torstai 18. syyskuuta 2014

Kokemuksiani kundaliinijoogasta

Aloitin tänä syksynä pitkästä aikaa säännöllisen joogaharrastuksen, tällä kertaa kundaliinijoogan parissa. Aiemmin olen harrastellut joogaa säännöllisen epäsäännöllisesti, vähän sitä sun tätä, keskittymättä mihinkään tiettyyn suuntaukseen. Se on sopinut minulle hyvin, mutta usein tuntui kuitenkin siltä, että kokemus jäi hieman pintapuoliseksi. Monet joogatunnit tuntuivat pelkältä tavalliselta venyttelyltä, jotkut taas vähän liiankin rankoilta, sillä kaipaan joogaa nimenomaan vastapainoksi raskaammalle liikunnalle. Joogan henkisyyteen olen aina suhtautunut hieman kaksijakoisesti: toisaalta se on tavallaan kiehtonut, toisaalta olen melko allerginen kaikenlaiselle epämääräiselle huuhaalle ja hihhuloinnille. Jutustelin kesällä paljon joogasta erään siihen hurahtaneen ystäväni kanssa, luin aiheesta pari kirjaa ja sain lopulta idean kokeilla tällä kertaa jotain ihan uutta, jotain, missä joutuisin todella poistumaan omalta mukavuusalueeltani. Tampereen joogamahdollisuuksia selvitellessäni huomasin, että lähellä kotiani ja aivan opinahjoni naapurissa sijaitsee kundaliinijoogaan keskittynyt koulu Ong Namo, joten sinne päätin suunnata ihan kokeilumielessä. Nyt olen käynyt kundaliinijoogassa pari-kolme kertaa viikossa melkein kuukauden ajan, enkä vieläkään oikein osaa päättää, onko se ihanaa vai todella outoa. Joka tapauksessa ainakin sieltä mukavuusalueelta olen päässyt pois moneen kertaan.

 

Suomen kundaliinijoogayhdistyksen nettisivujen mukaan kundaliinijooga on tietoisuuden joogaa, joka vahvistaa terveyttä, tuo mielenhallintaa sekä avaa arkitietoisuuden kohti sielutietoisuutta. Kundaliinijoogan tekniikat kuulemma puhdistavat, avaavat ja vahvistavat kehoa, erityisesti hermostoa ja meridiaanijärjestelmää (mikä se on?) siten, että voimme ottaa hallitusti ja viisaasti käyttöön meissä asuvan sisäisen voiman, kundaliinienergian. Joogaharjoitusten tavoitteena on herättää lantion alueella uinuva energia ja nostaa se ylempiin energiakeskuksiin eli chakroihin, mikä laajentaa tietoisuutta, parantaa mielen ja tunteiden hallintaa, antaa rohkeutta ja positiivisuutta sekä auttaa luopumaan haitallisista ajattelutavoista ja tottumuksista. Kundaliinijoogatunneilla yhdistyvät monien eri joogasuuntausten tekniikat: mantrat, hengitysharjoitukset, asanat eli asento- ja liikeharjoitukset ja meditaatio. Jokaisella tunnilla tehdään alkuvirittäytymisen (aloitusmantran lausuminen sekä mahdolliset lämmittelyt) jälkeen kriya eli harjoituskokonaisuus, joka koostuu erilaisista asanoista, hengitysharjoituksista ja meditaatiosta. Jokaisella kriyalla ja meditaatiolla on oma, tarkoin määritelty tavoitteensa, esimerkiksi vastustuskyvyn parantaminen, unettomuudesta eroon pääseminen, hermoston vahvistaminen, ruoansulatuksen parantaminen tai masennuksen voittaminen. Kriyan jälkeen tunnin lopuksi rentoudutaan, jonka jälkeen vuorossa on vielä loppuvirittäytyminen eli aurinkolaulu sekä loppumantran lausuminen.

Koska olen tottunut fyysisempään joogaan ja ylipäätään erittäin maanläheiseen ja arkirealistiseen elämäntapaan, ensimmäinen kundaliinijoogatunti oli suoraan sanottuna erittäin mielenkiintoinen kokemus. Fyysiset harjoitukset olivat paljon rankempia ja dynaamisempia kuin olin olettanut, mutta tuntui aluksi melko kummalliselta yhdistää niitä vaikeissa asennoissa meditoimiseen ja varsinkin mantrojen hoilottamiseen - en olisi ihan ensimmäisenä kuvitellut joutuvani laulamaan joogatunnilla! Juuri mantrat tuntuivat aluksi ja tuntuvat edelleen melko vaikeasti lähestyttäviltä, sillä minulle meditointi on tähän asti tarkoittanut mindfulness-henkistä hyvin maallista ja konkreettista toimintaa (tai siis, hmm, olemista). Miten minulle täysin vieraiden ja merkityksettömien sanojen toistaminen muka voisi tehdä minulle hyvää tavalla tai toisella? Ei mahdu tajuntaani. Sen tosin olen huomannut, että keskittymistä ne auttavat, mantraa toistaessa mieli ei harhaile meditaation aikana aivan yhtä paljon kuin tavallisesti. Lisäksi voihan niihin aina suhtautua vaikka äänenkäytön harjoitteluna ;) Ja mitä niihin mystisiin energioihin tulee, niihin en edelleenkään usko. Pari kertaa on meinannut pokka pettää tunnilla ohjaajan puheita kuunnellessa.


