maanantai 28. heinäkuuta 2014

Mitä helle minulle opetti

1. Ihminen ei kuole eikä kunto rapistu siihen, jos viikkoon tai muutamaankaan ei kuumuuden ja nihkeyden vuoksi jaksa harrastaa kävelyä tai venyttelyä kummempaa urheilua.

2. Toisaalta myös lämpimässä meressä pulikoiminen käy oikein mainiosti liikunnasta, vaikka tekniikassa olisikin huimasti parantamisen varaa.

3. Iltauinti lämpimässä meressä aaltojen sylissä tekee onnellisemmaksi ja läsnäolevammaksi kuin yksikään varta vasten tehty läsnäoloharjoitus. Joskus onni on niin pienestä kiinni.



4. On ihan okei elää muutama päivä lähes pelkällä jäätelöllä ja sipseillä, kun oikea ruoka ei kuumassa maistu.

5. Kun helle jatkuu tarpeeksi pitkään, tajuaa myös sen, että hieno ilma ei sinänsä velvoita yhtään mihinkään: rannalla makaamisen sijasta voi joskus aivan hyvin valita sisätiloissa kahvittelun kuumuutta karttelevan ystävän kanssa.

6. Vaikka joskus tekisi mieli kitistä nihkeästä ilmasta, talvella sitä kuitenkin kaipaa varauksettomasti. Taisin päästää suustani pari pientä negatiivista kommenttia tästä säätilasta, mutta lupaan, että sitä ei tule enää tapahtumaan (ellei lämpötila nouse 40 asteen hujakoille, mutta siitä tuskin on tässä maassa pelkoa).

7. Tällaisena Oikeana Kesänä syksyä ja kirpeitä kelejä alkaa jo vähän odottaa, mikä on vain hyvä, sillä kohtahan ne joka tapauksessa tulevat.

Nautitteko te helteistä?

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Matkoilla havaittua

Näin ensi alkuun pahoittelut pitkästä blogihiljaisuudesta - viime viikkoina eläminen on tuntunut paljon tärkeämmältä kuin pohdiskelu, että aina kun blogin päivittäminen on käynyt mielessä (eli melko harvoin), en olekaan keksinyt mitään kirjoitettavaa. Harvinaista minulle, jonka pää pursuaa yleensä ideoita niin paljon, ettei tiedä, mihin tarttuisi. En ole viettänyt juurikaan aikaa tietokoneen ääressä: ensin olin perheeni kanssa yli viikon Pariisissa ja melkein heti sen jälkeen suunnilleen saman verran kotimaata kiertelemässä. Mökillä ja rannallakin on tullut poikettua pariin otteeseen, kun kesäkelien makuun on vihdoin ja viimein päästy. Tänään päätin kuitenkin koota hieman ajatuksia, joita viime aikojen matkoilla on päähäni putkahdellut.

- Matkoilla on helppoa elää hetkessä. On lähes mahdotonta murehtia menneitä ja tulevia, kun ajatukset keskittyvät siihen, missä tänään syötäisiin ja mihin jännään paikkaan huomenna mennään tutustumaan. Toisaalta varsinkin isommissa kaupungeissa matkailu altistaa helposti ylivirittymiselle, ja olenkin matkoilla yleensä todella väsynyt (ei puhettakaan myöhäisistä iltakävelyistä, kun simahdan sillä sekunnilla, kun lasken pääni tyynyyn), mutta ehkä sekin osaltaan auttaa keskittymään nykyhetkeen.

- Matkoilla ajatukset kirkastuvat. Huomaan näkeväni itsenikin selkeämmin, kun olen itselleni enemmän tai vähemmän vieraassa ympäristössä vieraiden ihmisten keskellä. Olen matkoilla lähes aina rohkeampi, avoimempi ja optimistisempi, ja niitä ominaisuuksia yritän kiihkeästi ylläpitää myös kotiin palattuani. Ehkä niistä jokin jälki jää, vaikka jo pari päivää paluun jälkeen reissumielentila alkaa laimentua.

