Hyväksymisestä ja omistautumisesta

Oletko sinäkin joskus ajatellut, että jos et ole onnellinen, sinussa on jotain vialla? Oletko yrittänyt päästä eroon negatiivisista tunteista saavuttaaksesi paremman elämän? Pyritkö kontrolloimaan negatiivisia ajatuksiasi ja tunteitasi ja korvaamaan ne positiivisemmilla? Uskon vahvasti, että ainakin jotain näistä olet kokeillut - minäkin olen, varsinkin ensimmäinen on melkeinpä erikoisalaani. Luin äsken Russ Harrisin kirjan Onnellisuusansa: Elinvoimaa hyväksymisen ja omistautumisen avulla, joka käsittelee nimenomaan sitä, miksi edellä kuvatut toimintatavat eivät toimi (minkä moni on omakohtaisesti varmasti huomannut). Kirja esittelee hieman self help -tyyliin hyväksymis- ja omistautumisterapian eli HOTin menetelmää, jota voidaan soveltaa esimerkiksi ahdistukseen, masennukseen ja moniin muihin tavallisiin mielen pulmiin. Aihepiiri oli minulle jo jossain määrin tuttu, mutta tämä perusteellinen kirja tarjosi silti paljon uusia oivalluksia ja vahvisti olemassaolevaa tietopohjaa - ja olenpa lukukokemuksen jälkeen koittanut omaksua omaankin elämääni kirjassa kuvattuja mindfulness-henkisiä harjoituksia, jotka kyllä tuntuvat toimivan.

Hyväksymis- ja omistautumisterapian lähtökohta on, että yritykset kontrolloida ajatuksia ja tunteita ovat tuhoon tuomittuja: mitä enemmän yritämme vältellä ja tukahduttaa epämiellyttäviä tuntemuksia ja mielikuvia, sitä tiukemman otteen ne saavat meistä. Välttely, itsen moittiminen, tunteiden turruttaminen tai niitä vastaan hyökkääminen esimerkiksi yltiöpositiivisten hokemien avulla saattavat tehota hetkeksi, mutta kammoksutuilla tunteilla ja ajatuksilla on tapana tulla takaisin - ja mitä enemmän taistelemme päämme tuottamia sisältöjä vastaan, sitä enemmän lopulta kärsimme. Kontrolliyritykset saavat meidät tuntemaan itsemme typeriksi, heikoiksi tai vajavaisiksi, koska tunteet, joista pyrimme eroon, eivät suostu katoamaan noin vain. Lisäksi monet hetkellisesti toimivat kontrollikeinot heikentävät elämänlaatuamme pitkällä aikavälillä - lienee sanomattakin selvää, että esimerkiksi todellisuuden pakeneminen päihteiden avulla kuuluu tähän kategoriaan.

HOT:in lähestymistavassa on kuusi periaatetta, jotka auttavat käsittelemään toimivalla tavalla epämiellyttäviä ajatuksia ja tunteita sekä luomaan merkityksellistä sisältöä elämään. Periaatteet ovat ajatusten eriyttäminen, tunteiden laajentaminen, yhteys nykyhetkeen, tarkkailijaminän käyttöönotto, arvojen kirkastaminen sekä niiden mukaisiin tekoihin omistautuminen.

