Ihana ja kamala uni

Monet sanovat rakastavansa nukkumista ja oikein odottavansa lepoa ja nukahtamista pitkän päivän jälkeen. Jokainen meistä tarvitsee unta, ja varmasti väsyneenä jokainen sitä myös kaipaa, mutta toisaalta uni - tai pikemminkin sen puute, yöllinen heräily tai tunne unen virkistämättömyydestä - aiheuttaa ajoittain ongelmia ainakin kolmasosalle suomalaisista. Kun unen kanssa on ongelmia, tulee helposti tunne, että mikään muukaan ei suju: univajeessa iskee väsähtäneen ja vetämättömän olon lisäksi helposti esimerkiksi kärsimättömyys, kiukku, itku, alakulo, vitutus ja nälkä (sekä makeanhimo). Töihin, opiskeluun tai mihin tahansa tarkkaavaisuutta ja pitkäjänteisyyttä vaativaan puuhaan keskittyminen tuntuu vaikealta. Stressitasotkin kasvavat kohisten. Uniongelmat johtavat helposti ikävään kierteeseen, jossa ahdistava ajatus taas yhdestä unettomasta yöstä vaikeuttaa unen päästä kiinni saamista tai unessa pysymistä entisestään. Kenellekään ei liene epäselvää, että unettomuus vaikuttaa varsin kielteisesti elämänlaatuun - niin lyhyellä kuin varsinkin pitkällä aikavälillä. 

Minulla on jonkinmoinen viha-rakkaussuhde nukkumiseen. Silloin, kun se onnistuu ongelmitta, se tuntuu tietysti ihanalta, rentouttavalta ja virkistävältä, ja olo hyvin nukutun yön jälkeen voi olla suorastaan uudestisyntynyt. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole läheskään joka aamu. Olen ollut huono nukkumaan niin kauan kuin muistan - tai itse asiassa pidempäänkin, aina, sillä vanhempieni kertoman mukaan minua oli jo pikkulapsena vaikea saada nukkumaan. Olen pienen elämäni aikana kärsinyt melkein kaikista tyypillisimmistä uniongelmista: nukahtamisvaikeuksista, yöllisistä heräilyistä, painajaisista, levottomasta, virkistämättömän tuntuisesta unesta, unissakävelystä (ja ties mistä muustakin touhuamisesta, vielä aikuisiälläkin olen välillä huomannut aamulla, että olen unissani siirtänyt vaikkapa jotakin yöpöydällä olevaa tavaraa)... Liian aikaisilta aamuheräämisiltä olen sentään tähän asti välttynyt, mutta muuten on tullut käytyä läpi aika laaja katsaus erilaisia univaikeuksia. 

Muutama vuosi sitten oli pitkä hyvä kausi, jolloin nukuin pääosin hyvin. Parin viime vuoden aikana unettomuus ja levottomuus ovat kuitenkin palaneet, ja kärsin nukahtamisvaikeuksista melkein viikottain. Olen syyttänyt niin stressiä kuin kofeiiniakin, ja jälkimmäisellä varmaan onkin vaikutusta, sillä olen opetellut juomaan kahvia kuluneen puolen vuoden aikana, mutta kielteistä stressiä en usko kokeneeni sen enempää kuin viime vuosina muutenkaan. Tai siis totta kai sitä aika ajoin on, mutta ei niin paljon tai usein, että varsinaisesti kokisin sitä ongelmaksi. Jos alakuloinen fiilis iskee, nukkuminen onnistuu yleensä jopa tavallista paremmin. Itse asiassa minun ongelmani on kuitenkin se, että hyvällä mielellä ollessani ja innostuessani käyn helposti niin ylikierroksilla, että nukkumaan rauhoittuminen on todella vaikeaa. Tiedättekö sen tunteen, kun päässä pyörii niin paljon ideoita, ajatuksia ja suunnitelmia, ettei kerta kaikkiaan millään malttaisi nukkua? Tiedän, etten ole suinkaan ainoa, jolle parhaat ideat ja oivallukset pulpahtavat päähän nimenomaan silloin, kun on juuri menossa nukkumaan tai jo odottaa unta sängyssä - ja silloin ei tunnu auttavan muu kuin se, että nousee ja kirjoittaa ideat ylös ennen kuin ne katoavat kokonaan. Välillä jopa tuntuu, että mitä onnellisempi ja innostuneempi elämästäni olen, sitä huonommin nukun, niin hassulta kuin se saattaa kuulostaakin.