Jos kundaliinijoogan filosofia kerran tuntuu minusta jokseenkin vaikeasti lähestyttävältä ja, no, älyttömältä, miksi sitten edelleen käyn tunneilla? Siksi että kaikesta huolimatta kuitenkin pidän niistä. Useimmat tunnit kestävät puolitoista tuntia, mikä aluksi tuntui hirvittävän pitkältä ajalta, mutta yllättäen keskittyminen olikin alusta asti todella helppoa, kun harjoitus on joka kerta pikkuisen erilainen ja sisältää monia eri osioita. Vaikka henkisyys menee monesti minun näkökulmastani hieman yli, pidän siitä, miten kundaliinijoogassa yhdistyvät fyysiset ja henkiset harjoitukset, sillä kaipaan joogaltani molempia, ja juuri se yhdistelmä auttaa parhaiten rauhoittamaan mielen myllerryksen. Joka kerta joogatunnilta lähtiessä on ollut hyvä ja rentoutunut fiilis, ja jo se on hyvä syy jatkaa, vaikka ajatteleva mieli änkyröikin vastaan jatkuvasti. Mielestäni kaikkea ei tarvitse niellä mukisematta, mutta harjoituksesta voi silti omalla tavallaan nauttia. Lisäksi joogatunneissa on oma, leppoisa tunnelmansa, josta olen aina pitänyt.

Ai niin. Ensimmäisestä kundaliinijoogatunnista asti ihmettelin, miksi opettajilla ja joillakin oppilaillakin on aina valkoiset vaatteet ja turbaani päässä. Siihenkin on kuulemma syynsä: Pään peittäminen auttaa hallitsemaan kuudetta chakraa ja stabiloi aivojen kahtakymmentä kuutta osaa, jotka ovat kytköksissä hermojärjestelmään ja sähkömagneettiseen kenttään. Valkoinen väri heijastaa kaikkia aallonpituuksia ja terve aura heijastaa valkoista valoa. Valkoinen luonnon kuitu toimii näin ollen ”heijastuspohjana”. Voi kyllä, tässäpä ihan loogisia, järkeenkäyviä selityksiä. Tähän on hyvä lopettaa, sillä en enää tiedä, mitä sanoa. Paitsi sen, että toisinaan tunnen erottuvani joukosta turkooseissa leopardikuvioisissa jumppatrikoissani.

Millaisia joogakokemuksia teillä on?

maanantai 15. syyskuuta 2014

Oletko sinäkin aina töissä?

Yleensä pidetään hyvänä ja terveellisenä ratkaisuna sitä, että ihminen osaa tehdä selvän eron työn/opiskelun ja vapaa-ajan välille. Paljon on puhetta siitä, miten älyllisen työn tekijöillä on tässä ongelmia: työsähköpostia kurkkaillaan helposti vielä illallakin, työasiat jäävät pyörimään päähän ja haittaavat yöuniakin. Monille kotona työskenteleville eron tekeminen on erityisen vaikeaa, kun työt voi tehdä silloin kun itselle sopii - eli vaikka keskellä yötä, jos se sattuu tuntumaan hyvältä idealta. Meillä opiskelijoilla tilanne on luonnollisesti pitkälti sama: olen kuullut ihan riittävästi tarinoita yöllisistä tenttiinluku- tai esseenkirjoitussessioista.

Itse voin myöntää olevani surkea velvollisuuksien ja vapaa-ajan erottamisessa. Minulla on tapana innostua opiskeluun liittyvistä projekteista siinä määrin, että en meinaa malttaa irtaantua niistä kotonakaan - siitä huolimatta, että olen pitkään yrittänyt tehdä kouluhommat lähinnä yliopistolla ja keskittyä kotona ihan muihin juttuihin. Tietysti on erittäin positiivista, että opiskelu kiinnostaa näin kovasti, mutta esimerkiksi intensiivisen iltatyöskentelyn jälkeen on usein vaikea rauhoittua nukkumaan, ja muutenkin aivot käyvät helposti ylikierroksilla. Pitkiä opiskelurupeamia en ole koskaan harrastanut, vaan työskentelytapani on hyvin pätkittäinen: saatan lukea yhtä kirjaa tunnin verran, pitää parin tunnin tauon, kirjoittaa sitten muutaman lauseen, etsiä välissä pari artikkelia netistä, kirjoittaa taas, lukea puolen tunnin verran ja lopulta tajuta, että päässä surraa siihen malliin, että on pakko lähteä lenkille tai joogaan. Tyylini herättää toisinaan ihmetystä, mutta minulle se sopii - sillä rajoituksella, että haluaisin osata myös ottaa ihan oikeasti rennosti, niin että psykahommat eivät koko ajan polttelisi jossain mielen perukoilla. Kyse ei varsinaisesti ole stressistä, ainakaan enimmäkseen, sillä opiskelu herättää minussa pääosin positiivisia tunteita, mutta luonnollisesti jotain vastapainoakin tarvitaan.

