeutua muutoksiin helpommin
- oppia seisomaan käsilläni

3 asiaa mitä minun pitäisi tehdä

- lopettaa kahvinjuonti (ei muuten sovi ihmiselle, joka on muutenkin nukkunut huonosti melkein koko elämänsä)
- vakiinnuttaa säännöllinen vuorokausirytmi
- päästä eroon puhelinkammosta


3 asiaa mitä osaan

- kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, jotka monilta jäävät huomaamatta
- lukea asiatekstiä tosi nopeasti
- piirtää ihmisiä

3 asiaa mitä en osaa

- viheltää
- suhtautua kevyesti itseeni kohdistuvaan kritiikkiin
- askarrella

3 asiaa jotka minulla on mielen päällä

- ikävä erästä rakasta
- parin asiakkaan ongelmat
- tulispa jo kevät


3 asiaa joista puhun usein

- omat ahdistukseni ja itsetutkiskeluni (valitettavasti, ei taida olla läheisillekään mukavaa)
- sää (olen huono small talkissa, joten joudun aina välillä turvautumaan näin tylsään aiheeseen...)
- taide

3 asiaa joita toivon itselleni

- täydellisesti istuvia, kestäviä t-paitoja
- rohkeutta
- rakkautta niin paljon kuin vain sielu sietää

3 asiaa jotka rauhoittavat minua

- hömppäsarjojen tai -leffojen katsominen
- kävelylenkit kauniissa maisemissa
- jonkun mukavan ihmisen halaaminen


3 asiaa jotka stressaavat minua

- tulevaisuus
- epätäsmällisyys
- yhtäkkiset muutokset

3 asiaa jotka olen tehnyt tämän viikon aikana

- ollut töissä
- joogannut
- syönyt suklaata

3 asiaa jotka aion tehdä viikonloppuna

- käydä syömässä tätini kanssa
- kahvitella kaverin kanssa
- nukkua pitkät ja toivottavasti rauhalliset yöunet

perjantai 22. tammikuuta 2016

Joogakuulumisia

Vuoden alussa päätin alkaa taas harrastamaan joogaa aktiivisemmin. Syksyllä kävin satunnaisesti ilmajoogassa, jota rakastin, ja juuri nyt harmittelen kovasti, ettei sitä (tietääkseni?) ole mahdollista harrastaa tämänhetkisessä asuinkaupungissani Kokkolassa. Muuten joogaharjoittelu jäi melko satunnaiseksi kotitreeniksi, ja minähän en ole koskaan ollut kovin hyvä treenaamaan säännöllisesti kotona - liikaa muita virikkeitä ilmeisesti. Minulle sopii parhaiten se, että liikkumiselle on tietty aika ja paikka, muuten se jää helposti välistä, jos sattuu vähän väsyttämään tai laiskottamaan. Kokkolassa harrastusmahdollisuudet ovat kuitenkin valitettavan rajalliset, ja niistäkin harvoista asun vähän syrjässä, joten lopputalven ajan olen päättänyt liikehtiä ennen kaikkea kotona. Lumien sulamista ja lenkkeilykautta odotan jo innolla, mutta koska siihen taitaa olla vielä hetki aikaa, keskityn nyt kotitreeneihin. Jumppakuminauhakin lojuu nurkissa, vielä toistaiseksi käyttämättömänä, mutta joogahetkien makuun olen päässyt mukavasti jokin aika sitten aloittamani Yoogaia-kokeilun ja Youtubesta löytyvien joogavideoiden avulla. 

Olen harrastanut joogaa enemmän tai vähemmän säännöllisesti jo vuosikaudet, joten itsenäisesti harjoitteleminenkin onnistuu, mutta silloin tulee helposti mentyä sieltä, missä aita on matalin. Kärsivällisyys tai pitkäjänteisyys eivät taida olla meikäläisen ydinvahvuuksia, ja joogatunneillakin olen usein turhautunut siihen, jos en ole osannut tai pystynyt tekemään jotain uutta liikettä tai asentoa heti ensimmäisellä yrityksellä. Kuitenkin oppimisen ilo on mieletön tunne, kunhan vain jaksaa harjoitella - ja sitä paitsi monesti hankalilta ja ikäviltä tuntuvat liikkeet ovat juuri niitä, joita kroppa eniten kaipaa. Kaipaan siis hieman ulkopuolista apua motivoidakseni itseäni monipuolisempaan harjoitteluun. Ilmajoogainnostukseeni vaikutti varmasti osaltaan sekin, että tunneilla oli sen verran vähän porukkaa, että opettaja ehti auttaa ja neuvoa jokaista erikseen, joten oma osaaminen ja ennen kaikkea uskaltaminen kehittyivät hurjasti jo muutamassa tunnissa. Kaikkein mieluiten kävisin säännöllisesti tuollaisilla tunneilla, mutta toki videotreenitkin ovat astetta mukavampia kuin pelkkä yksin harjoitteleminen - ja niiden parissa voi todella jättää aivot narikkaan, kun ei tarvitse itse suunnitella mitä tekee. 


