Lukuvinkki joogasta kiinnostuneille

Tänä kesänä olen innostunut taas vaihteeksi joogasta, ja suunnittelenkin, että alkaisin syksyllä taas käydä säännöllisesti jossain joogatunneilla. Suhtautumiseni lajiin on ollut aina hieman kaksijakoinen: toisaalta kokemukseni joogatunneilta ovat pääosin erittäin positiivisia (aina on tullut rentoutunut ja virkistynyt olo, ja mahdolliset jumit kropassa ovat auenneet kiitettävästi), mutta joogan henkistä puolta olen pitkään hieman vieroksunut, paatunut skeptikko ja kun änkyrä kun olen. Päätin kuitenkin hieman päivittää tietouttani joogasta ja ilahduinkin, kun bongasin kirjastosta ihan sattumalta Donna Farhin kirjan nimeltä Jooga ja elämän voima (Bringing Yoga to Life: The Everyday Practice of Enlightened Living). Takakansitekstin mukaan kirjassa arvostettu joogaopettaja Farhi opastaa, kuinka tuoda joogan periaatteet osaksi jokapäiväistä elämää. Keskeisiä teemoja ovat esimerkiksi hiljentymisen ja läsnäolon taito, kehon kuunteleminen ja havainnoiminen, motivaation löytäminen ja ylläpito sekä ponnistelun ja antautumisen välisen tasapainon saavuttaminen.

 

 Vaikutti siltä, että kirja oli suunnattu melko lailla minun kaltaiselleni ihmiselle, joka kaipaa melko maanläheistä ja inhimillistä tekstiä korkeanlentoisen ja täysin epäkäytännöllisen filosofoinnin sijasta (sillekin on toki paikkansa). Olin toki aiemminkin kuullut ja lukenut jonkin verran joogan henkisistä periaatteista, mutta aina ne olivat jääneet hieman hämärän peittoon - kuten usein on vaarana käydä, jos asioista puhutaan kovin symbolisella tasolla. Toki Farhikin esittelee joogan teoriaa melko perusteellisesti ja syvällisesti, mutta kuitenkin ymmärrettävällä kielellä. Lisäksi mukana on paljon havainnollistavia esimerkkejä ja tarinoita kirjoittajan oppilaiden kokemuksista joogan parissa. Perusajatus kirjassa vaikuttaisi olevan se, että jooga ei ole vain fyysinen harjoitus vaan elämäntapa, jota tulisi harjoittaa paitsi itse joogaharjoituksen aikana, myös kaikessa jokapäiväisessä elämässä. Tämä kuulostaa tavallisen, ei niin kovin henkistyneen lukijan korviin melko vaativalta: onko minun todella pakko ujuttaa jooga filosofioineen osaksi kaikkea muutakin elämääni, jotta voisin nauttia ja hyötyä lajista? Tai siis varmaankaan ei olisi edes soveliasta käyttää sanaa "laji", kun kyseessä kerran on noin kokonaisvaltainen elämäntyyli. Itse epäilen hieman, onko todella tarpeellista joogata joka ikinen päivä, kuten kirjoittaja suosittelee - ei kai muiden lajien ja puuhien monipuolinen harrastaminen ole mitenkään pois joogalta?