Minussa on hieman ikiliikkujan vikaa: en osaa istua kovin montaa minuuttia paikallani vaihtamatta asentoa, tekemättä jotain käsilläni (jos edessä on paperia ja kynä, piirusteleminen on melkein refleksi), heiluttelematta jalkoja tai venyttelemättä. Kotona istun harvoin yli puolta tuntia paikallani, olen melkein koko ajan vähän liikekannalla, telkkaria katsoessanikin yleensä joko venyttelen, piirrän tai neulon samalla. Sama taitaa päteä mieleni liikkeisiin: työskentelytapani melkein minkä tahansa suhteen on sellainen, että teen yhtä asia ehkä maksimissaan tunnin kerrallaan, vaihdan sitten johonkin muuhun, pidän taukoa, palaan takaisin ensimmäiseen hommaan... ei puhettakaan, että istuisin kirjastossa lukemassa yhtä ja samaa tenttikirjaa monta tuntia putkeen. Mielenkiintoiset keskustelut ja itseä kiinnostavasta aiheesta kirjoittaminen ovat melkein ainoita juttuja, jotka pitävät minut tiukasti otteessaan parhaimmillaan tuntien ajan. Uskon, että kaikella tällä levottomuudella ja touhuamisella on jokin yhteys unettomuuteen - ja laajemminkin siihen, että olen huono "vain olemaan", rentoutumaan tekemättä mitään erityistä. 

Olen yrittänyt parantaa untani kaikilla niillä tavallisilla keinoilla: lukemalla ei-liian-aktivoivaa kirjaa ennen nukkumaanmenoa, venyttelemällä, meditoimalla, juomalla kofeiinitonta teetä tai yrttihauduketta ja syömällä kevyen iltapalan juuri ennen nukkumaanmenoa (minun on turha yrittääkään saada unta yhtään nälkäisenä), välttämättä rankkaa liikuntaa ja kofeiinia illalla ja myöhään iltapäivällä, tuulettamalla, mitä näitä nyt on. Unilääkkeisiin tosin en ole koskenut enkä aiokaan. Usein sanotaan, että kun arki on tasapainossa ja ihminen saa sopivasti ravitsevaa ruokaa ja liikuntaa, niin nukkuminenkin sujuu. No, ei muuten välttämättä suju. Joskus uni ei vain tule, ja liika yrittäminen ja tulevan yön valmisteluihin keskittyminen voi joskus olla vain haitaksi. Uni ei kerta kaikkiaan ole täysin omassa hallinnassamme.

Luin joskus jostakin mindfulnessia käsittelevästä kirjasta, että yksi hyvä keino unettomuuden käsittelyyn ja siitä "parantumiseen" voisikin olla liian tiukkojen kontrollointiyritysten sijasta tilanteen hyväksyminen: jos uni ei juuri nyt tule, niin ei sitten tule, voin aina nousta sängystä ja tehdä jotain muuta. Totta kai myös perinteiset unihygieniavinkit, kuten rentoutuminen, piristeiden välttely ja miellyttävän nukkumisympäristön luominen ovat toimivia, mutta jos niiden toteuttamisesta ottaa liikaa paineita, niin ne saattavat kääntyä itseään vastaan. Esimerkiksi meditointi voi olla todella vaikeaa, jos siihen ryhtyy sillä mentaliteetilla, että nyt olis vähän pakko pystyä rauhoittumaan. Jokainen unettomuudesta kärsinyt tietää, miten valveilla sängyssä pyöriminen vain pahentaa tilannetta, mutta myönnän itsekin, että sitä tulee helposti tehtyä, kun ei muka vain jaksa nousta. Viime aikoina olen yrittänyt tsempata tässä ja nousta sängystä, jos uni ei yli puolen tunninkaan odottelun jälkeen ota tullakseen. Luen kirjoja, ehkä kirjoitan (käsin, sillä tietokoneen valon tuijottaminen tunnetusti vaikeuttaa nukahtamista) tai piirrän, juon jotain lämmintä, syön pientä yöpalaa, venyttelen. Usein uni tulee pienen puuhastelun jälkeen itse asiassa melko pian. Kun sen vaan muistaisi silloin, kun tietää, että aamulla on aikainen herätys, ja olisi vähän pakko saada nukuttua...

Olisiko teillä ehdottaa lisää hyväksi havaittuja keinoja paremman unen saavuttamiseen? 

Fiktion voimasta

Tämän jutun luettuani minuun iski taas pienoinen huonon omantunnon puuska siitä, miten laiskasti nykyään luen fiktiota - ainakin verrattuna lukutahtiini vaikkapa yläaste- tai lukioaikoina. Eikä lukemisen vähentymistä voi selittää ainakaan ajan puutteella, sillä esimerkiksi lukioaikoina kouluhommiin kului helposti 10 tuntiakin päivässä läksyt mukaan lukien... Olen kuitenkin edelleen vannoutunut tarinaihminen ja vahvasti sitä mieltä, että fiktion kautta voi oppia elämästä asioita, joita on todella vaikea saavuttaa pelkästään opiskelemalla ja tietokirjoja pänttäämällä.