Jooga on laji, joka jostain syystä saa aina välillä mielenkiintoisia tunteita pintaan. Vuosi sitten syksyllä kävin muutamia kuukausia säännöllisesti kundaliinijoogassa, joka oli ehkä vähän turhan hörhöä minun makuuni, mutta toisaalta se oli erityisen hyvää harjoitusta epämukavuuden sietämiseen. Voin nimittäin kertoa, etten todellakaan ole sellainen ihminen, jolle on helppoa istua edes vartti paikallaan meditoimassa, saati sitten tehdä sitä hankalassa asennossa, jossa aina joku kohta kropasta puutuu. Eilen päätin pitkästä aikaa kokeilla kundaliinijoogaa, ja teinkin noin tunnin mittaisen Yoogaiasta löytyneen harjoitukseen - ja ai että, miten kamalaa ja ihanaa se oli! Toisaalta on hieno tunne haastaa itsensä ja kurkottaa kauas pois omalta mukavuusalueelta, mutta toisaalta jooga saa välillä minussa aikaan sellaista henkistä vastarintaa ja kiukkua, että sen käsittely ja sietäminen nousee toisinaan harjoituksen tärkeimmäksi anniksi. On suorastaan ihmeellistä, miten joogaharjoitusten parissa koen välillä sellaista kiukun ja vitutuksen tunnetta, mitä ilmenee muussa elämässäni todella harvoin. En ole helposti kimpaantuvaa sorttia vaan pikemminkin aika rauhallinen ja ristiriitatilanteissakin asiallinen, enkä juuri koskaan esimerkiksi korota ääntäni (tai tunne edes halua siihen). Usein puhutaan siitä, miten jokaisella on sisällään enemmän tai vähemmän myös vihan tunteita, jotka täytyy jollain tavalla käsitellä. Omalla kohdallani olen kummastellut sitä, miten vaikea minun on saada kosketusta noihin tunteisiin itsessäni - itse asiassa olen joskus jopa kuvitellut, että en osaisi olla vihainen tai edes kiukkuinen, sillä usein harmittavissa tilanteissa koen enemmänkin surun, pettymyksen tai epäonnistumisen tunteita. En keksi syytä, mutta selvästi varsinkin (henkisesti) haastavammissa joogaharjoituksissa on jotain, mikä yllättäen saakin nämä kadoksissa olleet vitutukset pintaan. Ja hyvä niin, sillä mielestäni on hyvin tärkeää olla kosketuksissa itseensä ja tunteisiinsa. Parempi käydä ne tavalla tai toisella läpi kuin antaa niiden muhia jossain taustalla tiedostamattoman mielen sopukoissa, mistä ne kuitenkin omalla tavallaan vaikuttavat. 

Joogan ja muidenkin liikuntaharrastusteni myötä olen miettinyt paljon myös kehon ja mielen yhteistyötä ja tasapainoa. Juuri tasapainon löytäminen tuntuu olevan joskus vaikeaa: jotkut, ehkä varsinkin älyllistä työtä tekevät, elävät ennen kaikkea mielessään, ja jotkut toiset taas keskittyvät hyväkuntoisen kehon ylläpitämiseen ja unohtavat samalla pitää huolta henkisestä hyvinvoinnistaan. Psyykkiset ongelmat heijastuvat lähes aina jollain tavalla myös fyysisen kehon toimintaan, mutta valitettavasti kehollisuuden huomioiminen jää ainakin oman tietoni mukaan psykiatrisessa hoidossa yleensä olemattoman vähäiseksi. Ja toisessa ääripäässä taas jotkut ajattelevat, että kehon treenaaminen ja terveellinen ruokavalio ratkaisevat kuin ohimennen myös psyykkiset pulmat. Itse näen molemmat lähestymistavat aika ongelmallisina, ja harjoittelussakin olen tullut jo parin viikon sisään monta kertaa miettineeksi, miten kehollisuuden huomioon ottaminen sitten pitäisi toteuttaa psyykkisten ongelmien hoidossa. Toki tämän näkökulman huomioivia hoitomenetelmiä on olemassa, mutta tietoisuutta niistä olisi varmasti varaa lisätä - pakko on nimittäin esimerkiksi todeta, että omissa psykologian opinnoissani kaikki kehollisuuteen viittaavat teemat ovat jääneet puuttumaan lähes täysin. 

