Kun ääni ei kulje

Tämän vuoden aikana olen kärsinyt muutamaan otteeseen yllättävästä ja todella paljon arkeen ja elämänlaatuun vaikuttavasta ongelmasta: siitä, että ääni on kadoksissa, pätkii tai käheytyy. Toki joskus aikaisemminkin olen saanut melko heiveröisen ääneni käheäksi flunssan seurauksena tai puhumalla liikaa meluisassa ympäristössä, mutta tämän vuoden keväällä sain ensimmäistä kertaa kokea, miltä tuntuu menettää ääni hetkeksi kokonaan. Ja voin kertoa, että varsinkin kaltaiselleni sosiaalisesti aktiiviselle kälkättäjälle se oli yllättävän kuormittava kokemus - ja stressaavaa siinäkin mielessä, että jouduin äänettömyyden takia olemaan puolitoista viikkoa poissa töistä, olin nimittäin silloin harjoittelussa, ja psykologin töitä on hiukan haasteellista tehdä mykkänä. Tuolloin ravasin muutamaankin kertaan lääkärissä eikä ääniongelmille tai karmivalle yskälle löytynyt sen kummempaa syytä, joten ei auttanut kuin odotella sen katoamista. Kyllähän se ääni sieltä palautui, mutta hitaasti: ääneni pätki ja tuntui käheältä vielä monta viikkoa senkin jälkeen, kun olin kyennyt palaamaan töihin ja normaaliin elämään. En olisi osannut edes kuvitella, miten stressaavaa olisi joka aamu jännittää sitä, millainen kähinä kurkusta tänään lähtee. 

Vaikka ääni lopulta tulikin takaisin ihan normaalina, aloin tuon kokemuksen myötä miettiä enemmänkin omaa äänenkäyttöäni ja ääneni hyvinvointia. Minulle on joitakin kertoja huomauteltu siitä, että ääneni kuulostaa hennolta tai narisevalta, ja itsekin olen jo pitkään ollut tietoinen siitä, että jos puhun vähänkään kuuluvammalla äänellä, saati sitten huudan tai yritän laulaa (mitä en siis osaa ollenkaan), ääneni rasittuu helposti. Kun ensimmäisinä opiskeluvuosina kävin joskus meluisissa bileissä, oli ääni lähes joka kerta painuksissa seuraavana päivänä - ja sama seuraus on ollut myös liian keskusteluilla sellaisten kovaäänisten ihmisten kanssa, joilta ei meinaa saada suunvuoroa. Ihailen ja kadehdin ihmisiä, joilla on kaunis, pehmeä ja kuuluva ääni. Olen myös ollut huolissani siitä, miten ääneni kestää, jos päädyn tekemään sellaista työtä, jossa joudun puhumaan paljon - aika ankeaa nimittäin sekin, jos äänen kestävyydestä saa aikaiseksi ylimääräistä stressiä ja murhetta!  

Kun olen valitellut ääntäni, minulle on toisinaan suositeltu äänenhuoltoharjoituksia ja laulamista. Olen suhtautunut ideaan hieman epäluuloisesti, sillä olen aina ajatellut, että olen harvinaisen surkea laulaja: vaikka rakastan musiikkia ja soitan pianoa, minulla ei ole kovinkaan kummoista sävelkorvaa, enkä osaa laulaa nuotilleen edes yksinkertaisimpia melodioita. Joskus, kun kuuntelen musiikkia yksin ollessani, saatan intoutua laulamaan tai hyräilemään mukana, ja silloin saan huomata laulutaidon olemattomuuden lisäksi myös sen, että ääni ei kerta kaikkiaan kestä: jos hoilotan mukana yhdenkin kokonaisen biisin ajan, alkaa kurkussa tuntua epämukavalta ja ääni tuntuu katkeavan. Olen harkinnut puolivakavissani osallistumista laulutaidottomien laulukurssille, sillä olisi varmasti itsetuntoa kohottavaa yrittää etsiä omaa ääntä, sellaisen heittäytymisen harjoitteleminen on aina vähän jäänyt, ihan vain uskalluksen ja leikkimielisyyden puutteen takia. Vähitellen alan kuitenkin taipua sille kannalle, että äänenkäytön harjoittelu olisi minulle tarpeen: eihän siihen laulutaitoa tarvita, ja toisaalta sanotaanhan sitäkin, että kuka tahansa voi oppia laulamaan ainakin jollain tavalla, ja väitetäänpä sellaistakin, että yksinkertainen lauluharjoittelu auttaisi myös puheääneen liittyvissä ongelmissa. Laulukurssille en ole vielä uskaltautunut, mutta pari viikkoa sitten aloin vihdoin tehdä erilaisia Internetin syövereistä löytämiäni helppoja äänenhuoltoharjoituksia. Vielä en ole huomannut mitään sen kummempia vaikutuksia, mutta suunnitelmissa on jatkaa iltapuhteina hengitysharjoituksia, hymisemistä ja alkeellista lauleskelua - jos se vaikka jossain vaiheessa tuottaisi tulosta. 

