Kirjavinkki: Nainen ja häpeä

Luin viime syksynä erään kirjan, joka herätti hurjasti ajatuksia ja innoitti niin perusteelliseen itsetutkiskeluun, että siitä kirjoittaminen tuntuu oikeastaan mahdolliselta vasta nyt pienen sulattelun ja etäännyttämisen jälkeen. Kyseessä on suomalaisen psykoanalyytikon Elina Reenkolan kirjoittama teos Nainen ja häpeä (2014, kustantaja Minerva), joka pureutuu syvällisesti häpeän syntyyn ja sen ilmenemisen dynamiikkaan. Tarjolla ei ole helppoja neuvoja häpeästä vapautumiseen - ja ainakin oman tulkintani mukaan myös yksi kirjan pääpointeista on nimenomaan se, että yksinkertaista ja helppoa tietä ulos syvästä häpeästä ei ole, vaan se on pitkä ja usein myös haastava prosessi. 

Häpeä aiheena on kiehtonut minua hyvin paljon niin omakohtaisesti kuin teoreettisesti viime vuosina. Olen lukenut jonkin verran kirjallisuutta siitä ja avannut ajatuksia esimerkiksi viimeisimpänä tässä marraskuussa kirjoittamassani tekstissä. Moni häpeästä kiinnostunut on varmasti törmännyt amerikkalaisen Brene Brownin suosittuihin kirjoihin, joista pari olen itsekin lukenut - mutta vaikka niissä on paljon hyviä ja tärkeitä pointteja, jotain on tuntunut aina puuttuvan. Brownin näkemys, joka toki ymmärrettävästi perustuu hänen työhönsä sosiaalityön tutkijana, painottuu vahvasti häpeän yhteiskunnallisiin ja sosiaalisiin puoliin. Tällainen käsitys häpeästä jättää kuitenkin mielestäni liian vähälle huomiolle kokonaisvaltaiseen häpeään liittyvät mielensisäisen dynamiikan. Jotta häpeästä saataisiin kunnollinen kokonaiskuva, sitä on syytä tarkastella sekä sosiaalisesta/yhteiskunnallisesta että psykoanalyyttisesta näkökulmasta. 

Lukkiutunut ja ylikorostunut häpeä on tavallinen ongelma, joka aiheuttaa elämäämme monenlaista kurjuutta. Valitettavasti se on myös erittäin vaikea puheenaihe, ja itse asiassa jo häpeän tunnistaminen itsessään ja tunnustaminen itselleen voi olla todella hankalaa ja pelottavaa. Yksi Reenkolan kirjan ansioista on se, että siinä käsitellään perusteellisesti häpeän syntymekanismeja varhaislapsuudessa, mikä auttoi ainakin minua pääsemään entistä paremmin jyvälle siitä, mistä koko jutussa on kyse. Psykoanalyyttisessa teoriassa korostetaan paljon erityisesti varhaisen vuorovaikutuksen merkitystä psyyken rakentumiselle, ja sieltä häpeänkin alkulähteiden ajatellaan löytyvän. 

Ruumillisuuden ja sukupuolen merkitys psyykelle ovat myös keskeisiä teemoja, ja moni mahdollisesti vierastaakin psykoanalyyttisessa teoriassa juuri sukupuolierojen jatkuvaa esiin tuomista (itse ainakin olen vierastanut kovasti, mikä on yksi keskeinen syy sille, että olen änkyröinyt koko viitekehystä vastaan niin pitkään...). Reenkola käsittelee kirjassaan häpeän läpeensä ruumiillista luonnetta tavalla, joka laajensi todella paljon käsityksiäni tästä häiritsevästä tunteesta. Häpeä kytkeytyy vahvasti sukupuoleen ja seksuaalisuuteen, mikä psykoanalyyttisen teorian mukaan ei johdu pelkästään kulttuurisista ja yhteiskunnallisista odotuksista, arvoista ja asenteista. Vaikka kirjan nimi on Nainen ja häpeä ja pääosin Reenkola kirjoittaakin juuri naisten näkökulmasta, myös miesten häpeää käsitellään jonkin verran. Oikeastaan kirjan luettuani nimi tuntui jopa hieman harhaanjohtavalta, sillä minulle tämä oli ennen kaikkea kirja häpeästä, ei pelkästään naisen häpeästä.