Sinänsä joogan filosofia ainakin sellaisena, kuin se tässä esitettiin, kolahtaa minuun. Ajatus siitä, että suuri osa kärsimyksestä aiheutuu erillisyyden harhasta, josta pitkäjänteisen joogaharjoituksen avulla voi pyristellä irti, on toki kaunis ja vetoava. Samoin väkivallattomuuden, myötätunnon ja ystävällisyyden periaatteet ovat sellaisia, joiden soveltamisesta tuskin on kenellekään haittaa, harrastipa joogaa tai ei. Mindfulnessin opit tulivat myös mieleen monta kertaa kirjaa lukiessa, sillä hyväksymisen ja läsnäolon voimaa tässäkin korostettiin moneen otteeseen, ja sellaiset puheet voin itsekin ilomielin allekirjoittaa. Itse asiassa täytyy tunnustaa, että yllätyin siitä, miten "tervejärkisiä" juttuja tässä opuksessa selostettiin - ei juuri lainkaan epämääräistä mystiikkaa tai muuta vastaavaa. Toki puheet kuolemattomasta sielusta ja kehossa kiertävistä energioista, chakroista sun muusta tuntuivat melko vierailta, mutta sellainen ajatus kävi mielessä, että ehkä näihinkin juttuihin voi suhtautua vertauskuvallisina, vähän kuin uskontoihinkin. Onkin mielenkiintoista ja hauskaa, että joogaa harrastaakseen ei selvästikään tarvitse olla mikään erityisen henkistynyt ihminen - tai näin ainakin olen kokenut aina joogatunneilla käydessäni. Onneksi niitä tuntejakin on monenlaisia, eivätkä kaikki ole niin läpikotaisin henkisiä. Tosin täytyy tunnustaa, että nyt olisin utelias kokeilemaan myös sellaista joogaa, jossa painotettaisiin enemmän meditaatiota ja henkisyyttä, sillä minulla on enimmäkseen kokemusta vain melko fyysisiltä joogatunneilta.

Löytyykö lukijoista joogan harrastajia?

Hiljaiset - introverttien manifesti

Lukaisin viime viikolla vihdoin ja viimein kirjan, johon olin aikonut tarttua jo ties kuinka pitkän aikaa. Kyseessä on siis Susan Cainin vuonna 2012 julkaistu teos nimeltä Hiljaiset – introverttien manifesti (Quiet: The Power of Introverts in a World That Can’t Stop Talking), joka nimensä mukaisesti käsittelee yhtä lempiaiheistani eli introversiota ja ekstroversiota. Kirjan pointti vaikuttaisi olevan tietyllä tapaa introverttien toiminta- ja ajattelutyylin puolustaminen: Cain esittelee paljon ekstroversion ihanteen syntyä ja nousua mutta sitäkin enemmän tutkimusta siitä, millaisia hyödyllisiä piirteitä introversioon liittyy esimerkiksi työelämässä ja ihmissuhteissa.  Tämä on toki perusteltua, elämmehän maailmassa, jossa ulospäin suuntautuneisuutta arvostetaan ja rohkaistaan huomattavasti enemmän kuin hiljaista ja pohdiskelevaa ihmistyyppiä. Moni introvertti onkin saattanut kuulla olevansa vääränlainen, joten heille on varmasti omalla tavallaan voimaannuttavaa lukea siitä, että piirre on täysin normaali, yleinen ja neutraali, ei itsessään positiivinen tai negatiivinen.

Pidin kirjassa kovasti siitä, miten laajasti Cain käsitteellistää introversion verrattuna esimerkiksi joihinkin persoonallisuuden piirreteorioihin. Näissä introversio/ekstroversio määritellään ennen kaikkea taipumukseksi hakeutua sosiaaliseen kontaktiin tai vältellä sitä, kun taas Cain liittää introversioon myös älyllisen luonteen, rikkaan sisäisen elämän, voimakkaan omantunnon, ahdistuneisuustaipumuksen ja pyrkimyksen riskien karttamiseen. Kirjassa käsitellään mukavan perusteellisesti mutta ymmärrettävästi erilaisia teorioita introversion biologisesta pohjasta, ja toistuvasti keskiöön nouseekin ajatus (ja tutkimuksista saadut havainnot toki) siitä, että introversio pohjautuu taipumukseen reagoida ärsykkeisiin voimakkaasti – mikä rinnastaa introversion mitä suurimmissa määrin erityisherkkyyteen. Onkin mielenkiintoista, että paikoin kirjasta tulee jopa vaikutelma, että erityisherkkyys ja introversio olisivat samoja asioita, vaikka esimerkiksi Elaine Aronin tutkimusten mukaan erityisherkistä jopa 30% olisi ekstrovertteja. Onneksi kirjassa kuitenkin käy monessa kohtaa selvästi ilmi se, että introversiolle ei ole yhtä oikeaa määritelmää, vaan eri tutkijat ja kirjoittajat määrittelevät sen hieman eri tavoin. Cain kuitenkin vetoaa tutkimustiedon lisäksi myös satoja, jopa tuhansia vuosia vanhaan traditioon: hiljaisen ”pohdinnan miehen” hahmo esiintyy kirjallisuudessa varsin samankaltaisena toistuvasti.