- Jotkut sanovat, että täydellisyyttä ei ole olemassakaan, mutta kyllä sitä vaan on - musiikissa ainakin. Pariisissa ohjelmassa oli kahden loistavan oopperalaulajan, Roberto Alagnan ja Dmitri Hvorostovskyn konsertti, ja lisäksi upea ooppera, ja viime viikolla Turussa päästiin kuuntelemaan livenä Jonas Kaufmannin (oopperalaulaja hänkin) käsittämättömän täydellistä laulantaa. Huono puoli tosin on se, että mitä enemmän olen kuullut maailman parhaita laulajia, sitä laimeammilta keskivertoesitykset kuulostavat...

- Blogien lukemisesta on hyvä pitää välillä taukoa. Sama koskee muutakin sosiaalista mediaa, mutta olen huomannut, että erityisesti blogien kyttääminen saa minut vertailemaan omaa elämääni ja persoonaani turhan paljon muihin. Toki tiedostan aivan hyvin, että blogeissa näkyy vain tarkoin valittuja paloja ihmisten elämästä, mutta siitä huolimatta joskus meinaa iskeä kateus. Toisaalta nyt, kun en ole melkein kolmeen viikkoon juuri lukenut blogeja, olen alkanut vähän ihmetellä, miksi ylipäätään käytän niin paljon aikaani sellaiseen; toki blogeista saa toisinaan inspiraatiota, ideoita ja hyvää fiilistä, mutta silti valtaosa blogipostauksista on loppujen lopuksi melko tyhjänpäiväisiä, sellaisia jotka unohtuvat heti, kun ne on saanut luettua loppuun.

- Luonnonvoimien äärellä oma ahdistus katoaa. Eräänä yönä Turussa katselin hotellin ikkunasta jylisevää ja salamoivaa ukkosta ja tunsin itseni pitkästä aikaa ihanan kepeällä tavalla pieneksi mutta silti vahvemmin osaksi tätä maailmaa. Melko samanlainen tunne tulee lumimyrskyn, kaatosateen tai sankan sumun keskellä.

-  Parhaat asiat ovat yleensä yksinkertaisia (ja usein myös ilmaisia). Kuten luonnonvesissä uiminen kuumana päivänä, meren tuijottaminen laiturilla, pitkät kävelyt vieraassa kaupungissa, inspiroivat keskustelut ja kirjan lukeminen, melkein missä tahansa.

- Tahtoisin kauheasti purjehtimaan. Ja lomalle jonnekin syrjäiselle majakkasaarelle.

Tähän loppuun halusin vielä jakaa kappaleen, johon olen kovin ihastunut ja josta minulle tulee aina hyvä mieli (kevyttä musiikkia kerrankin sitä paitsi!):


Miten teidän kesänne on sujunut tähän asti?

torstai 19. kesäkuuta 2014

Eriskummallisia joogafiiliksiä

Kävin tänään joogatunnilla ensimmäistä kertaa noin kahteen vuoteen. Helsingissä asuessani kävin säännöllisesti yliopistoliikunnan joogassa, mutta Tampereelta en ole vieläkään saanut aikaiseksi etsiä itseäni miellyttävää joogakoulua - ja täytyy myös sanoa, että muut liikuntaharrastukset ovat tulleet tielle, kun aika ei luonnollisestikaan riitä kaikkeen. Olen edelleen tehnyt lyhyehköjä, noin puolen tunnin joogaharjoituksia itsekseni kotona, mutta aika satunnaista sekin on ollut. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että kehoni kaipaa jotain aivan erilaista lajia salitreenin ja kaikenlaisen aerobisen hosumisen rinnalle, eivätkä lyhyet venyttelytuokiot treenin päätteeksi tunnu oikein riittävän. Onneksi eräs ystäväni on kuitenkin innostunut joogasta ja houkutteli minut tänään mukaansa puolentoista tunnin joogatunnille. Olin tietysti innoissani lähdössä mukaan, varsinkin kun aivan Oulun-kotini läheltä löytyi pieni ja sympaattinen joogastudio. Tunti sisälsi varsin perusteellista rentoutumista ja hengittelyä sekä melko yllätyksettömän asanaharjoituksen, joten sinänsä siinä ei ollut mitään yllättävää - kunnes heti kotiin palattuani huomasin, että nyt muuten tuntuu mielessä ja kropassa aika erikoiselta.

