tiistai 16. joulukuuta 2014

Pieni vuosikatsaus ja joululomatunnelmia

Tänään alkoi kauan odotettu joululoma, joka kyllä tulee tarpeeseen - tosin niinhän ne lomat aina tulevat, sillä kukapa ei kaipaisi vaihtelua, parhaimmillaan jopa maisemanvaihdosta, ja tietysti rentoutumista ja virkistäytymistä arjen keskelle. Minulle joulun aika on yleensä tarkoittanut ihan rehellistä velttoilua: herkuttelua, kirjojen lukemista, elokuvien katsomista, perheen kanssa höpöttelyä ja hauskanpitoa sekä vanhojen ystävien ja sukulaisten tapaamista. Meidän perheessä joulua on aina vietetty pitkän kaavan mukaan, joten en ole koskaan oikein ymmärtänyt niitä, joiden mielestä heti tapaninpäivän tai viimeistään uuden vuoden jälkeen palataan arkeen ja unohdetaan kaikki jouluun liittyvä. Okei, saattaahan siihen jouluun kyllästyäkin, jos fiilistelyt on aloittanut jo pari kuukautta etukäteen, mutta itse olen sen verran innokas jouluihminen, että omalla kohdallani ei ole kyllästymistä ainakaan koskaan aiemmin näkynyt - paitsi ehkä se velttoilu alkoi vähän kyllästyttää pari vuotta sitten, kun vietin yli kuukauden mittaista joululomaa :D Nyt lomaa on tiedossa kolme viikkoa, joka lienee juuri sopivasti: ehtii taatusti rentoutua kunnolla mutta myös orientoitua uuden vuoden alkuun ja sen tuomiin haasteisiin.

Joululoma ja vuodenvaihde ovat varmasti monille sellaista aikaa, jolloin muistellaan kulunutta vuotta ja toisaalta suunnataan katsetta tulevaan. Itse en ole koskaan varsinaisesti tehnyt uudenvuodenlupauksia, mutta muutamien viime vuosien ajan olen aina vuoden vaihtuessa miettinyt, mitä odotan ja toivon tulevalta vuodelta. Ja ilokseni voin todeta, että vuoden 2014 toiveet ovat aika lailla täyttyneet! En lähde avaamaan niitä sen tarkemmin, osa on liian henkilökohtaisia näin julkisesti jaettaviksi, mutta kokonaisuudessaan tämä vuosi on suorastaan ylittänyt odotukseni. Viime joulu meni minun osaltani aika alakuloisissa tunnelmissa, ja silloin tuntui jopa hieman epärealistiselta toivoa tulevalta vuodelta juuri muuta kuin sitä, että omat fiilikset nousisivat sieltä murheen alhoista. En halua sanoa, että asioilla on tapana järjestyä, sillä eivät ne usein aivan itsestään järjesty, vaan muutosten eteen täytyy pääsääntöisesti tehdä jotain. Joskus kyse on ajatusmallien tai suhtautumistapojen muutoksista, joskus konkreettisista elämäntapojen muutoksista, mutta muutosta on turha odottaa yhtäkkiä ilman mitään yritystä tapahtuvaksi. 



No, muutoksia on ainakin meikäläisen pään sisällä tapahtunut, mutta on tänä vuonna myös ihan konkreettisesti tapahtunut paljon hienoja juttuja: olen tutustunut moneen mahtavaan ihmiseen ja saanut muutaman oikean uuden ystävänkin, aloittanut mielenkiintoisessa vapaaehtoistyössä nuorten parissa ja hankkinut ryhmänohjauskokemusta ikäihmisten parissa harjoittelun merkeissä, tehnyt pari mieleenpainuvaa kesälomareissua, ollut monessa huikeassa konsertissa, viettänyt yhden parhaista ja rentouttavimmista kesälomista ikinä, aloittanut uudelleen vähän unohtuneen joogaharrastuksen, jatkanut innoissani kuntosali- ja balettiharrastusten parissa, saanut ensikosketuksen tutkimustyöhön ensin kanditutkielman ja nyt gradun merkeissä, tutustunut useampaankin eri kulttuuriin ja kehittänyt kielitaitoani ulkomaalaisten kavereiden ansiosta, oppinut huikean paljon uutta ja mielenkiintoista asiaa opinnoissa ja niiden ulkopuolella… Ai niin, ja myös valmistuin tosiaan psykologian kandiksi, mitä voi toki pitää jonkinlaisena saavutuksena, vaikka minun onkin vaikea nähdä sitä minään muuna kuin välietappina matkalla kohti maisterin papereita. Oikeastaan tuota listaa olisi voinut jatkaa vielä ties kuinka pitkään, sillä vaikka tähän vuoteen on mahtunut paljon myös alakuloisia mietteitä ja tulevaisuusahdistusta, päällimmäinen fiilis on huikea kiitollisuus kaikesta tapahtuneesta ja ennen kaikkea ihmisistä, jotka ovat sulostuttaneet elämääni tämän vuoden aikana (ja myös te lukijat kuulutte siihen joukkoon, on luonnollisesti ihanaa saada palautetta ja kuulla mietteitänne!). 