Vaikka kirjassa oli minulle melko vähän täysin uutta tietoa, teksti imaisi minut silti tehokkaasti mukaansa pariksi päiväksi. Kirjassa nousee monessa yhteydessä esiin liike-elämän näkökulma introversioon, mikä oli mielestäni varsin kiinnostavaa: yleensähän introvertit nähdään helposti taiteilijoina, ajattelijoina ja tiedemiehinä tai –naisina, ei juurikaan bisnesihmisinä tai varsinkaan johtajina. Yritysjuristina sekä neuvottelutaitojen valmentajana työskennellyt Cain kertoo lukuisia esimerkkitapauksia introverteista, jotka ovat menestyneet uralla, jota ei ehkä tyypillisimmillään ajateltaisi introvertille sopivaksi. Joitakin saattaakin yllättää se, että joistakin introverttien ominaisuuksista voi olla hyötyä esimerkiksi johtamisessa tai myyntityössä. Erittäin mielenkiintoinen ja inspiroiva ajatus oli myös se, että vaikka itsepetos ja esittäminen liiallisissa määrin eivät yleensä ole hyväksi, joskus on ihan okei esittää ekstrovertimpaa kuin onkaan – nimittäin silloin, kun sen tekee ajaakseen jotain itselleen tärkeää asiaa. Ei ole väärin sopeuttaa omaa käytöstään tilanteeseen, kunhan samalla muistaa huolehtia omasta jaksamisesta ja palautumisesta.

Luettuani Hiljaiset ymmärrän nyt loistavasti sen, miksi se on herättänyt niin paljon kiinnostusta (ja käsittääkseni myynyt todella hyvin):  Cain puolustaa äänekkäästi ja vankoin perustein introverttien ja herkkien ihmisten tapaa ajatella, tuntea ja toimia. Sanalla ”introvertti” on edelleen melko huono kaiku. Tutkimuksissa on esimerkiksi havaittu, että puheliaat ihmiset arvioidaan yleensä fiksummiksi, kiinnostavammiksi, paremman näköisiksi ja ystävänä halutummiksi kuin hiljaisemmat. Kun ihmisiä, jopa introvertteja itseään, pyydetään kuvailemaan perusintrovertti, tuloksena on yleensä laimea, väritön ja epäviehättävä, hieman reppana hahmo. Lienee selvää, että tällainen ilmapiiri ei varsinaisesti kohota introverttien itsetuntoa, joten moni varmasti olisi tyytyväinen, jos voisi olla ylpeä ja iloinen introverttiudestaan, nähdä sen hyvätkin puolet – ja uskoisin, että tämä kirja voi auttaa siinä. Toisaalta minua, joka en identifioi itseäni selkeästi introvertiksi enkä ekstrovertiksi, häiritsi hieman se, miten yksioikoinen kuva kirjassa annettiin ekstroverteista. Käsittääkseni ulospäinsuuntautuneisuus ei sulje pois älyllisyyttä, syvällisyyttä tai luovuutta, vaikka Cain vaikuttaisikin liittävän nämä ominaisuudet ennen kaikkea introversioon. Mielestäni lukijan olisikin syytä pitää mielessä myös se, että introversio ja ekstroversio eivät ole selkeitä kategorioita vaan yksi jatkumo, jolla moni meistä sijoittuu jonnekin keskivaiheille, ei ääripäihin. Hyvin kiinnostava, asiapitoinen ja mukaansatempaava kirja joka tapauksessa, suosittelen lämpimästi, jos ette ole vielä lukeneet! 

 

Tähän loppuun vielä eräs kirjasta bongattu mainio tiivistys elämän perusasioista:

”Täyden elämän salaisuus on hakeutua oikeanlaiseen valoon. Joillekin se on Broadwayn parrasvalo, toisille taas kirjoituspöydän lukulamppu.”

