sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Erityisherkkä nuori

Tällä viikolla muistot omilta yläaste- ja lukioajoilta olivat harvinaisen pinnalla, kun huomasin, että oli jälleen penkkarien ja vanhojentanssien aika, ja monien (syystä) hehkuttamaa norjalaista nuortensarja Skamia tuli myös katsottua melko intensiivisesti. Erityisesti Skam on herättänyt minussa hieman haikeita (mutta toisaalta ehkä vähän helpottuneitakin) fiiliksiä: eipä nimittäin ollut oma teini-ikäni tuollaista, ei sinne päinkään. Aika lailla kaikillahan on varsinkin yläastevuosina vaikeaa ja rankkaa, mutta tietenkään kaikki teinitkään eivät ole samasta puusta veistettyjä, vaikka teini-iän jo aikoja sitten ohittaneille yleistäminen tuntuu olevan niin houkuttelevaa.

Herkkyyttä, ujoutta tai arkuutta on viime vuosina tullut pohdittua jos jonkinlaisista näkökulmista, joista monet ovat olleet esillä täällä blogissakin. Juuri nyt olen miettinyt paljon sitä, miten herkkyys ja arkuus vaikuttavat ihmiseen nuoruusiässä, jolloin eletään keskeistä muutosvaihetta, koetaan asioita ensimmäistä kertaa ja kaikki muutenkin tuntuu hirveän suurelta ja merkittävältä. Tunneherkkyys voi totta kai tehdä muutenkin myrskyisästä elämänvaiheesta "tavallista" hankalampaa (tiedättehän, inhoan yleistämistä ja asioiden määrittelyä normaaleiksi...), mutta toisaalta herkkä nuori saattaa myös arkailla uusien asioiden kokeilemista ja suojella itseään enemmän kuin olisi tarpeenkaan.

Itse olin teini-ikäisenä ennen kaikkea ujo, älyllisyyttä ja taiteellisuutta "pinnallisten" asioiden sijasta painottava ja luovuuteen arkitodellisuutta pakeneva tyttö. Joissain asioissa olin kai tyypillinen teini: mielipiteeni olivat vahvoja ja ehdottomia, äidin kanssa oli kränää, vanhempien kanssa liikkuminen kaupungilla nolotti ja halu samastua johonkin vertaisryhmään oli kova. Vielä aikuisiälläkin olen kuitenkin änkyröinyt hirveästi sitä vastaan, mitä kehityspsykologian oppikirjoissa kerrotaan nuoruusiästä: tiedättehän, "kavereista tulee tärkeämpiä kuin oma perhe, vapaa-aikaa vietetään isoissa porukoissa, joissa on sekä tyttöjä että poikia, muodostetaan ensimmäisiä seurustelusuhteita, kokeillaan päihteitä...". Totta kai tiedän, että nämä ovat vain yleistyksiä, mutta niitä lukiessa tulee silti joskus mietittyä, mikä itsessä on vikana, kun omat kokemukset eivät sovi tähän muottiin. 

Kuten tässä postauksessa kerroinkin, en ole koskaan kuulunut kaveriporukkaan. Teini-iässä minulla oli muutama hyvä kaveri, joita näin koulun ulkopuolellakin, mutta siitä huolimatta vietin suurimman osan vapaa-ajastani yksin tai vanhempieni kanssa. Olin krooninen haaveilija ja sivustaseuraaja:  salaa kadehdin rohkeita nuoria, jotka suvereenisti tutustuivat uusiin tyyppeihin, olivat aloitteellisia ihastustensa suhteen ja hengailivat koulun käytävillä isoissa porukoissa, mutta itse en varmaan koko yläasteen aikana oma-aloitteisesti puhunut yhdellekään uudelle ihmiselle. Haaveilin läheisistä ystävistä ja varovaisesti poikaystävästäkin (tosin vakavia ihastuksia minulla ei kuitenkaan koskaan oikein ollut), mutta olin liian arka ja pelokas ottamaan askeltakaan unelmieni suuntaan. Oli - ja on - helpompaa seurata sivusta kuin heittäytyä, paljastaa aidosti muille kuka on ja mitä toivoo. 

Omien havaintojeni mukaan monet herkät nuoret uppoutuvat mielellään mielikuvitusmaailmoihin, kuten tarinoihin, taiteeseen, musiikkiin tai vähintäänkin filosofisiin pohdintoihin. Minulle kaikki nämä olivat suorastaan elinehto yläaste- ja lukioaikoina. Määritin itseäni ennen kaikkea "sivistyneisyyteni", taideharrastusteni, musiikki- ja kirjamakuni kautta - ja tarinoiden kautta pääsin kokemaan voimakkaita elämyksiä ja sellaisia asioita, joihin uskallukseni ei tosielämässä riittänyt. Tietenkään luovuuteen uppoutuminen ei ollut pelkästään todellisuuden pakoilua - se oli myös keino löytää samastumispintaa toisten vähänkään samankaltaisten kanssa, käsitellä omia pakahduttavia tunteita ja tuoda hiljaisella tavalla esiin tärkeältä tuntuvia ajatuksia. Itse asiassa monet parhaista muistoistani noilta ajoilta liittyvät nimenomaan silloin fanittamiini bändeihin ja rakastamiini tarinoihin. 

Tietysti muistot menneistä elämänvaiheista ovat aina värittyneitä, mutta näin jälki"viisaudella" koen, että minulle herkkyys oli teini-iässä ennen kaikkea arkuutena ilmenevä taakka  (joka tosin onneksi myöhemmin on tarjonnut myös paljon iloa elämään). Tietenkään ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa kokea ja elää nuoruuttaan, eikä jossittelusta, katumisesta tai menneiden perään haikailusta ole mitään hyötyä, mutta silti joskus toivon, että olisin ollut teininä rohkeampi. Harvoin olen kokenut itseäni yhtä ulkopuoliseksi kuin kuunnellessani ikätovereiden muistelua "kaikille tutuista" teinisekoiluista ja -ihastuksista, kun itse on seurannut niitä vain sivusta. 