Vaikka tunne nimeltä häpeä esitellään kirjassa koko raadollisuudessaan ja moniulotteisuudessaan, tärkeä sanoma on myös se, että toivoa on: syvästäkin häpeästä on mahdollista toipua, jopa silloin, kun taustalla on esimerkiksi seksuaalisen väkivallan kaltaisia traumaattisia kokemuksia. Reenkola kirjoittaa häpeästä hyvin suoraan ja kaunistelematta, joten leppoisaa ja lempeää itseapukirjallisuutta kaipaavalle tämä ei välttämättä ole helppoa luettavaa - eikä kyllä ollut minullekaan, mutta erittäin kiehtovaa ja oivalluksia herättävää kylläkin. Kirja on teoreettinen, ja jos teoriatausta ei ole lainkaan tuttua, osa Reenkolan käyttämistä käsitteistä voi tuntua vierailta ja hämmentäviltä. Uskon silti, että aiheeseen voi kuka vain päästä ihan mukavasti sisälle, jos pohdiskelunhalua ja kiinnostusta riittää. Suosittelen lämpimästi!

Stressistä ja hengitysvaikeuksista

Stressi, ahdistus tai arkisesti sanottuna ylikierroksilla käyminen on taatusti useimmille tuttu vaiva. Siihen liittyy usein jos jonkinlaisia fyysisiä oireita: pulssi kiihtyy, päätä särkee, lihakset pysyvät jatkuvasti pienessä jännityksessä, närästää - eikä hengityskään kulje luonnollisesti, vaivattomasti ja miellyttävästi. Itse olen kärsinyt epämääräisestä hengenahdistuksesta aika ajoin suunnilleen niin kauan kuin muistan, ja vuosien varrella sitä on selvitelty monen eri lääkärin kanssa löytämättä sille koskaan selvää selitystä. Viime viikkoina stressiä ja levotonta oloa on riittänyt, mikä on näkynyt esimerkiksi unen laadussa ja sekä sydämen että pään tuntemuksissa. Toden teolla kuitenkin havahduin rauhoittumisen tarpeeseen vasta silloin, kun alkoi tuntua, ettei hengitys kerta kaikkiaan meinaa kulkea (toki ehdin jo, jälleen kerran, pelätä lähes kaikkia mahdollisia vakavia sairauksia...). 

Jos hengityksen kanssa ei ole koskaan ollut ongelmia, sitä todennäköisesti pitää itsestäänselvyytenä, jolle ei tarvitse juuri ajatuksia tai palstatilaa uhrata. Ja vaivatontahan se onkin silloin, kun saamme nauttia vapaasta, luonnollisesta hengityksestä. Valitettavasti se ei kuitenkaan ole kaikille itsestäänselvyys (edes niille, joilla ei ole hengitykseen vaikuttavia fyysisiä sairauksia). Liian suureksi ajan myötä kasvanut stressikuorma nimittäin vaikuttaa usein kielteisesti hengitykseen - vieläpä niin salakavalasti, ettei hengitysvaikeuksien yhteyttä stressiin ole aina helppo tunnistaa. 

Luonnolliseen hengitykseen osallistuu kehossamme monia eri lihaksia, joista tärkeimmät ovat pallea, kylkivälilihakset ja vatsalihakset. Vapaassa hengityksessä noin 80 % hengitystyöstä tapahtuu näillä lihaksilla. Stressaantuneella hengityksen lihastasapaino saattaa kuitenkin häiriintyä, jolloin hengityksen apulihakset hoitavatkin epätavallisen suurta osaa työstä, kun esimerkiksi kaikista keskeisin hengityslihas pallea on muuttunut ajan myötä kireäksi.  Stressaantunut hengittää usein nopeasti ja pinnallisesti, ja yleinen ongelma on krooninen sisäänhengitystä korostava pintahengitys eli hyperventilaatio. Vaikka usein puhummekin syvään hengittämisen tärkeydestä, se on stressaajalle hyödyllistä vain silloin, kun hän korostaa uloshengityksiä eikä kiihdytä sisäänhengityksen syvyyttä tai määrää. 