Aina, kun mietin, mikä olisi sopivaa vastapainoa opiskelulle, tulee vastaan eräs ongelma: hyvin monet vapaa-ajan tekemiseni liittyvät myös tavalla tai toisella oppiaineeseeni, tai ainakin olen käsittämättömän hyvä löytämään sen yhteyden melkein mistä tahansa. Paha juttu siis valita ala, joka liittyy vähän kaikkeen, mitä ihmiset tekevät, sanovat ja ajattelevat. Rakastan lukemista ja kirjoittamista, mutta kuinkas ollakaan: luen paljon nimenomaan tietokirjallisuutta ja kirjoitan blogia myös opintoihini liittyvistä aiheista! Rakastan keskusteluja mielenkiintoisten ihmisten kanssa, mutta yllättävän usein keskustelutkin kääntyvät siihen yhteen ja tiettyyn suuntaan (eikä läheskään aina minun aloitteestani). Uudelleen aloittamani jooga on mukava ja rentouttava harrastus, mutta sekin herättää kovasti ihmismieleen liittyviä kysymyksiä ja pohdintoja. Ainoastaan fyysisesti rankempi liikunta tuntuu irrottavan minut täysin kaikesta vatvomisesta ja analysoinnista - se on tullut huomattua viime aikoina erityisen tehokkaasti juoksulenkeillä upeissa järvimaisemissa.

Joskus saattaa tulla mieleen, että jos ihminen rakastaa sitä mitä tekee, hän ei edes tarvitse vapaa-aikaa. Itse en ole täysin samaa mieltä: on täysin normaalia kaivata vaihtelua ja sekä fyysistä että ennen kaikkea psyykkistä rentoutumista, sillä usein unelmatyökin kuormittaa ja saa niin sanotusti mielen käymään ylikierroksilla. Onneksi nykyään liikunnan harrastaminen on kovin trendikästä ja suosittua, sillä se on ainakin loistava keino palautua nimenomaan henkisesti kuormittavasta työstä tai opiskelusta! Itse irtaannun arjesta loistavasti myös esimerkiksi konserteissa, elokuvissa tai taidenäyttelyssä, mutta kun opiskelijan arki on yhtä paikallaan istumista, kaipaan vapaa-ajalla erityisesti liikunnallisempia aktiviteetteja. Jokaisen on tietysti tärkeintä löytää itselle sopivat tavat palautua työkuormituksesta, mutta liikunnan lisäksi esimerkiksi luonnossa liikkuminen (tai ylipäätään oleileminen), mindfulness-harjoitukset, taide- ja käsityöharrastukset sekä ajan viettäminen ystävien kanssa toimivat monilla.

Itse suosittelen erittäin lämpimästi myös pieniä työstä tai opiskelusta irtaantumisen hetkiä keskellä päivää: esimerkiksi minulla vauhti pysyy parhaiten yllä, jos välillä pidän pienen tauon kuuntelemalla lempimusiikkiani, käymällä happihyppelyllä ulkona (en aina oikein ymmärrä opiskelijoita, jotka istua kököttävät paikoillaan tunkkaisessa sisäilmassa luentojen välilläkin - itse mieluiten kävelen tai ainakin seisoskelen, istumista tulee joka tapauksessa enemmän kuin tarpeeksi), juttelemalla kavereiden kanssa jostain muusta kuin kouluasioista, tai vain keskittymällä hetkeksi hengitykseen. Ja itse asiassa nopea facebookin kurkkaus puhelimella on myös mukava keino irrottautua hetkeksi työskentelystä, vaikka en jatkuvaa puhelimen näpräystä kovin hyvällä katsokaan, ainakaan muiden seurassa. Minulla opiskelun aikatauluttaminen ei ole koskaan toiminut, mutta tällä hetkellä yritän kovasti sitoutua siihen, etten ainakaan enää iltakahdeksan jälkeen tekisi minkäänlaisia opiskeluhommia. Tavoitteena on myös työskennellä enemmän yliopistolla, mutta sen toteuttamisessa on vielä aika paljonkin parantamisen varaa, sillä liian usein ei vain tule lähdettyä, vaikka ihan hyvin tiedän, että saan siellä yleensä tehtyä hommat tehokkaammin.

Millaisia ajatuksia teillä on työn ja vapaa-ajan erottamisesta tai ylipäätään työstä/opiskelusta palautumisessa?

