maanantai 20. huhtikuuta 2015

Arjessa vaikuttamisesta

Eilisten eduskuntavaalien tulos herätti aikamoista surua ja epätoivoa punaviherpainotteisessa tuttavapiirissäni, enkä itsekään täällä suoranaisesti hypi riemusta. Vaalimasennus kuitenkin herätti minut miettimään erilaisia vaikuttamisen tapoja - ja ennen kaikkea pienen mittakaavan vaikuttamista, jota oikeastaan lähes kaikki tekevät arjessaan, työssään ja vapaa-ajallaan. Puoluepolitiikka ei missään nimessä ole ainoa keino vaikuttaa, ja itse asiassa ajattelen, että aika moneen asiaan on helpompi vaikuttaa jotain muuta kautta. Valtakunnan politiikalla on totta kai väliä, ja siihen jokainen meistä voi pienimuotoisesti osallistua käyttämällä äänensä vaaleissa ja lisäksi mahdollisesti osallistumalla jonkin omaksi kokemansa puolueen toimintaan. Mielestäni on kuitenkin suorastaan harhaa ajatella, että vaalit olisivat "tavikselle" ainoa vaikuttamisen paikka, tai että epämieluisan vaalituloksen jälkeen peli olisi menetetty taas vuosiksi eteenpäin. En tiedä, oletko huomannut, mutta sinäkin teet jatkuvasti arjessasi päätöksiä, jotka vaikuttavat muuhunkin kuin omaan itseesi. Vaikka poliitikot ehkä tekevätkin isomman mittakaavan päätöksiä, vallitseva kulttuuri ja yhteiskunta eivät ole loppupeleissä heidän luomustaan vaan meidän jokaisen yhteistä aikaansaannosta.



Jokainen meistä tietysti vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa ja asemaansa maailmassa, mutta lisäksi vaikutamme arjessamme väistämättä myös läheisiimme - perheeseen, ystäviin, työtovereihin, asiakkaisiin,  periaatteessa kehen tahansa tapaamaamme ihmiseen (tai eläimeen). Sinun vallassasi on, millaista haluat vaikutuksesi muihin olevan. Haluaisitko ehkä auttaa toisia vaikeiden elämäntilanteiden kohdatessa? Tuoda iloa, hyvää oloa ja kepeyttä heidän arkeensa ja juhlaansa? Lohduttaa surun ja pettymysten keskellä? Tukea heidän itsetuntoaan? Yrittää vakuuttaa heidät siitä, miten paljon heissä on kauneutta ja vahvuutta? Herättää ajatuksia, inspiroida, tarjota uusia näkökulmia? Kaikkeen tähän meillä kaikilla on mahdollisuus. Minusta olisi ihanaa, jos käyttäisimme sen, jos osallistuisimme koko maailman parantamisen ohella tai jopa sijasta oman lähiympäristömme olojen kohentamiseen. Toisin kuin perinteiseen politiikkaan, arjen vaikuttamiseen ei tarvita mitään erityisiä taitoja, koulutusta tai itsensä markkinointia. Sen voi aloittaa ihan vaikka suhtautumisesta omiin perheenjäseniin - ja jos sisuksiin pääsee kertymään "ylimääräistä" auttamishalua, esimerkiksi vapaaehtoistyön mahdollisuuksia on olemassa pilvin pimein.



Toisten ihmisten lisäksi arjen vaikuttaminen voi totta kai kohdistua muuhunkin, kuten ympäristöön tai eläimiin. Kyllä te tiedätte, ekologiset elämäntavat ja niin poispäin. Valitettavasti itse en ole kovin kunnostautunut niissä, ja yritänkin kovasti parantaa tapojani esimerkiksi kierrätyksen suhteen. Kaikilla meillä on omat vahvuutemme ja mielenkiinnon kohteemme, ja ajattelenkin, että niiden pohjalta kannattaa miettiä omia tapojaan vaikuttaa. Kaikkien ei tarvitse toimia samoin (joskin esimerkiksi ystävällisyyttä ja auttamishalua toisia kohtaan toivoisin ihan kaikilta). Voit aloittaa vaikuttamisen niinkin yksinkertaisesti kuin kertomalla oman näkemyksesi sinulle tärkeästä asiasta jollekin, jonka haluaisit siitä tietävän. Aina asiaa ei tule ajatelleeksi, mutta sosiaalisessa mediassa toimiminenkin on jatkuvaa vaikuttamista. Tietysti esimerkiksi erittäin suosittujen bloggaajien on helpompi vaikuttaa laajaan yleisöön kuin vaikkapa meikäläisen, mutta kuitenkin pienemmänkin blogin teksti voi parhaimmillaan tehdä todella suuren vaikutuksen muutamaan tai vaikka vain yhteen lukijaan, tuoda heidän elämäänsä iloa, oivalluksia, vertaistukea, lohtua tai uusia ideoita. Sama pätee reaalimaailman keskusteluihin. Itse ajattelen, että edes yhden ihmisen ilostuttaminen, auttaminen tai inspiroiminen on todella iso pieni asia, oma panokseni vähän paremman maailman rakentamisessa. Ja sokerina pohjalla autan samalla myös itseäni, tuleehan myönteisestä vaikuttamisesta myös välittömästi hyvä olo :)