Diagnooseista ja muista lokeroista

Minä olen aina kavahtanut lokerointia: jo pienenä ärsyynnyin kovasti siitä, jos vieraat tai tutummatkin aikuiset yrittivät selittää käyttäytymistäni sillä, että olin esimerkiksi ujo, arka, herkkä tai syvällinen. Koin ja koen edelleen, että yhdellä piirteellä on useimmissa tilanteissa melko vaikea selittää käyttäytymistä – tilanteessa toimimiseen kun vaikuttavat myös ihmisen muut persoonallisuuden puolet sekä luonnollisesti erilaiset tilannetekijät. Myöhemmin olen löytänyt itseni pohtimasta, olenko introvertti vaiko ekstrovertti, ja on ollut hieman hämmentävääkin huomata, etten sovi täydellisesti kumpaankaan lokeroon. Mitään yllättäväähän siinä ei pitäisi olla, sillä suurin osa ihmisistä sijoittuu jonnekin näiden kahden ääripään välimaastoon. Tämä pätee muissakin ominaisuuksissa, niin henkisissä kuin fyysisissäkin (eihän ihmisiä voi vaikkapa järkevästi luokitella lyhyisiin ja pitkiin – rajan vetäminen johonkin tiettyyn kohtaan tuntuisi melko absurdilta!), onhan useimpien ominaisuuksien havaittu noudattavan normaalijakaumaa. Siitä huolimatta maailmamme pursuaa erilaisia lokeroita, ja moni meistä tuntuu kokevan tarvetta lokeroida itsensä tavalla tai toisella.

Moni psykologiasta innostunut tekee innoissaan erilaisia nettitestejä selvittääkseen, mitä persoonallisuustyyppiä edustaa, ja introvertti-ekstrovertti-jaottelukin tuntuu herättävän paljon ajatuksia ja kiinnostusta. Melko muinaiset persoonallisuusluokittelut ja kaiken maailman enneagrammit  (ja horoskoopit) näyttävät elävän ja voivan hyvin ainakin maallikkojen keskuudessa, sillä meillä tuntuu olevan tarvetta kaoottisen maailman ja kaoottisen itsemme järkeistämiseen, selkeän kokonaiskuvan luomiseen. Toki luokittelu on jossain määrin tarpeellistakin: jos käsittelisimme kaikkea aisteihimme vyöryvää informaatiota lokeroimatta, emme luultavasti saisi siitä mitään tolkkua. 

Luokittelu tuntuu siis varsin luonnolliselta ja normaalilta, usein suorastaan automaattiselta. Kaikenkarvaiset nettitestit vaikuttavat melko viattomalta ajanvietteeltä, mutta kannattaa muistaa, että myös kaikenlaiset lääketieteelliset diagnoosit ovat samantyyppisiä luokitteluja. Niillä kuitenkin usein on suuri vaikutus ihmisen elämään – ei paitsi siihen, millaista hoitoa on tarjolla (jos siis ylipäätään on), vaan myös siihen, millaisena ihminen itse oman tilanteensa näkee. Moni kokee helpotusta saadessaan vaivalleen nimen ja tajutessaan, että ei ole yksin ongelmansa ja kärsimyksensä kanssa, mutta toisaalta sairaan roolin omaksuminen voi pahimmillaan johtaa itsesäälissä vellomiseen ja passivoitumiseen. Diagnoosit saattavat leimata ihmisen niin itsensä kuin ympäristön silmissä – ja kuten tiedetään, erityisen ongelmallisia ja negatiivisia reaktioita herättäviä vaikuttaisivat olevan mielenterveysdiagnoosit. 

