Uskontoa ateisteille

Viime aikoina olen kiinnostunut kovasti uskontoihin liittyvistä kysymyksistä ja erityisesti siitä, millaisia psykologisia, sosiaalisia ja kulttuurisia tekijöitä uskontoon ja uskonnollisuuteen liittyy. Tähän liittyen bongasin kirjastosta kirjan, jota olin joskus kaupassa selaillut mutta jättänyt silti hyllyyn: Alain de Bottonin Uskontoa ateisteille. Jo pelkkä kirjan nimi vetosi minuun, sillä aiemmin mielsin itseni tiukasti ateistiksi (nykyään hieman väljemmin agnostikoksi, jos määrittelyjä ylipäätään tarvitaan) mutta uskonnot ovat silti kiehtoneet mieltäni lähes aina. Tämä johtunee osin siitä, että jopa kristinusko on minulle aikamoinen mysteeri. En kuulu kirkkoon, minua ei ole kastettu, en ole istunut koulussa yhdelläkään uskonnontunnilla, ja kotoa saamani opit ovat pohjautuneet tiukan tieteelliseen maailmankuvaan. Sanalla sanoen minut on kasvatettu tapa-ateistiksi: en ole koskaan varsinaisesti valinnut uskonnottomuuttani tai edes pohtinut sen kyseenalaistamista, niin itsestäänselvältä se on aina tuntunut (varmasti hieman samalla tavalla kuin usko joillakin). Kuitenkin kiinnostukseni ihmismieltä, sosiaalista maailmaa ja kulttuureja kohtaan ulottuu myös uskontoihin ja ylipäätään näihin juttuihin, mitä henkisiksi kutsutaan. En edelleenkään varsinaisesti usko mihinkään yliluonnolliseen - tai intuitionvastaiseen, kuten uskontotieteilijä saattaisi mieluummin asian ilmaista - mutta sille nyt ei vaan voi mitään, että uskonnot ovat psykologisesti ja kulttuurisesti äärimmäisen kiehtova ilmiö.

 

Uskontoa ateisteille on sikäli mainio kirja, että se esittelee uskontojen hyviä ja viisaita puolia ateismin näkökulmasta: uskonnot voivat tarjota ihmisten elämään monenlaista hyvää, vaikka niiden oppeihin ei kirjaimellisesti uskoisikaan. Toki on selvää, että uskontojen varjolla on tehty myös paljon pahaa, mutta siitä ateisteja tuskin tarvitsee edes muistuttaa, sillä sitähän käytetään ahkerasti uskonnonvastaisena argumenttina. De Bottonin mukaan uskonnot sisältävät paljon kiteytynyttä viisautta, josta myös maallistuneessa maailmassa voisi olla joskus syytä ottaa oppia. Kirjassa esitetäänkin, että uskovaisten ja uskonnottomien välinen vastakkainasettelu olisi aika jättää taakse - ja siitä olen varsin samaa mieltä.

Uskonnollisuus vaikuttaisi olevan ihmisille luontaista. Sitä ilmenee kaikissa kulttuureissa, eikä se ole tieteen kehityksestä huolimatta kadonnut minnekään. De Bottonin mukaan uskonnot keksittiin kahden tarpeen tyydyttämistä varten. Ensinnäkin ihmisillä on tarve elää sopuisissa yhteisöissä, jotka hillitsevät itsekkyyttä ja väkivaltaisuutta. Toiseksi meillä on myös tarve elää sen faktan kanssa, että olemme haavoittuvaisia, alttiita kokemaan tuskia ja vaikeuksia elämässämme - ja siellä jossain edessä se kuolemakin aina häämöttää. Kaipaamme lohtua, yhteisöllisyyttä ja selityksiä asioille, joita emme ymmärrä. Ehkä Jumala sitten on kuollut, mutta ne vaikeat asiat, jotka antoivat meille syyn keksiä hänet, ovat yhä läsnä. Tämä on yksi ja ehkä tärkein niistä pointeista, jotka innokkaimmilta ateisteilta helposti unohtuvat. Vaikka emme itse uskoisi minkään uskonnon jumaliin tai oppeihin, meidän ei kannattaisi väheksyä sitä, mitä uskonnot parhaillaan voivat ihmiselle antaa, ja millaisia tarpeita tyydyttämään ne ovat mitä todennäköisimmin syntyneet.