Jos vaalitulokset siis masentavat, älä vaivu epätoivoon vaan mieti mieluummin, mitä itse voisit tehdä mielestäsi paremman maailman eteen. Vaikka heti tänään. Eikä se tarkoita, että politiikka pitäisi unohtaa tai olla tyytyväinen mihin tahansa. Itse kuitenkin luotan siihen periaatteeseen, että on järkevintä keskittyä vaikuttamaan asioihin, joihin voi itse vaikuttaa.


Mukavaa viikkoa kaikille!

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Vaalifiiliksiä

Tulevat eduskuntavaalit ovat herättäneet minussa monenlaisia ajatuksia ja tunteita, joista päällimäisenä on ollut jonkinlainen välinpitämättömyys ja toisaalta taas kerran (kuten aina vaalien alla) turhautuminen siitä, miten vaikeaa on löytää puoluetta, jonka kanssa olisin tarpeeksi samaa mieltä edes niistä teemoista, joita itse pidän tärkeimpinä. Turhautumisesta ja valinnanvaikeudesta huolimatta periaatteenani on, että kyllä sinne äänestämään on joka tapauksessa aina mentävä - hyvin pieni vaikuttamisen tekohan se on, mutta vaikuttamista kuitenkin. Laiskuus ei mielestäni käy oikein tekosyyksi, onhan koko homma tehty aika helpoksi ennakkoäänestysmahdollisuuden ansiosta. Aina välillä on tullut ajateltua, etten äänestäisi ollenkaan, kun täydellisesti omia arvoja vastaavaa puoluetta ei löydy, mutta olen kuitenkin aina päätynyt siihen lopputulokseen, että mieluummin kuitenkin annan ääneni vähiten huonolle vaihtoehdolle. Tätä muistuttelisin teillekin, jos siellä vielä joku miettii, äänestääkö ylihuomenna vai ei :) Samoin on syytä pitää mielessä, että vaikka politiikka voi tuntua kaukaiselta, se kuitenkin koskettaa tavalla tai toisella meitä kaikkia.

Bongasin Facebookista Frank Martelan mainion jutun siitä, millaisia periaatteita oman ehdokkaan valitsemisessa voisi käyttää. Toki näistä voi olla monta mieltä, ja jokaisella on luonnollisesti oikeus perustella (tai jättää perustelematta) päätöksensä omalla tavallaan, mutta nuo Martelan ajatukset ovat varsin samansuuntaisia kuin omani.

"Haluan ehdokkaan, jonka sydän on tarpeeksi avara, jotta sinne mahtuu myös halu auttaa sellaisia ryhmiä, joiden jäsen hän ei itse ole."
"Etsi siis ehdokkaita, jotka ovat politiikassa mukana, koska haluavat tehdä hyvää. Heillä on kapasiteettia katsoa tilannetta vihan kaventamaa perspektiiviä laajemmin ja sitä kautta tehdä parempia päätöksiä. Heidän toimintansa ei kasvata epäluulon ja vihan kierrettä, vaan rakentaa parempaa maailmaa."

Tällä hetkellä kuitenkin lähinnä odotan sitä, että vaalit olisivat (toivottavasti mielestäni onnellisesti) ohi. On nimittäin hiukan rasittavaa väistellä jatkuvasti kaupungilla innokkaita mainosten jakajia ja nähdä samat puoluejohtajien pärstät joka kerta, kun satun avaamaan telkkarin.

Millaisia ajatuksia eduskuntavaalit teissä herättävät?