Itse tunnin aikana tuntemukseni olivat hyvin samanlaisia kuin yleensäkin joogatessa: hengitykseen keskittyminen rentoutti, kroppa venyi ja vanui mukavasti, ja vähän lihaksissakin tuntui muttei toki sattunut. Kaikin puolin mukavaa ja leppoisaa touhua siis, ja ajantajukin katosi täydellisesti, kun keskityin tekemiseen ja olemiseen niin voimakkaasti. Loppurentoutuksen jälkeen oli hieman pöllähtänyt olo, kuten tavallista, ja kotiin käveleminen sujui ihan pirtsakasti ja hyvällä mielellä. Melko pian kroppa alkoi kuitenkin tuntua todella veltolta ja ilmeisen rentoutuneelta, mitä melkein säikähdin: en tainnut edes muistaa, miltä tuntuu olla näin rentoutunut! Joogailusta on nyt kulunut jo lähemmäs neljä tuntia, mutta edelleen koko keho tuntuu kuin spagetilta, tavanomainen iltakävelykin jäi välistä, kun ei kerta kaikkiaan jaksanut.

 Yoga ��

Vielä enemmän kuitenkin hämmästyin sitä, millaisen olon näin pitkä ja intensiivinen joogaharjoitus pitkästä aikaa sai päässäni aikaan. Mieli tuntuu lähes tyhjältä ja rauhalliselta, mutta toisaalta pää tuntuu kovin raskaalta ja olo kaikin puolin väsyneeltä. Tämän suuntaisia vaikutuksia olen kyllä huomannut ennenkin, mutta tällä kertaa tämä joogan jälkiolo iski jotenkin aivan odottamatta ja tavanomaista voimakkaampana, mikä jopa hieman säikäytti. Itse asiassa koen täydellisen keskittymisen ja mitääntekemättömyyden muutenkin hieman pelottavana: esimerkiksi pitkät rentoutus- tai meditointiharjoitukset täydessä hiljaisuudessa alkavat helposti ahdistaa, kun tuntuu, että vajoaa vähän muihin maailmoihin. Tänäänkin joogan loppurentoutuksessa oli pakko välillä avata silmiä ja liikutella kasvoja tai sormenpäitä, että pysyisi jonkinlainen todellisuudentaju mukana. Sitä hankalaa ja outoa tunnetta on hieman hankala selittää - varsinkin, kun moni muu tuntuu kokevan sen vain miellyttävänä.

Olen kuullut sanottavan, että erilaiset liikuntakokemuksetkin vaikuttavat herkkiin ihmisiin erityisen paljon, ja että monet erityisherkät eivät kehollisen ylikuormituksen takia mielellään harrastaisi fyysisesti rankkaa liikuntaa. Omalla kohdallani jälkimmäinen ei pidä paikkaansa, vaan itse asiassa koen joogan tapaiset rauhalliset mutta henkisesti jollain tavalla kuormittavat (keskittyminen!) harjoitukset tavallaan raskaampina, mikä näkyy esimerkiksi juuri siinä, että pitkästä joogaharjoituksesta toipumiseen kuluu varsin pitkän aikaa. Sen sijaan esimerkiksi juokseminen toki rasittaa kehoa mutta ei niinkään mieltä, ja juoksulenkin jälkeen minulla on yleensä todella pirteä ja virkistynyt olo, vaikka jaloissa tuntuisikin väsymystä. Tavallaan rankka mutta "vähemmän henkinen" liikunta tuntuukin minulle tavallaan helpommalta, sillä intensiiviseen joogaan tai meditoimiseen antautuminen pakottaa yhteyteen kaiken sen kanssa, mitä mielen perukoilta löytyy. Toki sieltä paljastuvat asiat on hyvä kohdata joskus, mutta silti tuntuu, että kohtaisin ne mieluummin vaikkapa keskustellessani jonkun kanssa, jolloin voisin saman tien käsitellä niitä.

Onko teillä vastaavan tyyppisiä kokemuksia jostain liikuntalajista? Mikä laji rentouttaa parhaiten mieltä ja mikä kehoa?