Jos on ikäisekseen kokematon esimerkiksi ihmissuhteissa ja työelämässä, on hyvin helppoa kokea olevansa hidas tai viallinen ja elävänsä väärässä tahdissa muiden kanssa. Tietysti hieman eri tahtiin elämisessä ei ole mitään vikaa, eikä missään määritellä, mihin mennessä pitäisi vaikkapa seurustella ensimmäistä kertaa. Omasta kokemuksesta voin kuitenkin kertoa, että vaikka olisi (ainakin enimmäkseen) sinut itsensä kanssa, muiden suhtautuminen vaikkapa vähäisempään kokemukseen ihmissuhteissa vaihtelee laidasta laitaan. 

Aina, kun kohtaan herkän oloisia nuoria, jotka ovat arkoja, pelokkaita ja hukassa itsensä kanssa, minun tekisi mieli sanoa, että hekään eivät ole yksin eivätkä vääränlaisia - ja että se sama ominaisuus, joka voi hetkittäin tuntua kiroukselta, on hyvin hoidettuna myös kaunis lahja. Että jokaisella on oikeus olla oma itsensä, vaikka ei sopisi tiettyyn muottiin. Ketään en halua väkisin kannustaa tekemään jotain, mikä tuntuu liian ylivoimaiselta, mutta toisaalta en toivoisi herkälle nuorelle (tai aikuisellekaan!) mitään muuta niin paljon kuin rohkeutta avautua maailmalle, uusille upeille kokemuksille ja ihmisille. Onneksi rohkeuden, ilon, avoimuuden ja herkkyyden hyvien puolien vaaliminen ei kuitenkaan missään elämänvaiheessa ole liian myöhäistä.

Millaisia ajatuksia aihe herättää? Olisi mielenkiintoista kuulla myös kuulla teidän nuoruusmuistojanne :) 

maanantai 13. helmikuuta 2017

Aikuiset ystäväni - toiveet ja todellisuus

On taas ystävänpäivän aika - ja miten paljon pidänkään siitä, millaiseksi tuo päivä täällä Suomessa on muotoutunut! Ei sillä, että romanttisen rakkauden juhlistamisessakaan mitään vikaa olisi, mutta ihan yhtä lailla ilonpidon ja muistamisen arvoisia ovat myös kaverit, ystävät ja muut elämämme tärkeät tyypit. 

Tv-sarjat ja elokuvat esittelevät usein ihanteellista käsitystä ystäväporukasta, jonka jäsenet jakavat toistensa kanssa kaiken. Tällainen ystävistä koostuva perhe on kuitenkin vain yksi ideaali, ja meillä jokaisella on hieman omanlaisemme käsitys siitä, millaista ystävyyttä kaipaamme - ja luonnollisesti toiveet ystävyyden suhteen muuttuvat muun elämän mukana. Jotkut ovat ikionnellisia yhdestä sydänystävästä, toiset kaipaavat tiivistä ystäväpiiriä, jotkut sukkuloivat sujuvasti useamman eri kaveriporukan välillä, ja löytyypä niitäkin, jotka eivät kaipaa ystäviä perheen ja työtovereiden lisäksi. 



Olen usein kadehtinut ihmisiä, joilla on se oma pieni tai isompi porukkansa, jossa kaikki ovat ystäviä keskenään. Minulla sellaista ei nimittäin ole koskaan ollut, ei ainakaan peruskoulun jälkeen, ja lapsenahan kaveriporukassa oli jatkuvasti kaikenlaista eripuraa, nälvimistä, syrjimistä ja suosimista. Sen sijaan minulla on yksittäisiä ystäviä, joihin olen tutustunut vähän eri kuvioissa, ja joiden kanssa vietän yleensä aikaa kahden kesken. On muinaisia koulu- ja harrastuskavereita, opiskelukavereita kahdesta eri yliopistosta, ja nykyisin paljon myös sosiaalisen median kautta löytyneitä huipputyyppejä. Olen yrittänyt jonkin verran tutustuttaa ystäviäni toisiinsa, mutta se on melko haasteellista, kun heitä asuu niin monella eri paikkakunnalla. Lisäksi monen kiireisen ihmisen paikalle saaminen samaan aikaan on aikamoista tuuripeliä...

Viime vuosina olen kuitenkin vihdoin ymmärtänyt sen, että vaikka omat ystävyyssuhteet eivät juuri muistuttaisi viihteestä ja toisten elämistä omaksuttuja ihanteita, ne voivat silti olla hyviä ja omaan elämään sopivia. Kun tarkemmin asiaa ajattelen, en välttämättä edes kaipaa äärettömän tiivistä ystävyyttä - jaksan aina ihmetellä muun muassa sitä, että jotkut kuulemma ihan tosiaan viestittelevät ystäviensä kanssa päivittäin! Itse olen valitettavasti melko huono viestittelemään, ja kavereiden kanssa tulee vaihdettua kunnolla kuulumisia lähinnä silloin, kun oikeasti tavataan. Joskus kuluu viikkoja tai kuukausiakin ilman yhteydenpitoa, mutta parhaiden tyyppien kanssa se ei haittaa - nähdään silloin kun nähdään, mutta parhaimmillaan juttu jatkuu saumattomasti siitä, mihin se on edellisellä kerralla jäänyt.



Usein puhutaan, miten teini-iässä kaverit ovat tärkeintä ikinä, kun taas aikuistumisen myötä ystävyyteen panostamiselle ei riitäkään aikaa, energiaa tai välttämättä edes kiinnostusta. Itse voin kuitenkin iloisena sanoa, etten ole koskaan ollut yhtä tyytyväinen ystävyyssuhteisiini kuin olen juuri nyt, 25-vuotiaana: sen lisäksi, että olen edelleen hyvissä väleissä muutaman lapsuudenystäväni kanssa, olen myös löytänyt aikuisiällä monta uutta ihanaa ystävää ja kaveria. Tärkein muutos on kuitenkin se, että olen oppinut arvostamaan ystävyyssuhteitani sellaisina kuin ne ovat - tietenkään unohtamatta sitä, että ne vaativat myös huolenpitoa. 