Eriyttämisen avulla on tarkoitus pyrkiä vähentämään kognitiivista sulautumista eli sitä, että pidämme ajatuksiamme objektiivisesti tosina, jolloin saatamme ajatella, että meidän on toimittava niiden mukaan ja että niillä väistämättä on meihin suuri vaikutus. Eriyttämisellä tarkoitetaan ajatusten havainnoimista ja tunnistamista arvioimatta niitä positiivisiksi tai negatiivisiksi, jolloin emme koe ajatuksia uhkaavina tai käskevinä vaan voimme arvioida, onko niistä meille hyötyä, vai päästämmekö ne vain menemään takertumatta niihin. Tunteiden laajentamisessa on kyse varsin samantyyppisestä suhtautumisesta: tavoitteena on havainnoida tunnetta, erityisesti sitä miltä se tuntuu kehossa, hengittää ja antaa tunteen olla, vaikka se olisi epämiellyttävä. Tietoisesti tässä hetkessä eläminen ja oman mielen toiminnan neutraali tarkkaileminen ovat toivottavasti vahvasti läsnä sekä eriyttämisessä että laajentamisessa, ja lisäksi niitä suositellaan harjoittelemaan kaikenlaisissa tilanteissa, sillä esimerkiksi miellyttävästä tekemisestä tai kokemuksesta kannattaa ottaa kaikki irti keskittymällä siihen täysillä - ja intensiivisen flow-kokemuksen keskellä ihminen kokee yleensä voivansa hyvin ja olevansa hetken vapaa mielen myllerryksestä.



HOT-periaatteiden mukaan onnellisuus ja elämän mielekkyys muodostuvat siitä, että tiedämme, mikä meille on elämässä tärkeintä, ja omistaudumme elämään sen mukaisesti - vaikka se ei ole aina helppoa tai miellyttävääkään lyhyellä aikavälillä. Arvot ovat syvimpiä toiveitamme siitä, kuinka haluamme elää, mihin käyttää aikamme ja miten olla suhteessa meitä ympäröivään maailmaan ja ihmisiin. Ne ovat tärkeimpiä periaatteitamme, jotka voivat ohjata meitä ja motivoida elämäämme. Arvot eivät ole saavutettavissa olevia tavoitteita vaan perusajatuksia tavoitteiden taustalla - jos arvo on esimerkiksi muiden ihmisten auttaminen, tavoitteena voi olla vaikkapa vapaaehtoistyön aloittaminen. Parhaat tavoitteet ovatkin nimenomaan arvojemme mukaisia. Useimmilla meistä on moneen eri elämänalueeseen liittyviä arvoja: ihmissuhteisiin, työhön, henkilökohtaiseen kasvuun, harrastuksiin, henkisyyteen, yhteisöllisyyteen, luontoon ja terveyteen esimerkiksi. Monilla kuitenkin jotkut tietyt arvoalueet saattavat korostua, mikä on hyvä tiedostaa ja hyväksyä - jos vaikkapa henkisyys ei tunnu omalta jutulta, siitä ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa tai kokea, ettei elämä voi olla merkityksellistä ilman sitä elämän osa-aluetta.

Kirjassa on paljon käytännöllisiä harjoituksia, joiden avulla hyväksymistä ja omistautumista voi ujuttaa omaan elämään ja kokeilla, toimiiko se itsellä. Harjoitukset ovat hyvin mindfulness-henkisiä ja usein myös rentouttavia, mutta kirjassa korostetaan moneen otteeseen, että HOT-menetelmät eivät ole pääasiallisesti rentoutusmenetelmiä - rentoutuminen ja negatiivisten ajatusten ja tunteiden lievittyminen voi olla iloinen sivuvaikutus, mutta tärkeimpänä tarkoituksena on oppia tulemaan toimeen oman mielen sisältöjen kanssa kamppailematta jatkuvasti niitä vastaan. Tämä ajatus iskee minuun täysillä, sillä olen alkanut viime aikoina suhtautua yhä epäilevämmin siihen positiivisen ajattelun paatokseen, mikä nykyään tursuaa joka tuutista. Epämiellyttävät tunteet ja ajatukset ovat erottamaton osa ihmiselämää, enkä pidä niiden välttelyä ja tukahduttamista pitemmän päälle järkevänä ratkaisuna lainkaan. Jos tavoitteemme on pyrkiä ajattelemaan koko ajan positiivisemmin, koemme helposti epäonnistuneemme, jos se meneekin jatkuvasti mönkään, ja saatamme päätyä soimaamaan itseämme siitä, miten surkeita olemme, kun emme pysty näkemään kaikkea vaaleanpunaisten lasien läpi. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että jossain määrin positiivisuuteen pyrkiminen on lähinnä vaikeuttanut elämääni juuri edellä mainituista syistä - niinpä ajattelin keskittyä tulevaisuudessa enemmän ennen kaikkea hyväksymisen harjoitteluun ja omien arvojeni mukaiseen toimintaan :)

