torstai 1. joulukuuta 2016

Huono mielipäivä ja mielenterveyden ensiapu

Kitisin tänään miehekkeelle siitä, että sattui olemaan huono naamapäivä (tiedättehän, sellainen kun iho on samaan aikaan rutikuiva, epätasaisen värinen ja epäpuhdas, ja olo on erityisen epäviehättävä). Vastaukseksi sain, että onneksi ei sentään huono mielipäivä - minulla kun sellaisiakin on aina silloin tällöin, ja kenelläpä nyt ei joskus olisi. Huonot päivät tiedetään kyllä, mutta jotenkin ihastuin tuohon ilmaukseen huono mielipäivä, se nimittäin kuvaa aika täydellisesti sitä, miltä joinakin päivinä tuntuu: mitään erityisen stressaavaa, ärsyttävää tai harmittavaa ei välttämättä tapahdu, mutta silti mieli on syystä tai usein myös näennäisesti syyttä maassa, tulevaisuus huolettaa, myönteiset ajatukset ovat harvassa ja yleinen epävarmuus kalvaa sisintä. Huonoja mielipäiviä varten meillä jokaisella olisi hyvä olla oma henkinen ensiapupakkaus, kokoelma hyväksi havaittuja keinoja vaikuttaa omaan oloon juuri tässä ja nyt.



Kävin vastikään erääseen vapaaehtoistyöhöni liittyen Mielenterveyden ensiapu -kurssin, joka on Suomen Mielenterveysseuran järjestämä jokapäiväisten mielenterveystaitojen koulutus. Meillä kaikilla on todennäköisesti paljon tietoa siitä, miten ylläpitää ja edistää fyysistä terveyttä, mutta valitettavasti mielenterveysosaamisesta ei ainakaan minun peruskouluaikoinani puhuttu yhtikäs mitään. Mielenterveys on kuitenkin erottamaton osa terveyttä ja hyvinvointia, ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisen olisi hyvä opetella pitämään huolta omasta mielestään. Mielenterveysosaamisella tarkoitetaan arkisia ja kaikkien opittavissa olevia keinoja, joiden avulla voi edistää omaa ja läheisten hyvinvointia niin kotona kuin myös koulussa, työelämässä, harrastuksissa tai vaikka vapaaehtoistöissä. Kyse on esimerkiksi siitä, miten käsittelemme stressiä ja suojaudumme siltä, miten tulemme toimeen haastavien tunteidemme kanssa, miten kehitämme ihmissuhteitamme rakentavampaan suuntaan, miten kohtaamme haasteita ja kriisitilanteita, miten ehkä jopa käännämme vaikeudet voitoiksi ja kasvamme kriisien myötä. Tämän tyyppisiä juttuja olen tietysti itse opiskellut paljon, joten tämä koulutus ei sinänsä tuonut juuri uutta teoriatietoa, mutta se tarjosi asiaan hyvin käytännönläheisen näkemyksen sekä ennen kaikkea mahtavan kokemuksen jakaa ajatuksia aiheesta erilaisten ihmisten kanssa.



Lisäksi sain myös tärkeän muistutuksen oman "henkisen ensiapupakin "kokoamisesta - olen nimittäin itsekin tunne-elämältäni sen verran räiskyvä tapaus, että huonon mielipäivän iskiessä teoriatieto tuntuu helposti valuvan kyynelten mukana ulos päästä juuri siinä hetkessä. Sellaisina päivinä ei haittaisi yhtään, jos voisi yksinkertaisesti kaivaa esille listan asioista, jotka takuuvarmasti piristävät mieltä tai helpottavat oloa ainakin vähän. Itse olen huomanut, että silloin, kun on niin sanotusti tilanne päällä, pelkkä järkeily tai yritykset millään tavalla vaikuttaa omiin ajatuksiin eivät auta, vaan parhaiten saan rauhoitettua oloni tekemisellä, johonkin muuhun kuin omiin mielenliikkeisiini keskittymisellä (varsinaisen ajatustyön säästän niihin hetkiin, kun olo on ainakin jossain määrin tasaisempi). Ainakin seuraavat keinot ovat osoittautuneet toimiviksi:

  • Musiikki, johon voi uppoutua täysillä - aina vähän mielialan mukaan, mutta esimerkiksi Wagnerin oopperat toimivat yleensä
  • Rauhallinen kävely- tai pyörälenkki luonnossa
  • Halaaminen, pussaaminen, läheisyys ja yhdessä nauraminen
  • Lohtukirjat, -sarjat ja -leffat: sellaiset ikisuosikit, joista tulee aina tuttu ja turvallinen olo. Minulla sellaisia ovat ennen kaikkea Harry Potterit, Sinkkuelämää ja Gilmoren tytöt
  • Kirjoittaminen 
  • Jooga, meditointi ja mindfulness-harjoitukset, yksinkertaisimmillaan pelkkä hengityksen tarkkailu
  • Ihmisten ilmoille lähteminen vaikka väkisin, uppoutuminen ihmisten tarkkailuun, sen hoksaaminen ettei olekaan maailmassa yksin
  • Turvallisen ihmisen seurassa itkeminen, joka parhaassa tapauksessa kääntyy jossain vaiheessa nauruksi tai vähintään hymyksi
  • Johonkin todella kiehtovaan aihepiiriin kaivautuminen ja uuden opettelu (vaatii tosin edes hiukan jaksamista ja keskittymiskykyä, eli ei toimi ihan joka tilanteessa)