Suurimman osan elämästäni olen ollut tyytymätön ystävyyssuhteisiini: olen tuntenut olevani  ulkopuolinen ja porukkaan sopimaton, olen peitellyt joitakin puolia itsestäni (haavoittuvuuden näyttäminen ystävyyssuhteissa on ollut todellinen haaste, ja on siinä vieläkin petrattavaa), haikaillut tiiviin ystäväporukan perään ja toivonut kuin taikaiskusta löytäväni sielunsisaren, parhaan ystävän, jota minulla ei koskaan ollut - kaikki tämä siitä huolimatta, että en ole koskaan ollut ystävätön hylkiö. Näin jälkikäteen ajateltuna tuntuu suorastaan epäreilulta, että olen niin ankarasti haikeillut jonkun muun perään sen sijaan, että olisin koittanut syventää suhteitani jo olemassa oleviin ystäviin.



Tasapainoilen vieläkin sen kanssa, millainen määrä ystävyyssuhteita on ylipäätään mahdollinen. Eräällä ystävälläni on parikin tiivistä kaveriporukkaa, ja hän on joskus sanonut, ettei oikeastaan välttämättä kaipaa uusia ystäviä, koska hänellä on niitä jo aivan sopivasti. Hieman kateeksi kävi, sillä itse olen, ehkä osin elämyshakuisuuden kaltaisista luonteenpiirteistä johtuen, ollut viime vuosina hyvinkin innokas tutustumaan uusiin ihmisiin - mikä helposti johtaa siihen, että pinnallisia tuttavia riittää mutta läheiset ystävät ovat vähissä (tai loistavat kokonaan poissaolollaan). Tiedetäänhän se, että ystävyys vaatii aikaa ja panostusta, eikä läheisiä ihmissuhteita vaan voi olla rajatonta määrää. Joskus täytyy muistaa panostaa määrän sijasta laatuun.

Olen joskus ihmetellyt sitä, ettei minulla aikuisiällä - tai oikeastaan edes peruskoulun jälkeen - ole ollut juurikaan erimielisyyksiä tai riitoja ystävieni kanssa (yhtä poikkeusta lukuunottamatta, ja hänenkin kanssaan olemme kyllä edelleen ystäviä). Ensin kuvittelin sen johtuvan siitä, että olemme kaikki aikuistuneet ja muuttuneet tasaisemmiksi ja järkevämmiksi, mutta jossain vaiheessa hoksasin, että kyse voi olla myös siitä, etten ole kenenkään ystäväni kanssa niin läheinen, että uskaltaisin kunnolla tuulettaa kielteisiä tunteita. Useinhan ne ihmiset, joita eniten rakastamme, myös ärsyttävät meitä toisinaan kaikista eniten, ja toisaalta luottamuksen myötä myös haastavista tunteista ja itse suhteen voinnista puhuminen helpottuu. Tulevaisuudessa haluaisin oppia puhumaan ystävilleni avoimemmin myös siitä, mitä heistä ajattelen ja mitä ystävyydeltä toivoisin - aivan liian harvoin nimittäin muistan edes aidosti kehua ystäviäni!

Toisinaan saatetaan ajatella, että ystävyys on helppoa - puolison ja perheenjäsenten kanssa puidaan milloin mitäkin erimielisyyksiä, kun taas kavereiden kanssa lähinnä pidetään hauskaa, vähän ehkä valitetaan siitä ärsyttävästä puolisosta ja parannetaan maailmaa puhumalla. Tietysti ystävyyssuhteet ovatkin luonteeltaan (yleensä) erilaisia kuin esimerkiksi parisuhde, mutta on niillä paljon yhteistäkin: läheisen ihmissuhteen kukoistaminen vaatii luottamusta, mahdollisuutta näyttää oma haavoittuvuus ja kestää vastaavasti toisen haavoittuvuuden ilmaukset, kykyä käsitellä ristiriitoja ja osoittaa toiselle, miten tärkeä ja rakas hän on.

Millaisia ajatuksia teillä on ystävyydestä? 

Ja tietysti ihanaa ystävänpäivää kaikille! :) 

perjantai 10. helmikuuta 2017

Entä jos "omaa juttua" ei tarvitsekaan löytää?

Ihanan Aamukahvilla-blogin Henriikka kirjoitti vastikään postauksen, jonka sanoma kolahti ja kovaa: entä jos onkin ihan okei, että kaikilla ei ole yhtä ainoaa intohimoa, johon keskittää koko energiansa?   Joka puolella kohkataan nykyisin unelmien ja intohimon tärkeydestä, ja itsekin olen moneen otteeseen kokenut aikamoisia paineita siitä, ettei minulla ole yhtä selkeää "omaa juttua". En ole koskaan ollut yhden intohimon nainen, vaikka olen kovasti yrittänyt. Ala-asteikäisenä olin vannoutunut heppatyttö, yläasteella ja lukiossa määrittelin itseäni taide- ja musiikkiharrastusten kautta, mutta kuitenkaan ole koskaan ollut mistään niin innoissani, että olisin halunnut antaa sille kaikkeni. Tutumpaa on valintojen tekemisen vaikeus ja ahdistus siitä, ettei ikinä ehdi oppia kaikkea, mihin haluaisi perehtyä. 

Muistan jo nuorena ihailleeni ja kadehtineeni kavereita, joilla oli jokin todella tärkeä ja rakas harrastus, jonka parissa he viettivät lähes kaikki iltansa ja joka oli erottamaton osa heidän identiteettiään. Myöhemmässä elämässä kateutta ovat herättäneet he, jotka ovat mutkattomasti löytäneet "ainoan oikean" opiskelualan tai superkiinnostavan työn. Se tuppaa kuitenkin unohtumaan, että loppujen lopuksi nämä yhden intohimon ihmiset taitavat olla tuttavapiirissäni vähemmistössä. On ihan normaalia kokeilla, yrittää ja erehtyä, innostua uusista jutuista, vaihtaa alaa tai harrastuksia, tehdä samaan aikaan monenlaisia asioita.



