tiistai 28. heinäkuuta 2015

Mitä monikulttuurisuus on?

Kukaan vähänkään mediaa seuraava tuskin on onnistunut välttymään viime päivinä velloneelta monikulttuurisuuskeskustelulta, jota itsekin olen seurannut vuoroin järkyttyneenä, hämmentyneenä, huojentuneena ja ties minkälaisten muidenkin tunteiden kautta. Yksi asia erityisesti on jäänyt ihmetyttämään: monikulttuurisuudesta puhutaan paljon ja siitä ollaan yleensä hyvinkin vahvasti jotain mieltä, mutta valitettavan harvoin kukaan määrittelee, mitä käsitteellä tarkoitetaan. Viime päivien keskustelussa on noussut esiin lähinnä yksi monikulttuurisuuskäsite, nimittäin se, jossa monikulttuurisuus nähdään nimenomaan eri kansallisuuksien ja etnisten ryhmien yhteiselona saman valtion sisällä. Itse olen kuitenkin kummastellut kovasti tämän näkökulman kapeutta - eihän sana 'kulttuuri' nimittäin millään muotoa viittaa pelkästään eri maista lähtöisin olevien ihmisten elämäntyyleihin ja arvoihin!

Meillä Suomessakin "ihan tavallisten" suomalaisten keskuudesta löytyy jos jonkinlaista kulttuuria riippuen esimerkiksi asuinpaikasta, koulutuksesta, uravalinnoista, elämäntyyliin ja harrastuksiin liittyvistä valinnoista, poliittisesta suuntautumista ja monista muista tekijöistä, joiden osalta suomalaiset poikkeavat toisistaan. Välillä tuntuu omituiselta, miten paljon nimenomaan kansallisten kulttuurien eroavaisuuksia korostetaan, kun oma kokemukseni on, että niillä ei monissa tapauksissa ole läheskään yhtä suurta merkitystä kuin muilla ihmisten välisillä eroilla. Ulkomaalaisen kanssa voi luonnollisesti olla paljon enemmän yhteistä kuin itsestä kovin paljon poikkeavan suomalaisen kanssa.  Lisäksi kulttuuripuheessa usein korostetaan mielestäni liikaa eri kulttuurien (tai vaikkapa uskontojen) eroja ja unohdetaan samalla niiden yhteiset piirteet - joita ei ole kovinkaan vaikea keksiä, jos asiaa yhtään vaivautuu ajattelemaan. Ihmiset ovat ihmisiä kaikkialla, ja vaikka kulttuuri toki vaikuttaakin siihen, miten maailman näemme ja miten siihen suhtaudumme, sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, ettei toisesta kulttuurista tulevaa voisi ymmärtää ja kunnioittaa. Välttämättä ei ymmärrä, mutta emmehän aina ymmärrä saman kulttuurin kasvattejakaan - ja voiko toista ihmistä loppujen lopuksi koskaan ymmärtää täydellisesti?

Eräiden peräänkuuluttama taistelu monikulttuurisuutta vastaan kuulostaa allekirjoittaneen korviin paitsi suvaitsemattomalta ja vihamieliseltä, myös yksinkertaisesti mahdottomalta. Siitä ei päästä mihinkään, että Suomi(kin) on iät ajat ollut jossain mielessä monikulttuurinen valtio (tai siis pikemminkin paikka; on hyvä muistaa, miten nuori valtio Suomi oikeastaan on), johon eri puolilta tulevat kulttuuriset virtaukset ovat vaikuttaneet. Jos tarpeeksi kauas historian hämäriin mennään, niin lienee syytä muistaa, että monien nykypäivän kansallismielisten vaalima kristinuskokin on tuontitavaraa. Mitä oikeastaan edes on se suomalainen yhtenäiskulttuuri, jota jotkut edelleen haluavat vaalia? Harvoin mikään kulttuurin osa-alue muotoutuu täysin vailla muista kulttuureista tavalla tai toisella tulleita vaikutteita. Oma mielikuvitukseni ei oikein riitä edes kuvittelemaan, millainen olisi Suomi, joka ei olisi monikulttuurinen.