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Oikea nainen

But I'm a human not a sandwich -blogin Iina heitti ilmoille #oikeanainen -haasteen, jonka ohjeistus kuului näin: Ottakaa kuva itsestänne, postatkaa se tekstin kanssa tai ilman blogiin tai somekanaviin hashtagilla #OIKEANAINEN. Näytetään medialle miltä näyttää oikea nainen, koska jokainen nainen on oikea nainen. 
Mitään kuvapläjäystä ei täältä suunnalta ole tiedossa, sillä blogini ei edelleenkään ole paikka, jossa haluaisin omakuviani erityisemmin jakaa, mutta aihe iski meikäläiseen sen verran lujaa, että päätin joka tapauksessa jakaa ajatukseni aiheesta täällä - tapani mukaan laajemminkin kuin pelkän ulkonäön osalta. Vaikka en miellä itseäni änkyräfeministiksi (vaan ihan vaan feministiksi), olen ollut hyvin pitkään niitä ihmisiä, jotka näkevät punaista heti, kun jossain vilahtaa sanat "oikea nainen". Tällä mystisellä oikealla naisella on toisinaan rehevät kurvit, toisinaan rasvaton ja lihaksikas fitness-kroppa, pitkät naiselliset hiukset, kiinnostusta naaman ja letin puunaamiseen, pitkät sileät sääret, naiselliset vaatteet, sisäsyntyinen kyky palvoa ja hoitaa pikkulapsia (ja siinä sivussa toki miestäkin), hieman herkkä muttei liian sentimentaalinen luonne... Lähteestä riippuen "oikean naisen" tuntomerkkejä on moneen lähtöön - ja tietysti ne ovat myös keskenään räikeässä ristiriidassa. Jokaisen ihannenainen (tai -mies) on varmasti hieman erilainen, ja saakin olla, mutta minun järkeeni ei kerta kaikkiaan mahdu ajatus oikeasta naisesta. Kuten Iinakin kirjoitti, jokainen nainen on oikea nainen. Piste. Mielestäni tästä ei tarvitsisi edes keskustella sen enempää, mutta valitettavasti tuo ajatus ei ole vielä iskostunut jokaisen kalloon, joten aihetta ei voi täysin sivuuttaa.

Minä olen joissakin asioissa ”tyypillinen nainen” - siis toteutan varmasti oikein mainiosti muutamia sukupuoleeni liitettyjä stereotypioita. Rakastan kauniita vaatteita, myös mekkoja ja hameita, ja kaupoissa kierteleminen on varsinkin aiemmin ollut minulle hyvinkin mieleistä hupia. Meikkaan lähes päivittäin, ja yksi ikisuosikeista on klassinen punainen huulipuna. Opiskelen naisvaltaista alaa. Harrastin lapsena pianonsoittoa, ratsastusta ja kuvataidetta ja tällä hetkellä balettia. Puhun mielelläni tunteista ja ihmissuhteista, ja voisi myös sanoa, että minulla on taipumusta tunteiden vatvomiseen. Puhkean itkuun helposti. En tajua tekniikasta mitään, enkä ole siitä kovin kiinnostunutkaan. Olen parempi kielissä kuin matematiikassa. Raahaan aina käsilaukussa mukana puolta omaisuutta. Mielialani vaihtelevat laidasta laitaan lyhyessäkin ajassa. Pidän pitkistä miehistä. Mitä luultavimmin vaikutan aika avuttomalta monissa käytännön asioissa, eikä minua nolota yhtään pyytää apua ja ottaa sitä vastaan. Luen mielelläni naistenlehtiä tai tyyliblogeja silloin, kun kaipaan aivot narikkaan -viihdettä. Pidän kokkaamisesta. 

Ja toisaalta en ole kovinkaan tyypillinen nainen: Minulla on ”poikatukka” - tai siis lyhyet hiukset, sillä en ymmärrä, miksi hiustyylin pitäisi olla kiinni sukupuolesta. En ole koskaan käynyt minkäänlaisessa kauneushoidossa, ainoastaan kampaajalla, ja sielläkin vain pakon edessä (eli valitettavasti aika usein, mikä on lyhyen kampauksen varjopuoli). En ole erityisen kiinnostunut muodista tai julkkiksista. En pidä korkeista koroista, en siitä miltä ne näyttävät enkä varsinkaan siitä miltä ne tuntuvat jalassa. En ole kovinkaan lapsirakas, enkä ole koskaan unelmoinut äitiydestä. Minusta on joskus hauskaa pukeutua niin poikamaisesti, että vastaantulijat saavat hetken arvailla sukupuoltani. Ja melko androgyyni lookki kyllä onnistuu, sillä vartalonmallini on aika poikamainen, eikä se ole koskaan erityisemmin häirinnyt minua. En ole koskaan laihduttanut. 