Kun itse olin lukiossa, minulla ei ollu juuri mitään käsitystä siitä, mitä haluaisin sitten joskus isona (tai edes seuraavien vuosien aikana) tehdä. En muista, että minulla olisi edes lapsena ollut kovinkaan selkeitä unelma-ammatteja - tai jos olikin, niin ne vaihtuivat melko tiuhaan. Lukion loputtua hain opiskelemaan vähän vaikka mitä kiinnostavaa. Silloin parhaalta vaihtoehdolta tuntui viestintä, mutta luultavasti olisin innostunut aivan yhtä lailla vaikkapa taidehistoriasta tai ranskan kielestä, jos olisin lähtenyt niitä opiskelemaan. Valitsin kuitenkin viestinnän (olin niin onnekas, että sain nimenomaan valita monesta vaihtoehdosta, joihin olisin päässyt), ja ne opinnothan jäivät kesken - kävin nimittäin innoissani hirveän määrän muita sekalaisia kursseja ja innostuin jälleen uusista jutuista enemmän, mikä lopulta johti siihen, että vaihdoin kokonaan alaa.

Ensimmäiset vuodet psykologian opintojen parissa sujuivat niin mukavasti, että hetken ajattelin, että tässä on nyt lopultakin se oma juttuni. Kurssit olivat kiinnostavia, opiskelukaverit mukavia ja keksin jostain uudeksi unelma-ammatikseni psykoterapeutin, vaikka en itse ollut koskaan sellaista tavannutkaan (tärkein motiivi siihen taisi olla se, että olin ja olen kiinnostunut ihmisten tarinoista - ja itse asiassa aika samasta syystä aiemmin halusin toimittajaksi). Muutaman vuoden ajan keskitin tarmoni ja aikani tiiviisti psykologiaan: koska minulla oli niin paljon aiempia opintoja, minun ei tarvinnut käydä juuri mitään muita kuin psykan kursseja, joten arkeni oli käytännössä pelkkää psykologiaa, ystäviä ja liikuntaharrastuksia. Laiminlöin muita kiinnostuksenkohteitani ja luovia harrastuksia, yritin kanavoida kaiken uteliaisuuteni yhteen aiheeseen, mikä ei pidemmän päälle kestänyt.



Yliopistosta valmistumisen jälkeen olen - jälleen kerran - potenut hirveää kriisiä sen suhteen, ettei minulla vieläkään ole yhtä omaa juttua, en tiedä millaiseen työhön parhaiten sopisin tai mihin haluaisin energiani suunnata. Opintojen loppumetreillä tuntui ankealta huomata, että useimmat muut odottivat innoissaan valmistumista ja työelämään siirtymistä, kun itse mietin sitä, olenko sittenkään oikeassa paikassa. Tuskin täysin väärässäkään - mutta kun ongelma vaikuttaisi olevan se, että niitä oikeita, sopivia paikkojakin voi olla useita! Eikä kaikkien oma juttu välttämättä edes löydy töistä, sehän voi olla vaikkapa harrastus tai esimerkiksi omasta perheestä ja lapsista huolehtiminen.

Onneksi asia on niin, että opinnot ja työkokemus eivät koskaan mene hukkaan, niin kuin ei mikään muukaan vuosien varrella hankittu kokemus. Yhden ainoan intohimon puuttuminen ei automaattisesti tee ihmisestä tylsää - itse asiassa monipuolisuus ja kaikkialle kurkotteleva uteliaisuus on minusta vähintään yhtä viehättävää ja kiinnostavaa kuin yhteen juttuun täysillä panostaminen. Tietty molemmissa on haasteensa (itse esimerkiksi kärsin usein päättämättömyydestä ja sitkeyden puutteesta). Siitä olen kuitenkin varma, että vaikka ei koskaan löytäisi yhtä "omaa juttua", voi silti elää hyvää, intohimoista, uteliasta ja erittäin mielekästä elämää. 

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Mitä luin viimeksi: Big Magic - Uskalla elää luovasti

Lukaisin äskettäin erään varsin viihdyttävän mutta myös ajatuksia herättävän kirjan luovuudesta. Big Magic - Uskalla elää luovasti on supersuositun Eat Pray Love -kirjan kirjoittajan Elizabeth Gilberin uutuus, jossa hän avaa omaa luomisprosessiaan ja tsemppaa lukijaa kohti tiellä luovempaa arkea ja taiteellisia tavoitteita. Suomenkielisen kirjan takakansitekstissä luvataan, että "hän puhuttelee elämänmuutoksen kynnyksellä olevaa ja tartuttaa intohimon lukijaansa". Se on aika paljon luvattu, eikä kirja saanut minussa aikaan mullistavia oivalluksia tai hillitöntä inspiraatiota, mutta silti se innosti (jälleen kerran) pohtimaan sitä, millainen rooli luovuudella omassa arjessani on - ja ennen kaikkea millainen haluaisin sen olevan.

Gilbertin ote ei suinkaan ole tieteellinen vaan kokemuksellinen, humoristisella tavalla mystinenkin: hän kirjoittaa reteästi luovuuden taiasta, aivan kuin luovuus tulisi jostain oman itsemme ulkopuolelta - tämähän ei omaan ajatusmaailmaani istu, ja tavallaan olisin kaivannut tekstin tueksi edes jonkinlaista tutkimustietoa luovasta prosessista, luovasta ajattelusta. Sitähän toki löytyy pilvin pimein muualta, ja tämän kirjan tarkoituksena selvästikin on motivoida ja innostaa, ei paukuttaa oppia lukijan päähän. Joihinkin tällainen luovuuden mystifiointi varmasti vetoaa, mutta itse taidan tarvita motivoitumiseen myös sitä faktatietoa.