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Kirjoittamalla pää tyhjäksi

Olen kirjoittanut aina: runoja ja tarinoita vaihtelevasti, nyt muutaman vuoden ajan blogia, päiväkirjaa lähes koko elämäni. Lapsena päiväkirjaan tarttui merkintöjä siitä, mitä päivän aikana olin tehnyt, ala-asteen loppuvuosina tulivat mukaan myös sekalaiset pohdinnat ihmissuhteista, elämän tarkoituksesta, omasta itsestä ja kaiken vaikeudesta - vaikka toisaalta olen onneksi aina tajunnut kirjoittaa ylös myös positiivisia havaintoja ja mukavia muistoja. Harmittaa vietävästi, että olen hävittänyt osan vanhoista päiväkirjoistani, olivat muka niin noloja ja lapsellisia. Olivathan ne, ja edelleen vähän nolottaa lukea yläasteaikaisia vuodatuksia, mutta ovathan ne hauskojakin, ja ennen kaikkea vanhoja ajatuksiaan lukiessa pääsee huomaamaan, että jonkinlaista kehitystä on ainakin tapahtunut.

Tänä keväänä kirjoitin päiväkirjaa huomattavasti vähemmän kuin moneen vuoteen. Samaan aikaan päässäni on risteillyt paljon vaikeita ajatuksia, joiden kanssa toimeen tulemisessa on ollut haastetta. Vaikea sanoa, mikä on syytä ja mikä seurausta, mutta jotenkin taivun ajattelemaan, että erityisesti vaikeina aikoina kannattaisi kirjoittaa päiväkirjaa, sillä se on loistava tapa sekä purkaa tunteita että käsitellä niitä. Kun fiilikset taivuttaa sanalliseen muotoon, ne lakkaavat olemasta vain epämääräisiä möykkyjä, jotka painavat mieltä. Eivät ne vaikeat tunteet mihinkään katoa, mutta kirjoittaminen voi auttaa saamaan otteen niistä. Lisäksi vanhojen tekstien lukeminen silloin tällöin auttaa ymmärtämään sitä, miten nykyhetkeen on päädytty, ja se voi auttaa paljonkin erilaisten mielen ongelmien selvittelyssä.

 Pessimist | via Facebook

Pohdiskelevia tekstejä voi toki suoltaa blogiinkin, mutta minulle on äärimmäisen tärkeää myös saada kirjoittaa jotain vain itselleni täysin sensuroimatta. Toisaalta se on muuttunut blogin ja muun sosiaalisen median käytön myötä vaikeammaksi: nykyään huomaan helposti kirjoittavani myös päiväkirjaa kuvitteelliselle yleisölle. Minua on joskus kuvailtu analyyttiseksi ihmiseksi, ja se näkyy varmasti myös kirjoittamissani teksteissä. Vannoutuneena kielipoliisina en voi unohtaa pilkkusääntöjä sun muita piperryksiä edes täysin yksityistä päiväkirjaa kirjoittaessani. Olen myös hyvin tarkka siitä, että tekstini etenee tarpeeksi loogisesti ja yhtenäisesti, ja lähes jokaisessa päiväkirjamerkinnässäni on jokin tietty teema - se vain tulee, vaikka en mitenkään etukäteen suunnittelisi sitä. Olen monta kertaa yrittänyt opetella kirjoittamaan tajunnanvirtaa, ja kun se on tuntunut vaikealta, olen tuntenut itseni epäonnistuneeksi ja rajoittuneeksi. Täysin turhaan, sillä eihän kaikkien ihmisten tajunnanvirta voi olla samanlaista! Jos kerran olen analyyttinen ihminen, joka mielellään yrittää purkaa ilmiöt osiin ja lähestyä niitä älyllisesti, niin ei liene ihme, että se näkyy myös tajunnanvirtana kirjoittamassani tekstissä. 