Ääniongelmien myötä olen myös pohdiskellut ihmisäänen merkitystä yleisemmällä tasolla - miten välittömästi se onkaan yhteydessä tunteisiin, ja miten suuri rooli äänenkäytöllä on sosiaalisessa kanssakäymisessä. Se, miten ihminen ääntään käyttää, saattaa vaikuttaa vuorovaikutukseen jopa enemmän kuin se, mitä äänellään sanoo. Itse oopperan ystävänä olen myös miettinyt usein sitä, miten huikean monipuolinen ja tunteisiin vetoava instrumentti ihmisääni musiikissa on: oma täysin subjektiivinen mielipiteeni on, että se on instrumenteista monipuolisin ja parhaimmillaan ehdottomasti kaunein, ja vaikka laulun sanoista ei ymmärtäisi mitään, kaunis laulu saattaa koskettaa meitä jollain melko alkukantaisella tavalla, jota emme tietoisella tasolla ymmärrä. Äänenkäyttö on myös iso osa sitä vaikutelmaa, jonka annamme itsestämme muille - ja itse en välttämättä haluaisi tulla tunnetuksi hentoäänisenä narisijana, jos sen voi jotenkin välttää. Oman äänen löytämisestä puhutaan usein myös vertauskuvana esimerkiksi omaehtoiselle luovalle toiminnalle, mikä muistuttaa minua väistämättä myös sen ihan konkreettisen äänen löytymisestä. Ääni on varmasti monelle asia, jota ei koskaan tule sen kummemmin mietittyä, ellei sen kanssa ole ongelmia. Ja jos on, asiaa on hyvin vaikea olla miettimättä.

Löytyisikö lukijoilta vinkkejä äänenhuoltoon? Onko teillä kokemuksia ääniongelmista? 

Mitä kuuluu joogaharrastukselleni?

Mitä harrastuksiin tulee, en ole enää aikuisiällä ollut erityisen sitoutuvaa sorttia. Olen kyllä aktiivisesti harrastellut kaikenlaista niin liikuntaan kuin luoviin touhuihin liittyen, mutta harrastamiseni on ollut melko kausiluontoista ja fiilispohjaista. Lapsena tilanne oli toinen: kävin pianotunneilla, kuvataidekoulussa ja ratsastamassa valtaosan koko peruskoulu- ja lukioajastani ja nautin siitä, miten huomasin taitojeni kehittyvän. Ja juuri sitä oppimisen ja onnistumisen tunnetta pitkäjänteisistä harrastuksista kaipaan, ja totta kai rutiinia, sillä kun harrastuksesta tulee erottamaton osa elämää, ei sen tekemistä tarvitse koskaan sen kummemmin miettiä. Viime vuosina tilanne on kuitenkin muuttunut: olen käynyt jumpissa, tanssitunneilla, joogassa ja lyhyillä piirustus- ja maalauskursseilla hyvin vaihtelevalla intensiteetillä. On ollut antoisaa kokeilla uusia juttuja erityisesti liikunnan saralla, mutta toisaalta vaihtelunhalu on kostautunut siinä, että harrastuksista ei ole päässyt muodostumaan rutiineja, ja ne helposti jäävät aina välillä unholaan muiden touhujen keskellä. Näin on käynyt erityisesti joogan kohdalla.