"Lukeminen on retkeilyä, ilmaista hupia. Kirjan kautta pääset kuviin, ääniin, kehoon, muihin maihin, avaruuteen, menneeseen ja tulevaan. Kirja on mielikuvitusvyöry, tutkimusretki myös fantasian alueelle, semmoiseen, mitä ei ollenkaan olekaan. Paitsi että onpas."

Ajattelen, että usein parhaat oivallukset elämästä ja itsestä syntyvät taiteen ja symboliikan kautta, eivät rationaalisen ajattelun avulla. Tarinat paitsi tarjoavat mahdollisuuden sukeltaa toisen ihmisen pään sisään, myös antavat meille luvan käsitellä erilaisten henkilöhahmojen kautta oman persoonallisuutemme eri puolia - niitäkin, joita emme haluaisi myöntää olevan olemassakaan. Usein ajatellaan, että sadut auttavat pieniä lapsia tunteiden ymmärtämisessä ja käsittelemässä sekä moraalisten teemojen pohdiskelussa, mutta sama pätee mielestäni myös meihin enemmän tai vähemmän aikuisiin. Kukapa ei olisi kokenut sitä, miten tärkeä tuki ja lohtu jokin itselle rakas tarina voi vaikeassa elämäntilanteessa olla? Tarinat tarjoavat joskus yllättäviäkin samastumiskohteita, samaan aikaan ravistelevat meitä ja luovat turvallisuudentunnetta. Itse esimerkiksi olen huomannut, että yksikään mindfulness-harjoitus tai muu vastaava ei rauhoita myllertävää mieltä yhtä tehokkaasti kuin rakkaan lempikirjan lukeminen suunnilleen sadatta kertaa. Joskus sitä vaan unohtaa sellaisia elämän perusasioita, kuin että Harry Potterin seikkailuihin uppoutuminen taas kerran auttaa aika moneen murheeseen.

"Maailmankirjallisuus osoittaa, että kaikkien aikojen kaikki ihmiset ovat erittäin kummallisia. Jokainen on hullu omalla tavallaan. Sillä tavalla ihmiset ovat ihanan samanlaisia ja –arvoisia otuksia."

Väitän, että jokainen meistä on kasvanut tarinoiden keskellä. Jokaisen kasvutarinassa on varmasti roolinsa myös niillä tarinoilla, jotka ovat kolahtaneet meihin juuri oikealla hetkellä, juuri oikeassa iässä ja elämäntilanteessa. Niistä olemme peilanneet itseämme, ja parhaimmillamme myös oppineet jotain siitä, millaisia (myös mielensisäisiä) ratkaisuja kuhunkin tilanteeseen voi löytää. Itse en osaa kuvitellakaan, millainen oma lapsuuteni ja nuoruuteni (joka toki jatkuu yhä, eihän tässä vielä ihan aikuisia olla) olisi ollut ilman kirjoja ja elokuvia. Erityisesti Potterit olivat todella tärkeä osa elämääni vuosikausien ajan, ja olen todella kiitollinen siitä, että olin juuri sopivan ikäinen silloin, kun Potter-ilmiö oli parhaimmillaan. Vaikka olen niiden jälkeen lukenut lukuisia loistavia kirjoja, millään muulla ei kerta kaikkiaan ole samanlaista tunnearvoa kaikkien näiden vuosien jälkeenkään. Parhaat tarinat jämähtävät osaksi omaa itseä.


Mitkä tarinat ovat teille tärkeimpiä? 

(lainaukset linkittämästäni jutusta)

Tanssiminen kannattaa aina

Eilen balettitunnilla koin taas erittäin vahvasti sen, mikä minua liikunnassa kaikkein eniten motivoi: uusien taitojen oppiminen. Aivan eri tavalla kuin se, että jaksaa vähitellen juosta nopeammin tai kauemmin tai että jaksaa nostaa salilla isompia painoja. Toki niistäkin jonkinlaista tyydytystä saa, ja yleistä liikunnan tuottamaa hyvää fiilistä nyt ainakin, mutta omalla kohdallani paras motivaattori niin liikunnan kuin monen muunkin asian suhteen on selvästi uusien taitojen oppiminen ja tietysti myös jo olemassa olevien taitojen hiominen. Rakastan sitä tunnetta, kun keskittyy oppimiseen niin intensiivisesti, että kuntokin kohenee siinä sivussa melkein huomaamatta, eikä väsymys ala painaa yhtään niin helposti kuin juostessa. Ja voi sitä riemua, kun pitkän ja välillä vähän turhauttavankin harjoittelun jälkeen huomaa pystyvänsä johonkin, mikä aiemmin tuntui mahdottomalta!