Meissä kaikissa on sukupuolesta riippumatta monta puolta, ja itse hahmotan itseni ensisijaisesti ihmisenä, en naisena. Tuntuu itse asiassa hieman oudolta miettiä, millainen nainen olen, sillä ajattelen itseäni yleensä siitä näkökulmasta, millainen ihminen olen. Kyllä, olen sukupuoleltani selkeästi nainen, mutta siinä se - en ymmärrä, miksi minun pitäisi nähdä kaikki erityisesti tämän yhden ominaisuuden kautta. En suoraan sanottuna tiedä, miten olen onnistunut välttymään esimerkiksi vartalokriiseiltä, jotka tuntuvat olevan tuttuja lähes jokaiselle naiselle. Totta kai minullakin on ollut omat ulkonäkökriisini, mutta ne ovat koskeneet käytännössä aina kasvoja ja hiuksia, eivät kroppaa. Kukaan meistä tuskin on täysin immuuni median naiskuvastolle, mutta minun on myönnettävä, että en useinkaan osaa täysin samastua monien naisten ulkonäkökriiseilyyn, omat kriisini kun ovat liittyneet enemmänkin henkisiin ominaisuuksiin. Minusta on äärimmäisen surullista, miten hirveästi moni nainen käyttää aikaa ja energiaa oman ulkomuotonsa murehtimiseen. Kauneutta on niin monenlaista, eikä samanlainen kauneus pue kaikkia. 


Mediaa ja samoin myös ihmisten (pääasiassa nimenomaan naisten!) puheita seuratessa tulee helposti sellainen vaikutelma, että jokaisessa naisessa on väistämättä jokin vika, jonka takia hän ei ole ”oikea nainen”. Joskus rutistaan kovasti liian laihasta tai lihaksikkaasta kauneusihanteesta, mutta aivan yhtä naurettavaa on vastata siihen julistamalla, miten ”oikeat naiset ovat kurvikkaita”. Yhden rajoittuneen kauneusihanteen korvaaminen toisella ei ole mielestäni kovinkaan hyvä idea. Kaikille pitäisi olla selvää, että vartalonmuodolla ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka oikea nainen joku on. Moni sukupuolemme edustaja peräänkuuluttaa iloisesti jotain, mitä naisellisuudeksi nimittää, mutta toisaalta naisen pitäisi olla samaan aikaan myös hyvä jätkä - eli ei ilmeisesti liikaa kummassakaan ääripäässä, jos olen yhtään oikein tulkinnut. Tietysti myös miehiin kohdistuu monenlaisia paineita ja epärealistisia odotuksia, ja ongelma onkin mielestäni nimenomaan lukkiutuneissa sukupuolirooleissa, ei pelkästään median välittämässä naiskuvassa. Olisipa ihanaa elää maailmassa, jossa jokainen huomioitaisiin ensisijaisesti omana ainutlaatuisena itsenään, josta sukupuoli on vain yksi osa. En väitä, että sukupuolten välillä ei olisi eroja, enkä myöskään kaipaa täydellistä sukupuolineutraaliutta, mutta käsitykset ”oikeista” naisista ja miehistä voisimme joka tapauksessa unohtaa. Jokainen nainen on oikea nainen, ja samoin jokainen mies on oikea mies. Niin yksinkertaista sen pitäisi olla. Ei mulla muuta. 

Olisi mielenkiintoista kuulla teidänkin ajatuksianne sukupuolesta ja sukupuolirooleista :) 

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Joogakuulumisia

En ole täällä blogin puolella tainnut mainitakaan, että vietän tässä parhaillaan pientä projektia: tavoitteenani on tehdä edes pieni joogaharjoitus ja meditaatio joka päivä huhtikuun ajan. Idea lähti tamperelaisen kundaliinijoogakoulu Ong Namon Huoleton Huhtikuu -tapahtumasta, jonka bongasin Facebookista. Tapahtuma on kaikille avoin ja ilmainen, ja tuolla linkin takaa löytyvillä nettisivuilla on tarjolla isot kasat jooga- ja meditaatiovideoita (ja lisää tulee aina muutaman päivän välein), joiden avulla aloittelijankin on helppo tutustua kundaliinijoogaan. Itsehän kävin kyseisen joogakoulun tunneilla aktiivisesti viime syksynä, mutta talvella iski jonkinmoinen kyllästyminen, enkä nyt olekaan käynyt joogassa moneen kuukauteen. Näin upeilla keleillä ei juuri huvita lähteä hengittelemään tunkkaisiin sisätiloihin, kun voi mieluummin lähteä lenkille raikkaaseen ilmaan (ja aerobinen kunto on talven aikana päässyt taas hiukan rapistumaan, kun treeni on painottunut niin vahvasti salilla käymiseen).