Ymmärrän kyllä, että diagnoosin saaminen tuntuu usein huojentavalta silloin, jos ihminen on pitkään painiskellut epämääräisten ongelmien ja oireiden kanssa pystymättä rakentamaan niistä kokonaiskuvaa. Nimen saaminen ongelmalle voi auttaa sen hyväksymisessä ja käsittelemisessä, mutta toisaalta se ei vastaa moniin kysymyksiin, joita mielessämme saatamme pohtia: esimerkiksi masennusdiagnoosi ei sinänsä kerro vielä mitään oireiden syistä, niihin johtaneesta kehityskulusta. Mielenterveysdiagnoosit eivät perustu esimerkiksi aivokuviin tai fysiologisiin mittauksiin vaan siihen, että ihmisellä on riittävä määrä tietyn tyyppisiä oireita. Minua hämmentää usein se, että jotkut tuntuvat pitävän diagnoosijärjestelmää ja ylipäätään lääketiedettä jonkinlaisena totuudentorvena, joka kertoo meille, missä kohtaa sijaitsemme normaalin ja epänormaalin välisellä jatkumolla. Helposti unohtuu, että diagnoosit ovat sopimuksenvaraisia ja muuttuvia. Käsitykset mielen poikkeustiloista ja häiriöistä ovat muuttuneet vuosisatojen ja –kymmenien kuluessa paljon (ilmeisesti tosin osin siksi, että ongelmien ilmenemismuodotkin ovat muuttuneet), samoin kuin laajemminkin käsitykset normaalista ja hyväksyttävästä. On selvää, että se, millaisia nimiä annamme ongelmillemme, kertoo jotain kulttuurimme ja yhteiskuntamme arvostuksista ja ajattelutavoista. Olen itse asiassa usein kuullut määritelmiä, joiden mukaan eräs mielenterveyshäiriöiden piirre on vaikeus sopeutua ympäröivään (pitkälti sosiaaliseen) maailmaan. Jep, näin ihan varmasti on, mutta siitä voi olla monta mieltä, onko sopeutumattomuus tai erilaisuus varsinaisesti sairautta. 

En uskalla edes kaivata täydellistä (mielenterveys-)diagnooseista luopumista, sillä jonkinlaiseen luokitteluun on toki aina käytännön tarvetta, mutta olen hieman surullinen siitä, miten sujuvasti monet ihmiset sulauttavat diagnoosin osaksi minäkuvaansa. On surullista, jos ihminen näkee itsensä pitkälti ”sairautensa” tai ”häiriönsä” kautta, vaikka todellisuudessa jokaiseen mahtuu oireiden lisäksi myös paljon vahvuutta ja kauneutta, joihin keskittyminen voisi usein kannattaa – eikä diagnoosi missään nimessä selitä kaikkea ihmisen persoonallisuudesta. Voi myös käydä niin, että diagnoosit muuttuvat vähitellen itseään toteuttaviksi ennusteiksi, jos ihminen sulautuu liian tiiviisti sairaan rooliin. Nämä teemat eivät koske pelkästään diagnooseja vaan myös muita luokitteluja: olen havainnut hieman samantyyppistä suhtautumista myös esimerkiksi erityisherkkyyden kohdalla. Kun joku ensi kerran tunnistaa itsensä erityisherkäksi ja riemastuu havainnostaan, hän saattaa tuntea kiusausta selittää kaikkea itsessään herkkyyden ilmentymänä, vaikka luonnollisesti hänellä on herkkyyden ohella paljon muita ominaisuuksia, jotka vaikuttavat toimintaan, tunteisiin ja tulkintoihin. Toki jonkin oman persoonallisuudenpiirteen tai vastaavan tunnistaminen usein lisää itseymmärrystä, mutta lokerointi voi toisaalta kaventaa sitä: jokainen tiettyyn lokeroon itsensä asettava (tai toisten asettama) on kuitenkin moniulotteinen yksilö, joka mitä todennäköisimmin eroaa muista saman lokeron asukeista monella tavalla. Tämän pitäisi olla itsestään selvää, mutta silti vähintään vaivihkaiseen tasapäistämiseen, oli se sitten tahallista tai tahatonta, törmää jatkuvasti. Kenenkään ihmisen olemusta ei voi tiivistää yhteen (tai kahteenkaan) määritelmään, yhteen ainoaan sanaan.

Jos jaksoit lukea loppuun asti, kuulisin mielelläni sinunkin pohdintojasi aiheesta!

P.S. Pahoittelut hirveästä tekstimassasta vailla kuvia, mielikuvitukseni ei vain millään riittänyt keksimään kuvitusta tähän aiheeseen! :D