Mitä teidän henkiseen ensiapupakkiinne kuuluu? 

tiistai 22. marraskuuta 2016

Tärkein kotoa oppimani liikuntatottumus

Vanhempani eivät ole varsinaisesti mitään urheilijoita. Äidilläni ei tietääkseni ole eläessään ollut mitään liikuntaharrastusta, ja isänkin liikkuminen rajoittuu lähinnä kävelylenkkeihin ja talvella hiihtämiseen. Minuakaan ei lapsena raahattu liikuntaharrastuksiin vaan pianotunneille ja kuvataidekouluun - ainoan silloisen liikuntaharrastukseni ratsastuksen keksin ihan itse. Olen kuitenkin oppinut vanhemmiltani yhden erittäin tärkeän liikuntatottumuksen: päivittäisen kävelemisen. Lapsuudenkotini sijaitsi (ja sijaitsee, siellä vanhempani asuvat yhä) juuri sopivan kävelymatkan päässä kaikkialta. Kävelin pienestä pitäen kouluun ja harrastuksiin, ja isäni on kulkenut töihin iät ajat kävellen tai pyörällä. Olen todella kiitollinen siitä, että opin lapsena pitämään hyötyliikuntaa suorastaan itsestäänselvänä - muistan ihmetelleeni jo kauan sitten sitä, miten jotkut kulkivat lyhyitäkin matkoja autolla tai bussilla. Totta kai minuakin joskus laiskotti, ja muistan kyllä ruinanneeni vanhemmilta autokyytejä kymmenen minuutin kävelymatkan päässä olevalle taidekoululle, mutta näin jälkeenpäin olen iloinen siitä, että kävellenhän sinne yleensä oli mentävä. 



Pelkän hyötyliikunnan lisäksi meidän perheessämme käytiin paljon kävelyllä, ihan varta vasten. Olen pitänyt tätä pitkään aivan tavallisena ja olenkin yllättynyt siitä, että kävelyllä käyminen ei todellakaan ole kaikissa kodeissa kuulunut arkeen. Muistelen lämmöllä erityisesti viikonloppujen pitkiä kävelylenkkejä tätini kanssa: saatoimme kävellä leppoisaan tahtiin tuntikausia ympäri kaupunkia, käydä välillä kahvilassa tai kirjastossa lehtiä lukemassa, ja sitten jatkoimme taas matkaa. Noilla kävelylenkeillä juttukin virtasi usein paremmin kuin kotona nököttäessä, ja toisaalta saattoi vain keskittyä nauttimaan maisemista ja siitä itse kävelemisestä - sehän on parhaillaan ihan älyttömän meditatiivista, vaikkei sitä lapsena niin osannutkaan sanoittaa. En miellä kävelemistä pelkästään liikunnaksi, vaan se on myös henkinen harjoitus, keino käsitellä niin kielteisiä kuin myönteisiäkin tunteita, ja myös loistava tapa saada ajatukset virtaamaan vapaammin. Jo kouluikäisenä muistan, että erityisen hyvältä kävelylle lähteminen tuntui silloin, kun jokin asia vaivasi mieltä, ärsytti tai oli muuten vain kökkö olo. Raitis ulkoilma, yksinolo, ympäristön tarkkailu ja rauhallinen, monotoninen liikunta rauhoitti mieltä takuuvarmasti, ja rauhoittaa yhä. Toisaalta kävelylle lähteminen auttaa minulla usein myös kaiken sortin luovuustukoksiin: monet ideat ja ajatukset ovat selkiytyneet lopulliseen (jos nyt yhtään mikään oikeasti on lopullista) muotoonsa juuri kävelylenkillä. 