Viime aikoina olen kuitenkin kärsinyt paljon uniongelmista, keskittymisvaikeuksista ja yleisestä levottomuudesta, ja ajattelinkin, että jooga voisi tuoda helpotusta niihin. Joogaharrastukseni on aina ollut varsin kausittaista, mutta jokin siinä lajissa aina pienen tauon jälkeen vetää puoleensa. Onhan se loistavaa kehonhuoltoa vastapainoksi rankemmalle treenaamiselle, mutta ennen kaikkea pidän siitä, miten selkeän olon varsinkin meditaatiota sisältävä joogaharjoitus tuo (ainakin hetkeksi) myös mieleen. Yleisesti ottaen olen vähän levotonta ja säntäilevää sorttia, eikä pitkäkestoinen yhteen asiaan keskittyminen ole varsinaisesti ydinvahvuuksiani. Niinpä varsinkin hidastempoinen jooga ja ennen kaikkea meditointi ovat aina olleet mielelleni vaikeita - jo kymmenen minuutin meditaation aikana meinaan alkaa kiemurrella paikoillani ja vilkuilla kelloa. Keskittymiskyky, hetkessä eläminen ja mielen rentouttaminen ovat ominaisuuksia, joita haluan kehittää itsessäni, ja tämä on yksi tärkeimmistä syistä, miksi olen kerta toisensa jälkeen palannut joogan pariin.



Nyt huhtikuu alkaa olla pian puolivälissä, ja tähän asti joogaprojektini on sujunut mukavasti: yhtäkään päivää ei ole vielä jäänyt väliin, vaikka sentään aloittelin projektia ollessani lomalla perheen luona. Joinakin päivinä olen tehnyt pitemmän (yli puolen tunnin) harjoituksen, kun taas välillä olen tyytynyt muutamiin asanoihin yhdistettynä meditaatioon. Rutiinin ylläpitäminen on sujunut yllättävänkin kivuttomasti, ja tällä hetkellä fiilis joogaamisen suhteen on niin hyvä, että usein ihan odotan seuraavaa joogahetkeä! Kivaa siis on, mutta nukahtamisvaikeudet kyllä vaivaavat edelleen, ja onpa sitä levottomuuttakin toisinaan liikkeellä - enkä odotakaan pääseväni siitä noin vain (tai ehkä ollenkaan) eroon, sillä luulen, että se on minulle jossain määrin luonteenomaista. Keho tuntuu kuitenkin tykkäävän joogaamisesta, ja mielikin tuntuu aina harjoitkuksen jälkeen hetken tyynemmältä ja seesteisemmältä, mikä on minulle aika iso juttu :) Nyt vaan pitäisi vielä jatkaa tätä kokeilua kuun loppuun asti, mikä tuskin tulee olemaan ongelma. Ja mitä luultavimmin aion jatkaa säännöllistä joogaamista tämänkin jälkeen, tosin en ehkä aivan päivittäin (tai saa nähdä, kesälomalla saattaa kyllä olla aikaa sellaiseen ylellisyyteen...).

Millaisia kokemuksia teillä on joogasta?

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Mistä iloa aamuihin?

Aurinko jaksaa vihdoin paistaa, illat ovat päivä päivältä valoisampia ja ihmisetkin näyttäisivät pursuavan iloa ja energiaa ihan eri tavalla kuin talven pimeydessä. Niin minäkin, ainakin parhaimmillani, olenhan monien muiden tavoin ihan täpinöissäni tästä valon määrästä. Aamuherätykset eivät ole kuitenkaan tuntuneet yhtään sen helpommilta kuin talvellakaan, ehkä jopa päinvastoin: viimeistään pääsiäislomalla taisi unirytmi humpsahtaa hieman aamupainotteiseksi, ja tällä viikolla en ole jokapäiväisistä yrityksistä huolimatta onnistunut kertaakaan nousemaan sängystä ennen yhdeksää (pakko motivoisi mukavasti, mutta minkäs teet, kun ei ole enää läsnäoloa vaativia koulujuttuja tälle keväälle). Aamut menevät sen tutun kaavan mukaan, eli laitan kellon soimaan yleensä kahdeksalta, torkutan ainakin tunnin verran, ja lopulta löydän itseni aamupalapöydästä vasta kymmenen aikoihin - ja pian koko aamupäivä tuntuu hurahtaneen ohi ilman, että olen tehnyt mitään hyödyllistä tai edes miellyttävää (ei se nukkuminen nyt niin kivaa ole). Olen avautunut torkuttamisongelmastani ja puhkunut muutosaikeistani jo lukuisia kertoja vuosien varrella, mutta muutosta ei ole vieläkään tapahtunut. Mikä tässä oikein mättää? 