Gilbert kirjoittaa vahvasti taiteiljan, kirjoittajan, näkökulmasta, ja lähes yksinomaan taiteellisesta luovuudesta. Luovuus on totta kai paljon laajempi ilmiö, josta on hyötyä hyvin monenlaisissa töissä, tehtävissä ja harrastuksissa - tarvitaanhan sitä esimerkiksi tieteenkin tekemisessä, ja tällaiset luovuuden ilmenemismuodot kirjassa jätetään huomiotta. Sen sijaan taiteen tekemisestä ja siihen liittyvistä tunteista ja epävarmuuksista Gilbert kirjoittaa oikein kivasti. 

Yksi kirjan teeseistä on se, että luovuus on keskeinen osa ihmisyyttä, ja luovuuden potentiaali asuu meissä jokaisessa. Ajatus on kaunis, mutta en ole varma, uskonko siihen täysin: varmasti jokainen voi kehittää luovuuttaan, mutta silti luulisin, että siinä potentiaalisen määrässä on myös eroja. Tosin luovuutta voidaan varmasti määritellä vähän eri tavoilla ja erilaisilla painotuksilla, ja tässä kirjassa painotus ei liene sama kuin psykologian oppikirjoissa. Gilbert kannustaa lukijaa matalan kynnyksen luovuuteen: luovaan tekemiseen ei tarvita lupaa, jokainen voi toteuttaa sitä omassa elämässään omalla tavallaan - eikä sen todellakaan tarvitse olla ammatti! Kirjassa ei rohkaista ketään jättämään kaikkea ja heittäytymään vapaaksi taiteilijaksi vaan pikemminkin tutkiskelemaan, mikä itseä voisi kiinnostaa ja mitä itse voisi saada luovasta tekemisestä. 

Rohkeus, sinnikkyys, uteliaisuus, luottamus - siinä muutama perusjuttu, jotka Gilbertin ja epäilemättä monen muunkin mukaan ovat tärkeitä luovuuden harjoittamisessa. Olen erittäin samaa mieltä!  Pidän erityisesti siitä, miten kirjassa nostetaan uteliaisuus intohimon yläpuolelle: Gilbertin mukaan se on "luovan elämän tie ja totuus". Nämä luovuuden periaatteet sopivat mielestäni mainiosti myös muuhun kuin taiteelliseen luovuuteen. Luovuus on asioiden yhdistelyä uudella tavalla, erilaisten näkökulmien, ratkaisujen ja kysymysten keksimistä, ja ilman uteliaisuutta ei kukaan sellaiseen ryhdy.

Gilbert kannustaa leikkisään, kokeilevaan ja kujeilevaan luovuuteen, olemaan marttyyrin sijasta veijari.  Tämä ajatus vetoaa minuunkin, sillä kärsivän taiteilijan myytti on jollain tapaa vähän luotaantyöntävä, enkä usko hetkeäkään siihen, että ihmisen täytyisi kärsiä voidakseen tehdä taidetta. Toki joskus vaikeat tunteet ja eksistentiaaliset kriisit voivat toimia lähtölaukauksena hyvinkin kiinnostaville jutuille, mutta muitakin vaihtoehtoja on. 

Mutta entäs taiteen tekemisen ongelmakohdat? Niitä Gilbert lähinnä hieman sivuaa, mutta kovin ankarasta epätoivosta hän ei juuri puhu, eikä siitä, miten sellaisesta päästään eteenpäin. Epävarmuudesta ja torjutuksi tulemisesta hän kyllä kirjoittaa, mutta loppujen lopuksi aika pintapuolisesti. Jokainen luovaa tekemistä joskus kokeillut taatusti tietää, ettei se suinkaan ole aina helppoa. Taiteen tekeminen ja kokeminen saattavat myös paljastaa meille itsestämme asioita, joita emme vielä tietoisella tasolla tiedä, ja se voi olla joskus hyvinkin tuskallista, vaikkakin myös puhdistavaa tai lohdullista.

Kevyttä ja mukavaa luettavaa siis, mutta hiukan pseudosyvällistä. Tosin jonkin sortin motivaattorina tämä kyllä toimi: lähes aina, kun nautin taiteesta tai luen luovuutta käsittelevää kirjallisuutta, tekisi mieli lisätä luovan puuhastelun määrää omassa arjessa :)


Millainen rooli luovuudella on teidän elämässänne?

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Herkkyyden haasteita: tasapainoilu yli- ja alikuormituksen välillä

Erityisherkkyydestä puhuttaessa puhutaan paljon alttiudesta ylivirittyä ja kuormittua liiallisista ärsykkeistä, olivat ne sitten sisäisiä tai ulkoisia. Ylikierroksilla käyminen ja stressi totta kai ovatkin tavallisia ongelmia (muillekin kuin herkimmille), jotka tekevät meille monenlaista hallaa. Siitä jotkut saattavat jopa päätellä, että mitä vähemmän stressiä meillä on ja mitä tiukemmin vältämme ylivirittymistä, sitä paremmin voimme. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen: sopiva määrä stressiä antaa energiaa, potkii eteenpäin ja nostaa vireystilaa, kunhan siitä ehtii välillä palautua kunnolla. Haitalliset vaikutukset liittyvätkin ennen kaikkea pitkittyneeseen ja kasaantuneeseen stressiin.

Moni itsetutkiskelusta innostunut osaa varmasti jo tunnistaa ylivirittyneisyyden ja stressin kehossaan, mutta sen kääntöpuolen, alivirittyneisyyden tai -kuormituksen, tunnistaminen voi olla haastavampaa - ja itse asiassa emme usein edes tule ajatelleeksi, että sekin voi olla ongelma. Haastetta lisää se, että joskus yli- ja alivirittyneisyyteen voi liittyä samankaltaisia "oireita" (tuntuu hieman oudolta puhua oireista, kun kyse ei ole sairaudesta), kuten ahdistuneisuutta, murehtimista, keskittymisvaikeuksia ja itkuisuutta. 