Ajatusten tuulettamiseen tai stressin purkuun toimivat minulla ehkä parhaiten yksinäiset lenkit, mutta toisella tapaa ihanaa on myös viettää aikaa läheisten kanssa kävellen ympäriinsä. Yleisesti ottaen pälpätän kuin papupata, minun on vaikea sietää hiljaisuutta muiden kuin aivan läheisimpien ihmisten kanssa (ja heidänkin seurassaan kyllä kälkätän välillä liikaa), mutta kävellessä on helpompi antaa tilaa pelkälle olemiselle ja yhdessä kokemiselle - ja toki myös seikkailulle, uusiin paikkoihin tutustumiselle ja päämäärättömälle hortoilulle. Edelleen aina vanhempieni luona ollessa käymme yhdessä kävelyllä, monien kavereidenkin kanssa sitä tulee harrastettua, ja erityisen iloinen olen siitä, että myös poikaystäväni jakaa mieltymykseni kävelemiseen. Joskus kävelyllä on jopa helpompi puhua sellaisista vähän hankalan tuntuisista asioista, joiden puiminen vastatusten ruokapöydän ääressä tuntuisi hiukan vaivaannuttavalta tai ahdistavalta. Ja toisaalta yhdessä käveleminen ja maailman tutkiminen tarjoaa mahdollisuuden mieleenpainuviin yhteisiin kokemuksiin ja siihen, että voi hetken ihailla maailman kauneutta samasta perspektiivistä. 



Ja niin, eipä sitä hyötyliikunnallista aspektiakaan sovi sivuuttaa, sillä jos kävelee (tai muuten liikkuu omin voimin) kaikkialle, tulee joka päivä liikuttua helposti vähintään tunnin verran, joskus enemmänkin, jos on useita menoja eri puolilla kaupunkia. Varsinaisten liikuntaharrastusteni aktiivisuus ehkä vaihtelee, mutta hyötyliikunnan ansiosta en ole koskaan täysin rapakunnossa. Lisäksi koen, että arkinen käveleminen on tärkeää myös mieleni hyvinvoinnille: lyhyenkin kävelymatkan aikana pääsee vähän tuulettumaan, niin kirjaimellisesti kuin kuvaannollisestikin, ja päivän haasteet on helpompi kohdata, kun on saanut hieman energiaa liikkeestä - ja toisaalta siihen voi myös purkaa ylimääräistä energiaa, jos sellainen sattuu olemaan vaivana. Tiedän toki, että jotkut joutuvat olosuhteiden pakosta kulkemaan töihin tai muihin menoihinsa autolla tai julkisilla kulkuvälineillä, mutta olen silti aika varma, että ihan jokaisen elämästä löytyy myös tilaisuuksia arkiliikunnan lisäämiseen. Ja pieneen kävelylenkkiin on varmasti aika monella aikaa, ja rankempaan liikuntaan tottumattomalle se on helppo (ja ilmainen!) tapa aloittaa.

Nautitteko te kävelemisestä? Millaista hyötyliikuntaa teidän arkeenne mahtuu? 

maanantai 21. marraskuuta 2016

Ihmiskoe: koko yön valvominen

Tiesittekö, että joidenkin lähteiden mukaan masennusta voidaan hoitaa perinteisten lääkkeiden ja keskusteluhoidon lisäksi esimerkiksi kirkasvalolampuilla ja unideprivaatiolla - eli käytännössä ihmisen valvottamisella? Juttelin näistä teemoista jokin aika sitten psykologikaverini kanssa, ja on sanottava, että idea on kyllä mielenkiintoinen kaikessa yksinkertaisuudessaan. Jos aihe kiinnostaa, lisätietoa näistä aikabiologisista hoidoista voi lukea suomeksi esimerkiksi täältä, mutta lyhyesti sanottuna tarkoitus on vaikuttaa ihmisen "sisäiseen kelloon", joka ei monilla masennuksesta kärsivillä toimi aivan niin kuin pitäisi - jotkut ehkä kärsivät unettomuudesta, toiset taas nukkuvat helposti liikaa, ja unirytmi luisuu helposti epäsäännölliseksi. Sitä tuskin kukaan ihmettelee, että säännöllinen vuorokausirytmi ja sopiva määrä unta on selvästi yhteydessä parempaan vointiin. Sinänsä tuntuukin oikeastaan aika loogiselta, että uni-valverytmiin vaikuttamisella voitaisiin helpottaa masennuksen oireita. (Valitettavasti tosin näyttää siltä, että esimerkiksi unideprivaation myönteinen vaikutus mielialaan on lyhytaikainen, ja luonnollisesti koko yön valvomisella on myös aika ilmeiset kielteiset seurauksensa.)

