Havaintoja rakkaudesta

Kuuntelin tällä viikolla äänikirjana bloggaaja Sami Minkkisen kirjan Havaintoja parisuhteesta. Hauska se kyllä oli, siitä en lähde väittelemään, mutta muuten kirjan sisältö herätti jos jonkinlaisia ajatuksia, kriittisiäkin. Ennen kaikkea se sai pohtimaan sitä parisuhteen mallia, jota meille jatkuvasti tyrkytetään ja jollaisia kaikkien parisuhteen melkein oletetaan olevan. 

Parisuhteen kaava lienee meille kaikille tuttu: Vuoden, ehkä hyvällä tuurilla parin alkuhuuma, jolloin kaikki sujuu mutkattomasti, toinen vaikuttaa täydelliseltä, ja sitä katoaa parisuhteen pyörteisiin niin, että kaveritkin unohtuvat. Sitten "asetutaan aloilleen", saadaan ehkä lapsi tai pari, hankitaan yhdessä talo ja tiimituulipuvut, ja parisuhde arkistuu, väljähtyy, ehkä lopulta päättyy. 

Paitsi että tietenkään se ei aina mene niin. Moni tuntuu ajattelevan, että kun vain kohtaa "sen oikean", kaikki sujuu kuin itsestään, estot ja epävarmuudet katoavat, eikä menneisyyden möröillä ole enää mitään valtaa ihmiseen. Se, ettei parisuhde noin vain muuta sinua toiseksi ihmiseksi ja ratkaise kaikkia mahdollisia ongelmiasi, vaikuttaa tulevan joillekin yllätyksenä. Toki sitä sanotaan, että pitemmän päälle parisuhde vaatii työtä, ja niin varmasti vaatiikin: ennen kaikkea työtä oman itsen kanssa. Ei sen tarvitse tarkoittaa toisen takia muuttumista, toisen muuttamista (koska jokainen sitä yrittänyt taatusti tietää, että se ei toimi) ja omista unelmista luopumista. Omien kipukohtien ja epävarmuuksien työstämistä sen sijaan kannattaa vakavasti harkita. 

Usein kuulee viitattavan siihen, että parisuhteessa oleminen jollain tapaa rajoittaisi elämää. Se on minusta hämmentävä ajatus. Sinkku on vapaa, hänen ei tarvitse raportoida tekemisistään kenellekään, hän ehtii panostaa harrastuksiin, ystäviin, uraan ja itsensä toteuttamiseen. Ilmeisesti parisuhteessa tai varsinkin avioliitossa elävä ihminen on sitten niin symbioosissa puolisonsa kanssa, että hukkaa oman itsensä kokonaan, unohtaa ystävänsä, alkaa puhua tekemisistään ja ajatuksistaan koko ajan me-muodossa - luopuu vapaudestaan sitoutuessaan elämään sen toisen kanssa. 

En haluaisi puhua sinkuista "vapaina" ihmisinä. Minun käsitykseni vapaudesta liittyy johonkin aivan muuhun kuin siihen, että saa hurvitella menemään ja pelehtiä kenen kanssa milloinkin sattuu huvittamaan. Minulle vapaus on vapautta uskaltaa olla täysin oma itsensä, ajatusten ja ideoiden vapautta, vapautta epävarmuudesta, pelosta, estoista ja muusta mieltä rajoittavasta kuonasta. Sellaiseen vapauteen kasvaminen onnistuu parhaiten rakkaudessa - oli kyse sitten parisuhteesta tai muusta merkittävästä ja toimivasta ihmissuhteesta. Jokaisella on oikeus valita, millaisissa ihmissuhteissa haluaa elää. Itse koen olevani turvallisessa ja vakaassa parisuhteessa vapaampi kuin sinkkuna koskaan.

"Se riittää, että rakastaa." 

"Pitää oppia rakastamaan itseään ennen kuin voi rakastaa toista ihmistä."

Siinäpä pari rakkausmyyttiä, jotka ovat mielestäni aikamoista huuhaata. Kai niillä hyvää tarkoitetaan, mutta jos niitä tarkastelee yhtään kriittisemmin (tai esimerkiksi tutkimukseen pohjautuen), ne eivät yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Ihminen ei ole itseriittoinen olento, joka automaattisesti osaisi rakastaa, jos ei ole koskaan saanut rakkautta osakseen. Ihminen kasvaa ihmiseksi suhteessa toisiin. Pohja aikuisen kyvylle rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan rakentuu jo varhaislapsuudessa vuorovaikutuksessa läheisimpien aikuisten kanssa, ja varhaisella kaltoinkohtelulla ja traumoilla on usein kauaskantoisia seurauksia.   

Ja se, että pelkkä rakkauden tunne muka riittäisi toimivaan parisuhteeseen - sitä voi vähän tutkiskella sitten, kun huomaa, että osapuolten elämänarvot, tavoitteet ja persoonallisuudet eivät kerta kaikkiaan loksahda yhteen. Tietysti aina voidaan kiistellä siitäkin, mitä rakkaus oikeastaan on. Ehkä se ei ole pelkkä tunne tai päätös olla yhdessä vaan aktiivista toimintaa, suuntautumista kohti jotain, mikä on molemmille mielekästä ja tärkeää. Rakkaudesta puhutaan usein melko löperösti - eri ihmiset liittävät siihen niin erilaisia mielikuvia, että joskus joutuu myöntämään, että nyt ollaankin puhuttu ihan eri asioista, vaikka toisin luultiin. 

En osaa määritellä rakkautta, enkä myöskään ole vielä koskaan törmännyt koko ilmiön kattavaan määritelmään, johon olisin tyytyväinen. Joku voisi tietysti tokaista, ettei rakkautta tarvitsekaan määritellä, sehän kuuluu elää ja kokea. Asioista on kuitenkin vaikea puhua, jos eri osapuolet käsittävät ne hyvin eri tavalla. Sitä puhutaan romanttisesta rakkaudesta (jota nykymuodossaan saattaa hyvinkin olla melko uusi keksintö), kaikista muista ihmisten välisistä rakkauksista, ja tietysti myös kaiken maailman abstrakteista, henkisistä, universaalisista rakkauksista, jotka ovat minulle melko vieraita käsitteitä. 

Minulle rakkaus on ennen kaikkea sitä, kun toisen kanssa voi kasvaa sellaiseksi ihmiseksi, joka on aina halunnut olla. Kun suhde toiseen ruokkii elämän- ja tiedonjanoa, ja rohkeutta, ennen kaikkea rohkeutta. Sekin on rakkautta, kun toinen haastaa älyllisesti, auttaa ajattelemaan kirkkaammin, loogisemmin ja luovemmin. Rakkaus on sitä edellä mainittua vapautta. Se on tuntemisen, toiminnan ja tahtomisen tila, jossa tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on ja pääsee kasvamaan paremmaksi ihmiseksi.

P.S. Siihen, että tässä postauksessa ei ole kuvia, on syynsä: en keksinyt tai löytänyt kerta kaikkiaan mitään ei-kliseistä.