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Hurjasta höperöstä onnesta

Tiedättehän sen tunteen, kun sydämessä ja koko olemuksessa läikähtelee hurja, höperö onni? Kun ymmärtää, että juuri tässä hetkessä ei haluaisi muuttaa yhtään mitään ja keskittyy vain hymyilemään tai jopa nauramaan itsekseen, kun ei oikein muutakaan voi. Tänä viikonloppuna olen kokenut yllättävän monia sellaisia hetkiä: Tänään aamulenkillä sumuisen järven rannalla. Eilen, kun matkasin Helsinkiin ystäviä tapaamaan ja heti junasta päästyäni kävelin tuomiokirkon portaille syömään toista aamupalaa ja katselemaan turisteja ja kaupunkia, jota en osaa olla rakastamatta. Illalla, kun Tampereelle palattuani kävelin järven rantaan katsomaan kuuta ja kuuntelemaan kaupungin mukavaa huminaa, johon olen tottuneempi kuin täydelliseen hiljaisuuteen. Jos minun pitäisi valita tasaisen tyytyväisyyden ja tällaisten pakahduttavien hetkien välillä, valitsisin nämä hetket - siitä huolimatta, että hetkellisen onnen huuman viehätys taatusti perustuu ainakin osittain siihen, että koko ajan tiedostaa sen haurauden ja katoavaisuuden. Huomenna ahdistus ja epätoivo saattavat vetäistä hetkeksi mukaansa, ja silloin ei auta muu kuin yrittää pitää mielessä, että vielä niitä huippuhetkiäkin tulee. Onneksi en kuitenkaan usko, että tyytyväisyyden ja hurjan hetken onnen välillä tarvitsisi valita - käsittääkseni on täysin mahdollista tuntea useimpina hetkinä sisäistä rauhaa ja tyytyväisyyttä ja siitä huolimatta tempautua mukaan hetkelliseen euforiaan aina silloin tällöin. Jälkimmäisen luonteeseen kuuluu väliaikaisuus, mutta silti uskallan olla sitä mieltä, että pelkkä tasainen, hillitty tyytyväisyys ei aivan riittäisi minulle.

Mitä hurmaaviin hetkiin tulee, niissä on mielestäni paljolti kyse siitä, että ne muistaa huomata kaiken muun keskeltä - että elää siinä määrin nykyhetkessä, ettei anna pienten, isojen ilojen hurahtaa huomaamatta ohi. Muista sinäkin nähdä ne hetket.

Kuva: Tiedättehän, miltä se tuntuu, kun yhtäkkiä tajuaa, että juuri tässä hetkessä ei haluaisi muuttaa yhtään mitään ja vaan hymyilee itsekseen, kun ei muutakaan voi? Tänä viikonloppuna olen kohdannut monta sellaista hetkeä: aamulenkillä sumuisen järven rannalla, istuessani Helsingissä tuomiokirkon portailla syömässä aamupalaa ja katselemassa turisteja, illalla kun kävelin järven rantaan katsomaan kuuta ja kuuntelemaan kaupungin mukavaa huminaa. Sellainen pakahduttava tunne, jonka hienous on ehkä juuri siinä, että tajuaa sen katoavaisuuden. Pitää vain muistaa nähdä ne hetket. :)

Leppoisaa sunnuntaita kaikille!

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Miten oppia aamuvirkuksi?

Olen toivoton torkuttaja: lukuisista yrityksistä huolimatta en vieläkään ole päässyt eroon tavasta torkuttaa joka ikinen aamu ainakin puoli tuntia (pahimmillaan jopa kaksi tuntia, jos ei ole minnekään kiire). Vihaan aamukiirettä, joten laitan aina kännykkään herätyksen parisen tuntia ennen ensimmäistäkään pakollista menoa, mikä valitettavasti mahdollistaa myös pitkän torkuttamisen - ja siitäkään huolimatta en yleensä joudu kiirehtimään, joten sekään ei motivoi nopeampaan heräämiseen. Tässä ei tietenkään olisi pakko nähdä mitään ongelmaa: jos torkuttamisesta ei aiheudu varsinaista haittaa tai kiirettä, miksi lopettaa? Pulmani on kuitenkin se, että haluaisin kovasti olla niitä ihmisiä, jotka nousevat pirteinä heti, kun sen aika on, ja hoitavat kaikki päivän hommat reippaasti pois alta jo ennen keskipäivää. Ja itse asiassa silloin harvoin, kun olen (yleensä pakon edessä) onnistunut nousemaan sängystä vaikkapa seitsemältä, minäkin saan aikaan paljon enemmän päivän aikana - ja hyvin usein myös fiilis on huomattavasti parempi! Tämä onkin pääsyy siihen, miksi aamuvirkkuus ja erityisesti torkuttamisen lopettaminen ovat jatkuvasti tavoitelistallani. Tiedän toki, että joillakin ihmisillä on vahva synnynnäinen taipumus aamu- tai iltaunisuuteen, mutta tunnen myös monia ihmisiä, jotka ovat onnistuneet aamuvirkuksi oppimisessa, joten toivoa ilmeisesti on.

Kun kerron ihmisille torkuttamis- ja aamuväsymysongelmistani, saan yleensä seuraavanlaisia vinkkejä: Mene aikaisin nukkumaan mutta älä liian aikaisin vaan vasta sitten, kun oikeasti nukuttaa. Älä syö raskaasti illalla tai juo kahvia. Sulje televisio ja tietokone hyvissä ajoin ennen nukkumaanmenoa. Meditoi tai venyttele. Ulkoile enemmän. Sijoita herätyskello mahdollisimman kauas sängystä. Syö niin ihana aamupala, että odotat jo illalla pääseväsi käsiksi siihen. Juo paljon vettä ja aamukahvi. Herää joka aamu samaan aikaan, myös vapaapäivinä ja vaikka väsyttäisi. Suunnittele jotain mukavaa tekemistä aamuksi.