Loppuun tosin täytyy vielä mainita, että kyllä sekin välillä kummastuttaa, miten pyhä asia monikulttuurisuus (ja siihen liittyvät ilmiöt, kuten maahanmuutto) joillekin on, ja miten jokaista kulttuurien rinnakkainelon ongelmakohtia esiin tuovaa moititaan kovin helposti suvaitsemattomaksi. Eikö mahdollisista ongelmista ja ristiriidoista pitäisi pystyä puhumaan asiallisesti - ja nimenomaan asiakeskeisesti hyökkäämättä ketään vastaan?

Mitä monikulttuurisuus teille merkitsee? 

torstai 16. heinäkuuta 2015

Mielipaikka nro 1

Tutkimusten mukaan meillä ihmisillä on taipumusta säädellä omaa mielentilaamme hakeutumalla rakkaisiin mielipaikkoihin. Useimmilla ne ovat luontopaikkoja, ja niissä käyminen koetaan rentouttavana, virkistävänä ja arjen stressistä ja murheista elvyttävänä. Minun tuttavapiirissäni monille erityisesti metsä tai järvenranta esimerkiksi omalla mökillä on rakasta mielenmaisemaa, mutta minun mielipaikkani on kiistatta lähellä merta. Se ei ole mikään yksittäinen paikka, vaan tässä asiassa olen aika joustava: mieleni lepää melkein missä tahansa rauhallisessa ja avarassa paikassa meren äärellä. Aavan meren tuijottaminen saa omat ajatukset ja mahdolliset huolet tuntumaan hyvin pieniltä ja mitättömiltä - tai oikeastaan meren katsominen, sen tuoksun ja tuulen aistiminen saa pään tyhjenemään ajatuksista varsin tehokkaasti. Eilen kävimme päiväretkellä yhdessä Pohjois-Suomen ihanimmista merellisistä paikoista eli Hailuodon saarella Oulun kupeessa. Illalla kotiin palatessa tuntui ihan kuin olisi ollut pitemmälläkin matkalla. Jokainen tällainen merenrantaretki saa minut haaveilemaan entistä enemmän erakkolomasta jossain kaukaisella majakkasaarella, kai sekin on pakko vielä joskus toteuttaa...






Millainen on teidän mielenmaisemanne? Millainen ympäristö saa teidät tuntemaan itsenne kuin uudestisyntyneeksi? 

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Uusia tuulia eli turinoita taiteesta ja kulttuurista!

Viime aikoina olen mietiskellyt moneenkin otteeseen tämän blogin kohtaloa ja sitä, mihin ylipäätään tällä hetkellä haluan ilmaisuntarpeeni suunnata. En halua pitää sekavaa lifestyle-blogia, jossa ei ole mitään punaista lankaa, mutta toisaalta pelkkä psykologiaan ja hyvinvointiin keskittyminenkään ei (vieläkään) oikein innosta. Ihmismielen ihmeellisyyksistä riittää toki aina ajateltavaa ja sanottavaa, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että psykahommiin saan perehtyä aivan riittävästi opintojeni parissa - ja maailmassa on ihan liikaa muutakin jännittävää! Taiteeseen ja kulttuuriin liittyvistä aiheista minulla on täälläkin riittänyt kovasti sanottavaa ja hehkutettavaa, joten tylsyyspäissäni päätin vihdoin ja viimein aloittaa nimenomaan taideturinoihini keskittyvän blogin. Voipi olla, että jaarittelen jatkossakin myös täällä Mielen maisemien puolella, nähtäväksi jää, mutta juuri nyt taiteesta (laajasti ottaen) puhuminen kiinnostelee niin paljon, ettei niitä pohdintoja tee mieli jättää yksityiselle päiväkirjatasolle.

Jos taide- ja kulttuurijorinat sekä -vinkit siis kiinnostavat, niin klikkaa ihmeessä itsesi uuteen Kulttuuripläjäys-blogiini osoitteeseen http://kulttuuriplajays.blogspot.com! :)

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Pikkuärsytystä aiheuttavia asioita

Suomen "kesä"sää. Kylymä on, en ala.