Kokeilin joogaa ensimmäistä kertaa joskus lukioaikoina omatoimisesti kotona luettuani kirjoista ohjeita. Jokin lajissa kiehtoi jo silloin, mutta kotinurkissa en koskaan päässyt siihen kovin hyvin sisälle - mitä en ihmettele ollenkaan, sillä minulle innostavilla opettajilla ja ohjaajilla on aina ollut tärkeä merkitys, ja kun perusteet on oppinut jonkun ohjauksessa, on myös omatoiminen harjoittelu huomattavasti helpompaa. Aloitettuani opiskelut hankkiuduinkin onneksi yliopistoliikunnan tarjoamille sekalaisille joogatunneille, joilla kävin säännöllisen epäsäännöllisesti. Toisaalta pidin joogasta ja sen tuomasta hyvästä ja notkeasta olosta, mutta joidenkin joogaopettajien ylitsepursuavaa henkisyyttä vieroksuin (ja hieman vieroksun edelleen). Tampereelle muutettuani jooga jäi pariksi vuodeksi, sillä aloitin baletin ja hurahdin hetkeksi salitreeniin ja muuhun lihaskuntoharjoitteluun sekä lenkkeilyyn. Aina välillä huomasin kuitenkin kaipaavani joogaa, sillä mikään muu liikuntamuoto (paitsi ehkä luonnossa kävely) ei rauhoittanut ja selkiyttänyt möyryävää mieltäni yhtä tehokkaasti. Tein satunnaisesti joogaharjoituksia kotona, mutta olen aika onneton kotijumppaaja - treeni vaan tulee huomattavasti todennäköisemmin tehtyä, jos sitä varten täytyy lähteä jonnekin tiettyyn aikaan. 

En ole vielä tähän päivään mennessä löytänyt mitään tiettyä joogalajia, johon olisin erityisesti hurahtanut. Olen kokeillut monenlaista: pari vuotta sitten elvytin harrastusta käymällä muutamien kuukausien ajan kundaliinijoogassa, vuosi sitten aloitin epäsäännöllisen ilmajoogaharrastuksen, ja tietysti nämä tavalliset astangat, hathat ja yin-joogat on myöskin testattu moneen otteeseen. En tiedä, missä mättää - hyvin harvoin olen poistunut joogatunnilta huonon fiiliksen vallassa, useimmiten kokemus on vähintään ihan kiva, mutta silti omaa juttua ei ole löytynyt. Tietenkään sitä ei tarvitsisi ajatella kielteisen kautta: eihän ole mikään pakko sitoutua vain yhteen juttuun, ei mikään estä harjoittelemasta monipuolisesti, onhan siinä paljon hyviäkin puolia. Vaihtelunhalu tuppaa meikäläisellä kuitenkin johtamaan siihen, että käyn kokeilemassa milloin mitäkin tunteja silloin tällöin, mutta en osaa päättää, hankkiako kausikorttia jonnekin vai ei, ja jos, niin minne. Tänä syksynä olen joogannut pitkästä aikaa melko aktiivisesti kokeillen vähän eri juttuja, pääasiassa ilmajoogaa, johon kyllä olen aivan rakastunut, ja astangaa, joka on alkanut viime aikoina kiinnostaa taas enemmän. Olen monta kertaa uhonnut, että kyllä nyt varmasti alan joogailemaan myös kotona joka aamu, tai edes muutaman kerran viikossa, mutta valitettavasti se on jäänyt aika satunnaiseksi. 

Olen jo pitkään kokenut, että jooga todella tekee hyvää sekä keholleni että mielelleni, se ei tunnu juuri koskaan väkinäiseltä tai ärsyttävältä vaan vahvasti yhdeltä omista lajeistani, mutta silti jokin tökkii. Kaipaisin siis hieman vertaistukea ja tsemppiä! Olisiko teillä vinkkejä, miten joogatouhuihin (tai mihin tahansa muuhun harrastukseen, taitaa olla aika yleispäteviä juttuja) saisi paremman rutiinin? Onko teillä omaa suosikkijoogalajia, johon olisitte hurahtaneet, vai oletteko enemmän kaltaisiani kokeilijoita? 