Aiheesta keskusteltuani hoksasin, että en itse muista koskaan valvoneeni koko yötä. Unettomuudesta olen kyllä kärsinyt kausittain iät ajat, mutta se on aina painottunut alkuyöhön, ja aamuyöstä olen aina lopulta nukahtanut vähintään tunniksi tai pariksi. Minua vaivasi aikamoinen uteliaisuus vaivasi sen suhteen, miltä tuntuisi valvoa koko yö, ja millainen olotila seuraavana päivänä olisi. En itse ole masentunut, mutta sisäisessä kellossani on kyllä huomattavasti virittämisen varaa, ja aikaisiin aamuherätyksiin tottuminen ja illalla ajoissa nukkumaan meneminen on tämänsyksyisten yritystenkin perusteella osoittautunut to-del-la hankalaksi (olen se kummajainen, joka painaa torkkunappia ja palaa hyvillä mielin vällyjen alle, vaikka kännykän joutuisi hakemaan toiselta puolelta asuntoa...). Olen myös huomannut omakohtaisestikin sen, miten kielteisesti epämääräinen unirytmi vaikuttaa mielialaan ja jaksamiseen. Totesin, että koko yön valvominen kertaalleen voisi olla kaikin puolin mielenkiintoinen ja opettavainen pikku ihmiskoe - halusin nähdä, miten se vaikuttaisi rytmiini ja millainen tyyppi meikäläisestä kuoriutuisi valvomisen jälkeen. Hivenen masokistista? Mahdollisesti. Onneksi tämänhetkinen elämäntilanteeni sallii vuorokausirytmillä kikkailun, joten menneenä viikonloppuna päätin viimein kokeilla.



Aamuyön pikkutunneille valvominen ei ole koskaan ollut minulle ongelma: saatan helposti vahingossa unohtua lueskelemaan (tai dataamaan) yhteen tai kahteenkin asti, varsinkin jos aamulla on tullut nukuttua pitkään. Luulen olevani perusominaisuuksiltani enemmän iltavirkku kuin aamuihminen, sillä usein suorastaan piristyn juuri niihin aikoihin, kun olisi järkevintä mennä nukkumaan. Valvomiskokeilua edeltävänä päivänä heräsin kahdeksan maissa ja elelin suht normaalisti, en oikeastaan valmistautunut valvomiseen millään tavalla, esimerkiksi kahvia kittaamalla. Yön alkupuoli sujui hyvinkin vaivattomasti: noin kahteen asti pystyin hyvin keskittymään lukemiseen tai sarjojen katsomiseen ja jopa pieneen siivoamiseen. Vasta aamun lähestyessä alkoi väsyttää ihan toden teolla, ja siinä viiden aikoihin kävi mielessä, että voisi kai tämän älyttömyyden lopettaakin ja painua pehkuihin, mutta tee, välipala ja raittiin ilman haistelu parvekkeella piristivät sen verran, että pysyin hereillä. Tietysti näin marraskuussa myös pimeys taisi tehdä aamusta melko nihkeän, ja luulenpa, että kesäaikaan valvominen sujuisi paljon vaivattomammin. Aamulla taisin torkahtaa pieneksi hetkeksi, ja uuteen päivään käynnistyminen tuntui vaikealta ja olo hippusen epätodelliselta. Yllätyin kuitenkin siitä, miten myöhemmin päivällä olo oli jokseenkin tolkullinen, vaikkakin totta kai nuutunut.

Koko ihmiskokeen paras osuus koitti kuitenkin seuraavana iltana, kun vihdoin pääsin nukkumaan. Kävi juuri niin kuin toivoinkin: simahdin harvinaislaatuisesti jo kymmeneltä, ja nukuin sikeästi melkein kymmenen tunnin yöunet! Aamulla oli suorastaan uudestisyntynyt olo, jollaista en ole usein kokenut. Nähtäväksi tosin jää, miten aikainen nukkumaanmeno tänä iltana onnistuu... Tällaista itseni kiusaamista valvomalla en kyllä ajatellut ottaa tavaksi - kyllähän se tiedetään, että vaikka yksittäinen valvomiskokeilu voisikin tuntua tavalla tai toiselta hyvällä, univajeella on kuitenkin rutkasti kielteisiä vaikutuksia meihin. Tulipahan kuitenkin kokeiltua tämäkin, ihan kiinnostavaa! Luultavasti tosin aikaisempaa nukkumaanmenoa voisi helpottaa hieman kivuttomammin yksinkertaisesti sillä, että pakottaisi itsensä hereille aiemmin aamulla. Jos se onnistuu paremmin kuin allekirjoittaneelta, suosittelen.

Onko teillä ongelmia vuorokausirytmin kanssa, tai löytyykö hyviä vinkkejä tasaisemman unirytmin saavuttamiseen? :) 