Tämän kesäloman alussa, muutama viikko sitten, päätin alkaa taas kirjoittamaan päiväkirjaa säännöllisesti. Eräs ystäväni kertoi innoissaan aloittaneensa päivittäisen aamusivujen kirjoittamisen, ja minäkin päätin kokeilla, tosin hieman soveltaen: päätin kirjoittaa joka päivä (mihin kellonaikaan tahansa, vaikka keskellä yötä, jos siltä tuntuu) vähintään kolmen sivun verran jotain, kiinnittämättä huomiota laatuun tai julkaisukelpoisuuteen. Usein päiväkirjan kirjoittaminen on tuntunut vähän nihkeältä sen takia, että olen kokenut, ettei ole mitään kirjoitettavaa. Nyt kerta kaikkiaan päätin kirjoittaa, vaikka mitään järkevää ei tulisi mieleen. Se on onnistunut yllättävän hyvin - vain pari päivää on tähän mennessä jäänyt väliin, ja tekstiä on syntynyt aina melko kivuttomasti erittäin sekalaisista aiheista. Ennen kaikkea kirjoittaminen on tuntunut todella mukavalta, ei lainkaan pakkopullalta alun jälkeen, mistä olen melko yllättynyt. On mielenkiintoista huomata, miten kirjoittaminen vaikuttaa mielialaan siinä missä mielialakin kirjoittamiseen. Vaikeista asioista kirjoittaminen on tuonut mukanaan hyvin ristiriitaisia tunteita, mutta silti tuntuu, että kirjoittaminen on auttanut niiden prosessoinnissa. Toisaalta olen myös kirjoittanut paljon siitä, mitä olen tehnyt ja mistä olen keskustellut, ja millaisia ajatuksia se on herättänyt. Onkin näköjään varsin hyvä idea kirjoittaa itselleen ylös erinäisissä keskusteluissa esiin nousseita ajatuksia, sillä usein kirjoittamisen avulla ajatusprosessin saa jatkumaan paljon pidemmälle kuin vain ajatuksissa.

 stuck-in-the-mainstream | Tumblr

Kirjoittaminen siis tavallaan herättää uusia ajatuksia mutta samalla auttaa tyhjentämään pään. Kun on vuodattanut tunteensa ja ajatuksensa paperille, niitä ei ehkä tule vatvottua aivan niin paljon. Lisäksi olen huomannut kirjoittamisen auttavan hetkeen keskittymisessä ja havainnoimisessa: usein tulee katseltua asioita sillä silmällä, että tästä haluan vielä kirjoittaa, ja silloin niistä täytyy tietysti imeä kaikki mahdollinen irti, jotta kokemuksen saisi vangittua sanoihin. Joku voisi sanoa tähän, että pitäisi mieluummin keskittyä elämiseen kuin sen raportoimiseen, mutta mielestäni ne eivät todellakaan sulje toisiaan pois. Kirjoittamisen ei tarvitse tarkoittaa tarpeetonta älyllistämistä tai yletöntä vatvontaa - jokainen voi etsiä itselleen parhaiten sopivan tyylin. Kaikki eivät tietenkään ole yhtä verbaalisesti suuntautuneita ihmisiä kuin allekirjoittanut, eikä kirjoittaminen kaikille tunnu luontevalta itseilmaisun tai pohdiskelun tavalta. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan, sillä parhaassa tapauksessa kirjoittaminen voi avata uusia ovia, auttaa kokemusten käsittelyssä ja vahvistaa mukavista asioista nauttimista.

Millaisia kokemuksia ja ajatuksia teillä on kirjoittamisesta?


keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Viikon parhaat kuulumiset

Tänään hätkähdin, kun tajusin, että olen ollut Oulussa kesälomailemassa jo kolme viikkoa. Tuntuu, että en ole tehnyt oikeastaan mitään erityistä, mutta silti päivät ovat hurahtaneet ohi kuin siivillä. Välillä totta kai masentaa ja ahdistaa (eksistentiaalinen kriisi kun iskee helposti juuri silloin, kun pakollista tekemistä on vähän), mutta pääosin elämäni on ollut juuri sellaista, mitä tältä lomalta olen halunnutkin. Ja mikä parasta, loma on vasta aivan alussa! Juuri nyt olen todella iloinen siitä, että en ole töissä tänä kesänä, sillä runsas vapaa-aika mahdollistaa sen, että voin yrittää harjoitella elämään edes pikkuisen spontaanimmin. Tässä kuitenkin hieman poimintoja siitä, mitä olen viime aikoina puuhaillut ja ajatellut.