 Morning

Olen kokeillut edellä mainituista kaikkea muuta paitsi aamukahvia, sillä en kerta kaikkiaan pidä kahvista. Ongelmani ei yleensä ole siinä, että valvoisin myöhään: itse asiassa en ole erityisen iltavirkku vaan kuukahdan helposti viimeistään puolilta öin. En harrasta yödataamista tai juuri television katseluakaan, vaan luen perinteistä kirjaa tai lehteä joka ilta ennen nukkumaanmenoa. En harrasta raskasta liikuntaa myöhään illalla, en juo kofeiinipitoisia juomia, en tee stressaavia hommia. Kännykkäni yöpyy jatkuvasti paikassa, johon en ylety sängystä vaan joudun nousemaan ylös herätyksen soidessa - mutta se ei estä painamasta torkkua, nappaamasta kännykkää mukaan ja palaamasta peiton alle. Aamupalan syön joka ikinen päivä, muuten en pääse käyntiin ollenkaan. En myöskään koskaan nuku iltapäivään asti vaan herään useimpina päivinä suunnilleen samaan aikaan: kello soi yleensä puoli kahdeksalta tai kahdeksalta, torkuttamisen jälkeen nousen ylös ehkä puoli yhdeksältä tai yhdeksältä. Se tunti tuntuu täysin hukkaan heitetyltä, sillä koen pientä morkkista torkuttamisesta lähes päivittäin, puhumattakaan siitä, miten se selvästi lisää aamuväsymystä ainakin omalla kohdallani.

Vaikuttaisi siltä, että minulle ainoa keino herätä aikaisin ja torkuttamatta on sopia pakollisia menoja aamuvarhaiselle. Kun kouluaikoina jouduin heräämään kouluun kahdeksaksi lähes joka aamu, pääsin kyllä hereille, vaikka väsyttikin. Nykyään aikatauluni on valitettavasti varsin iltapäiväpainotteinen, minulla on erittäin harvoin esimerkiksi opiskeluun liittyviä menoja aamupäivällä. Jos lupaan itselleni lähteä aamulenkille tai salille, sorrun tavalliseen tapaan torkuttamiseen, sillä ajattelen, että ihan hyvin sinne joutaa tunnin pari myöhemminkin. Kavereiden tapaaminen vaikka aamiaisen merkeissä voisi olla hyvä idea, mutta epäilen vahvasti, että ainakaan Tampereen kaverini eivät hirveästi innostu ajatuksesta. Yhden pelastuksen voisivat tuoda aamuiset joogatunnit, vaikkei niitä joka päivä olisikaan: viime viikolla onnistuin raahautumaan joogaan "jo" kymmeneksi aamulla, ja se oli ehdottomasti hyvä aloitus päivälle. Mutta miten onnistuisin sopimaan itseni kanssa, että todella nousen ajoissa ja lähden jonnekin, missä minun ei ole sataprosenttisen pakko olla? Illalla usein päätän vakaasti, että näin tulee tapahtumaan, mutta aamulla, silloin kun pitäisi tehdä valinta olla torkuttamatta, tahdonvoima tuntuu olevan täysin kadoksissa. Miten sitten toimisi se, että päätän tehdä jotain oikein mukavaa heti aamulla? Vaihtoehdot ovat tosin hieman rajallisia (esimerkiksi elokuviin, konserttiin tai ravintolaillalliselle lähteminen on hieman vaikeaa aamuvarhaisella), mutta ajattelin kokeilla joskus vaikkapa sitä, että lähtisinkin aamuteelle johonkin mukavaan kahvilaan.

Oletteko te aamu- vai iltaunisia? Olisiko jollain vinkkejä aamuheräämisten helpottamiseksi?

perjantai 29. elokuuta 2014

Uudistuksia (kerrankin)!

Kuten pitempään blogiani seuranneet lukijat ovat varmasti huomanneet, en ole erityisen uudistusmielinen, tai ainakaan en juuri toteuta täällä käytännön uudistuksia juuri koskaan: jutut ovat pysyneet melko samansuuntaisia aina blogin alkuajoista lähtien, eikä ulkoasukaan ole kovin ihmeellisiä muutoksia käynyt läpi (ja tunnustan kyllä, että tämä johtuu osin siitä, että olen täysin tohelo tietotekniikan kanssa enkä jaksa mitään vähänkään vaikean tuntuista säätämistä, sillä en ole vieläkään erityisen motivoitunut näihin teknisiin hommiin). Viime aikoina olen kuitenkin pohtinut paljonkin blogini nimeä: tässä ei todellakaan ole kyse pelkästä positiivisuusprojektista tai myönteisen ajattelun hehkuttamisesta, mikä varmasti edellisessäkin postauksessa kävi selville. Uusi, hieman kuvaavampi ja neutraalimpi nimi kuitenkin pulpahti mieleen yllättävän vaivattomasti, joten entinen Positiivisuusprojekti on tästä lähtien Mielen maisemia. Sisältöön ei ole luvassa mainittavia muutoksia, ihmisläheisillä aiheilla mennään jatkossakin! :)