Näiden teemojen äärelle palaaminen teki minulle selvästi hyvää, sillä lueskeltuani pitkästä aikaa hengityksestä ja stressistä, hoksasin erittäin helposti sortuvan nimenomaan juuri tuollaiseen pintahengitykseen, johon liittyvät syvät, suorastaan pakotetut sisäänhengitykset. Kun istun tekemättä mitään ja murehdin elämääni, iskee helposti sellainen tunne, että täytyy haukotella, huokaista tai muuten kiinnittää erityistä huomiota sisäänhengitykseen, että saisi kunnolla ilmaa. Ja hupsista vaan - tuo tunne ei juuri koskaan iske silloin, kun olen kunnolla keskittynyt johonkin tekemiseen, kuten liikuntaan, kirjoittamiseen tai vaikkapa kiinnostavaan keskusteluun. Siitä huolimatta joudun aika ajoin muistuttamaan itseäni siitä, että stressillä/ahdistuksella ja hengittämisellä näyttäisi aivan selvästi olevan yhteys, jota ei parane jättää huomiotta.

Niin ikävä vaiva kuin stressiin liittyvät hengitysongelmat ovatkin, niitä voi onneksi helpottaa sopivalla liikunnalla ja varsinkin hengitysharjoituksilla. Oma ongelmani on kuitenkin siinä, että kun ylivirittynyt olotila on päällä, rauhoittuminen hengitysharjoituksiin tai esimerkiksi rauhalliseen restoratiiviseen joogaharjoitukseen on todella vaikeaa - vaikka juuri sitä keho ja mieli taitavat silloin eniten kaivata. Kuten ennenkin mainittu, olen harrastanut joogaa enemmän tai vähemmän säännöllisesti vuosien ajan, ja kaikista kokeilemistani liikuntamuodoista se on vaikuttanut hengitykseeni kaikista myönteisimmällä tavalla. Erityisesti ylävartalon, kuten niska-hartiaseudun ja rintarangan jumituksiin se tehoaa säännöllisesti harrastettuna aivan loistavasti - ja pakko muuten tähän väliin kehaista varsinkin ilmajoogaa, jossa silkki mahdollistaa vielä syvemmät venytykset ja vähän erilaiset liikeradat! 

Tuskailtuani taas kerran ikävän hengenahdistuksen kanssa päätin vihdoin ja viimein antaa mahdollisuuden myös hengitysharjoituksille. Toki olen niitä aiemminkin kokeillut, lähinnä joogaharrastuksen yhteydessä, mutta ne ovat aina olleet se joogatuntien tylsä ja kuiva osuus, jota ei tulisi mieleenkään tehdä oma-aloitteisesti kotona. Nyt otin kuitenkin asiakseni tehdä edes yhden yksinkertaisen hengitysharjoituksen joka ilta pienen meditaatiohetkeni yhteydessä, ja tarpeen mukaan myös ensiapuna ahdistavaan oloon päivän aikana. Pitkän aikavälin tuloksia en pysty vielä raportoimaan, mutta näin muutaman päivän kokeilun perusteella näyttää toimivan aikas hyvin! On se hassua, miten joskus tulee välteltyä ja vierastettua kaikista eniten juuri sitä, mitä todella tarvitsisi voidakseen paremmin... 

Vaikuttaako stressi tai ahdistus teillä hengitykseen? Mistä olette saaneet siihen helpotusta? 

P.S. Pidetäänhän mielessä myös se tosiasia, että hengitysongelmat voivat kieliä myös fyysisestä sairaudesta, joten jos ne jatkuvat pitkään ja/tai ovat erityisen vaikeita, tulisi mennä lääkärin juttusille. Aina kun eivät pelkät itsehoitoharjoitukset todellakaan riitä. 

Postausta kirjoittaessani käytin muuten lähteenä Mia Jokinivan mainiota kirjaa Stressin luomuhoito, josta löytyy tiedon lisäksi myös paljon hyviä stressinhallintaharjoituksia, esimerkiksi juurikin näitä hengitysharjoituksia :) 

10 lempirutiiniani (sekä muutama ajatus tapojen luomisesta)

Leppoisaa loppiaista lukijoille! Tämän viikonlopun myötä taitavat viimeistään joululomailut loppua, ja edessä on paluu tuttuihin ja turvallisiin arjen rutiineihin - ja ehkä uudenvuodenlupausten myötä myös pientä rutiinien päivittämistä? Ainakin allekirjoittaneella sellainen tulee tarpeeseen, sillä lomalla unirytmi on päässyt jälleen kerran vinksahtamaan hyvin aamupainotteiseksi, ja liikuntarutiineissakin on parantamisen varaa (tai siis siinä, että liikunta ylipäätään olisi jälleen päivittäinen rutiini, sillä viime viikkoina se ei valitettavasti ole sitä ollut). Rutiinien ja säännöllisen elämän tärkeys niin fyysisen kuin psyykkisen hyvinvoinnin kannalta on varmasti monelle tuttu juttu. Silti hyvien rutiinien luominen tai ylläpito ei välttämättä ole aivan yksinkertaista (ainakaan itseni kaltaisille tahdonvoiman vätyksille, jotka kyllä tietävät mitä tahtovat, mutta joilla olisi itsekurissa rutkasti kehitettävää). 