Säästä valittaminen. Aina on liian kylmää, kuumaa, tuulista, tuuletonta, sateista tai kuivaa. Viime kesänä ketutti, kun lähes jokainen kaveri kitisi helteistä, joita itse rakastin, mutta tänä (säiden puolesta) kurjana kesänäkin on ketuttanut se, miten paljon jotkut antavat sään vaikuttaa fiilikseensä ja lomatouhuihinsa. Jos itse saisin päättää, kesä voisi kestää sellaiset puoli vuotta ja talven voisi skipata kokonaan, mutta kun en voi asialle mitään, ei auta kuin kiskoa nahkatakki niskaan ja sukkahousut jalkaan. Surullista on elämä, jos kaikki hauskuus on säistä kiinni ja jos kuluttaa kaiken aikansa ja energiansa kauniimman sään, viikonlopun, loman tai eläkkeen odottamiseen.

Se kun on kaikilla tuntuu olevan kovasti äärimmäisen tärkeää asiaa juuri silloin, kun on itse ollut sosiaalinen koko päivän ja haluaisi illalla hengähtää hetken omissa oloissaan.

Se kun ketään ei kiinnosta silloin, kun itse haluaisit puhua jostain äärettömän kiinnostavasta ja ajatuksia herättävästä aiheesta.

Toiveet, tunteet ja aikomukset, jotka menevät aina ristiin tai vähän ohi.

Halu kitistä asioista, joille ei kuitenkaan voi mitään, ja siitä podettu huono omatunto.

Ärsyttävät asiat, jotka ovat niin pieniä, että ettei niistä oikein kehtaa suureen ääneen valittaa, mutta jotka kuitenkin vaivaavat jossain mielen perukoilla.

Inspiraation puute silloin, kun intoa ja aikaa riittäisi.

Äärimmäinen positiivisuuden ihannointi ja kaiken negatiivisuuden kieltäminen. Joskus pieni kitinätuokio vain puhdistaa ilmaa ja mieltä, kunhan sitä ei ota päivittäiseksi tavaksi.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Joutilaisuuden tasapaino

Kuten ehkä muistatte, en ole kovin hyvä vain olemaan. Siksi kesäloman alku herätti ilon lisäksi myös epävarmuuden ja ahdistuksen tunteita, kun tiesin luvassa olevan monta opiskelutonta ja työtöntä kuukautta vailla juuri mitään selkeitä suunnitelmia alkukesän Italian reissua lukuunottamatta. Lomamoodiin pääseminen kestikin jonkin aikaa (varsinkin kun säiden puolesta voisi kuvitella edelleen elävänsä ehkä toukokuuta... täällä Oulussa kesäisen tuntuiset päivät voi laskea melkein yhden käden sormilla), mutta nyt heinäkuun alettua voin ilokseni vihdoinkin ilmoittaa, että nyt se löysäilylomafiilis on tainnut vihdoin ja viimein löytyä! Ensimmäisinä lomaviikkoina tyhjä kalenteri suorastaan vähän masensi, mutta nyt olen onnistunut täyttämään sitä aika tehokkaasti kaikenlaisella leppoisalla pikkupuuhastelulla tuntematta jatkuvasti epäonnistumisen tunteita kesätyöttömänä lusmuilemisesta.



Joutilaisuutta ehkä kaivataan ja kadehditaan, mutta sekään ei ole aina helppoa: mitä enemmän on aikaa, sitä enemmän joutuu kasvotusten itsensä, omien tunteidensa ja ajatustensa kanssa. Joskus siitä seuraa odottamattomia luovuuden puuskia, joskus taas pieniä tai vähän isompiakin eksistentiaalisia kriisejä. Molempiin olen ehtinyt törmätä tänäkin kesänä, mutta siitä tuskin on haittaa - joskushan ne kriisitkin on kriiseiltävä, eikö vain? Omien tunteiden ja epävarmuuksien pakeneminen jatkuvaan puuhasteluun ja sähläämiseen voi tuntua houkuttelevalta (myönnän, itse harrastan tätä ahkerasti), mutta joskus lienee silti viisasta pysähtyä ajan kanssa tutustumaansa itseensä. Sen ei tarvitse tarkoittaa passiivista töljöttämistä tai varsinkaan vatvomista: se voi tarkoittaa myös kiireettömiä syvällisiä keskusteluja ystävien kanssa, kirjallisuuteen uppoutumista, itseilmaisua luovan puuhastelun avulla, omista tuntemuksista kirjoittamista tai vaikkapa uusien, itselle mielekkäiden taitojen harjoittelua.