perjantai 18. marraskuuta 2016

Mobiilisovellukset hyvinvoinnin tukena: testissä YOU-app

Olen aina välillä pitänyt itseäni vanhanaikaisena jääränä, joka änkyröi teknologian ja digimaailman kehitystä vastaan. Vähitellen olen kuitenkin joutunut myöntämään, että kyllä nämä digi- ja somehommelit sittenkin ovat aika loistava keksintö. Viime aikoina olen kiinnostunut muun muassa siitä, millainen merkitys erilaisilla sosiaalisilla medioilla ja muilla sovelluksilla voi hyvinvointimme kannalta olla, ja miten digitaalisuutta voitaisiin hyödyntää hyvinvoinnin tukemisessa. Opintojeni aikana hämmennyin usein siitä, miten vähän psykologien keskuudessa puhuttiin näistä uuden teknologian tarjoamista mahdollisuuksista - minusta kun on aika selvää, että vaikka digi- ja somemaailma varmasti aiheuttaa omat haasteensa psykologiselle hyvinvoinnillemme, sitä voidaan myös taatusti hyödyntää hyvinvoinnin edistämisessä paljon nykyistä enemmän. Yksi matalan kynnyksen tapa ovat tietysti erilaiset hyvinvointisovellukset. Kovin monipuolisesti en ole niistä perillä, sillä en halua ladata puhelintani täyteen kaiken sortin sovelluksia, kun olen jo aika koukussa niihinkin muutamiin joita aktiivisesti käytän. Viime talvena/keväänä tutustuin kuitenkin entisen opiskelukaverini kautta sovellukseen nimeltä YOU-app, johon olen tykästynyt ja jota olen käyttänyt enemmän tai vähemmän aktiivisesti reilut puoli vuotta, ja nyt vihdoin ja viimein sain aikaiseksi kirjoitella fiiliksiäni siitä myös tänne.



YOU-appin ideana on rohkaista käyttäjää kohentamaan hyvinvointiaan ja terveyttään hyvin pienin, konkreettisin askelin. Sovellus suosittelee erilaisia mikro-aktiviteetteja, helppoja ja nopeasti toteutettavia "tehtäviä", jotka liittyvät mielen hyvinvointiin, terveelliseen ruokailuun, liikuntaan ja ihmissuhteisiin. Tehtävät ovat todellakin pieniä, kuten parin minuutin tietoinen hengähdyshetki, hedelmän syöminen, portaiden käveleminen hissiin hyppäämisen sijaan, tai kuulumisten kysyminen ystävältä. Sen lisäksi, että sovellus ehdottaa joka päivä jotain tiettyä aktiviteettia, on mahdollista valita myös tiettyihin aihepiireihin keskittyviä "soittolistoja", joista itse olen erityisesti pitänyt. Osa aktiviteeteista on hyvin konkreettisia, mutta mukana on myös abstraktimpia juttuja, kuten erilaiset kiitollisuus- ja tietoisuustaitoharjoitukset ja muut pohdiskelutuokiot. YOU-app tekee yhteistyötä hyvinvointialan asiantuntijoiden kanssa, ja harjoitukset pohjautuvat pitkälti tutkittuun tietoon meidän ihmisten toiminnasta. Sovelluksen filosofiana on ennen kaikkea se, että muutos lähtee pienestä: on paljon helpompaa muuttaa ruokailu-, liikunta- tai vaikkapa ajattelutottumuksiaan pienin askelin kuin rykäistä massiivinen muutos kerralla läpi (monella taitaa olla kokemusta esimerkiksi siitä, miten yhtäkkisen, jättimäisen muutoksen jälkeen sortuu valitettavan helposti vanhoihin tapoihin). Hyvinvointi ja onnellisuus koostuvat ennen kaikkea siitä, mitä päivittäin teemme. 



YOU-app on myös sosiaalinen media, sillä siellä voi jakaa kuvia "suorittamistaan" aktiviteeteista kaikkien käyttäjien tai omien seuraajien kesken. Ajatukseni tästä ovat hieman ristiriitaisia: vaikka sovelluksen ideana olisikin jakaa arkisia, siloittelemattomia ja spontaaneja kuvia, miten estää se, että homma menee enemmänkin oman statuksen pönkittämiseksi ja tietynlaisen kuvan luomiseksi sen sijaan, että jokainen vain edistäisi omaa hyvinvointiaan ja tarjoaisi vertaistukea ja inspiraatiota muille? Oma fiilikseni on, että ainakin vielä tämä sovellus on pysynyt maanläheisempänä ja jollain tapaa aidompana kuin vaikkapa Instagram, mutta ei tätä teemaa voi koskaan sivuuttaa, kun on kuitenkin sosiaalisesta mediasta kyse. Olen kokenut hieman kinkkisenä myös sen, että sovelluksessa jaetaan omia tekemisiä nimenomaan kuvien välityksellä (joskin toki mietteistään voi aina kertoa enemmän kuvatekstissä) - muutamankin kerran olen jättänyt jotain jakamatta ihan vain siksi, etten ole kerta kaikkiaan keksinyt ottaa aiheeseen liittyvää kuvaa. Toisaalta vaikka kaikkea ei jakaisikaan, aktiviteetteja voi totta kai toteuttaa myös ihan itsekseen ilman mitään dokumentointia. Ehkä juuri minulle onkin toiminut parhaiten ennen kaikkea se, että sovellus on tarjonnut ideoita ja muistutuksia siitä, miten joka päivä voi tehdä jotain oman hyvinvointinsa eteen. 

