torstai 16. heinäkuuta 2015

Mielipaikka nro 1

Tutkimusten mukaan meillä ihmisillä on taipumusta säädellä omaa mielentilaamme hakeutumalla rakkaisiin mielipaikkoihin. Useimmilla ne ovat luontopaikkoja, ja niissä käyminen koetaan rentouttavana, virkistävänä ja arjen stressistä ja murheista elvyttävänä. Minun tuttavapiirissäni monille erityisesti metsä tai järvenranta esimerkiksi omalla mökillä on rakasta mielenmaisemaa, mutta minun mielipaikkani on kiistatta lähellä merta. Se ei ole mikään yksittäinen paikka, vaan tässä asiassa olen aika joustava: mieleni lepää melkein missä tahansa rauhallisessa ja avarassa paikassa meren äärellä. Aavan meren tuijottaminen saa omat ajatukset ja mahdolliset huolet tuntumaan hyvin pieniltä ja mitättömiltä - tai oikeastaan meren katsominen, sen tuoksun ja tuulen aistiminen saa pään tyhjenemään ajatuksista varsin tehokkaasti. Eilen kävimme päiväretkellä yhdessä Pohjois-Suomen ihanimmista merellisistä paikoista eli Hailuodon saarella Oulun kupeessa. Illalla kotiin palatessa tuntui ihan kuin olisi ollut pitemmälläkin matkalla. Jokainen tällainen merenrantaretki saa minut haaveilemaan entistä enemmän erakkolomasta jossain kaukaisella majakkasaarella, kai sekin on pakko vielä joskus toteuttaa...






Millainen on teidän mielenmaisemanne? Millainen ympäristö saa teidät tuntemaan itsenne kuin uudestisyntyneeksi? 

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Joutilaisuuden tasapaino

Kuten ehkä muistatte, en ole kovin hyvä vain olemaan. Siksi kesäloman alku herätti ilon lisäksi myös epävarmuuden ja ahdistuksen tunteita, kun tiesin luvassa olevan monta opiskelutonta ja työtöntä kuukautta vailla juuri mitään selkeitä suunnitelmia alkukesän Italian reissua lukuunottamatta. Lomamoodiin pääseminen kestikin jonkin aikaa (varsinkin kun säiden puolesta voisi kuvitella edelleen elävänsä ehkä toukokuuta... täällä Oulussa kesäisen tuntuiset päivät voi laskea melkein yhden käden sormilla), mutta nyt heinäkuun alettua voin ilokseni vihdoinkin ilmoittaa, että nyt se löysäilylomafiilis on tainnut vihdoin ja viimein löytyä! Ensimmäisinä lomaviikkoina tyhjä kalenteri suorastaan vähän masensi, mutta nyt olen onnistunut täyttämään sitä aika tehokkaasti kaikenlaisella leppoisalla pikkupuuhastelulla tuntematta jatkuvasti epäonnistumisen tunteita kesätyöttömänä lusmuilemisesta.



Joutilaisuutta ehkä kaivataan ja kadehditaan, mutta sekään ei ole aina helppoa: mitä enemmän on aikaa, sitä enemmän joutuu kasvotusten itsensä, omien tunteidensa ja ajatustensa kanssa. Joskus siitä seuraa odottamattomia luovuuden puuskia, joskus taas pieniä tai vähän isompiakin eksistentiaalisia kriisejä. Molempiin olen ehtinyt törmätä tänäkin kesänä, mutta siitä tuskin on haittaa - joskushan ne kriisitkin on kriiseiltävä, eikö vain? Omien tunteiden ja epävarmuuksien pakeneminen jatkuvaan puuhasteluun ja sähläämiseen voi tuntua houkuttelevalta (myönnän, itse harrastan tätä ahkerasti), mutta joskus lienee silti viisasta pysähtyä ajan kanssa tutustumaansa itseensä. Sen ei tarvitse tarkoittaa passiivista töljöttämistä tai varsinkaan vatvomista: se voi tarkoittaa myös kiireettömiä syvällisiä keskusteluja ystävien kanssa, kirjallisuuteen uppoutumista, itseilmaisua luovan puuhastelun avulla, omista tuntemuksista kirjoittamista tai vaikkapa uusien, itselle mielekkäiden taitojen harjoittelua.



Viime aikoina olen todennut mm. seuraavaa: Hyvin valittu kaunokirjallisuus hakkaa mennen tullen minkä tahansa self helpin. Parin päivän mökkiretriitti on säästä riippumatta hyvä idea. Värittäminen on ainakin tällaiselle itsenäiselle änkyrälle rentouttavinta silloin, kun on piirtänyt itse viivat, joiden sisäpuolella tulisi pysyä (en taida sittenkään ostaa aikuisten värityskirjaa, kun niiden ääriviivojen piirtäminen on oikeastaan mukavampaa kuin värittäminen!). Juokseminen on ylivoimaisesti parasta aivot narikkaan -liikuntaa. Joskus on ihan okei viettää päivä vanhan ystävän kanssa vaeltaen kahvilasta ja puistonpenkiltä toiselle.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Iloa ja voimaa maalaamisesta