Olen siinä mielessä kurinalainen ihminen, että minulla ei ole koskaan ollut suurempia vaikeuksia noudattaa aikatauluja. Olen myöhästynyt koulusta tai sovituista tapaamisista vain muutamia kertoja ikinä, eikä minulle ole mikään ongelma aikatauluttaa elämääni esimerkiksi sopimalla useampia tapaamisia samalle päivälle. Jos olen luvannut olla jossakin tiettyyn aikaan, niin siellä ollaan. Siis edellyttäen, että olen luvannut näin jollekin toiselle - pelkästään itselle tehtyjen lupausten pitäminen on meikäläiselle äärimmäisen vaikeaa. Montakohan kertaa olen päättänyt olla viikon torkuttamatta tai herätä joka päivä samaan aikaan? En pysy edes laskuissa mukana, mutta kokeilut ovat aina menneet päin honkia viimeistään muutaman päivän jälkeen. Ei auta päätös lenkille tai salille lähtemisestä, kun sinne voi ihan hyvin lähteä pari tuntia myöhemminkin. Ei auta herätyskello toisessa huoneessa, sillä nukahdan sujuvasti uudelleen, vaikka olisin jo kerran noussut - eikä tahdonvoima noin vain riitä siihen, että torkuttamisen sijaan kävelisikin suoraan vaikkapa virkistävään (karmeaan) kylmään suihkuun. 



Aamukooma siis vaivaa, vaikka energiaa tuntuukin muuten riittävän. Onhan se jo todettu aikoja sitten, että en valitettavasti satu olemaan niitä aamuvirkuimpia ihmisiä, mutta toisaalta olen myös kuullut, että jossain määrin aamuihmiseksi voi opetella - ja mielelläni opettelisin, kun ottaa huomioon, että rennoista opiskeluaikatauluista työelämään siirtyminenkin häämöttää ei niin kovin kaukanakaan tulevaisuudessa. Toisaalta en usko, että olisin äärimmäinen iltaihminenkään. Jos joskus onnistun menemään aikaisin nukkumaan, herään kyllä aamulla hyvillä mielin melko aikaisin. Ongelma onkin siinä, miten vaikkapa kymmeneltä nukkumaan meneminen voisi olla mahdollista, jos iltatoimet ja rauhoittuminen kestävät vähintään pari tuntia? Kadehdin niitä ihmisiä, jotka nukahtavat telkkarin ääreen tai pystyvät nukahtamaan saman tien juteltuaan jonkun kanssa - itsellä kun ylivirittyneisyys vaivaa nimenomaan iltaisin, kun pää on edelleen täynnä päivän aikana ajateltuja ajatuksia ja suunnitelmia seuraavalle päivälle. Ja jos illalla tulee vaikkapa käytyä lenkillä tai treffattua kaveria, sen jälkeen ei auta kuin rauhoittua kunnolla ennen nukkumaanmenoa, eli syödä iltapalaa ja juoda (kofeiinitonta) teetä, lukea (ja lukeminenkin on valittava tarkkaan, ei mitään liian aktivoivaa…) ja ehkä meditoida tai venytellä. Tiedän, teoriassa nuo puuhat voisi aloittaa jo vaikka kahdeksalta illalla, mutta se on osoittautunut aika vaikeaksi sovittaa yhteen muun elämän kanssa. Ja sitä paitsi, jos aamulla torkuttaa pitkään, on illalla turha odottaa unta kovin aikaisin. Ilmeisesti muutos pitäisi aloittaa siitä, että alkaisi herätä aikaisin ja kertalaakista, mikä on niin paljon helpommin sanottu kuin tehty. 

Luin joskus jostain, että jos haluaa omaksua jonkin uuden tavan, siitä kannattaa tehdä itselle houkutteleva ja palkitseva. Olen usein miettinyt, miten saisin aikaiset aamuheräämiset kuulostamaan niin mahtavalta idealta, että muistaisin sen vielä silloinkin, kun puoliunessa hiipparoin sammuttamaan kännykän herätystä (eli silloin, kun tahdonvoima ja itsekuri eivät varsinaisesti ole vahvimmillaan). Parasta olisi, jos olisi sovittuna vaikkapa aamupalatreffit tai lenkille lähtö jonkun kanssa - mutta kappas, seuran löytäminen tähän on osoittautunut aika hankalaksi. Aamujoogaa ja -lenkkejä olen ihan onnistuneestikin kokeillut silloin tällöin, mutta niidenkin kanssa on aika helppo viivytellä. Ehkä jos tekisin jonkun oikein ihanan aamupalan jo illalla valmiiksi, niin että aamulla pääsisi suoraan syömään? Harmi vain, ettei aamulla meinaa ruoka maistua. Joku miellyttävä aamurituaali selvästi olisi hyvä keksiä. Tällä viikolla olen tehnyt pienen jooga- ja meditaatioharjoituksen joka aamu ensimmäisenä herättyäni, ja se on tuntunut kyllä loistavalta aloitukselta päivälle, mutta miten senkin saisi aloitettua ilman edeltävää torkutusrumbaa? 