Käytättekö te mitään hyvinvointisovelluksia? Tuleeko mieleen suosituksia?  

torstai 17. marraskuuta 2016

Marraskuun hygge

Tällä viikolla marraskuu on toden teolla paljastanut karmeimmat kasvonsa: kaunis ja luminen pakkaskeli vaihtui hetkessä pimeydeksi, loskaksi (joka tosin on onneksi kohta sulanut kokonaan pois) ja tihkusateeksi. Sen myötä olen itsekin tuntenut oloni väsyneeksi ja alakuloiseksi - eikä asiaa tietenkään auta se, että tuollaisella kelillä ei kerta kaikkiaan huvita reippailla ulkoilmassa, millä yleensä onnistun helposti piristämään itseäni. Kaamosväsymyksestä huolimatta olen kuitenkin aina pitänyt näistä loppuvuoden pimeistä ajoista, onhan tähän vuodenaikaan sosiaalisesti sallittua, ellei jopa suorastaan suotavaa linnottautua sohvannurkkaan viltin alle lueskelemaan kirjoja kynttilänvalossa. Lukaisin tänään mainion jutun hygge-trendistä, joka siis viittaa keskimäärin varsin onnellisten tanskalaisten tapaan rentoutua, nautiskella ja hemmotella itseään ja läheisiään varsinkin näin vuoden pimeimpänä aikana. 



Hygge-sanalle ei taida olla olemassa täydellistä suomennosta, mutta itse tunnistan touhun erittäin hyvin - olen nimittäin oppinut sen jo lapsuudenkodissani, jossa esimerkiksi poltettiin pimeään vuodenaikaan joka ilta kynttilöitä iltapalalla, syötiin nautiskellen herkkuja ja välillä pidettiin leppoisia leffailtoja koko pienen perheen kesken. Korttelin päässä asuvan tätini luona tunnelmointi oli viety vielä pitemmälle: siellä saatoimme istua tuntikausia kynttilänvalossa pelkästään keskustelemassa, joka usein päätyi aina lopulta siihen, että hän kertoili minulle tarinoita lapsuudestaan. Kun kasvoin hieman vanhemmaksi, kotona tunnelmoinnin ohelle tuli vähintään yhtä tärkeäksi myös kahviloissa fiilistely, jota toki harrastan ympäri vuoden, mutta joka erityisesti piristää syksyä ja talvea - mikä olisikaan kotoisampaa ja ihanampaa kuin paeta pakkasta tai räntäsadetta viihtyisään kahvilaan juomaan kaakaota ja lukemaan kirjaa tai lätisemään syvällisyyksiä tai tyhjänpäiväisyyksiä jonkun hyvän tyypin kanssa? 



Hygge on tavallaan meille suomalaisille(kin) tyypillisen ankaran suorittamisen ja stressaamisen vastakohta: se on arkista matalan kynnyksen häpeämätöntä hedonismia. Siihen heittäytyminen vaatii armollisuutta ja lempeyttä itseä kohtaan, sitä että antaa itselleen luvan vain olla, nautiskella, tehdä jotain hyödytöntä vain siksi, että se yksinkertaisesti tuntuu hyvältä. Nykyään puhutaan jonkin verran itsemyötätunnosta, ja en tiedä, onko kovinkaan kaukaa haettua pohtia, että ehkäpä sitä voisi harjoitella nimenomaan sillä, että opettelisi nautiskelemaan ja hemmottelemaan itseään. Eri ihmisille se toki tarkoittaa eri asioita, ja jokaisen on löydettävä itse ne jutut, mitkä omalla kohdalla parhaiten toimivat. Itse olen sikäli helppo tapaus, että minuun vetoaa oikein hyvin vaikkapa se perinteinen kynttilänvalossa lukeminen - mutta myös rauhalliset kävelylenkit pimeydessä kaupunkilaisten jouluvaloja ihaillen, joogahetket kotona omassa rauhassa, hyvän ruoan kokkaaminen hyvässä seurassa, päiväkirjan kirjoittaminen viimeisenä ennen nukkumaanmenoa, rakkaiden ihmisten kanssa hassuttelu ja pelkkä olla öllöttäminen, elokuvissa käyminen arkena, taidegalleriakierrokset tylsinä sunnuntai-iltapäivinä, näitähän riittää!  

Miten te hemmottelette itseänne tai lievitätte kaamosväsymystänne?  