Viime aikoina olen todennut mm. seuraavaa: Hyvin valittu kaunokirjallisuus hakkaa mennen tullen minkä tahansa self helpin. Parin päivän mökkiretriitti on säästä riippumatta hyvä idea. Värittäminen on ainakin tällaiselle itsenäiselle änkyrälle rentouttavinta silloin, kun on piirtänyt itse viivat, joiden sisäpuolella tulisi pysyä (en taida sittenkään ostaa aikuisten värityskirjaa, kun niiden ääriviivojen piirtäminen on oikeastaan mukavampaa kuin värittäminen!). Juokseminen on ylivoimaisesti parasta aivot narikkaan -liikuntaa. Joskus on ihan okei viettää päivä vanhan ystävän kanssa vaeltaen kahvilasta ja puistonpenkiltä toiselle.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Iloa ja voimaa maalaamisesta

Kun kirjoittaminen on viime aikoina tökkinyt, olen löytänyt onneksi tilalle jotain muuta - nimittäin valokuvaamisen, piirtämisen ja maalaamisen. Näissä taidekokeiluissa ei sinänsä ole mitään uutta, sillä olen piirrellyt ja maalaillut niin kauan kuin kynä on joten kuten pysynyt kädessä, mutta viime vuosina kuvataideharrastus on valitettavasti jäänyt suurimmaksi osaksi muiden touhujen jalkoihin. Se on harmittanut kovasti, sillä varsinkin maalaaminen on yksi rentouttavimmista ja meditatiivisimmista puuhista mitä tiedän. Tänä keväänä päätin vihdoin ottaa itseäni niskasta kiinni ja yrittää herätellä henkiin vanhaa, rakasta harrastusta. Se kävikin helposti, sillä kun olin maininnut aikeeni ääneen, eräs ystäväni houkutteli minut hyvin pian lyhyehkölle voimaannuttavan maalauksen kurssille. Siellä lähinnä leikittiin ja läträttiin vesiväreillä ilman mitään ennalta määrättyjä aiheita tai kritiikkiä, tavoitteena vain ennen kaikkea nauttia maalaamisesta ja väreistä, ja se sopi minulle tähän hetkeen täydellisesti. Kuten muillakin elämänalueilla, myös kuvataideharrastuksessa olen aina ollut todella itsekriittinen, ja viime aikoina tavoitteenani on ollut nimenomaan itse tekemisestä nauttiminen, ei täydellisyyden tavoittelu lopputuloksen suhteen. Ehkä osin tämän inspiroimana olenkin viime aikoina maalannut enimmäkseen abstrakteja aiheita, sillä niissä on jotenkin helpompi irrotella, kun ei yritäkään maalata minkään mallin mukaan :)


Ikuisena vatvojana ja analysoijana maalaaminen ja muu taiteilu ovat minulle loistavana keino irrottautua ajatuksista, keskittyä konkreettiseen tekemiseen - ja parhaimmillaan saavuttaa ihan loistava flow-tila. Väreillä ja muodoilla voi ilmaista omia tunteitaan ja toisaalta myös vaikuttaa niihin: esimerkiksi tässä yhtenä harmaana sadepäivänä piristyin toden teolla, kun keksin alkaa maalata oikein aurinkoisilla sävyillä. Vastaavasti sinisellä värillä läträäminen tuntuu usein rauhoittavalta silloin, kun mieli käy ylikierroksilla. Ylipäätään jonkin konkreettisen luominen tuntuu todella hyvältä ja mielekkäältä, varsinkin verrattuna älylliseen ja käsitteelliseen opiskeluarkeen (ja toki siihen, että näin lomallakin käytän paljon aikaa lukemiseen, keskustelemiseen ja ties millaiseen spekulointiin ja pohdiskeluun). On ihanan virkistävää ja erilaista kerrankin tehdä jotain käsillä kosketeltavaa, jonka olen luonut alusta asti ihan itse - vaikka lopputulos jäisikin kauas omista ihanteistani.