Iloista ja rentouttavaa viikonloppua teille!

torstai 28. elokuuta 2014

Hyväksymisestä ja omistautumisesta

Oletko sinäkin joskus ajatellut, että jos et ole onnellinen, sinussa on jotain vialla? Oletko yrittänyt päästä eroon negatiivisista tunteista saavuttaaksesi paremman elämän? Pyritkö kontrolloimaan negatiivisia ajatuksiasi ja tunteitasi ja korvaamaan ne positiivisemmilla? Uskon vahvasti, että ainakin jotain näistä olet kokeillut - minäkin olen, varsinkin ensimmäinen on melkeinpä erikoisalaani. Luin äsken Russ Harrisin kirjan Onnellisuusansa: Elinvoimaa hyväksymisen ja omistautumisen avulla, joka käsittelee nimenomaan sitä, miksi edellä kuvatut toimintatavat eivät toimi (minkä moni on omakohtaisesti varmasti huomannut). Kirja esittelee hieman self help -tyyliin hyväksymis- ja omistautumisterapian eli HOTin menetelmää, jota voidaan soveltaa esimerkiksi ahdistukseen, masennukseen ja moniin muihin tavallisiin mielen pulmiin. Aihepiiri oli minulle jo jossain määrin tuttu, mutta tämä perusteellinen kirja tarjosi silti paljon uusia oivalluksia ja vahvisti olemassaolevaa tietopohjaa - ja olenpa lukukokemuksen jälkeen koittanut omaksua omaankin elämääni kirjassa kuvattuja mindfulness-henkisiä harjoituksia, jotka kyllä tuntuvat toimivan.

Hyväksymis- ja omistautumisterapian lähtökohta on, että yritykset kontrolloida ajatuksia ja tunteita ovat tuhoon tuomittuja: mitä enemmän yritämme vältellä ja tukahduttaa epämiellyttäviä tuntemuksia ja mielikuvia, sitä tiukemman otteen ne saavat meistä. Välttely, itsen moittiminen, tunteiden turruttaminen tai niitä vastaan hyökkääminen esimerkiksi yltiöpositiivisten hokemien avulla saattavat tehota hetkeksi, mutta kammoksutuilla tunteilla ja ajatuksilla on tapana tulla takaisin - ja mitä enemmän taistelemme päämme tuottamia sisältöjä vastaan, sitä enemmän lopulta kärsimme. Kontrolliyritykset saavat meidät tuntemaan itsemme typeriksi, heikoiksi tai vajavaisiksi, koska tunteet, joista pyrimme eroon, eivät suostu katoamaan noin vain. Lisäksi monet hetkellisesti toimivat kontrollikeinot heikentävät elämänlaatuamme pitkällä aikavälillä - lienee sanomattakin selvää, että esimerkiksi todellisuuden pakeneminen päihteiden avulla kuuluu tähän kategoriaan.

HOT:in lähestymistavassa on kuusi periaatetta, jotka auttavat käsittelemään toimivalla tavalla epämiellyttäviä ajatuksia ja tunteita sekä luomaan merkityksellistä sisältöä elämään. Periaatteet ovat ajatusten eriyttäminen, tunteiden laajentaminen, yhteys nykyhetkeen, tarkkailijaminän käyttöönotto, arvojen kirkastaminen sekä niiden mukaisiin tekoihin omistautuminen.

Eriyttämisen avulla on tarkoitus pyrkiä vähentämään kognitiivista sulautumista eli sitä, että pidämme ajatuksiamme objektiivisesti tosina, jolloin saatamme ajatella, että meidän on toimittava niiden mukaan ja että niillä väistämättä on meihin suuri vaikutus. Eriyttämisellä tarkoitetaan ajatusten havainnoimista ja tunnistamista arvioimatta niitä positiivisiksi tai negatiivisiksi, jolloin emme koe ajatuksia uhkaavina tai käskevinä vaan voimme arvioida, onko niistä meille hyötyä, vai päästämmekö ne vain menemään takertumatta niihin. Tunteiden laajentamisessa on kyse varsin samantyyppisestä suhtautumisesta: tavoitteena on havainnoida tunnetta, erityisesti sitä miltä se tuntuu kehossa, hengittää ja antaa tunteen olla, vaikka se olisi epämiellyttävä. Tietoisesti tässä hetkessä eläminen ja oman mielen toiminnan neutraali tarkkaileminen ovat toivottavasti vahvasti läsnä sekä eriyttämisessä että laajentamisessa, ja lisäksi niitä suositellaan harjoittelemaan kaikenlaisissa tilanteissa, sillä esimerkiksi miellyttävästä tekemisestä tai kokemuksesta kannattaa ottaa kaikki irti keskittymällä siihen täysillä - ja intensiivisen flow-kokemuksen keskellä ihminen kokee yleensä voivansa hyvin ja olevansa hetken vapaa mielen myllerryksestä.