 

Uskontoja ja uskonnollisia ihmisiä on toki moneen lähtöön, ja monia uskontoon liittyviä ilmiöitä onkin syytä kritisoida, mutta toivoisin silti, että kiihkeimmät uskonnottomat omaksuisivat hieman avoimemman asenteen toisten elämänkatsomuksia kohtaan - sama tosin koskee luonnollisesti myös uskovaisia. Itse olen onneni kukkuloilla aina, jos pääsen keskustelemaan uskonnoista uskovaisten kanssa asiallisesti, ilman että kukaan yrittää käännyttää ketään. Näissä keskusteluissa on usein noussut esiin pointteja, joita en olisi muuten tullut koskaan ajatelleeksi, ja ainakin oma mieli avartuu joka kerta, kun pääsee kuulemaan toisen ihmisen pohdintaa asioista, jotka itselle ovat täysin vieraita. Juuri tämän avoimuuden kehittämiseksi ja vaalimiseksi suosittelen myös uskonnottomia perehtymään edes hieman uskontoihin tai uskontotieteeseen, sillä se voi tarjota monenlaisia oivalluksia ja uusia ideoita. Tai vähintäänkin ymmärrystä siitä, miksi uskonnot ovat niin suosittuja. Aloittakaa vaikka Uskontoa ateisteille -kirjasta, oikein helppolukuinen ja miellyttävä teos!

Olisi hyvin kiinnostavaa kuulla teidänkin ajatuksianne aiheesta :)

Raha ei tuo onnea vaan vapautta

Tämän mielenkiintoisen jutun luettuani aloin taas kerran miettiä rahan, kuluttamisen ja onnellisuuden välistä suhdetta. Usein sanotaan, että raha ei tuo onnea, mutta mielestäni asia ei ole aivan näin yksinkertainen: on huomattavasti vaikeampaa voida henkisesti hyvin, jos koko ajan täytyy miettiä, riittävätkö rahat perustarpeiden tyydyttämiseen kuten ruokaan ja asumiseen. Riittävä varallisuus tuo elämään valinnanvapautta. Rutiköyhällä ei ole varaa valita, mitä syödä, mitä hauskaa harrastusta seuraavaksi kokeilla tai minne matkustaa hankkimaan avartavia kokemuksia. Toki minibudjetillakin voi tehdä monenmoisia asioita, eikä läheskään kaikki kiva maksa, mutta minusta on täysin selvää, että itsensä toteuttaminen onnistuu helpommin, jos rahasta ei ole huolta. On sitä paitsi aika huojentavaa ajatella, että vaikka muut asiat elämässä menisivät vähän miten sattuu, niin ainakaan ei tarvitse murehtia sitä, mistä saisi kaavittua rahat elämiseen. Raha ei tuo onnea mutta auttaa saavuttamaan sen.

Joidenkin tutkimusten perusteella vaikuttaisi siltä, että varallisuus lisää onnellisuutta vain tiettyyn pisteeseen asti - ei siis niin, että mitä rikkaampi, sitä onnellisempi. Lottovoittajista ja muista äkkirikastuneista on huomattu, että rikastuminen tekee onnellisemmaksi vähäksi aikaa, mutta viimeistään parin vuoden jälkeen tyytyväisyys elämään palaa takaisin aiemmalle perustasolle. Tämä johtuu tietysti siitä, että ihminen tottuu melkein mihin tahansa. Suuresta varallisuudesta on toki myös vaivaa ja stressiä: mitä enemmän rahaa on, sitä enemmän tulee yleensä myös paineita siitä, miten sen järkevästi sijoittaisi.

Vaikka hyvä taloudellinen toimeentulo on mainio pohja onnellisuuden rakentamiselle, se ei mielestäni tarkoita sitä, että kuluttaminen tekisi onnelliseksi. Itse asiassa usein tuntuu siltä, että ihmiset yrittävät etsiä onnea ostamalla tavaroita, koska heiltä puuttuu jotain muuta - ehkä hyviä ihmissuhteita, ehkä itsetuntoa, ehkä mielekkäitä harrastuksia, ehkä mielenrauhaa, mutta jotain aineetonta joka tapauksessa. Tietysti myös mainokset ja kaikenlaiset mediat luovat meille tarpeita ostaa sitä sun tätä, mutta ainakin omalla kohdallani shoppailuvimma on usein ollut jonkinlaisen tyhjyyden täyttämistä ja ajatusten harhauttamista. Ihana ostos ehkä hymyilyttää hetken, mutta sen tuoma mielihyvä harvoin kestää kauan. En taatusti ole ainoa, joka joskus shoppailureissulta kotiin tultuaan on katsellut hankintojaan hieman pettyneenä tai ainakin turtuneena, vaikka ihanuuksiin törsääminen olisi vielä kaupassa tuntunut hyvältä idealta. Sen sijaan rahan käyttäminen elämyksiin on usein viisaampi vaihtoehto ainakin siinä mielessä, että esimerkiksi huikea konsertti, teatteriesitys tai ystävien kanssa nautittu ravintolaillallinen koskettaa, antaa ajateltavaa, tuottaa hyvää mieltä ja myös mukavia muistoja, jotka eivät unohdu läheskään yhtä helposti kuin hauska shoppailureissu.