Kun kirjoittaminen on viime aikoina tökkinyt, olen löytänyt onneksi tilalle jotain muuta - nimittäin valokuvaamisen, piirtämisen ja maalaamisen. Näissä taidekokeiluissa ei sinänsä ole mitään uutta, sillä olen piirrellyt ja maalaillut niin kauan kuin kynä on joten kuten pysynyt kädessä, mutta viime vuosina kuvataideharrastus on valitettavasti jäänyt suurimmaksi osaksi muiden touhujen jalkoihin. Se on harmittanut kovasti, sillä varsinkin maalaaminen on yksi rentouttavimmista ja meditatiivisimmista puuhista mitä tiedän. Tänä keväänä päätin vihdoin ottaa itseäni niskasta kiinni ja yrittää herätellä henkiin vanhaa, rakasta harrastusta. Se kävikin helposti, sillä kun olin maininnut aikeeni ääneen, eräs ystäväni houkutteli minut hyvin pian lyhyehkölle voimaannuttavan maalauksen kurssille. Siellä lähinnä leikittiin ja läträttiin vesiväreillä ilman mitään ennalta määrättyjä aiheita tai kritiikkiä, tavoitteena vain ennen kaikkea nauttia maalaamisesta ja väreistä, ja se sopi minulle tähän hetkeen täydellisesti. Kuten muillakin elämänalueilla, myös kuvataideharrastuksessa olen aina ollut todella itsekriittinen, ja viime aikoina tavoitteenani on ollut nimenomaan itse tekemisestä nauttiminen, ei täydellisyyden tavoittelu lopputuloksen suhteen. Ehkä osin tämän inspiroimana olenkin viime aikoina maalannut enimmäkseen abstrakteja aiheita, sillä niissä on jotenkin helpompi irrotella, kun ei yritäkään maalata minkään mallin mukaan :)


Ikuisena vatvojana ja analysoijana maalaaminen ja muu taiteilu ovat minulle loistavana keino irrottautua ajatuksista, keskittyä konkreettiseen tekemiseen - ja parhaimmillaan saavuttaa ihan loistava flow-tila. Väreillä ja muodoilla voi ilmaista omia tunteitaan ja toisaalta myös vaikuttaa niihin: esimerkiksi tässä yhtenä harmaana sadepäivänä piristyin toden teolla, kun keksin alkaa maalata oikein aurinkoisilla sävyillä. Vastaavasti sinisellä värillä läträäminen tuntuu usein rauhoittavalta silloin, kun mieli käy ylikierroksilla. Ylipäätään jonkin konkreettisen luominen tuntuu todella hyvältä ja mielekkäältä, varsinkin verrattuna älylliseen ja käsitteelliseen opiskeluarkeen (ja toki siihen, että näin lomallakin käytän paljon aikaa lukemiseen, keskustelemiseen ja ties millaiseen spekulointiin ja pohdiskeluun). On ihanan virkistävää ja erilaista kerrankin tehdä jotain käsillä kosketeltavaa, jonka olen luonut alusta asti ihan itse - vaikka lopputulos jäisikin kauas omista ihanteistani.

Elämässäni on ollut kausia, jolloin en osannut kunnolla nauttia maalaamisesta tai piirtämisestä liiallisen itsekritiikin takia. Varsinkin taidekouluaikoina oli kuumottavaa aina työskennellä samassa tilassa kavereiden kanssa, joista monet olivat mielestäni selkeästi itseäni lahjakaampia ja taiteellisempia. Kukaan ei koskaan mollannut tuotoksiani, mutta oma epävarmuus sai toisinaan piilottelemaan, häpeämään ja sensuroimaankin niitä. Toisaalta vuosien taidekouluharrastus sai aikaan sen, että pystyin kyllä näyttämään töitäni muille jopa silloin, kun itsekritiikki vaivasi, ja toisilta saatu kannustava palaute lämmitti mieltä toisinaan, vaikka sisimmässäni ajattelinkin aina olevani vähemmän luova kuin taiteelliset ystäväni. Sittemmin olen yrittänyt pyristellä irti siitä ajatuksesta, että kaikkien pitäisi olla Taiteilijoita isolla T:llä voidakseen nauttia taiteen tekemisestä. Jokaisella on oikeus toteuttaa itseään kuvataiteen avulla kokemuksesta ja taidoista riippumatta. Itse asiassa joskus jopa luulen, että taiteilu voisi kolahtaa erityisen vahvasti niihin, joille se on aivan uusi aluevaltaus - kunhan ei vaadi itseltään liikoja vaan muistaa sen, että taitojen kehittyminen vaatii aina harjoitusta. Ja toisaalta ei ole mikään pakko edes kehittyä! Tietysti on motivoivaa ja miellyttävää huomata oppineensa jotain uutta, mutta uskoisin, että maalaaminen tai muu taiteilu voi tuntua hyvinkin nautinnolliselta puuhalta, vaikka sitä tekisi ilman minkäänlaisia tavoitteita. Tai ehkä se juuri silloin onkin rentouttavinta, jos onnistuu välttymään ylimääräisiltä paineita ja perfektionismilta :)


Yksi maalaamisen parhaista puolista on minusta ehdottomasti se, että se kiinnittää tiukasti nykyhetkeen ja ylipäätään siihen, mikä milläkin hetkellä on olennaista. Vaikka päässäni yleensä risteilee ajatuksia vähän joka lähtöön, maalatessa onnistun ainakin lyhyitä aikoja olemaan ajattelematta yhtään mitään. Nykyään maalaan toisinaan mielelläni jopa aivan hiljaisessa huoneessa, ilman minkäänlaista taustamusiikkia, eikä se tunnu lainkaan ankealta vaan lähinnä rauhoittavalta.

Löytyykö lukijoiden joukosta kuvataidetyyppejä?