Joululomasuunnitelmani ovat taas kerran yksinkertaiset: matkustan huomenna perheeni luokse Ouluun, missä on luvassa laatuaikaa perheen ja pohjoisessa asuvien ystävien kanssa. Ja tietysti niitä kirjoja, leffoja, musiikkia, herkkuja ja yleistä fiilistelyä. Rakastan joulua lähinnä rennon tunnelman ja yhdessäolon ansiosta, ja pidän hirmuisesti siitä, miten kaikki tuntuu pysähtyvän joulunpyhien ajaksi. Monena jouluaattona olen tehnyt pienen kävelykierroksen kaupungilla kauppojen sulkeutumisen jälkeen, ja siinä tyhjyydessä ja hiljaisuudessa on jotain melkein maagista. En syö perinteisiä jouluruokia (paitsi riisipuuroa, nam!), mutta muuten joulun aikaan tulee herkuteltua tavallistakin enemmän - ja ehdottomasti hyvällä omallatunnolla! Minulla ei ole mitään aikomusta ryhtyä millekään kuntokuurille tai dieetille tammikuun koittaessa, ainoastaan jatkaa tutulla, hyväksi havaitulla linjalla elämäntapojen suhteen. Myös lahjahössötys on makuuni hieman pinnallista ja aiheuttaa monille aivan turhaa stressiä. Toki meilläkin annetaan ja saadaan joululahjoja, ja ne ovat mielestäni tärkeä osa joulua, mutta laatu ja ajatus ovat ehdottomasti määrää tärkeämpiä, eivätkä lahjat missään nimessä ole se tärkein juttu joulussa. Tärkeintä on se tunnelma, jota on aika mahdotonta sanoin kuvailla, ja varmasti se on jokaiselle hieman erilainen, mutta toivottavasti tekin pääsette siihen kiinni! :) Itse olen jo ennen loman alkua herätellyt joulufiiliksiä käymällä parissa joulukonsertissa ja kauneimpia joululauluja laulamassa, litkimällä glögiä hyvässä seurassa ja yksinkin, kuuntelemalla suosikkijoululaulujani ja jutustelemalla toisten jouluihmisten kanssa erilaisista jouluperinteistä ja muistoista. Kotikotona on lisäksi luvassa vielä paljon asuntomme koristelua ja ehkä vähän jotain kokkailua tai leipomistakin, mutta minkään sortin hössötykseen tai stressaamiseen en tänäkään jouluna aio lähteä mukaan. Toivottavasti tekin säästätte itseänne siltä, sillä eiköhän me kaikki olla loppujen lopuksi sitä mieltä, että joulussa parasta on yhdessäolo, leppoisa tunnelma ja mahdollisuus irrottautua normaalista elämästä edes muutamaksi päiväksi :) 


Mitä teille on jäänyt käteen tästä vuodesta? Millaisia mietteitä joulu herättää? 

perjantai 12. joulukuuta 2014

Metsäterapiaa

Luin eilen kiinnostavan jutun siitä, miten luonnossa liikkumista voidaan käytännössä hyödyntää mielenterveystyössä. Viime aikoina luonnon hyvinvointivaikutuksia koskevat uutiset ja kirjoitukset ovat pompanneet silmiini tavallista helpommin, sillä kirjoitan parhaillaan gradua kyseisestä aiheesta, joka onkin osoittautunut jopa mielenkiintoisemmaksi kuin odotinkaan. En itse ole varsinaisesti mikään luontoihminen: olen kasvanut ja elänyt koko elämäni kaupungissa, ja luontokokemukseni rajoittuvat kaupunkiluonnon ohella mökkeilyyn ja satunnaisiin metsäretkeilyihin sen yhteydessä. Viime aikoina monissa keskusteluissa ystävieni ja tuttavieni kanssa on kuitenkin noussut esille se, miten tärkeä ja rakas asia luonto monille on, miten monet ammentavat sieltä elämäänsä hiljaisuutta, rauhaa, virkeyttä ja elinvoimaa, ja kun nämä käytännön kokemukset yhdistetään kaikkeen siihen, mitä olen aiheesta lukenut viime kuukausien aikana, ei kerta kaikkiaan auta muu kuin myöntää, että jotain erityistä siinä luonnossa taitaa olla.