Onnellisuuden esteistä

Kirjajutuilla jatketaan, mutta minkäs teet, kun lukeminen on niin tehokas tapa herätellä ajatuksia, jos niitä ei meinaa muuten riittää. Lukaisin (nimenomaan lukaisin, sillä kyseessä on harvinaisen kevytlukuinen teos) eilen Markku Ojasen viime vuonna ilmestyneen kirjan nimeltä Murra onnellisuuden esteet. Olin jo aiemmin hieman hymyillyt kirjan mahtipontiselle ja varsin self help -henkiselle nimelle, mutta koska olin kuitenkin kuullut paljon myönteistä Ojasesta onnellisuuden ja hyvinvoinnin tutkijana ja niistä kirjoittajana, päätin antaa kirjalle mahdollisuuden. Ja kyllä, tämä oli juuri sitä, mitä nimen ja kannen perusteella odotin: kepeää, idealistista ja hieman yksinkertaistavaa self help -kirjallisuutta. Suoraan sanottuna olisin kaivannut jotain hieman syvällisempää, sillä valitettavasti tämä kirja ei tarjonnut minulle juuri mitään uutta - tosin itse asiasisältöä en voi lähteä kritisoimaan, sillä lähes koko ajan lukiessa oli sellainen fiilis, että totta kai tämä menee juuri näin.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti siitä, miksi emme kykene olemaan onnellisia, vaikka näennäisesti suurin osa meistä elää keskellä hyvinvointia. Ojanen esittelee pitkän listan erilaisia "onnenvarkaita", tuntemuksia ja ajattelutapoja, jotka ryöväävät meiltä onnen tunteen tai estävät meitä saavuttamasta sitä koskaan. Näitä onnenvarkaita ovat esimerkiksi ongelmien loputon märehtiminen, materialismi, yksinäisyys, katkeruus ja kateus. Jokainen luku päättyy myös ehdotukseen siitä, miten kunkin ongelman voisi ratkaista - tosin osa ratkaisuehdotuksista ei vaikuttanut kovin konkreettisilta: asennemuutokseen on toki helppoa rohkaista, mutta sen toteuttaminen käytännössä onkin hieman vaikeampi juttu, ja siihen tämä teos ei tarjoa kovinkaan perusteellisia neuvoja. Ehkä eniten pidin kirjassa kuitenkin siitä, että se ei tyrkytä positiivista ajattelua - itse asiassa Ojanen toteaa, että pakkomielteinen onnen tavoittelu lähinnä estää meitä olemasta tyytyväisiä elämäämme. Tämä ajatus kolahti minuun, sillä olen itsekin taipuvainen ärsyyntymään positiivisen ajattelun tuputtamisesta ratkaisuksi ongelmaan kuin ongelmaan.

 

Vaikka Murra onnellisuuden esteet ei varsinaisesti tarjonnut minulle täysin uusia oivalluksia, se oli loppujen lopuksi melko mukava lukukokemus. Pidin kovasti Ojasen maanläheisestä tyylistä: tässä ei turhia kaunisteltu tai lässytetty vaan esimerkiksi todettiin suoraan, että elämä ei ole reilua, ja negatiiviset tunteet ovat monissa tilanteissa täysin oikeutettuja. Suoria ja yksinkertaisia kehotuksiakin löytyi yllättävän paljon, vai mitä sanotte seuraavista:

Jätä minuutesi pohdiskelu rauhaan. Älä tee itsesi kehittämisestä pakonomaista tavoitetta. Sinun ei tarvitse olla jatkuvasti ajan hermolla. Tyydy hyvään ja yksinkertaiseen, sillä täydellisyyttä ei ole. Älä provosoidu pikkuasioista. Muista, että katkeruus ja koston ajatukset tuhoavat elämäsi.