HOT-periaatteiden mukaan onnellisuus ja elämän mielekkyys muodostuvat siitä, että tiedämme, mikä meille on elämässä tärkeintä, ja omistaudumme elämään sen mukaisesti - vaikka se ei ole aina helppoa tai miellyttävääkään lyhyellä aikavälillä. Arvot ovat syvimpiä toiveitamme siitä, kuinka haluamme elää, mihin käyttää aikamme ja miten olla suhteessa meitä ympäröivään maailmaan ja ihmisiin. Ne ovat tärkeimpiä periaatteitamme, jotka voivat ohjata meitä ja motivoida elämäämme. Arvot eivät ole saavutettavissa olevia tavoitteita vaan perusajatuksia tavoitteiden taustalla - jos arvo on esimerkiksi muiden ihmisten auttaminen, tavoitteena voi olla vaikkapa vapaaehtoistyön aloittaminen. Parhaat tavoitteet ovatkin nimenomaan arvojemme mukaisia. Useimmilla meistä on moneen eri elämänalueeseen liittyviä arvoja: ihmissuhteisiin, työhön, henkilökohtaiseen kasvuun, harrastuksiin, henkisyyteen, yhteisöllisyyteen, luontoon ja terveyteen esimerkiksi. Monilla kuitenkin jotkut tietyt arvoalueet saattavat korostua, mikä on hyvä tiedostaa ja hyväksyä - jos vaikkapa henkisyys ei tunnu omalta jutulta, siitä ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa tai kokea, ettei elämä voi olla merkityksellistä ilman sitä elämän osa-aluetta.

Kirjassa on paljon käytännöllisiä harjoituksia, joiden avulla hyväksymistä ja omistautumista voi ujuttaa omaan elämään ja kokeilla, toimiiko se itsellä. Harjoitukset ovat hyvin mindfulness-henkisiä ja usein myös rentouttavia, mutta kirjassa korostetaan moneen otteeseen, että HOT-menetelmät eivät ole pääasiallisesti rentoutusmenetelmiä - rentoutuminen ja negatiivisten ajatusten ja tunteiden lievittyminen voi olla iloinen sivuvaikutus, mutta tärkeimpänä tarkoituksena on oppia tulemaan toimeen oman mielen sisältöjen kanssa kamppailematta jatkuvasti niitä vastaan. Tämä ajatus iskee minuun täysillä, sillä olen alkanut viime aikoina suhtautua yhä epäilevämmin siihen positiivisen ajattelun paatokseen, mikä nykyään tursuaa joka tuutista. Epämiellyttävät tunteet ja ajatukset ovat erottamaton osa ihmiselämää, enkä pidä niiden välttelyä ja tukahduttamista pitemmän päälle järkevänä ratkaisuna lainkaan. Jos tavoitteemme on pyrkiä ajattelemaan koko ajan positiivisemmin, koemme helposti epäonnistuneemme, jos se meneekin jatkuvasti mönkään, ja saatamme päätyä soimaamaan itseämme siitä, miten surkeita olemme, kun emme pysty näkemään kaikkea vaaleanpunaisten lasien läpi. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että jossain määrin positiivisuuteen pyrkiminen on lähinnä vaikeuttanut elämääni juuri edellä mainituista syistä - niinpä ajattelin keskittyä tulevaisuudessa enemmän ennen kaikkea hyväksymisen harjoitteluun ja omien arvojeni mukaiseen toimintaan :)

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Onnellisuuden esteistä

Kirjajutuilla jatketaan, mutta minkäs teet, kun lukeminen on niin tehokas tapa herätellä ajatuksia, jos niitä ei meinaa muuten riittää. Lukaisin (nimenomaan lukaisin, sillä kyseessä on harvinaisen kevytlukuinen teos) eilen Markku Ojasen viime vuonna ilmestyneen kirjan nimeltä Murra onnellisuuden esteet. Olin jo aiemmin hieman hymyillyt kirjan mahtipontiselle ja varsin self help -henkiselle nimelle, mutta koska olin kuitenkin kuullut paljon myönteistä Ojasesta onnellisuuden ja hyvinvoinnin tutkijana ja niistä kirjoittajana, päätin antaa kirjalle mahdollisuuden. Ja kyllä, tämä oli juuri sitä, mitä nimen ja kannen perusteella odotin: kepeää, idealistista ja hieman yksinkertaistavaa self help -kirjallisuutta. Suoraan sanottuna olisin kaivannut jotain hieman syvällisempää, sillä valitettavasti tämä kirja ei tarjonnut minulle juuri mitään uutta - tosin itse asiasisältöä en voi lähteä kritisoimaan, sillä lähes koko ajan lukiessa oli sellainen fiilis, että totta kai tämä menee juuri näin.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti siitä, miksi emme kykene olemaan onnellisia, vaikka näennäisesti suurin osa meistä elää keskellä hyvinvointia. Ojanen esittelee pitkän listan erilaisia "onnenvarkaita", tuntemuksia ja ajattelutapoja, jotka ryöväävät meiltä onnen tunteen tai estävät meitä saavuttamasta sitä koskaan. Näitä onnenvarkaita ovat esimerkiksi ongelmien loputon märehtiminen, materialismi, yksinäisyys, katkeruus ja kateus. Jokainen luku päättyy myös ehdotukseen siitä, miten kunkin ongelman voisi ratkaista - tosin osa ratkaisuehdotuksista ei vaikuttanut kovin konkreettisilta: asennemuutokseen on toki helppoa rohkaista, mutta sen toteuttaminen käytännössä onkin hieman vaikeampi juttu, ja siihen tämä teos ei tarjoa kovinkaan perusteellisia neuvoja. Ehkä eniten pidin kirjassa kuitenkin siitä, että se ei tyrkytä positiivista ajattelua - itse asiassa Ojanen toteaa, että pakkomielteinen onnen tavoittelu lähinnä estää meitä olemasta tyytyväisiä elämäämme. Tämä ajatus kolahti minuun, sillä olen itsekin taipuvainen ärsyyntymään positiivisen ajattelun tuputtamisesta ratkaisuksi ongelmaan kuin ongelmaan.