  • Miksi kahvilassa tai ylipäätään ulkona on paljon helpompi keskittyä kirjan lukemiseen kuin kotona tai kirjastossa? Eikö sen pitäisi olla juuri toisin päin, kun kahvilassahan on usein kaikenlaista hälyä ja paljon virikkeitä? Rakastan lukemista, mutta silti en meinaa millään osata keskittyä siihen kotona muutamaa minuuttia pitemmäksi aikaa. Tämä on selvästi merkki siitä, että täytyy alkaa käymään enemmän yksin kahviloissa.
  • Viikon sisään olen ehtinyt testata peräti kolmea kahvilaa ja yhtä ravintolaa, joissa en ole ennen käynyt. Aika hyvä saavutus kaupungissa, jossa olen asunut 19 vuotta elämästäni. Ja löytyipä uusi lempikahvilakin!
  • Juoksin tänään vahingossa 45 minuutin lenkin, vaikka luulin, etten jaksa juosta puolta tuntia pitempään kävelemättä välillä. Hyvä musiikki, merenrantamaisemat, ihmisten kyylääminen ja täydellinen lenkkeilykeli toki auttoivat asiaa, mutta yllätyin silti hieman, ja juoksuinto kasvoi taas ainakin hetkeksi.
  • Olen viettänyt tuntikausia pelkästään puhuen erään hyvän ystäväni kanssa, ja vaikka välillä ajattelenkin, ettei liika vatvominen ole hyväksi, niin nyt se on tuntunut todella puhdistavalta. Ja on sitä paitsi avartavaa jutella omista asioistaan sellaisen ihmisen kanssa, joka on riittävän muttei liian samanlainen kuin minä - sellainen ihminen nimittäin osaa usein kysyä tai huomauttaa jotain, joka saa minunkin ajatukseni vähän kauemmas liian tutuilta poluilta.
  • Olen myös kirjoitellut pitkiä viestejä erään toisen ystävän kanssa, joka puolestaan on kanssani niin samanlainen, että hänen kanssaan juttelu on vähän kuin peiliin katsoisi. Se ei ole aina yksiselitteisen kivaa, mutta ajatuksia herättävää ja mielenkiintoista ainakin - ja tietysti on hauska huomata, että maailmasta löytyy ihmisiä, jotka ajattelevat asioista samalla tavalla (vaikka toki aina joitakin erojakin löytyy).
  • Vaikka minun ei pitänyt alkuperäisen suunnitelman mukaan lukea ollenkaan psykologiaa lomalla, olen siellä kahviloissa ahminut erästä uskontopsykologian teemoja esittelevää kirjaa (nimeltään Uskonnollinen ihminen. Johdatus uskontopsykologiaan, kirjoittajat Antoon Geels ja Owe Wikström), joka on ehdottomasti mielenkiintoisinta, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Muutenkin uskontotiede kiinnostaa, ja olenkin vähän harmissani siitä, ettei omassa yliopistossani voi opiskella sitä.

 http://data2.whicdn.com/images/86948733/large.jpg

Miten teillä menee?

lauantai 7. kesäkuuta 2014

Haastehommia

Sain Henricalta monille tutun blogihaasteen, jossa ideana on kertoa 11 faktaa itsestään, vastata haastajan keksimiin kysymyksiin ja keksiä omat kysymykset ihmisille, jotka itse haastaa mukaan. Olen tainnut tehdä tämän joskus historian hämärissä ennenkin, mutta koska tykkään kovasti kaikenlaisista listoista, päätin lähteä mukaan tälläkin kertaa. Tässä siis ensin 11 faktaa minusta:

1. En kerta kaikkiaan pysty nukkumaan korvatulpat korvissa. Ikävä juttu, sillä olen myös varsin herkkä häiritseville äänille.
2. Joskus 5-6-vuotiaana osasin lähes kaikkien maailman maiden pääkaupungit ja liput ulkoa (en osaa enää, alamäki maantiedon osaamisessa taisi alkaa jo ala-asteella).
3. En pysty keskittymään tiiviisti yhteen asiaan juuri tuntia pitempään. Luen tenttikirjojakin usein kotona puolen tunnin pätkissä, en voisi kuvitellakaan viettäväni koko päivää kirjastossa lukemassa.
4. En ikinä pyöräile ilman kypärää.
5. Nuorempana harrastin ratsastusta vuosikaudet, ja haluaisin aloittaa sen joskus uudelleen.
6. Yläasteikäisenä kuuntelin intohimoisesti rockia ja raskaampaa musiikkia.
7. Tällä hetkellä haluaisin eniten matkustaa Islantiin ja Venäjälle.
8. Ala-asteella tein joskus tahallani virheitä kokeissa, koska en halunnut aina saada pelkkiä ysejä ja kymppejä, etten vaikuttaisi siltä, ettei minulla ole muuta elämää kuin koulu (kuinka tyhmää).
9. Minulla on hyvä suuntavaisto.
10. En voi sietää oliiveja, kukkakaalia tai äyriäisiä.
11. Opin syömään marjoja vasta pari vuotta sitten.