Elämässäni on ollut kausia, jolloin en osannut kunnolla nauttia maalaamisesta tai piirtämisestä liiallisen itsekritiikin takia. Varsinkin taidekouluaikoina oli kuumottavaa aina työskennellä samassa tilassa kavereiden kanssa, joista monet olivat mielestäni selkeästi itseäni lahjakaampia ja taiteellisempia. Kukaan ei koskaan mollannut tuotoksiani, mutta oma epävarmuus sai toisinaan piilottelemaan, häpeämään ja sensuroimaankin niitä. Toisaalta vuosien taidekouluharrastus sai aikaan sen, että pystyin kyllä näyttämään töitäni muille jopa silloin, kun itsekritiikki vaivasi, ja toisilta saatu kannustava palaute lämmitti mieltä toisinaan, vaikka sisimmässäni ajattelinkin aina olevani vähemmän luova kuin taiteelliset ystäväni. Sittemmin olen yrittänyt pyristellä irti siitä ajatuksesta, että kaikkien pitäisi olla Taiteilijoita isolla T:llä voidakseen nauttia taiteen tekemisestä. Jokaisella on oikeus toteuttaa itseään kuvataiteen avulla kokemuksesta ja taidoista riippumatta. Itse asiassa joskus jopa luulen, että taiteilu voisi kolahtaa erityisen vahvasti niihin, joille se on aivan uusi aluevaltaus - kunhan ei vaadi itseltään liikoja vaan muistaa sen, että taitojen kehittyminen vaatii aina harjoitusta. Ja toisaalta ei ole mikään pakko edes kehittyä! Tietysti on motivoivaa ja miellyttävää huomata oppineensa jotain uutta, mutta uskoisin, että maalaaminen tai muu taiteilu voi tuntua hyvinkin nautinnolliselta puuhalta, vaikka sitä tekisi ilman minkäänlaisia tavoitteita. Tai ehkä se juuri silloin onkin rentouttavinta, jos onnistuu välttymään ylimääräisiltä paineita ja perfektionismilta :)


Yksi maalaamisen parhaista puolista on minusta ehdottomasti se, että se kiinnittää tiukasti nykyhetkeen ja ylipäätään siihen, mikä milläkin hetkellä on olennaista. Vaikka päässäni yleensä risteilee ajatuksia vähän joka lähtöön, maalatessa onnistun ainakin lyhyitä aikoja olemaan ajattelematta yhtään mitään. Nykyään maalaan toisinaan mielelläni jopa aivan hiljaisessa huoneessa, ilman minkäänlaista taustamusiikkia, eikä se tunnu lainkaan ankealta vaan lähinnä rauhoittavalta.

Löytyykö lukijoiden joukosta kuvataidetyyppejä? 

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Kirjoittamisen vaikeudesta

Viime viikkoina olen kärsinyt aikamoisesta inspiraation ja itseluottamuksen puutteesta kirjoittamisen suhteen. Tekisi mieli päivittää blogia ja kirjoitella vähän sitä sun tätä muutakin, mutta edes päiväkirjan kirjoittaminen ei meinaa onnistua, kun ajattelen kaiken liian monimutkaisesti - ja aina sen kautta, mitä minulle täysin vieras lukija ajattelisi tekstistä. Jotkut bloggaajat väittävät kirjoittavansa lähinnä itselleen, mutta enpä usko, että kukaan ei voisi olla ajattelematta sitä, millaisia ajatuksia teksti muissa herättää. Täysin itselleen voi kirjoittaa korkeintaan päiväkirjaa tai pöytälaatikkorunoja - tosin niidenkin kohdalla luulen, että monella kirjoittajalla on mielessään jokin kuvitteellinen lukija, vaikka hän ei koskaan aikoisikaan näyttää tekstejä kenellekään. Itse kirjoitin nuorempana vuosikaudet päiväkirjaa lähes päivittäin ja silloin luulen osanneeni kirjoittaa tajunnanvirtamaisempaa tekstiä (ainakin kirjoittaminen tuntui sensuroimattomalta vuodatukselta ihan eri tavalla kuin nykyään). Viime vuosina päiväkirjan raapustaminen on kuitenkin jäänyt niin satunnaiseksi, että kirjoittamalla ajattelemisen taitokin tuntuu surkastuneen. Se on surullista, sillä edelleen olen sitä mieltä, että kirjoittaminen on yksi parhaista tavoista jäsentää ja käsitellä omia ajatuksia ja tunteita.