 

Vaikka Murra onnellisuuden esteet ei varsinaisesti tarjonnut minulle täysin uusia oivalluksia, se oli loppujen lopuksi melko mukava lukukokemus. Pidin kovasti Ojasen maanläheisestä tyylistä: tässä ei turhia kaunisteltu tai lässytetty vaan esimerkiksi todettiin suoraan, että elämä ei ole reilua, ja negatiiviset tunteet ovat monissa tilanteissa täysin oikeutettuja. Suoria ja yksinkertaisia kehotuksiakin löytyi yllättävän paljon, vai mitä sanotte seuraavista:

Jätä minuutesi pohdiskelu rauhaan. Älä tee itsesi kehittämisestä pakonomaista tavoitetta. Sinun ei tarvitse olla jatkuvasti ajan hermolla. Tyydy hyvään ja yksinkertaiseen, sillä täydellisyyttä ei ole. Älä provosoidu pikkuasioista. Muista, että katkeruus ja koston ajatukset tuhoavat elämäsi.

Itse helposti hiukan ärsyynnyn siitä, jos joku sanoo minulle suoraan, miten tulisi toimia, joten tällaiset ohjeet herättivät minussa hieman hilpeyttä - siitä huolimatta, että ne ovat oikein mainioita ohjeita. Virkistävää joka tapauksessa, että kirjoittaja ei kerrankin tyydy vain toteamaan vaan myös neuvomaan, piti lukija siitä tai ei. Hiukan ristiriitaiselta tosin tuntui se, että kirjan takakansitekstissä väitetään, että "onnellisuus on taito, joka on opeteltavissa", kun kuitenkin heti ensimmäisillä sivuilla todetaan, että geneettiset tekijät määrittävät onnellisuuden tason jopa 40-80-prosenttisesti. Sitä tosin jäin miettimään, että mitenkäs sitten geenien ja ympäristön yhteisvaikutus - joissakin muissa asiayhteyksissä (esimerkiksi masennuksen kohdalla) nimittäin jokin tietyn geenin muoto voi epäsuotuisissa olosuhteissa altistaa psyykkisille ongelmille mutta ihanteellisissa olosuhteissa mahdollistaa jopa keskimääräistä paremman kehityksen. "Onnellisuusgeeniä" tai -geenejä ei ole tiettävästi löytynyt, joten olen monesti jäänyt pohtimaan, liittyykö onnellisuuden periytyvyys ennen kaikkea joidenkin muiden psykologisten ominaisuuksien, kuten tietynlaisten temperamenttipiirteiden periytyvyyteen. Jos joku sattuisi tietämään asiasta enemmän, voisi valistaa minuakin :) Joka tapauksessa onnellisuus ei ehkä ole täysin omissa käsissämme, mutta toki siihen voi jonkin verran omilla valinnoilla ja elämänasenteella vaikuttamaan - ja lienee viisaampaa keskittyä muuttamaan sitä, mitä ylipäätään on mahdollista muuttaa, kuin unohtua murehtimaan asioita, joille ei kerta kaikkiaan mahda mitään.

Ai niin, ja vielä sananen yksinäisyydestä, jota tässäkin kirjassa sivuttiin yhtenä onnellisuuden esteenä. Kyllä harmitti, että taas kerran yksinäisyyttä käsiteltiin vain sosiaalisena yksinäisyytenä (eli läheisten kontaktien puutteena tai vähäisyytenä) - entäs sitten sisäänrakennettu tai ainakin melko kestävä ja vaikeasti selätettävä yksinäisyyden ja erillisyyden tunne, joka voi kalvaa ihmistä silloinkin, kun hyviä ystäviä ja läheisiä perheenjäseniä löytyy? Emotionaalisesta yksinäisyydestä on ilmeisesti valitettavan vähän tutkimustietoakin, ja juuri tämä aihealue minua sattuu (esimerkiksi omakohtaisista syistä) kovasti kiehtomaan. En tarkoita vähätellä sosiaalista yksinäisyyttä, joka todellakin on ikävä ja yleinen ongelma, mutta ikävää on myös olettaa, että ihminen ei voisi kokea yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta silloinkin, kun sitä ei päälle päin uskoisi. 

Mikä tekee teidät onnelliseksi tai onnettomaksi juuri nyt?