Heli Heiskanen kirjoittaa Herkkyyden voima -kirjassaan (tsekkaa aiempi postaukseni siitä täällä) opituista kuormitusmalleista, jotka ovat meidän ihmisten totuttuja, jo lapsuudesta opittuja tapoja suhtautua kuormituksen ja levon tasapainoon. Malli voi olla ylikuormittava, jolloin ihminen kuormittaa itseään toistuvasti liikaa eikä ehdi koskaan kunnolla palautua kuormituksesta. Tällaisen usein suorittamiskeskeisen elämäntavan vaaroista puhutaankin nykyään kiitettävän paljon. Toinen epätasapainoinen kuormitusmalli on opittu alikuormitus: ihminen elää passiivisemmin kuin haluaisi tai jaksaisi, eikä niin sanotusti toteuta omaa potentiaaliaan, ei syystä tai toisesta tee asioita, vaikka periaatteessa haluaisi ja jaksaisikin.

Alikuormitus ei tietenkään ole aina huono asia: esimerkiksi pitkän ylikuormitusjakson jälkeen sitä tarvitaan vastapainoksi, jotta keho ja mieli pääsevät palautumaan pitkittyneestä stressistä.  Jatkuvassa alikuormituksessa eläminen ei kuitenkaan tee hyvää, niin kuin ei jatkuvassa stressitilassa räpiköiminenkään. Heiskasen mukaan opittu alikuormitus liittyy usein arkuuteen ja pelkoihin. Se voi juontaa juurensa esimerkiksi lapsena saadusta ylihuolehtivaisesta kasvatuksesta, opituista epäonnistumisen ja muutoksen peloista tai kipeästä, rajoittavasta häpeästä. Luulenpa, että moni herkkä ihminen tunnistaa ainakin joskus välttelevänsä kiinnostaviakin uusia tilanteita, asioita ja ihmisiä siksi, ettei kerta kaikkiaan uskalla: on helpompaa piiloutua oman rakkaan suojakuoren alle.

Kuinka sitten löytää tasapaino yli- ja alikuormituksen välillä? Helppoa se ei näytä olevan, varsinkaan herkästi reagoiville ihmisille. Aivan erityisen haastavaa tasapainon löytäminen saattaa olla elämyshakuisille herkille eli meille, jotka kuormitumme helposti mutta myös kaipaamme vaihtelua ja ärsykkeitä ja tylsistymme helposti. 

Minulla on iät ajat ollut suuria haasteita tässä asiassa. Olen juuri niitä tyyppejä, jotka innostuneina haalivat itselleen jos jonkinlaista tekemistä kunnes jossain vaiheessa väsähdys iskee - ja rentoutuessa ja lepäillessä puolestaan on tylsää, jolloin mieli alkaa kehittää ongelmia suunnilleen tyhjästä. Jos päivän aikana ei ole riittävästi tekemistä ja sosiaalisia kontakteja, en saa nukuttua illalla ja aamulla on massiivisia käynnistymisvaikeuksia, ja toisaalta liian hektisinä aikoina on aivan sama homma. Minulle on ollut iso juttu oppia erottamaan toisistaan "oikea" väsymys ja alikuormituksesta johtuva nuutumus, joka ilmenee aloitekyvyttömyytenä, "aivosumuna" ja vetelänä, lannistuneena olona, vaikkei mikään erityisemmin vaivaisi mieltä. 

Alikuormitus on sikäli kinkkinen juttu, että sitä voi jopa erehtyä luulemaan ylikuormitukseksi. Eron tekemiseen on minulla auttanut yksinkertaisesti omien rajojen testailu: jos vähänkään epäilee kärsivänsä alivirittyneisyydestä, kannattaa kokeilla esimerkiksi reippaan liikunnan harrastamista tai jotain muuta hyvin aktivoivaa tekemistä. Ylikuormitustahan rankka liikunta voi jopa pahentaa, jolloin paremmin toimii vaikkapa joogan kaltainen rauhallinen ja rentouttava laji, mutta ainakin omalla kohdallani esimerkiksi juoksulenkki tai tanssiminen auttaa tehokkaasti alivirittyneeseen nuutumukseen. 

Kuulisin todella mielelläni teidänkin mietteitänne aiheesta (tästä puhutaan mielestäni harmillisen vähän, ainakin erityisherkkyyden kontekstissa) :) 

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Hillitty helmikuu - kohti järkevämpää rahankäyttöä

Yksi paheistani on se, että en ole kovinkaan säästäväinen: erityisesti kahvitteluun, ruokaan ja kulttuurielämyksiin (sekä kirjoihin) kulutan helposti juuri niin paljon rahaa kuin sitä vain on käytettävissä. Vaateshoppailua olen parin viime vuoden kuluessa onnistunut vähentämään jo melko mukavasti, mutta muussa rahankäytössä minulla on todellakin parantamisen varaa. Haluaisin tietysti oppia säästämään, mutta vieläkin enemmän haluaisin olla ihminen, joka suuntaa energiansa ennen kaikkea tekemiseen eikä kuluttamiseen. Elämykset tosin ovat asia erikseen, esimerkiksi taiteen ja kulttuurin kuluttamisesta en todellakaan aio luopua vaan ehkä jopa lisätä sitä. 

Tietenkään kuluttamisesta ei ole mahdollistakaan päästä täysin eroon, mutta haluaisin ennen kaikkea oppia suhtautumaan siihen tietoisemmin ja harkitsevammin. En haluaisi olla ihminen, joka määrittää itseään sen perusteella, mistä on ostanut vaatteensa, missä syö lounasta ja minkä merkkisestä kupista juo aamukahvinsa - ja joka vieläpä kuvittelee tehneensä valintansa puhtaasti oman päänsä mukaan. Kukaan meistä tuskin on täysin immuuni mainosten ja markkinoinnin houkutuksille, mutta itse näen, että jo sen tiedostaminen, että omat valinnat eivät välttämättä olekaan sataprosenttisesti omiamme, voi auttaa meitä olemaan tietoisempia, ekologisempia ja taloudellisempia kuluttajia. 