Tuossa linkittämässäni jutussa mm. masentuneiden ja ahdistuneisuushäiriöistä kärsivien nuorten kanssa pitkään työskennellyt ammattilainen kertoo luonnossa liikkumisen tukeneen nuorten kuntoutumista. Kuulemma jo neljällä puolen vuoden aikana toteutetulla luontopäivällä on saatu aikaan merkittäviä tuloksia, mikä suoraan sanottuna kuulostaa aika uskomattomalta - voisi nimittäin kuvitella, että ainakin pysyvien myönteisten vaikutusten aikaansaamiseksi luonnossa pitäisi viettää vähän enemmän aikaa. Toisaalta tuossa tapauksessa ei tietenkään ole kyse ainoastaan luontoympäristön vaikutuksista, sillä jos metsään mennään porukalla liikkumaan, osa hyvinvoinnin kohentumisesta voidaan todennäköisesti liittää sosiaaliseen kanssakäymiseen, yhteenkuuluvuuden vaalimiseen ja liikunnan terveyshyötyihin. Kuitenkin niin tutkimusten kuin kokemustenkin puitteissa näyttää aivan selvältä, että vuorovaikutus luonnon kanssa edistää hyvinvointiamme tavalla, jota ei voida kokonaan selittää muilla tekijöillä: joissakin tutkimuksissa on esimerkiksi todettu, että liikunnan harrastaminen luontoympäristössä vahvistaa liikunnan myönteisiä vaikutuksia kehon ja mielen terveyteen. Samoin on osoitettu, että ulkoiluseuran määrällä ei välttämättä ole vaikutusta siihen, miten virkistäväksi luonnossa liikkuminen koetaan.

Meikäläisen mieli lepää parhaiten metsän sijaan meren rannalla.


Moni on varmasti kuullutkin luonnon moninaisista positiivisista vaikutuksista, jotka aika ajoin ovat mediassa esillä. Joidenkin juttujen (ja okei, vähän myös tutkimuksenkin) perusteella luonto vaikuttaa suorastaan jonkinlaiselta ihmelääkkeeltä: luontoympäristö esimerkiksi parhaimmillaan edistää fyysisestä ja psyykkisestä stressistä palautumista, parantaa mielialaa, madaltaa verenpainetta, vähentää päänsärkyjä ja muita terveysoireita, parantaa elämäntyytyväisyyttä ja koettua elinvoimaisuutta ja energisyyttä, parantaa vastustuskykyä, edistää työstä irtaantumista vapaa-ajalla ja tarkkaavaisuuden ylläpidon aiheuttamasta henkisestä kuormituksesta palautumista. Ja tähän kunnon markkinamies tai -nainen vielä hihkaisisi päälle, että eikä siinä vielä kaikki - tutkimusten perusteella vaikuttaisi nimittäin siltä, että varsinaisen luonnossa liikkumisen lisäksi jopa luontokuvilla, ikkunanäkymillä ja huonekasveilla olisi monia myönteisiä vaikutuksia hyvinvointiin. Asiassa on toki se pieni mutta, että aiheesta on tehty hyvin vähän pitkän aikavälin tutkimusta, joten syy-seuraussuhteiden todistaminen on toistaiseksi ongelmallista.

Miksi luontoympäristö sitten vaikuttaa ihmiseen niin kuin vaikuttaa? Vastauksia ja näkökulmia aiheeseen on monia, mutta valtaosa niistä kietoutuu pitkälti siihen, mihin hyvin moni muukin asia loppupeleissä aina palautuu: evoluutioon. Arkijärjelläkin tulee helposti ajateltua, että kasvillisuutta ja vesistöjä pursuileva luonto on ihmiselle lajikehityksen myötä luontaisempi paikka kuin kaupunkiympäristö. Ihmislajin historiassa kaupungistumisen aikakausi on ollut niin lyhyt, että on helppo olettaa, että aivomme ja kehomme ovat kehittyneet sopeutumaan nimenomaan luontoympäristöön. Evolutiivisissa selityksissä on tietysti aina se ongelma, että niitä on oikeastaan aika lailla mahdotonta todistaa oikeiksi tai vääriksi, joten ne herättävät väkisinkin myös paljon kritiikkiä. Oli syy missä tahansa, se näyttäisi joka tapauksessa olevan totta, että luonto vaikuttaa meihin positiivisesti - mikä muuten näkyy jo siinä, miten moni meistä hakeutuu vapaa-ajallaan erilaisten luontoharrastusten pariin. "Tavallinen ihminen" (kuka hän sitten onkaan) ei useinkaan tarvitse tieteellistä todistusaineistoa puuhiaan perustelemaan; hänelle riittää omakohtainen kokemus siitä, mikä käytännössä toimii. Ja mikä yhdellä toimii, ei välttämättä toimi toisella - jotkut selvästi ovat toisia enemmän luontosuuntautuneita, ja todennäköisesti juuri heillä luonnossa oleilun myönteiset vaikutukset ovat voimakkaimpia. Tutkimustuloksissa on useimmiten kyse todennäköisyyksistä, kokonaiskuvasta, ei yksittäisten ihmisten toimintatavoista, joten aina löytyy myös poikkeuksia (eli meitä luonnosta vieraantuneita kaupunkilaisia, joille metsä on enemmän pelottava kuin rauhoittava paikka).