Havaintoja pyhyydestä

En ole uskonnollinen tai omasta mielestäni edes kovin henkinen ihminen - tai ehkä sittenkin jossain määrin, sillä olen aina ollut hyvin kiinnostunut uskonnoista ja eritoten siitä, mistä uskonnollisissa tai henkisissä kokemuksissa on kyse. Olen jopa kadehtinut ihmisiä, jotka ovat kokeneet jotain "yliluonnollista" tai "pyhää", miten näitä käsitteitä nyt haluaakaan käyttää, sillä itse en voi kuvitellakaan, miltä joidenkin kuvailema tunne jonkin korkeamman voiman läsnäolosta tuntuu. Toisinaan olen kuitenkin törmännyt ajatukseen, että pyhyyden tunteen ei välttämättä ole pakko liittyä minkään sortin jumalaan tai muuhun henkimaailman olentoon, vaan samantyyppisiä tuntemuksia voi kokea myös esimerkiksi luonnon tai taiteen äärellä. En väitä, että kyse olisi samasta asiasta, varmasti moni uskova osaa paremmin kuvailla, mitä eroa on pyhyyden ja arkisemman haltioitumisen kokemuksilla. Tällaiset kokemukset vaikuttaisivat kuitenkin olevan monille ihmisille tärkeitä ilon, lohdun ja mielekkyyden tuojia arjen ja juhlan keskellä, ja siksipä aloinkin miettiä, mitä pyhyys minulle, tapauskonnottomalle tieteellisen maailmankuvan vangille mutta uteliaalle romantikolle, voisi olla. 

(Tosin mainittakoon vielä se, että pyhä on ylipäätään hirveän kiinnostava ja moniulotteinen käsite: uskontotieteen kirjallisuudessa se määritellään tietyillä tavoin, mutta toisaalta yksittäiset ihmiset saattavat kokea sen hieman eri tavalla värittyneenä. Lisäksi meikäläistä hämmentää kovasti se, miten pyhyys suhtautuu estetiikasta tuttuun ylevän käsitteeseen, johon myös liittyy oman pienuuden kokemusta jonkin itseä suuremman ja kunnioitusta herättävän äärellä. Itse en miellä pyhää tiukasti uskonnollisena vaan enemmänkin yleisinhimillisenä, lähestulkoon esteettisenä käsitteenä, ja toivon, että myös uskova lukija pitäisi sen mielessään tätä lukiessa, tarkoitukseni ei ole loukata kenenkään vakaumuksia.)

Oli miten oli, minulle pyhyys on:

Tähtitaivaassa ja siinä tunteessa, missä sekoittuu oman mitättömyyden tunnustaminen ja sen ymmärtäminen, että on on osa valtavaa kokonaisuutta, jota ei voi millään ymmärtää täysin.

Ihmisten (varsinkin yllättävässä) myötätunnossa.

Hiljaisessa metsässä keväällä ja syksyllä, kun muutos on käsillä ja elämän ikuinen kiertokulku silmin nähtävissä.

Myrskyävässä meressä.

Rakkaan ihmisen kosketuksessa ja katseessa, jossa näkee pelkkää hyvää.

Universaaleissa tarinoissa ja myyteissä, jotka eivät ehkä ole objektiivisesti totta, mutta jotka puhuttelevat ihmisiä kaikkialla kaikkina aikoina ja jotka ovat toimivia vertauskuvia sisäisille ja sosiaalisille kokemuksillemme. 

Musiikissa ja taiteessa (parhaimmillaan).

Vanhoissa kirkoissa, joissa ihmiset ovat vuosisatojen saatossa tunteneet jotain selittämätöntä, saaneet lohtua ja edes hetkellisen tunteen siitä, että ehkä tässä kaikessa onkin jotain järkeä, ja ennen kaikkea olleet osa sitä yhteisöllistä jatkumoa, joka on tehnyt paikasta heille pyhän.

Siinä kun katsoo fossiilia tai tuhansia vuosia vanhaa arkeologista löytöä ja tajuaa miten vanha se on, ja miten nuori koko nykyinen kulttuurimme on siihen verrattuna (myös siinä, kun miettii kivien ikää).

Matematiikan kauneudessa ja säännönmukaisuudessa (vaikken siitä juuri mitään oikeasti ymmärräkään).

Luonnossa ja siinä, miten se toimii omien lakiensa mukaan vailla varsinaista päämäärää. 

Siis kaikenlaisissa ihmeellisissä hetkissä, joita maailma saattaa eteemme heittää, ja asioissa, joita haluaisi ymmärtää mutta joihin joko oma kapasiteetti ei riitä tai joihin ei ole (ainakaan vielä) vastausta olemassa. Eri asia sitten onkin, mitä asioita itse kukin pitää pyhinä, tärkeimpinä arvoina ja periaatteina, ja niihin en tällä kertaa ajatellut kajota lainkaan. 

Mitä pyhyys teille merkitsee ja millainen rooli sillä on elämässänne? Millaisia ajatuksia teillä ylipäätään herää aiheesta?