Luonnosta nauttiminen on onneksi ilmaista :) 

Olen jo monta kertaa viime vuosien aikana yrittänyt opetella säästämään ja vähentämään varsinkin tavaroiden (lähinnä vaatteiden ja kirjojen) ostamista, mutta tulokset ovat olleet vaatimattomia: jotenkin kummasti niitä rättejä, kirjoja ja kenkiä vaan kertyy nurkkiin, ja kahviloihin palaa helposti rahaa ainakin useampi kymppi kuussa. Nyt päätin jälleen kerran tehdä ryhtiliikkeen rahankäyttöni suhteen ja viettää hillittyä helmikuuta: järkevöittää kuluttamista ja elellä tasaista mutta miellyttävää ja innostavaa arkea, keskittyen kuluttamisen sijasta elämiseen, ihmissuhteisiin ja mielekkäiden asioiden tekemiseen. 

Tuohan on tietysti aika epämääräinen ja abstrakti päämäärä, joten oli mietittävä konkreettisia muutoksia. Yksi tärkeimmistä on niinkin yksinkertainen kuin olla ostamatta vaatteita, kirjoja tai muita tavaroita, joita en oikeasti tarvitse - ja opetella erottamaan halu ja tarve toisistaan, mikä ei esimerkiksi vaatteiden kohdalla aina olekaan helppoa. Mitä terveelliseen ja ravitsevaan ruokaan tulee, siitä ei moni halua tinkiä. Itse aion kuitenkin petrata erityisesti suunnitelmallisuudessa: kun tulevien päivien ruokailut suunnittelee etukäteen ja tekee pääruokaa ison annoksen kerrallaan, jää taatusti moni heräteostos väliin, eikä kaupassa tarvitse juosta päivittäin. Tavoitteenani on myös kiinnittää enemmän huomiota tuotteiden hintoihin - ja esimerkiksi opetella vihdoin tekemään ruokaostoksia Lidlissä, joka sijaitsee aivan yhtä lähellä kotiani kuin kalliimpi Sokos, mutta jota olen erinäisistä pinnallisista syistä hieman vieroksunut. 



Olen myös miettinyt paljon suhdettani kahvitteluun ja ulkona syömiseen. Sehän on monien mielestä aikamoista tuhlausta, mutta toisaalta minulle varsinkin ystävien kanssa kahvilla käyminen ja satunnainen kakkupalan syöminen on ihanaa arjen ylellisyyttä, josta en täysin halua luopua. Ehkä tosin aina ei tarvitsisi ottaa sitä paikan kalleinta erikoiskahvia, jos tarjolla on halvemmalla esimerkiksi hyvää teetä... Välillä olen jopa miettinyt, että ulkona syöminen voi olla rahankäytön kannalta järkevämpää kuin kahvittelu, koska ihmisen täytyy joka tapauksessa syödä, mutta leivokset ja erikoiskahvit ovat pelkkää ylellistä turhuutta :D 

Yksi keskeinen tavoitteeni on myös oppia nauttimaan ilmaisista iloista ja sisäistää se, että harkitsevaisen rahankäytön ei tarvitse tarkoittaa ilotonta ja ankeaa arkea. Esimerkiksi ystävien kanssa ei ole pakko käydä aina kahvilla tai syömässä, vaan voi vaikkapa lähteä lenkille, pelata lautapelejä ja syödä tai kahvitella jonkun kotona (ja itse asiassahan kyläily on usein jopa hauskempaa kuin hälyisessä kahvilassa istuskelu!). Minulle varsinkin vaateshoppailu on aiemmin toiminut jonkinlaisena tyhjyyden täyttäjänä: siihen oli helppo paeta silloin, kun elämässä ei ollut riittävästi hyviä ihmissuhteita ja mielekästä tekemistä. Nykyisin pyrin mieluiten nimenomaan tekemään ja kokemaan - nimittäin ostoksista harvemmin jää hyviä muistoja samalla tavalla kuin esimerkiksi taide-elämyksestä tai rakkaiden kanssa vietetystä ajasta. 

Löytyisikö teiltä hyviä vinkkejä järkevään kuluttamiseen? Millaisia rahankäyttäjiä te olette?

tiistai 24. tammikuuta 2017

Kuinka käyttää sosiaalista mediaa tietoisemmin

Viime aikoina olen pohtinut paljon sitä, millainen rooli sosiaalisella medialla elämässäni on - ja ennen kaikkea millainen haluaisin sen olevan, jotta saisin siitä irti mahdollisimman paljon iloa ja hyötyä mutta mahdollisimman vähän stressiä ja harmitusta. Sillä vaikka kuinka viihdymme ja parhaassa tapauksessa suorastaan inspiroidumme somessa, en varmasti ole ainoa, joka kokee jatkuvan someläsnäolon tai -kurkkailun kuormittavana. Pulma tosin on siinä, että some on tehty niin koukuttavaksi, että sieltä on vaikea pysyä poissa: kukapa ei tuntisi kiusausta käydä kurkistelemassa, onko vasta ladattuun kuvaan tai postaukseen jo ehtinyt tulla paljon tykkäyksiä tai kommentteja, ja kavereiden ja tuttavien kuulumisistakin on pysyttävä kärryillä selailemalla Facebookin uutisvirtaa, "maailman menon" seuraamisesta puhumattakaan!

Minä olen koukussa sosiaaliseen mediaan, ja väitän, että niin on ihan varmasti myös moni teistä. Aina sitä ei tietenkään koeta ongelmaksi: somessahan pidetään yhteyttä ystäviin ja tutustutaan uusiin ihmisiin, verkostoidutaan, saadaan tietoa itseä kiinnostavista asioista, viihdytään hauskojen juttujen äärellä ja opitaan uutta. Sosiaalinen media on tuonut minunkin elämääni niin paljon hyvää (esimerkiksi poikaystäväni ja monet hyvät ystäväni, noin niinkuin esimerkkinä), etten todellakaan ole valmis luopumaan siitä. Siitä sen sijaan voisin mielelläni luopua, että yksin ollessani saatan kurkkailla erinäisiä somekanavia useamman kerran tunnissa, ja päivän aikana vietän helposti tunnin tai parikin pelkästään älypuhelintani hiplaillen. 