Millainen suhde teillä on luontoon? Olisi kiinnostavaa kuulla ajatuksianne! :)


keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Päivän miete

Törmäsin jokin aika sitten Pinterestissä niin kivaan ja mielestäni myös tärkeitä oivalluksia sisältävään mietelauseeseen, että päätin jakaa sen täälläkin:



Mitä teille tuosta tulee mieleen? Omalla kohdallani ensimmäinen mielikuva oli se, että ilon ja inspiraation voi ainakin yrittää istuttaa itseensä silloinkin, kun se tuntuu olevan täysin tavoittamattomissa. Väkisin hymyileminen tai nauraminenkin huijaa aivot luulemaan, että olet "oikeasti" iloinen, ja parhaimmillaan lopputuloksena on aivan aito hymy. Samoin itsevarmuus kohentuu, jos ihminen vain yksinkertaisesti (okei, käytännössä se ei välttämättä käy kovinkaan helposti) alkaa toimia itsevarman ihmisen tavoin, ihan kehon asennosta alkaen. En todellakaan usko siihen, että positiivisuus jotenkin maagisesti vetäisi hyviä asioita puoleensa, mutta kuitenkin omat tunteemme ja mielenliikkeemme ohjaavat sitä, mitä ympäristöstä havaitsemme, mikä puolestaan herättää uusia tunteita. Ilon kultivoiminen itsessä ei välttämättä tarkoita vaikeiden tunteiden pakenemista vaan mielestäni enemmän sitä, että onnistuu vaikeuksienkin keskellä huomaamaan myös kaiken sen kauniin ja kiinnostavan, mitä ympäristössä, muissa ihmisissä ja myös itsessä on.

Toisaalta lause tuo mieleeni myös ajatuksen hyväksymisen mahdollisuudesta. Mitä jos ottaisinkin uteliaana ja avoimin mielin vastaan kaiken, mitä elämä tielleni heittää? Kielteisinä koetut tunteet, kuten viha, suru, pettymys ja ahdistus saavat yleensä aikaan sen, että päässämme pyörii vähän kaikenlaista ikävää - tapahtuneita tosiasioitakin, mutta ennen kaikkea niiden (yli)tulkintoja ja tulevaisuuden kauhukuvia. Jotkut pitävät ne sisällään ja antavat niiden paisua entisestään, toiset taas purkavat tunteensa ei-niin-rakentavilla tavoilla (muutamina esimerkkeinä fyysinen ja psyykkinen väkivalta, itsensä tai muiden syytteleminen sekä jatkuva valittaminen). On kuitenkin olemassa myös se vaihtoehto, että annamme tuntee tulla (ja mennä, kun sen aika on), emme tukahduta sitä vaan koemme sen, ja jatkamme elämäämme sillä tavalla, kun se juuri tässä tilanteessa on mahdollista ja mielekästä. Pakkopositiivisuus tuottaa usein vain lisää pahaa mieltä, sillä siihen kietoutuu helposti myös huono omatunto ja syyllisyys siitä, ettei syystä tai toisesta pysty olemaan sellainen, kuin ihmisen muka kuuluisi nykypäivänä olla.

Ja niin, laulujakin on niin monenlaisia, kaikki laulamisen arvoisia. Surullisiakin, mutta juuri nehän toisinaan ovat kauniimpia - niitä, jotka koskettavat kuulijoita syvimmältä. Ja itse asiassa mitä tässä tarvitsee tulkintoja kaivella, kun tuon aforismin voi lukea myös konkreettisena kehoituksena avata suu ja laulaa: onhan laulamisen monesti todettu rentouttavan, virkistävän ja tuottavan hyvää mieltä! ;)

lauantai 6. joulukuuta 2014

Maamme parhaat puolet

Paljon riittää puhetta siitä, mikä kaikki Suomessa mättää, mutta näin itsenäisyyspäivän kunniaksi ajattelin muistutella itseäni ja teitä hieman siitä, millaisia hyviä puolia maassamme ja kulttuurissamme (minun näkökulmastani) on. Aivan liian helposti nimittäin sorrun itsekin siihen, että kitisen, mikä kaikki on vialla tai ainakin muka jossain muualla paremmin... En ole viettänyt ulkomailla lomareissuja pidempiä aikoja, joten kovin kattavaa vertailua en pysty omien kokemusten pohjalta tietenkään tekemään, mutta tässäpä silti asioita, joita Suomessa arvostan:

- Aikataulut pitävät ja käytännön asiat toimivat ainakin yleensä kohtalaisen hyvin - kontrollifriikki kiittää. Sanokaa vain joustamattomaksi, mutta pidän siitä, että sovitusta pidetään kiinni.