Onneksi olen kuitenkin hoksannut, että uuden tavan omaksuminen on huomattavasti helpompaa, kun siitä tekee mahdollisimman miellyttävän ja houkuttelevan - eli sen sijaan, että päättäisi luopua jostakin, keskittyykin siihen, mitä uutta ja kivaa elämäänsä voi saada, ehkä vanhan tavan tilalle tai sitten ihan ekstrana. Myös olosuhteet kannattaa rakentaa uudelle rutiinille otollisiksi: taatusti tulee esimerkiksi syötyä enemmän kasviksia, kun niitä löytyy aina kaapista, ja tunnetusti aamulenkille on helpompi motivoitua, kun ulkoilukamppeet on kaivettu jo illalla valmiiksi esille. Ja paras motivaatio kodin siivoamiseen on tietysti ystävien kutsuminen kylään. Aina tällaisetkaan vippaskonstit eivät kuitenkaan riitä (kokeiltu on, mutta ainakaan rutinoitunutta aamulenkkeilijää ei meikäläisestä taida saada). Silloin voi kokeilla itsensä palkitsemista: vaikkapa siivoamiseen tai tiskaamiseen on helpompi tarttua, jos on luvannut itselleen esimerkiksi pienen herkkuhetken tai pari jaksoa lempisarjaa sen jälkeen. 

Kaikista näistä monille varmasti tutuista vinkeistä huolimatta olen usein joutunut toteamaan, että vaikka teoriatieto asiasta olisi hallussa, uusien rutiinien luominen on suoraan sanottuna hemmetin vaikeaa. Mitä säännölliseen ja kurinalaiseen elämään tulee, olen kaukana malliesimerkistä. Yksi ongelma on siinä, että usein unohdan arvostaa ja vaalia rutiineita niiden ansaitsemalla tavalla - onhan se nyt vaan niin paljon kutkuttavampaa pistää elämä edes vähän risaiseksi nukkumalla lomalla pitkälle aamupäivään, syömällä aamiaiseksi suklaakakkua tai juomalla kahvia, kun joku sitä tarjoaa. Minunkin elämässäni on kuitenkin monta rutiinia, joista oikeastaan pidän todella paljon, mutta joiden ylläpitämisestä joudun silti välillä muistuttamaan itseäni. Siispä, omat lempirutiinini ovat:

1. Rauhoittava meditaatiohetki illalla ennen nukkumaanmenoa 

2. Päiväkirjan kirjoittaminen terapeuttisena pääntyhjentämisharjoituksena

3. Jokapäiväinen kävelylenkki 

4. Rauhallinen aamiainen katsellen hyvää (mielellään hauskaa tai hyvän mielen aikaansaavaa) sarjaa tai innostavia Youtube-videoita

5. Säännölliset viikottaiset harrastukset - oli se sitten liikuntaa tai taidetta (ilmoittauduin muuten tänä keväänä teatterikurssille, kerrankin siis kokeilemaan jotain ihan uutta!).

6. Ruoanlaitto - vaikka aina ei jaksaisi, tuntuu silti todella terapeuttiselta tehdä kerrankin jotain niin konkreettista ja maanläheistä, jossa työn tuloksista pääsee heti nauttimaan! 

7. Aamujooga - yksi parhaista tavoista aloittaa päivä, mutta valitettavasti tämän rutiinin vakiinnuttaminen on vielä vähän vaiheessa... 

8. Vaatteiden valitseminen illalla seuraavaa päivää varten

9. To do -listojen kirjoittaminen jokaiselle päivälle ja viikolle (vielä kun aina todella noudattaisi niitä!)

10. Yksin kahvittelu kaupungilla - täydellinen parannuskeino siihen tiettyyn olotilaan, kun ei varsinaisesti kaipaa seuraa mutta on väsynyt elämään liian tiiviisti oman päänsä sisällä

Mitkä ovat teidän suosikkirutiinejanne? Entä löytyisikö teiltä vinkkejä uusien tapojen vakiinnuttamiseen? :)