Liikunnallisia taitoja voi tietysti kehittää hyvin monissa eri lajeissa, mutta omaksi suosikkitaitolajikseni on jo vuosia sitten valikoitunut tanssi. Sitä ennen tosin ratsastin vuosikausia, ja siihenkin olin ihan hulluna - ja siinäkin liikunta oli tavallaan sivutuote, pointti oli se, että hevosten kanssa touhuaminen ja metsässä tai meren rannalla viilettäminen oli ihan järjettömän hauskaa (ja varsinkin maastossa ratsastamista on ajoittain hirveä ikävä, haluaisin kovasti palata lajin pariin vielä joskus). Tanssiharrastuksesta innostuin lukioaikoina, kun muistaakseni äitini ehdotuksesta menin kokeilemaan itämaista tanssia. Siihen aikaan en todellakaan ollut kovin liikunnallinen, mutta itämainen tanssi osoittautui siihen hetkeen varsin hyvin sopivaksi lajiksi, ja harrastinkin sitä lukion loppuun asti, kunnes muutin Helsinkiin - ja siellä tulikin sitten yliopistoliikunnan mahdollisuuksien innostamana kokeiltua vähän vaikka mitä! En ole koskaan suhtautunut mihinkään liikuntamuotoon erityisen tavoitteellisesti: en missään nimessä halua kilpailla, en välttämättä edes esiintyä, en halua harrastusta, josta ottaa paineita. Tanssiminen on aina ollut minulle paitsi uuden oppimisen iloa, myös hauskanpitoa - ja tietysti myös ihanan monipuolista liikuntaa, jossa koko kroppa pääsee tehokkaasti käyttöön. Helsingissä kävin ahkerasti afrotanssin tunneilla, ja se oli kokonaisvaltaisuudessaan ihan mieletöntä: ja tuntuipa hassulta, että joskus tanssitunnin jälkeen jopa käsivarret olivat ihan jumissa :D

Kohta kolme vuotta sitten Tampereelle muutettuani uskaltauduin vihdoin kokeilemaan aikuisbalettia, joka oli herättänyt pienen kiinnostuksen kipinän jo aikaisemmin, kun eräs ystäväni oli ylistänyt lajia suorastaan hurahtaneena. Baletti tuntui heti ensimmäisestä tunnista lähtien täysin omalta jutulta, juuri minun kropalleni ja mielelleni sopivalta lajilta. Olen aina ollut notkeaa ja venyväistä sorttia, joten alku ei tuntunut liian vaikealta vaan ainoastaan sopivan haastavalta - ja ryhdin ja tasapainon (joka on ollut ja on yhä heikko kohtani) nopea kehittyminen oli aika innostavaa seurattavaa! Lisäksi baletista löytyi vihdoin tanssilaji, jossa myös musiikki on sellaista, mitä muutenkin saattaisin kuunnella :D Tanssin ilon kannalta on totta kai tärkeää edes jollain tasolla pitää lajille ominaisesta musiikista, ja itse en valitettavasti voi sietää mitään hiphoppiin tai elektroniseen musiikkiin viittaavaa, mikä sulkee joitakin tanssilajeja heti pois meikäläisen valikoimista. Baletti ei ehkä ole kaikkien laji, tiedän muutamia, jotka paljon mieluummin irrottelevat letkeämpien lajien merkeissä, mutta koska itse olen pohjimmiltani vähän takakireä tyyppi, baletin jämptiys ja samojen tekniikkajuttujen hiominen uudelleen ja uudelleen sopii luonteelleni varsin hyvin :) Tosin edellyttäen tietysti, että kukaan ei ota hommaa liian tosissaan - jämptiydestä huolimatta meillä on yleensä aika nauravainen ja, niin, letkeä meininki tanssitunneilla.

En muista koskaan katuneeni yhtäkään vapaaehtoisesti tekemääni liikuntasuoritusta, ainahan niistä seuraa hyvä tai vähintään neutraali fiilis, vielä en muista, että olisin saanut itseni pahalle tuulelle liikkumalla. Kuitenkin tanssin parhaimmillaan tarjoama euforia on ihan toista verrattuna mihinkään muuhun lajiin, mitä olen kokeillut, ja todennäköisesti tulenkin jatkamaan tanssiharrastusta muodossa tai toisessa vielä pitkään. Baletin lisäksi kiinnostelisi kokeilla taas pitkästä aikaa jotain muutakin lajia. Ainakin paluu itämaisen tanssin tai afron pariin houkuttelisi kovasti, ja toisaalta flamencoa olisi ihan mahtavaa päästä kokeilemaan... Liikaa kiinnostavia lajeja, surullista että aika ei millään riitä kaikkeen!

Mistä lajista te saatte parhaat kiksit? Löytyykö lukijoiden joukosta tanssijoita? :)