- Kaunis, omalaatuinen kieli murteineen. Onhan se nyt vaan aika siistiä puhua äidinkielenä kieltä, joka on koko maailman mittakaavassa näin marginaalinen ja erilaisuudessaan vähän eksoottinenkin. Rakastan myös vieraiden kielten opiskelua, mutta suomi on silti syvimpien tunteideni ja sieluni kieli. 

- Luonto ja sen läsnäolo kaikkialla. En ole vielä löytänyt Suomesta paikkaa, jossa luonto ei olisi varsin lähellä. En ole metsäihminen läheskään samassa mittakaavassa kuin monet muut suomalaiset enkä esimerkiksi innostu hirveästi mökkeilystä, mutta kyllä täältä sentään aika paljon kauniita paikkoja löytyy. Ja mitä kaupunkiluontoon tulee: tätäkin kirjoittaessa istun kotonani Tampereen keskustan tuntumassa mutta näen ikkunasta suoraan järvelle. Arvostan.

- Vaihtuvat vuodenajat, yllätyksellinen sää ja se, miten omaa elämää on pakko sopeuttaa niihin. Jokaisessa vuodenajassa on oma kauneutensa, ja lisäksi vuodenaikojen sykli tuo elämään mukavasti sekä virkistävää vaihtelua että turvallista säännönmukaisuutta.

- Kesän valo. Vaikka sitä tähän aikaan vuodesta onkin vaikea muistaa.

- Melankolian ymmärtäminen ja jollain tapaa jopa arvostus. Iloakin tarvitaan, selvä se, mutta haikeutta, alakuloa ja synkkyyttäkään ei voi täysin torjua.

- Kyky sietää hiljaisuutta. Itselläni on tässä vielä paljon oppimista, mutta siinä on kyllä oma hienoutensa, että suomalaiset eivät koe tarvetta täyttä jokaista hiljaista hetkeä tyhjänpäiväisellä lätinällä. Olen kyllä sosiaalinen ja vaihtelevasti ulospäinsuuntautunut, mutta arvostan kuitenkin myös sitä, että ihmisten ilmoilla liikkuessa ei ole pakko koko ajan sosialisoitua. Toisaalta kaipaisin välillä enemmän yhteisöllisyyttä ja yhteyden tunnetta muihin ihmisiin, mutta se taitaa olla muusta kuin small talkista kiinni.

- Tasa-arvo. On siinä toki vielä paljon tekemistäkin, varmasti joka maassa on, mutta on se nyt vaan niinkin, että Suomessa ainakin sukupuolten välisellä tasa-arvolla on pitkät perinteet, ja nykyäänkin se on paremmalla tolalla kuin monessa muussa maassa. Toki ongelmiakin edelleen on, mutta uskon, että koko ajan ollaan menossa parempaa kohti :) (ja sitä paitsi, onhan meillä varsin sukupuolineutraali kieli ainakin!)

- Salmiakki ja ruisleipä. Jälkimmäistä en valitettavasti voi keliakian takia syödä, eikä salmiakkiakaan ole kyllä tullut pitkään aikaan maisteltua, mutta huikeaa nostalgia-arvoa näillä ainakin on!

- Kalevala, ja laajemminkin kiehtova kansanperinne sekä mytologia

Ja sokerina pohjalla tietysti suomalaiset taidesuosikkini näin ikävästi yhteen niputettuna: ainakin Aki Kaurismäki, Tove Jansson, Sibelius, Kaija Saariaho, Akseli Gallen-Kallela, Helene Schjerfbeck, Sofi Oksanen, Eino Leino ja kaikki muut, jotka luultavasti unohtuivat. Tosin Tuntematonta sotilasta en ole koskaan oikein osannut arvostaa, mikä lienee joidenkin mielestä osoitus siitä, että olen pohjimmiltani aika epäisänmaallinen :D


Leppoisaa ja iloista itsenäisyyspäivää kaikille! Mistä te pidätte Suomessa ja suomalaisuudessa?

perjantai 5. joulukuuta 2014

Kirjavinkki: Kaiken käsikirja

Lukaisin pari viikkoa sitten läpi tähtitietelijä Esko Valtaojan suorastaan röyhkeästi nimetyn Kaiken käsikirjan (ilmestynyt 2012). Olin lukenut aiemmin yhden hänen kirjoistaan ja nähnyt hänet useita kertoja puhumassa eri tilaisuuksissa, joten oikeastaan tiesin mitä odottaa. Valtaoja on mielestäni ihmisenäkin sikäli mielenkiintoinen tapaus, että välillä häntä tunnutaan pitävän jonkinlaisena yleisviisaana, jolta kysytään mielipidettä asiaan kuin asiaan - mikä tosin varmaan johtuu pitkälti siitä, että hän vaikuttaa onnistuneen tieteen popularisoinnissa varsin hyvin. Ja hommaahan siinä onkin, kun yrittää selittää avaruusfysiikkaa ja muuta vastaavaa meille tavallisille tallaajille.