Hassua tässä kaikessa on muuten se, että silloin harvoin, kun onnistun heräämään aikaisin, olen lähes poikkeuksetta iloinen siitä. Varsinkin aikaisin alkaneet vapaapäivät tuntuvat aina ihan mahtavilta, kun ehtii päivän aikana tehdä niin paljon mukavia juttuja - mikä muuten todistaa sen, että aamuista nauttiminen on minullekin mahdollista! 


Oletteko te aamu- vai iltaihmisiä? Löytyisikö ideoita, mistä saada iloa ja energiaa aamuihin? :) 

(kuvat Pinterestistä bongattuja)

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Hurmiossa historiasta

Pääsiäislomalla päädyin leppoisan perheen ja kavereiden kanssa oleilun lisäksi mm. opiskelemaan latinaa ja lukemaan kannesta kanteen isäni kirjahyllystä löytyneen antiikin historian kirjan - ja arvatkaa mitä, en ole pitkään aikaan viettänyt näin rentouttavaa lomaa! Omaehtoinen opiskelu ja itseä kiinnostaviin asioihin perehtyminen on mielestäni huomattavasti inspiroivampaa kuin pelkkä olla töljöttäminen, telkkarin katsominen tai vaikkapa jatkuva somessa haahuilu (jota harrastan valitettavasti vähän liikaakin). Oppimisen ihanuuden lisäksi olen ajatellut paljon sitä, miten paljon olen aina liikuttunut historiasta. Vanhat ajat ja erityisesti taide ja myytit ovat kiinnostaneet minua ihan ipanasta asti, ja jo ala-asteikäisenä olin aivan täpinöissäni Italian reissuilla kaikista raunioista ja muista historiallisista paikoista. Fiilikseni eivät ole juuri muuttuneet kaikkien näiden vuosien aikana: minusta on edelleen suorastaan huimaavaa ajatella kaikkia niitä kauan sitten eläneitä ihmisiä, jotka ovat asuneet ja vaikuttaneet samassa paikassa, jossa itse seison. Historian läsnäoloon saattaa helposti turtua, mutta hei oikeasti: miettikää nyt, miten siistiä on vaikkapa vanhassa kirkossa katsoa samoja maalauksia, joita ihmiset ovat katsoneet vuosisatojen ajan! Sen tajuaminen tuo väkisinkin hieman perspektiiviä omaan olemassaoloon ja ongelmiin. 

Olen nuoresta asti myös lukenut paljon vanhaa kirjallisuutta, aina antiikin aikaisista teoksista lähtien. Nuorempana suhtauduin siihen vähän samalla tavalla kuin fantasiaan, mutta viime vuosina olen alkanut yhä enemmän kiinnittää huomiota myös siihen, miten uskomattoman samanlaisina kirjallisuus ja tarinoissa sekä taiteessa käsitellyt teemat ovat säilyneet vuosisatojen ajan. Joskus koulussa äidinkielenopettajani sanoi, ettei esseetä saisi aloittaa sanoilla ”jo muinaiset roomalaiset”, mutta voin paljastaa, että aika usein on tehnyt mieli sanoa jotain vähän vastaavaa. Ihan vain muistutukseksi siitä, että niin omalaatuisia kuin ehkä kuvittelemme olevamme, mietteissämme on usein hyvin paljon samaa kuin jossain, mitä joku on kirjoittanut satoja tai jopa tuhansia vuosia sitten. Oikeastaan on aika lohdullista huomata, että vaikka niin moni asia maailmassa on muuttunut ja muuttuu jatkuvasti, niin silti ihminen ajatuksineen ja tunteineen ei ole loppujen lopuksi muuttunut kovinkaan paljon. Ja miten upeaa onkaan, että niin suuri varasto aiempien aikakausien tietoa, kirjallisuutta ja taidetta on meidän saatavillamme! En ole koskaan oikein ymmärtänyt, miten on mahdollista, että jotkut eivät ole lainkaan kiinnostuneita historiasta - sehän liittyy aivan kaikkeen. Nykyiset kielemme, kulttuurimme, aatteemme ja tapamme pohjautuvat kaikki johonkin aiempaan, ja siksi historiaan perehtyminen auttaa ymmärtämään myös nykyisyyttä. 