Sen lisäksi, että some syö aikaani, se luonnollisesti vaikuttaa myös mielenliikkeisiini. Joskus toki myönteisellä tavalla uusien ideoiden, merkityksellisen yhteydenpidon ja hyvän viihteen muodossa. Valitettavasti samaan aikaan se myös (usein huomaamattani) saa minut vertaamaan itseäni ja omaa elämääni siihen pieneen siivuun, mikä toisten elämästä näkyy somessa, kadehtimaan heitä, suunnittelemaan omia tulevia somejulkaisujani - ja ennen kaikkea klikkailemaan päämäärättömästi omassa kuplassani ja kuvittelemaan, että sometuttavani ja -seurattavani ovat edustava otos maailmasta (pieni vihje: mitä todennäköisimmin eivät ole). 

Monen herkän ihmisen kanssa juteltuani olen huomannut, etten todellakaan ole ainoa, joka kokee somen ärsyketulvan ylikuormittavana. Paha tapani on pitkään ollut selailla somekanavia iltamyöhällä juuri ennen nukkumaanmenoa, ja kyllähän sen arvaa, ettei uni meinaa tulla, kun päässä vilisee jos jonkinlaista somesta mukaan tarttunutta virikettä. 

Kuulosteltuani hieman omaa somekäyttäytymistäni olen huomannut, että mielialani ja somessa viettämäni ajan määrän välillä on selvä negatiivinen korrelaatio: mitä enemmän vietän aikaa somessa, sitä ahdistuneempi, alakuloisempi ja epävarmempi olen. Tietenkään tämä ei päde aina, ja esimerkiksi bloggaamisesta ja toisten blogien lukemisesta saan pääsääntöisesti iloa elämääni, mutta yleisesti tuo periaate kuitenkin näyttäisi pätevän varsin hyvin.

Koska kuitenkin viihdyn sosiaalisessa mediassa ja saan täältä paljon myönteisiä asioita elämääni, olen alkanut kiinnittää huomiota siihen, miten voisin käyttää somea tietoisemmin - siis omien arvojeni mukaisesti, omia päämääriäni tukien ja haittapuolet minimoiden. Väitän, että suurin osa somekäyttäytymisestämme on kaikkea muuta kuin tietoista: tiedät kyllä, tarkoitan juuri sitä automaattista, suorastaan refleksinomaista selailua, johon helposti sorrumme esimerkiksi odotellessa (tai oikeastaan milloin vain, kun emme ole todella keskittyneitä johonkin muuhun). 

Tässäpä muutamia ajatuksiani siitä, miten somea voisi oppia käyttämään tietoisemmin: 

1. Poista "turhat" sovellukset puhelimestasi, ja laita lopuistakin ilmoitukset pois päältä. Itse poistin Facebook-sovelluksen kokonaan ja päätin käyttää sitä ainoastaan läppärillä, sillä olen huomannut, että nimenomaan Facebook on se somekanava, jonka jatkuvasti selailusta tulen helposti huonolle tuulelle. Toki puhelimellakin pääsee sinne edelleen selaimen kautta, mutta eipä siellä ole tullut juuri käytyä - ja hyvin näyttää riittävän pari fb-visiittiä silloin, kun olen muutenkin koneella.

2. Tee päätös, ettet ota puhelinta sänkyyn tai ehkä edes makuuhuoneeseen. Myöhäisiltojen rauhoittaminen somettamiselta on ainakin minulle ollut todella hyvä ratkaisu levollisten yöunien kannalta, ja itse koen, että myös aamu alkaa paremmin, kun ei heti ensimmäisenä klikkaudu someen.

3. Käy läpi ja arvioi kaikki, mitä ja ketä seuraat. Mitkä blogit, Youtube-kanavat, Facebook-ryhmät ja muut tuottavat sinulle todella iloa ja/tai hyötyä, ja mitkä roikkuvat mukana vain tavan vuoksi? Joitakin vuosia sitten minulla oli tapana seurata säännöllisesti todella montaa eri blogia, ja jossain vaiheessa kaikkien uusien postausten lukeminen mahdollisimman tuoreeltaan alkoi suorastaan stressata. Toki edelleen luen ja katson yksittäisiä juttuja vähän sieltä täältä, mutta valikoin aika tarkkaan, mitä jään seuraamaan säännöllisesti. Facebookissa olen lakannut seuraamasta monia aktiivisia ryhmiä, joihin kuulun, jotta niiden julkaisut eivät täyttäisi etusivuani - tuntuu mielekkäämmältä käydä ryhmän sivulla varta vasten lukemassa juttuja silloin tällöin, kun siltä sattuu tuntumaan.

4. Pidä silloin tällöin täydellistä somepaastoa - edes päivän verran, tai jos mahdollista, niin pitempäänkin. Silloin huomaat konkreettisesti, millainen rooli somella arjessasi on, miten paljon vietät siellä aikaa ja millaisia tuntemuksia se sinussa herättää. Itse en ole onnistunut pitämään paria päivää pitempää somepaastoa, mutta lyhyessäkin ajassa olen huomannut ajoittaisen somettomuuden tekevän hyvää mielenrauhalleni ja vapauttavan hurjasti aikaa muulle, usein mielekkäämmälle tekemiselle.

5. Tarkastele somekäyttäytymistäsi arvojesi näkökulmassa. Mitkä asiat ovat sinulle elämässä tärkeitä, ja miten voit sometoiminnallasi edistää niiden toteutumista? Some on mainio kanava esimerkiksi jakaa tietoa ja ajatuksia muiden kanssa, tuoda esiin itselle tärkeitä näkökulmia sekä tsempata ja auttaa muita - toki sellainen vaatii yleensä enemmän ajatustyötä kuin toisten kiusaaminen ja yleinen hedelmätön nillittäminen, mutta kuten "oikeassakin" elämässä, myös toiminnan seurauksia kannattanee miettiä.


Millainen suhde teillä on sosiaaliseen mediaan? Kuulisin mielelläni ajatuksianne aiheesta :)