Kaiken käsikirja tosin ei kerro pelkästään Valtaojan omasta erikoisalasta eli siitä tähtitieteestä vaan on takakansitekstin mukaan yritys tiivistää kaikki olennainen maailmasta, ihmisestä, aineesta ja hengestä pariinsataan sivuun. Eipä tällaista yritystä voi kuin hieman huvittuneesti ihailla. Kirjan alkupuoli käsittelee maailmankaikkeuden syntyä ja esihistoriaa, elämän ja ihmisen syntyä, loppupuolella mukaan tulevat vielä historia, moraali, uskonto ja muut ihmismielen ja kulttuurin ilmentymät - joita tosin tarkastellaan pitkälti luonnontieteellisestä näkökulmasta, kuten arvata saattaa. Itse asiassa kirjan loppupuoli tuntuikin jossain määrin pintapuoliselta alkupuoleen verrattuna, ehkä juuri (sinänsä välttämättömän) näkökulman rajauksen takia. Tosin saattaapa tähän arvioon vaikuttaa sekin, että meikäläiselle ihmistieteet ovat huomattavasti tutumpia kuin eksaktit luonnontieteet, jotka tuntuvat vuoroin pitkästyttäviltä ja liian vaikeilta, vuoroin suorastaan mystisiltä. Kuitenkin pidin todella paljon siitä filosofisesta otteesta, jolla Valtaoja käsittelee myös luonnontieteisiin liittyviä teemoja. Teksti on tavallaan maanläheistä mutta kuitenkin ainakin jossain määrin eri näkökulmia huomioivaa, mikä minua lukijana ilahdutti. Kokonaisuutena kirja oli hyvin mukaansatempaava ja ajatuksia herättävä, ja luinkin sen parissa päivässä, mikä nykyään on minulle melko harvinaista (varsinkin romaaneja saatan lueskella montakin viikkoa, jos kyseessä ei ole mikään erityinen mestariteos).

Lukukokemuksen aiheuttamista fiiliksistä päällimmäiseksi jäi mukavan kutkuttava älyllinen innostus - ja hetkellinen halu oppia matematiikkaa ja fysiikkaa (jotka siis eivät koskaan koulussa olleet suosikkiaineitani...)! Yleensä luen lähinnä psykologiaa ja muita ihmis- tai kulttuuritieteitä käsittelevää tietokirjallisuutta, joten pieni näkökulman laajennus tuntui erittäin virkistävältä, ja suosittelen sitä lämpimästi myös teille. Yleiskommenttini aika moneen aiheeseen on, että "kaikki liittyy kaikkeen ja asioilla on aina monta puolta", ja tämän kirjan lukeminen vahvisti tätä ajattelutapaa - samoin kuin kokemusta siitä, että kyllä elämä vaan on niin ihmeellistä. Ajatuksia herättävää, älyllisesti inspiroivaa tekstiä on aina ilo lukea.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Mitä on henkinen hyvinvointi?

Hyvinvointipuheesta ei nykymaailmassa ole puutetta - välillä aihe tuntuu suorastaan niin loppuunkalutulta, ettei siitä löydy enää mitään uutta sanottavaa. Hyvinvointiblogeja syntyy kuin sieniä sateella vähän samaan tapaan kuin lifestyle- tai tyyliblogeja muutama vuosi sitten, ja ”kokonaisvaltainen hyvinvointi” tuntuu olevan myös naistenlehtien aihepiirinä yhtä suosittu kuin kauneushömpötykset. Kaikesta tästä puheesta huolimatta monesti tuntuu siltä, että hyvinvointi nähdään mediassa erittäin kapeasta näkökulmasta painottuen fyysiseen hyvinvointiin. Henkinen hyvinvointi, onnellisuus tai tasapaino kyllä mainitaan usein, samoin sosiaalisten suhteiden tärkeys, mutta niihin harvemmin kaivaudutaan kovin syvällisesti. Henkinen hyvinvointi nimittäin ei ole aivan yksinkertainen juttu - itse en ainakaan pysty millään määrittelemään sitä edes yhdellä lauseella, sillä se koostuu niin monista eri osatekijöistä. Ajattelin kuitenkin yrittää tällä kertaa hieman avata sitä, mitä kaikkea mielen hyvinvointiin esimerkiksi voi liittyä. 