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Puhumisen rajat

Sitä sanotaan, että vaikeista tai mieltä vaivaavista asioista puhuminen auttaa. Epäilemättä näin on, ainakin tiettyyn pisteeseen saakka - aika paljonhan oma ammattinikin perustuu ennen kaikkea vuorovaikutukseen, josta suuri osa on juuri sitä puhumista. Kaikki varmasti (toivottavasti) tietävät, miten hyvältä ja helpottavalta tuntuu, kun pääsee kunnolla avautumaan mielessä myllertävästä ongelmasta tai hankalasta tunteesta luotettavalle ja läheiselle ihmiselle. Kun etsimme sanoja kokemuksille ja tunteille, pääsemme parhaassa tapauksessa itsekin niistä paremmin perille, hoksaamme yhteyksiä asioiden välillä, ehkä löydämme ratkaisuja, ja tietysti saamme kokea yhteyttä toiseen ihmiseen, toivon mukaan saada häneltä empatiaa ja ulkopuolisen perspektiiviä asiaan. Itse olen pitkään ollut vannoutunut puhumisen kannattaja, ja se oli tietysti yksi syy siihen, miksi ylipäätään hakeuduin opiskelemaan psykologiaa. Myös omassa elämässäni puhuminen on se keino, johon hyvin hanakasti tartun, jos jokin asia vaivaa mieltäni. Usein puhuminen totta kai auttaa, mutta viime aikoina olen tullut pohtineeksi paljon myös sitä, miten tämäkin asia - kuten lähes mikä tahansa muukin - voidaan vetää överiksi, jolloin siitä saattaa olla myös suorastaan haittaa.

Olen verbaalinen tyyppi, jolle sekä puhuminen että kirjoittaminen ovat luontevia tapoja sekä ilmaista että käsitellä mielenliikkeitäni. Totta kai on aiheita, joista arastelen puhua, ja toki puheenaiheet ja avautumisen taso vaihtelevat eri ihmissuhteissa (en tiettävästi ole niitä ihmisiä, joilla on valtava tarve avautua henkilökohtaisuuksistaan jokaiselle vastaantulijalle), mutta joka tapauksessa olen aina ajatellut, että puhuminen kannattaa. Ongelma vaan onkin siinä, että olen niin kiintynyt puhumiseen, että pääädyn toisinaan suojaamaan sen avulla itseäni siltä, että joutuisin todella kohtaamaan ne haasteellisilta tuntuvat tunteet ja tilanteet. Koen, että puhuminen on parhaimmillaan parantavaa, mutta pahimmillaan se etäännyttää itse kokemuksesta ja sen käsittelystä tunnetasolla. Kun sopivat sanat on kerran löytänyt, voi tuntua helpolta ja turvalliselta vatvoa mieltä vaivaavaa asiaa puheen tasolla uudelleen ja uudelleen - sen sijaan, että niin sanotusti ottaisi härkää sarvista ja tekisi asialle jotain, ehkä kohtaisi pelkonsa muutenkin kuin vain ajatuksissaan. Puhumisesta on usein hyvä aloittaa, mutta todellisen muutokseen tekemiseen se harvoin riittää.


Tutkimukset esimerkiksi traumoista selviämisestä viittaavat siihen, että oman tarinan jäsentäminen ja kertominen auttaa sen käsittelyssä ja lopulta sen hyväksymisessä. Tätä en todellakaan epäile; koen itsekin, että monista pienemmän mittakaavan vaikeuksista on päässyt paremmin irti, jos niistä on päässyt puhumaan jollekin, ja ehkä myös kirjoittamaan. Kuitenkin me kaikki tiedämme, että vaikeuksista selviämiseen ja ikävien tunteiden kanssa pärjäämiseen tarvitaan myös taitoa hyväksyä se, mitä on jo tapahtunut ja mille ei voi mitään, ja lopulta päästää siitä irti (mikä ei tietenkään tarkoita unohtamista, vaan ennen kaikkea elämän jatkamista ja tulevaan suuntautumista). Puhumisen, analysoimisen, hyväksynnän ja irtipäästämisen väliset suhteet pohdituttavat minua edelleen kovasti, sillä todennäköisesti kaikkia näitä tarvitaan - tärkeintä vaan olisi tunnistaa se, milloin mikäkin toimii ja milloin on aika siirtyä kokeilemaan vähän toisenlaista lähestymistapaa. 

Tietenkään puhuminenkaan ei ole aivan niin yksioikoinen juttu, kuin mitä yhtäkkiseltään voisi ajatella: ongelmistaan ja tunteistaan kun voi puhua hyvin monella eri tavalla. Toisinaan jo pelkästä tunteesta ja sen aiheuttaneesta tilanteesta tai ajatuksesta kertominen voi helpottaa, kun taas toisinaan tarvitaan sellaista puhetta, jossa todella käsitellään asiaa, haetaan oivalluksia, ratkaisuja ja itseymmärrystä pelkän vaahtoamisen ja paikallaan junnaamisen sijaan. Itse olen huomannut juuttuvani usein nimenomaan sellaiseen tunnepitoiseen surkutteluvaiheeseen, jossa toistetaan samoja ei-järkiperäisiä pointteja uudelleen ja uudelleen mutta ei edetä asian kanssa yhtään mihinkään. Minulle tämä on juuri sitä puhetta, johon on helppo jumiutua - tulee sellainen tunne, että käsittelee tunnetta tai ongelmaa, vaikka tosiasiassa vaan välttelisi sen kohtaamista sillä, että keskittyy siitä jauhamiseen. 