Puhun ehkä kauniisti tai ainakin paljon siitä, miten tavarat eivät tuo onnea, mutta käytännössä tämän periaatteen toteuttaminen on ollut minulle aina vaikeaa. Vaatteiden älytöntä hamstraamista olen onnistunut vähentämään, mutta silti kaapit tuntuvat pursuilevan tavaraa, eikä mitään päällepantavaa tunnu löytyvän. Kirjoja ostan jatkuvasti itselleni, vaikka kirjasto on lyhyen kävelymatkan päässä. Pari vuotta sitten eräs ystäväni luopui suurimmasta osasta vaatteitaan ja jätti jäljelle vain pari laatikollista sellaisia, joita hän todella tarvitsi tai rakasti. Pienestä vaatevalikoimasta huolimatta hän on yksi tyylikkäimpiä tuntemiani ihmisiä, ja myönnettävähän se on, että en voi olla kadehtimatta häntä. Itsekin lahjoitan silloin tällöin vaatteita pois, mutta usein ostan uusia tilalle niin paljon, että pieni ja yksinkertainen mutta toimiva vaatevarasto on vielä kaukainen haave. Viime aikoina olen kuitenkin yrittänyt keskittyä yhä enemmän aineettomista iloista nauttimiseen ja elämyksiin panostamiseen, kuten liikuntaan ja kulttuuritapahtumiin, ja tietysti ajan viettämiseen ystävien tai perheen kanssa. Vaikka shoppailu edelleen aika ajoin houkuttaa kovasti, en enää koe pakonomaista tarvetta ostaa jotain vain siksi, että minulla olisi paha mieli tai tylsää. Se on jo aikamoista edistystä. Nykyään ostan asioita, joita joko tarvitsen tai rakastan. Ihan kivalla mutta turhalla ei tee mitään.

Seuraavaksi aion opetella säästämään, sillä tähän asti olen ollut sellainen ihminen, jolla raha polttaa taskussa tai tilillä niin paljon, että siitä on päästävä tavalla tai toisella eroon. Mutta niin, äärimmäistä pihistelyä en ole suunnitellut, sillä en usko senkään tuottavan onnea. Tiedän olevani sikäli etuoikeutetussa asemassa, ettei minulla ole koskaan ollut rahahuolia, ja en enää koe tarvetta hävetä sitä. Varallisuuden suhteen tavoitteeni on, ettei minun tulevaisuudessakaan tarvitsisi huolehtia rahasta - että voisin halutessani lähteä pienelle viikonloppumatkalle, käydä kahvilassa lounaalla, valita ruokakaupassa paremman vaihtoehdon halvimman sijasta tai käydä oopperassa. Tämä ei tarkoita huoletonta tuhlailua. On selvää, että asumiseen, ruokaan ja muihin pakollisiin menoihin on varattava tietty määrä rahaa, mutta en todellakaan haluaisi elää kädestä suuhun odottaen jatkuvasti palkkapäivää. Jos ei olisi ollenkaan "ylimääräisiä" säästöjä, tuntisin oloni hyvin turvattomaksi: eihän koskaan voi tietää, millaisia yllättäviä menoja voi tulla. Raha ei tuo onnea, mutta jos rahaa on, on ainakin muutama huoli vähemmän.

Millaisia ajatuksia teillä on rahasta ja kuluttamisesta?