Olen usein kokenut historiallisissa paikoissa vähän saman tapaisia elämyksiä kuin oikein vaikuttavan taiteen äärellä. Tiedättehän, sellaista liikutuksensekaista hurmiota, melkein huimausta, joka parhaimmillaan tuntuu ihan koko kropassa päästä varpaisiin. Sellaista tunnetta, joka tuntuu muuttavan ainakin hetkeksi koko sen tavan, jolla maailman kokee, ja jota muistellessakin meinaa tulla tippa linssiin (tätä kirjoittaessani istun junassa ja meinasin alkaa ihan oikeasti itkeä, kun muistelin, miltä tuntui ensimmäisen kerran käydä jossain Colosseumilla tai Vatikaanissa, kaikista niistä turistilaumoista huolimatta). Eikä sen tunteen perässä varten tarvitse lähteä edes ulkomaille - jonkinasteinen historiahuimaus iski viimeksi ihan muutama viikko sitten Turun tuomiokirkossa ja arkeologisessa museossa. Tiedän, että moni on kokenut koulun historiantunnit kuivina ja pitkästyttävinä, ja kyllähän ne voivat sitä ollakin, jos opetusmetodina on perinteikäs ulkoluku ja päivämäärien ja muiden yksityiskohtien pänttääminen. Sellaisen perusteella tulee helposti tunne, että historia olisi jotain muusta elämästä irrallista, vaikka todellisuus on aika lailla päinvastainen: kaikilla ja kaikella on historiansa, jota kaivelemalla voi löytää vastauksia siihen, miksi nykyisyys on mitä on. Sen luulisi kiinnostavan aika monia. 

Nyt loman jälkeen minun olisi tarkoitus keskittyä gradun viimeistelyyn, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että mieluummin menisin hakemaan kirjastosta kasan historiankirjoja ja linnoittautuisin johonkin viihtyisään kahvilaan niitä lueskelemaan ja kiehtovasta menneisyydestä hurmioitumaan. Velvollisuudet on kuitenkin kai hoidettava ensin, mutta onneksi lähitulevaisuudessa häämöttää kesäloma, jolloin ehtii uppoutua vaihteeksi ihan kunnolla johonkin muuhunkin kuin psykologiaan… Turhuuksia tiedossa, saattaisi joku lausahtaa, sillä olen ihan vakavissani ajatellut, että alkaisin latinan lisäksi opiskella itsekseni myös muinaiskreikkaa, mutta kai niitä turhempiakin harrastuksia voisi ihmisellä olla :D (miettikää nyt, eikö olisi siistiä pystyä lukemaan parituhatta vuotta vanhoja tekstejä alkuperäiskielellä?)


Millainen suhde teillä on historiaan? 

torstai 2. huhtikuuta 2015

Sananen uskosta ja myyteistä

Vaikka en ole tippaakaan uskonnollinen ihminen, pidän kovasti pääsiäisestä, sen kristillinen sanoma ja symboliikka mukaan lukien. Kevät ja lupaus lähestyvästä kesästä, laajemmin ajatus uudesta elämästä - tai ehkä sittenkin siitä, että kaikesta huolimatta elämä jatkuu. Niin paatunut skeptikko kuin olenkin, uskontojen symboliikka vetoaa minunkin tunteisiini ja parhaimmillaan herättää ajattelemaan asioita itselle uudesta näkökulmasta. Entisenä kiihkeänä ateistina voin sanoa, että elämä on jollain tasolla rikkaampaa, kun osaa nähdä myös uskontojen - tai ehkä pikemminkin myyttien ja uskomusten, ei instituutioiden - arvon. Jokainen meistä elää tarinoiden keskellä, halusimme sitä tai emme. Mielestäni tarinoihin ei välttämättä tarvitse kirjaimellisesti uskoa nähdäkseen niiden symbolisen kauneuden.

Toivottavasti nyt kukaan uskovainen ei tästä älähdä, mutta itse suhtaudun nykyään uskontoihin (huom: siihen, mitä uskotaan, ei siihen, miten kirkko käyttää valtaa yhteiskunnassa) melko samalla tavalla kuin taiteeseen. Minulle myyttien totuusarvo on suurin piirtein sama kuin vaikkapa hyvän fiktiivisen romaanin tai runon. Kummassakaan ei ole tärkeintä se, mikä on objektiivisesti totta, vaan se, mitä puolta ihmisyydestä tai maailmasta tarina onnistuu jollain tavalla kuvaamaan. Ja tietysti se, miten ihmiset voivat tarinan avulla ymmärtää itseään ja muita paremmin tai saada lohtua ja turvaa vaikeuksien ja epävarmuuden keskellä. Tietysti uskontojen takana on epävarmuuden ja kuoleman pelkoa, sisäsyntyistä tarvetta löytää selityksiä selittämättömälle, mutta ei se mielestäni mitenkään mitätöi myyttien arvoa. Ehkä ne ovat "vain" yksi tapa saada jotain järkeä ja logiikkaa sekasorron keskelle. Ja kauneutta, ennen kaikkea kauneutta (joka tietysti on, kuten tiedämme, katsojen silmässä myös tässä asiassa). Sitä maailmassa ei ole koskaan liikaa.

 

Valoisaa pääsiäistä kaikille! :)