Yksi henkisen hyvinvoinnin peruspilareista on luonnollisesti useimmille tuttu ja perinteinen käsitys mielenterveydestä. Se voidaan tietysti nähdä yksioikoisesti diagnosoitavissa olevien mielenterveyden häiriöiden puutteena, mutta laajemmin siihen voidaan liittää myös se, kuinka stressaantunut ihminen on, ja millaisia keinoja hänellä on tulla toimeen stressin kanssa. Lisäksi tunne-elämän tasapaino on mielenterveyden kannalta olennaista, ja emotionaalista hyvinvointia voidaan tarkastella jo ihan siitä näkökulmasta, millaisessa tasapainossa positiiviset ja negatiiviset tunteet ihmisellä ovat. Kuitenkaan hyvinvointi ei ole pelkkää pahoinvoinnin ja ongelmien poissaoloa vaan pikemminkin kukoistusta, johon oletettavasti tarvitaan muutakin kuin pelkkiä positiivisia tunteita (ja sitä paitsi, eiväthän nekään tyhjästä tule) ja tyytyväisyyttä omaan elämään. Kukoistaakseen ihminen tarvitsee nimittäin myös merkityksellisyyttä, kokemusta itsensä toteuttamisesta ja omien arvojen mukaan elämisestä. Yleisesti voidaan ajatella, että onnellinen ihminen on ihminen, joka kehittää itseään ja tekee itselleen mielekkäitä asioita, oppii uutta ja saa onnistumisen kokemuksia sekä kokee olevansa (ainakin riittävissä määrin) oman elämänsä herra. 

Monissa lähteissä yhdeksi henkisen hyvinvoinnin osatekijäksi nostetaan myös henkisyys, kokemus yhteydestä johonkin itseä tai ylipäätään ihmistä suurempaan. Uskonnollisten ihmisten on todettu olevan keskimäärin muita onnellisempia (hieman ikävä fakta meille ei-uskonnollisille, sillä eipä sitä noin vain voi päättää alkaa uskovaiseksi), mikä ei oikeastaan hirveästi yllätä: moni minunkin tuttavani kokee saavansa uskonnosta turvaa, varmuutta ja nimenomaan sitä mainittua merkityksellisyyttä. Maailmassa on aina asioita, joille ei noin vain löydy järjellistä selitystä, ja epävarmuudesta eroon pyrkiminen, vastausten löytäminen vaikuttaisi olevan ihmisille melko luontaista. Toisaalta henkisyyden ei ole pakko tarkoittaa uskonnollisuutta: itse ainakin miellän esimerkiksi luonnon tai taiteen äärellä herkistymisen hieman samankaltaiseksi ylevöittäväksi kokemukseksi (vaikka toki onkin vaikea verrata uskonnollisiin elämyksiin, kun en ole itse kokenut niitä). Tämä hyvinvoinnin puoli tunnutaan nykyään usein unohtavan, kun keskitytään vaalimaan kehon hyvinvointia ja siinä sivussa myös mielenterveyttä liikunnalla, ruokavaliolla ja muilla elämäntapavalinnoilla. 



Yksi tärkeä hyvinvoinnin osatekijä tai oikeastaan ihmisen psykologinen perustarve vaikuttaisi olevan myös yhteenkuuluvuuden tunne sekä tunne johonkin kuulumisesta. Tämä tarkoittaa toki esimerkiksi sitä, että ihminen on sosiaalinen eläin ja siksi yleensä onnellinen vain ollessaan yhteydessä muihin ihmisiin. Tietysti sosiaalisuudessa on yksilöllisiä eroja, mutta rohkenen väittää, että ihminen, jolla ei ole elämässään yhtäkään merkityksellistä ihmissuhdetta, ei todennäköisesti voi kovin hyvin. Toisaalta ihmisellä voi olla elämässään paljonkin erilaisia suhteita, mutta hän ei silti koe kuuluvansa oikeasti minnekään tai kenellekään - ja vaikka en ala tästä enempää avautumaan, voin kertoa, että tällaisesta erillisyyden tunteesta minulla on kokemusta. On helppoa ymmärtää, että yhteenkuuluvuus edistää hyvinvointia, mutta se, millaiset toimet tehokkaimmin edistäisivät yhteenkuuluvuuden tunnetta, onkin melko vaikea kysymys. 

Hyvinvoinnin voi totta kai nähdä myös laajemmin kuin yksilön tasolla, mutta vaikka ei edes lipsuttaisi puhumaan yhteisön tai yhteiskunnan hyvinvoinnista, on hyvä muistaa, että niin perinteen kuin tutkimustenkin mukaan toisten auttaminen tai ”yhteisen hyvän” eteen ponnistelu buustaa yksilön hyvinvointia kenties enemmän kuin mikään muu yksittäinen aktiviteetti. Minun on usein vaikeaa ymmärtää, miten monelle hyvinvointi ja sen edistäminen tarkoittaa lähinnä oman navan ympärillä pyörimistä. Totta kai omasta itsestään täytyy pitää huolta, mutta oikeastaan toisten auttaminen tavalla tai toisella on myös juuri sitä, nimittäin omasta hyvinvoinnista huolehtimista! Luonnollisesti ei ole hyvä hukata omaa itseään auttamiseen, uupua toisten kärsimyksen takia tai yliarvioida omia vaikuttamismahdollisuuksiaan (aina voi auttaa, mutta toisen ”parantaminen” on aivan toinen juttu), mutta pääpiirteissään auttamisella on todettu olevan niin paljon positiivisia vaikutuksia, että siihen kannattaa jokaisen panostaa itselle sopivalla tavalla :) 