Miksi luonnossa liikkuminen kannattaa

Näin kevään tullen olen taas kerran löytänyt ulkona luonnossa (tai minun tapauksessani kaupunkiluonnossa, keskustan tuntumassa kun asun) liikkumisen ihanuuden. Talven kylmyydessä ja pimeydessä ei juuri tule ulkoiltua pakollista paikasta toiseen kävelyä enempää, ja silloin sisäliikunta houkutteleekin paljon enemmän. Muina vuodenaikoina, varsinkaan kesällä, ei kuitenkaan aina huvita lähteä tunkkaiseen jumppasaliin heilumaan, jos vaihtoehtona on reipas kävely- tai juoksulenkki kauniissa maisemissa. Vaikka salitreenikin virkistää kehon lisäksi myös mieltä, luontoliikunta toimii ajatusten nollaamisessa ja elvyttävien kokemusten hankkimisessa vieläkin tehokkaammin. Itse asiassa ylipäätään luontoympäristöllä on havaittu olevan monenmoisia positiivisia vaikutuksia ihmiseen:

1. Luonnon läheisyys parantaa koettua terveydentilaa ja elämäntyytyväisyyttä: ihmiset kokevat itsensä sitä terveemmiksi ja tyytyväisemmiksi, mitä enemmän positiivisia luontokokemuksia heillä on.

2. Se rentouttaa, lisää myönteisiä tunteita ja kohentaa mielialaa.

3. Jo pelkkä luonnon katseleminen nopeuttaa työkuormituksesta tai muusta stressistä palautumista niin fysiologisella (vaikutuksia löytyy esimerkiksi sydämen sykkeeseen ja verenpaineeseen) kuin psykologisella tasolla.

4. Se parantaa keskittymiskykyä: jopa tarkkaavuushäiriöiden oireet vaikuttaisivat olevan lievempiä niillä, jotka oleskelevat enemmän luonnossa.

5.  Luontoympäristö houkuttelee arkiliikuntaan - tuntuu aika selvältä, että kävelylenkille lähteminen kauniiseen maisemaan on useimmille mieluisampi vaihtoehto kuin reippailu betoniviidakossa.

6. Omaa mielipaikkaa luonnossa voi käyttää tietoisesti tai tiedostamatta psyykkiseen itsesäätelyyn: tutkimuksissa on havaittu, että mielipaikoissa käymisen koetaan mm. selkiyttävän ajatuksia, parantavan mielialaa ja keskittymiskykyä sekä auttavan arjen huolten unohtamisessa.

Millainen ympäristö sitten on ihanteellinen terveys- ja hyvinvointivaikutusten kannalta? Jotkut tutkijat ajattelevat, että ympäristön tarjoaman elpymiskokemuksen mahdollistaa neljä osakokemusta. Niistä ensimmäinen on paikassa syntyvä lumoutumisen tuntemus. Se tarkoittaa tarkkaavaisuuden tahatonta kiinnittymistä johonkin ympäristön kohteeseen, mikä tarjoaa poispääsyn arkisista huolista, rutiineista ja kiireestä. Toinen elpymisen tunteen kannalta tärkeä kokemus onkin juuri tunne arkiympäristöstä irrottautumisesta. Tärkeää vaikuttaisi olevan myös ympäristön yhtenäisyyden ja johdonmukaisuuden tuntu: parhaita elpymisen kokemuksia tarjoaa ympäristö, joka tuntuu ympäröivän ihmistä ja ulottuvan riittävän laajalle. Viimeisenä muttei missään nimessä vähäisimpänä tekijänä on ympäristön sopivuus itselle. Vaikka kuinka tehtäisiin tutkimusta siitä, millainen ympäristö ihmisiä yleensä miellyttää, jokaisella on joka tapauksessa omat yksilölliset mieltymyksensä. Itse esimerkiksi en erityisemmin viihdy tiheässä metsässä vaan ulkoilen mieluummin meren tai järven rannalla, aukeilla paikoilla tai kaupunkimaisissa puistoissa. Olisikin täydellistä, jos jokainen onnistuisi löytämään omasta asuinympäristöstään omia, juuri itselle sopivia lempipaikkoja, joissa käymisestä saisi kerta toisensa jälkeen positiivisia ja rentouttavia kokemuksia.

Millaisessa ympäristössä te viihdytte parhaiten? Liikutteko mieluummin luonnossa vai sisätiloissa?

Lähteinä käytetty Kalevi Korpelan artikkeleita Luontoympäristöt ja hyvinvointi (Psykologia-lehti, 05/07) ja Luonnosta nauttiminen työstä palautumisen keinona (teoksessa Irtiottoja työstä: työkuormituksesta palautumisen psykologia, toim. Kinnunen & Mauno, 2008).