Puheelle ja keskustelulle on aikansa, mutta joskus on aika myös nähdä, kuulla, tuntea, kokea ja ennen kaikkea tehdä. Siitä joudun toisinaan itseäni muistuttamaan. 

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Mitä luulen tietäväni elämästä

Luettuani Stellan mainion postauksen elämässä tähän mennessä opituista asioista aloin saman tien itsekin miettiä, millaisia oivalluksia näiden ensimmäisten 25 vuoden aikana on päähän tarttunut - niin tutkimuksesta, muiden kokemuksista kuin omasta elämästä. Muutaman ajattelin jakaa teidän kanssanne. 

Rohkeinta on paljastaa oma haavoittuvuus ja epävarmuus.

On ihan normaalia ja sallittua olla (hyvällä tavalla) riippuvainen toisista ihmisistä. 

Jos mielii olla onnellinen, kannattaa panostaa ihmissuhteisiin ja tehdä mahdollisimman paljon merkitykselliseltä tuntuvia asioita.

Luonto virkistää, parantaa, sitoo itseä suurempaan kokonaisuuteen, auttaa elämään nykyhetkessä ja näkemään sekä pienen että suuren mittakaavan kauneutta maailmassa.



Ärsyyntyminen kertoo usein enemmän ärsyyntyjästä itsestään kuin siitä, johon tunne kohdistuu.

Mitä vähemmän, yksinkertaisempia ja täydellisempiä vaatteita, sitä vähemmän vaatekriisejä. Aivan optimaaliseen tilanteeseen en todellakaan ole tämän suhteen päässyt, mutta olen 99-prosenttisen varma, että näin se vaan on.

Kaikkien ei tarvitse suhtautua intohimoisesti matkusteluun, tai haluta reppureissata ympäri maailmaa. Tuttavapiirissäni on paljon erittäin innokkaita matkustelijoita, ja mediassakin matkustelun autuutta toitotetaan joka puolella - ja aina välillä olen kokenut suorastaan huonoa omaatuntoa siitä, että minulle riittää aivan hyvin viikon tai parin ulkomaanmatka kerran vuodessa ja siihen päälle jonkin verran kotimaanmatkailua. Minulla on hurjasti ihania kokemuksia matkoilta, ja olen totta kai sitä mieltä, että se on avartavaa, mutta ei ole ollut aivan helppoa hyväksyä sitä, että minun ei tarvitse haluta tiettyjä asioita vain siksi, että se on ikä- ja sosiaaliluokkani yleisen eetoksen mukaista.

Tunnetta voi muuttaa vain tunteella.



Ihan kaikki voi olla kiinnostavaa - kyse on paljolti siitä, millä tasolla asioita tarkastelee. Näkökulman valitsemisen ja joustavan vaihtamisen taidosta on paljon hyötyä ja iloa.

Sosiaalisia taitoja voi harjoitella vain aidossa vuorovaikutuksessa, ei pelkästään teoriaan uppoutumalla.

Kauneus ei ole vain aisteilla havaittavaa - on myös älyllistä kauneutta, ajatuksen, logiikan, teorian kauneutta, joka on parhaimmillaan harvinaisen huikeaa.

Uskovaiset eivät ole aina tyhmiä (eivätkä tyhmät ihmiset tylsiä). Olen pienestä pitäen ollut tapa-ateisti ja kasvanut perheessä, jossa uskontoon suhtaudutaan hyvinkin kriittisesti, ja vasta aivan viime vuosina olen oppinut suhtautumaan uskonnollisuuteen suvaitsevammin - ja sen myötä kiinnostunut aiheesta aivan uudella tasolla. 



Käytännöllisyys on ihmisissä ja asioissa todellakin arvostettava piirre. Olen itse enemmänkin henkisissä sfääreissä viihtyvä pohdiskelija ja toisinaan liiankin teoreettinen tyyppi, ja toki viihdyn paljon kaltaisteni joukossa, mutta eniten ihailen ihmisiä, joissa nämä molemmat puolet yhdistyvät.

Onnellisuuden ankara tavoittelu tekee usein onnettomammaksi.

Ensivaikutelman perusteella ei voi varmasti tietää, kenestä tulee rakas ystävä tai rakastettu.

On höpsöä visualisoida mielessään oma ihannekumppani, kun lopulta päätyy kuitenkin aivan erilaisen ihmisen rinnalle, ja se voi olla parempaa kuin olisit uskonutkaan.

Jos päättää elää elämänsä Suomessa, jossa on neljä vuodenaikaa, kannattaa opetella näkemään kaikissa niissä jotain hyvää.