Millaisia kokemuksia teillä on joogasta? :) 

maanantai 18. tammikuuta 2016

Miksi juuri psykologia?

Opintoni tuntuvat olevan aihe, joka monia niin täällä blogin puolella kuin tosielämässäkin kiinnostaa, joten nyt niiden ollessa loppusuoralla ajattelin koota tänne muutaman postauksen verran ajatuksiani psykologian pariin päätymisestä ja itse opinnoista. Muistutan jo heti alkuun siitä, että niin opintojen sisällössä kuin pääsykokeissakin on huomattavia eroja eri yliopistojen välillä, joten jos harkitsee psykologian opintoihin hakeutumista, kannattanee tutustua eri yliopistojen tarjontaan - ainakin, jos on jo selviä intressejä tiettyyn suuntaan. Itsehän tosin en tehnyt näin, vaan hain vain Helsinkiin ja Tampereelle, koska en voinut kuvitellakaan muuttavani muualle (psykaa voi opiskella myös Turussa, Jyväskylässä ja Joensuussa) :D Toki kaikista paikoista valmistuu ihan samalla tavalla psykologiksi, mutta koulutuksissa on silti jonkin verran painotuseroja. Opintojeni sisällöstä kuitenkin vähän myöhemmin, sillä tänään ajattelin kertoa ennen kaikkea siitä, miten ja miksi päädyin opiskelemaan juuri psykologiaa.

Olen tavannut monia psykologian opiskelijoita, jotka ovat tienneet haluavansa juuri psykologiksi vähintään lukion ensimmäisestä psykan kurssista lähtien. Joillekin psykologia tuntuu olevan suorastaan kutsumusala, vaikka toisaalta alanvaihtajia ja pohdiskelijoitakin riittää. Minulle opiskelualan valinta ei ollut lainkaan itsestäänselvää: opiskelin kyllä innoissani kaikki lukion psykan kurssit ja kirjoitin aineen yo-kirjoituksissa erinomaisin tuloksin, mutta olin kiinnostunut myös hyvin monesta muusta asiasta, ja päädyin lukion jälkeen opiskelemaan viestintää Helsingin yliopistoon (tai päädyin ja päädyin, juuri sinne nimittäin halusinkin). Minusta piti tulla toimittaja, mutta uteliaana ja tiedonjanoisena kävin yliopistolla monen muunkin oppiaineen kursseja, joista sosiaalipsykologia ja psykologia osoittautuivat erityisen kiinnostaviksi samaan aikaan kun hieman petyin viestinnän opintoihini. Pienoisen opiskelukriisin keskellä aloin miettiä uusiksi, mikä minua kaikista eniten kiinnostaa, ja tajusin, että suurin osa kiinnostuksenkohteistani liittyy tavalla tai toisella ihmismielen toimintaan. Toimittajaksikin halusin ennen kaikkea siksi, että toivoin oppivani ymmärtämään paremmin maailmaa ja muita ihmisiä. Ja toki sekin on myönnettävä, että myös työllistymismahdollisuuksilla oli merkitystä: psykologia on niitä harvoja aloja yliopistossa, mistä valmistuu tiettyyn ammattiin, ja töitä on tarjolla kohtalaisen hyvin verrattuna moneen muuhun itseäni kiinnostavaan alaan (jos työllistymistä ei tarvitsisi miettiä lainkaan, voisin ihan mielelläni opiskella vaikka filosofiaa tai erinäisiä kuolleita kieliä). 

Psykologin ammatissa ihmisten auttaminen on tietysti keskeistä ja monelle tärkeä motivoiva tekijä alan valinnassa. Toki itsekin koen auttamisen ja tukemisen mielekkäänä ja todella tärkeänä juttuja alallani, mutta joudun silti tunnustamaan, että minua psykologiassa kiehtoo kaikista eniten juuri ymmärtäminen, sen selvittäminen, miksi toimimme niin kuin toimimme. Tietenkin ainakin jonkin tasoinen ymmärtäminen on hyvin olennaista auttamistyössä, ja toisaalta halu auttaa motivoi ottamaan asioista selvää, joten onneksi tässä ei varsinaisesti ristiriitaa olekaan. Psykologian opintoihin hakeutumista miettiessäni olin vuorenvarma, että haluan työskennellä aikuisten tai nuorten mielenterveyden parissa ja opiskella myöhemmin psykoterapeutiksi. Siinä vaiheessa käsitykseni psykologin työnkuvasta oli itse asiassa aika suppea: en esimerkiksi tiennyt, miten isossa roolissa psykologisten tutkimuksien tekeminen on hyvin monien, ehkä useimpien, psykologian työssä. Myöskään neuropsykologiasta en tiennyt hölkäsen pöläystä, mutta siinä en liene ainoa, sillä varmasti useimmille tulee psykologin työstä mieleen nimenomaan mielenterveyden tukeminen. 