Ja vastaukseni Henrican kysymyksiin:

1. Mainitse kolme asiaa, jotka innostavat?
- Tällä hetkellä pyöräily, pianonsoitto ja maalaaminen.
2. Jos voittaisit lotossa, mitä tekisit rahoilla?
- Yrittäisin sijoittaa järkevästi. Ostaisin unelmieni asunnon. Matkustelisin. Suurimman osan laittaisin kuitenkin säästöön, sillä olisi hienoa, ettei ihan äkkiä tulisi ainakaan rahahuolia, ja voisi tehdä juuri niitä juttuja, joita haluaa.
3. Utopistitin unelmasi?
- Oppia laulamaan. Tietty myös rauha maailmassa sekä kaikenlaisen syrjinnän ja kiusaamisen katoaminen.
4. Miten piristät itseäsi jos olet väsynyt?
- Riippuu siitä, onko kyse henkisestä vai fyysisestä väsymyksestä. Jooga tai kävelylenkki auttaa molempiin, henkiseen väsymykseen myös rankempi liikunta. Oikeastaan mikä tahansa mukava ja inspiroiva tekeminen myös, ja parhaiden tyyppien kanssa jutteleminen.
5. Miten haluaisit, että sinua lohdutettaisiin kun olet allapäin?
- Ei tarvitse kuin halata, olen aika helppo tapaus :)

Itse en juuri keksi haastettavia, kun melkein kaikki tuntuvat jo tehneen tämän vähintään kerran. Pahoittelut tylsyydestäni!

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Kirjavinkki oopperan ystäville (ja miksei muillekin)

Viime aikoina olen todella harvoin löytänyt romaaneja, jotka tekisi mieli lukea kertarykäyksellä läpi. Nyt sellainen kuitenkin löytyi, nimittäin Marissa Mehrin viime vuonna julkaistu esikoisromaani nimeltä Veristen varjojen ooppera. Kuten ehkä muistatte, rakastan oopperaa, ja sen maailmaan sijoittuva romaani kiinnosti jo lähtökohtaisesti todella paljon - eikä tarvinnut pettyä, sillä tämä kirja tempaisi mukaansa heti alusta lähtien. Tosin mitä muutakaan voisi odottaa kirjalta, jonka tarina kietoutuu lempioopperani, Tsaikovskin Jevgeni Oneginin ympärille? Tarina kertoo siis ranskalaisesta oopperaohjaajasta, joka muuttaa Venäjälle karkuun menneisyyttään. Hän päätyy ohjaamaan Jevgeni Oneginia ja rakastuu pääroolia laulavaan Dmitriin. Onni alkaa kuitenkin pian rakoilla, ja vähitellen tarinankerrontakin muuttuu epätodellisemmaksi ja ahdistavammaksi. Oli ilo lukea pitkästä aikaa romaania, jonka jälkeen piti jäädä miettimään, mitä tässä oikeastaan tapahtui, mikä oli unta tai mielikuvitusta ja mikä totta - vai voiko totta ja tarinaa lopulta edes erottaa. Kirjan hahmot (erityisesti Dmitri, joka muuten toi hämmentävän vahvasti mieleeni erään todellisen oopperalaulajan, baritoni Dmitri Hvorostovskyn) muistuttavat yksiulotteisuudessaan oopperoiden henkilöitä, ja tietysti kaltaiseni oopperafani ei voinut olla riemuitsematta lukuisista viittauksista eri säveltäjiin ja teoksiin. Kaikkein mielenkiintoisinta oli kuitenkin se, miten sulavasti todellisuus ja ooppera tarinassa sekoittuvat, mutta mainittakoon nyt kuitenkin se, että kokemukseeni vaikutti varmasti paljon se, miten kovasti juuri Jevgeni Onegin on minua koskettanut. Olen siis siinä mielessä (ja ylipäätään klassiseen musiikkiin hurahtaneena) hieman puolueellinen arvioimaan tällaista kirjaa, mutta suosittelen silti lämpimästi muillekin kuin kaltaisilleni!



Mitä te olette viime aikoina lukeneet? Suositukset kelpaavat aina :)