Vaikka mielen hyvinvointi on hirveän moninainen asia, jota on mahdotonta kuvailla tyhjentävästi yhdessä blogikirjoituksessa (tuskin edes kokonaisessa kirjassa), tähän loppuun täytyy vielä mainita, mitä hyvinvointi mielestäni ei ole: henkinen hyvinvointi ei missään nimessä ole pelkkiä positiivisia tunteita, pelkkää jatkuvaa iloa, onnea ja innostusta. Toki hyvinvoiva ihminen kokee varmasti enemmän noita tunteita kuin oikein riutuva tyyppi, mutta jokaisen elämään mahtuu myös vastoinkäymisiä, stressiä ja epämiellyttäviä asioita - hyvinvoivalla ihmisellä on kuitenkin keinoja selvitä niistä ja ennen kaikkea oppia niistä uutta ja kasvaa niiden myötä. 



Millaisia ajatuksia teillä on hyvinvoinnista?

Joulunodotusta ja jokapaikanhöyläilyä

Viime viikkoina on tekemistä riittänyt - mikä tuli suoraan sanottuna pienenä yllätyksenä, sillä luentoja, harjoituksia tai muita aikataulutettuja koulujuttuja minulla ei ole ollut juuri lainkaan. Olen kuitenkin aika hyvä haalimaan itselleni puuhaa, sillä en kerta kaikkiaan osaa olla tekemättä mitään. Gradun kanssa toki aina riittää hommaa, ja päätinpä sitten alkaa lueskelemaan myös yhteen kirjatenttiin, jonka yritän saada mahdollisimman pian pois alta (vaikka voisin tehdä sen koska tahansa myöhemminkin, mutta mähän nyt olen vähän yli-innokas). Sen tosin olen taas todennut, että jostain syystä koulujutut sujuvat huomattavasti mukavammin, kun niitä vääntäytyy tekemään johonkin leppoisaan kahvilaan - mieluiten sellaiseen, josta näkee ulos kadulle, saa hyvää kahvia tai teetä ja gluteenittomia leivoksia (joo, on tullut muutama leivos syötyä tämänkin viikon aikana, mutta ei kaduta yhtään, olivat kuulkaa sen verran hyviä!). Tulen hyvin äkkiä hiukan mökkihöperöksi liiallisesta kotona oleilusta, joten ihmisten ilmoille meneminen tekee yleensä hyvää. 



Kaiken tekemisen keskellä olen myös ehtinyt ihastella marraskuista luontoa. Helsingissä oli viikko sitten aika talvista, mikä kyllä omalla tavallaan virkisti, mutta taidan silti olla vielä ihastuneempi tähän ankeaan harmauteen. Värittömyydessä on jotain ihanan pelkistynyttä ja yksinkertaista, sitä katsoessa mieli lepää aika tehokkaasti, kun visuaalinen ärsyketulva on niin paljon rajatumpaa kuin vaikkapa kesällä, kun aurinko häikäisee ja luonto on täynnä värejä (okei, rakastan kesää ja aurinkoa, mutta siihen on sen verran pitkä aika, että pakko keksiä hyviä puolia tästä tämänhetkisestä maisemastakin). 



Havahduin myös jokin aika sitten huomaamaan, että oho, ihan kohta on joulu! Tunnustan olevani aika innokaskin jouluihminen, mutta tänä vuonna on jostain syystä ollut harvinaisen vaikeaa asennoitua joulun tuloon - ehkä siksi, että koko syksy on hurahtanut niin nopeasti ohi, että edelleen tuntuu, että kesäkin oli ihan äskettäin. Eilen kävin kuitenkin muutaman ystäväni kanssa oikein tunnelmallisessa joulukonsertissa, ja tänään kävin myös pyörähtämässä hieman kaupungilla miettimässä, mitä ostaisin perheelle joululahjaksi (materialismi kyllästyttää, joten taidanpa päätyä taas syötäviin lahjoihin), ja nyt alkaa vihdoin tuntua siltä, että joulufiiliskin alkaa vähitellen kehittyä. Joulukalenterinkin sain vihdoin ostettua (aika viime tipassa tosin), sillä se kuuluu mielestäni todella olennaisesti joulunodotukseen. Suklaakalenterit eivät kaltaiselleni herkuttelijalle oikein sovi, sillä sen yhden pienen palan syömisestä tulee vain paha mieli - varsinkin, kun suurin osa kalenterisuklaista on niin huonoja, ehkä oikein tuhti tumma suklaa tai raakasuklaa sopisi paremmin, kun sitä ei kuitenkaan tee mieli paljon kerralla :D Tänäkin vuonna päädyin kuitenkin perinteiseen kuvakalenteriin, tosin pienempään postikorttikokoiseen versioon.

Mitäs teille kuuluu, joko on joulufiilistelyt käynnissä?