Nyt valmistuminen häämöttää lähitulevaisuudessa ja olen päässyt aika hyvin myös työharjoittelun makuun, ja koen edelleen olevani oikealla alalla - ja edelleen minua motivoivat aivan samat asiat kuin silloin, kun vasta harkitsin, mitä haluaisin opiskella. Ihmismielen ymmärtäminen ja sen ihmeellisyyksien selvittäminen kiehtoo päivä päivältä enemmän, ja luonnollisesti siihen on opintojen myötä tullut rutkasti uusia näkökulmia ja syvyyttä. Edelleen voin nähdä itseni työskentelemässä tulevaisuudessa mielenterveyspulmien parissa, mutta toisaalta myös kiinnostus tieteellistä tutkimusta kohtaan on kasvanut paljon opintojen ja erityisesti opinnäytetöiden tekemisen myötä. Viime aikoina olen miettinyt paljon, haluaisinko keskittyä kliiniseen työhön vai tutkimukseen, eikä vastaus ole ainakaan vielä muotoutunut valmiiksi. Onneksi on kuitenkin hyvin mahdollista tehdä molempia (mikä on itse asiassa varsin tavallista), ja muutenkin psykologian alalta löytyy niin monenlaista kiehtovaa puuhaa, että työuraan voi ainakin teoriassa mahduttaa vaikka ja mitä. Toki myös sattumalla ja tietysti kokemuksilla on suuri rooli näissä asioissa, ja on hyvin mahdollista, että kymmenen vai viidentoista vuoden päästä teenkin jotain, mitä en nyt osaisi edes kuvitella tekeväni :D 

Tulevia postauksia ajatellen: tuleeko teillä mieleen jotain, mitä haluaisitte tietää psykologian opiskelusta? 

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Havaintoja viikon varrelta

Jos haluat saada perspektiiviä omiin pikku murheisiisi, hankkiudu töihin sairaalaan (esimerkiksi psykiatrinen osasto on mainio paikka tähän).

Älä usko omia ajatuksiasi silloin, kun olet väsynyt, nälkäinen, sairas tai ikävästä räytynyt.

Vastasatanut pakkaslumi tekee kaikesta vähän kauniimpaa. 

Kahviin on helppo jäädä koukkuun, kun sitä on koko ajan tarjolla. Muistuttelen itseäni siitä, että ei ole pakko tehdä kuten muut - voi myös keittää teetä, joka oikeastaan maistuukin paremmalta.

Iloa on: Kolmen minuutin työmatka. Mahdollisuus syödä töissä toisten valmiiksi laittamaa aamu- tai välipalaa. Sairaalan ruokalan opiskelijahintainen ja herkullinen lounas. Ihana harjoittelunohjaaja, jolta uskaltaa kysyä tyhmiä kysymyksiä. Uuteen kaupunkiin tutustuminen pitkillä ja rauhallisilla iltakävelyillä.

Onnea on: Juna kotiin päin. Se tunne, kun huomaa vihdoin kotiutuneensa kaupunkiin, joka vuosikaudet tuntui jotenkin väärältä (tosin tämän havainnon tekemiseen tarvittiin muutto viikoiksi toiseen kaupunkiin…). Tärkeät ihmiset, joiden seurassa tällainen kälkättäjäkin osaa luontevasti olla hiljaa. 

Talvesta voi oppia pitämään - ainakin jos se sattuu olemaan suorastaan itkettävän kaunis. 

Vinksahtanut vuorokausirytmi ei valitettavasti sittenkään korjaannu viikossa. 

Päivittäinen joogaharjoitus todella tekee levottomalle sielulle (ja keholle) juuri niin hyvää kuin sanotaan. 

Virtaavassa vedessä helisevän jään ääni on melkein yhtä ihana kuin aaltojen kohina. 

Sunnuntaiaamupäivä on mitä loistavin (ja ilahduttavan hiljainen) aika mennä syömään kakkua lempparikahvilaan. 

Mitä teille kuuluu? :)