Bloggaaminen on alkanut herättää yhä enemmän ristiriitaisia fiiliksiä. Onko minulla todella jotain niin tärkeää tai varsinkaan omalaatuista sanottavaa, että joku muu ei osaisi sitä paremmin sanoa? Useimmiten epäilen, sillä vaikka rakastan kirjoittamista ja ajatusteni jakamista tuttujen ja tuntemattomien kanssa, törmään silti jatkuvasti teksteihin, joissa joku toinen on onnistunut pukemaan täydellisesti sanoiksi juuri sen ajatuksen, jota itsekin olen päässäni pyöritellyt. Toisaalta täysin uniikkia ajatusta tai ideaa taitaa olla mahdotonta keksiä, pyöritetäänhän kirjallisuudessakin vuosisadasta toiseen samoja teemoja hieman eri muodoissa. Taitaa siis olla aika kohtuutonta vaatia itseltään (tai muiltakaan) mitään aivan uutta ja ihmeellistä - mutta siitä huolimatta oma räpeltäminen tuntuu usein aika merkityksettömältä kaikkien niiden ajatusten rinnalla, mitä joka puolelta varsinkin nyt someaikakautena tulvii.



Tuntuu aika surkealta tunnustaa tätä, mutta tällä hetkellä tuntuu, että kirjoittamisen nautinto on ollut pitkään jokseenkin hukassa. Osaan kyllä muotoilla ajatukseni tekstiksi siinä missä ennenkin, mutta jostain syystä en saa kirjoittamisesta samanlaisia kiksejä kuin vielä muutamia vuosia sitten. Joskus kirjoittaminen tuntuu jopa suorastaan ajanhukalta (tiedän, ei se sitä ole, mutta siltä vain joskus tuntuu) verrattuna siihen, että saman ajan voisi käyttää vaikkapa uusien kokemusten hankkimiseen tai jännittävien asioiden opiskeluun. Niinpä olen tänä kesänä keskittynyt aivan muihin asioihin kuin kirjoittamiseen - mutta inspiraation puutteesta huolimatta olen kaivannut kirjoittamista, ja ennen kaikkea sen aikaansaamaa tunnetta ajatusten selkeydestä. Jotenkinhan ajatukset täytyisi saada päästä ulos, ja ehkä päiväkirjaa kirjoittamalla voisi säästää perhettä ja ystäviäkin jatkuvalta kälkätykseltä ja vatvonnalta... Viime aikoina olen taltioinut kauniita hetkiä mieluummin valokuvaamalla kuin kirjoittamalla, mutta vaikka kuvia ja visuaalista kauneutta rakastankin, ei se missään nimessä tuota samanlaista selkeyden ja pään tyhjentymisen kokemusta kuin kunnon kirjoitussessio vailla liian tiukkaa itsesensuuria.

Voisi varmaan kokeilla taas pitkästä aikaa sitä päiväkirjaa, ehkä se auttaisi kirjoittamisrutiinin palauttamisessa ja varsinkin hyvän flow'n löytämisessä. Pitäisiköhän kokeilla taas kerran niitä tajunnanvirtamaisia aamusivuja, kun olisi lomalla sopivasti aikaakin? Blogin kohtaloakin on tullut mietittyä paljon, ja pieni tauko on ollut todellakin tarpeen, mutta luultavasti en kuitenkaan malta ainakaan vielä sulkea suutani täällä kokonaan. Sanottavaa sentään tuntuu riittävän, vaikka se ei aina niin huikean omalaatuista olisikaan - mutta harvoinpa se on muillakaan, edes suosituimmilla bloggaajilla :)

Millaisia kriisejä teillä on ollut kirjoittamisen suhteen? Miten olette selvinneet niistä?