Itse helposti hiukan ärsyynnyn siitä, jos joku sanoo minulle suoraan, miten tulisi toimia, joten tällaiset ohjeet herättivät minussa hieman hilpeyttä - siitä huolimatta, että ne ovat oikein mainioita ohjeita. Virkistävää joka tapauksessa, että kirjoittaja ei kerrankin tyydy vain toteamaan vaan myös neuvomaan, piti lukija siitä tai ei. Hiukan ristiriitaiselta tosin tuntui se, että kirjan takakansitekstissä väitetään, että "onnellisuus on taito, joka on opeteltavissa", kun kuitenkin heti ensimmäisillä sivuilla todetaan, että geneettiset tekijät määrittävät onnellisuuden tason jopa 40-80-prosenttisesti. Sitä tosin jäin miettimään, että mitenkäs sitten geenien ja ympäristön yhteisvaikutus - joissakin muissa asiayhteyksissä (esimerkiksi masennuksen kohdalla) nimittäin jokin tietyn geenin muoto voi epäsuotuisissa olosuhteissa altistaa psyykkisille ongelmille mutta ihanteellisissa olosuhteissa mahdollistaa jopa keskimääräistä paremman kehityksen. "Onnellisuusgeeniä" tai -geenejä ei ole tiettävästi löytynyt, joten olen monesti jäänyt pohtimaan, liittyykö onnellisuuden periytyvyys ennen kaikkea joidenkin muiden psykologisten ominaisuuksien, kuten tietynlaisten temperamenttipiirteiden periytyvyyteen. Jos joku sattuisi tietämään asiasta enemmän, voisi valistaa minuakin :) Joka tapauksessa onnellisuus ei ehkä ole täysin omissa käsissämme, mutta toki siihen voi jonkin verran omilla valinnoilla ja elämänasenteella vaikuttamaan - ja lienee viisaampaa keskittyä muuttamaan sitä, mitä ylipäätään on mahdollista muuttaa, kuin unohtua murehtimaan asioita, joille ei kerta kaikkiaan mahda mitään.

Ai niin, ja vielä sananen yksinäisyydestä, jota tässäkin kirjassa sivuttiin yhtenä onnellisuuden esteenä. Kyllä harmitti, että taas kerran yksinäisyyttä käsiteltiin vain sosiaalisena yksinäisyytenä (eli läheisten kontaktien puutteena tai vähäisyytenä) - entäs sitten sisäänrakennettu tai ainakin melko kestävä ja vaikeasti selätettävä yksinäisyyden ja erillisyyden tunne, joka voi kalvaa ihmistä silloinkin, kun hyviä ystäviä ja läheisiä perheenjäseniä löytyy? Emotionaalisesta yksinäisyydestä on ilmeisesti valitettavan vähän tutkimustietoakin, ja juuri tämä aihealue minua sattuu (esimerkiksi omakohtaisista syistä) kovasti kiehtomaan. En tarkoita vähätellä sosiaalista yksinäisyyttä, joka todellakin on ikävä ja yleinen ongelma, mutta ikävää on myös olettaa, että ihminen ei voisi kokea yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta silloinkin, kun sitä ei päälle päin uskoisi. 

Mikä tekee teidät onnelliseksi tai onnettomaksi juuri nyt?

Lukuvinkki joogasta kiinnostuneille

Tänä kesänä olen innostunut taas vaihteeksi joogasta, ja suunnittelenkin, että alkaisin syksyllä taas käydä säännöllisesti jossain joogatunneilla. Suhtautumiseni lajiin on ollut aina hieman kaksijakoinen: toisaalta kokemukseni joogatunneilta ovat pääosin erittäin positiivisia (aina on tullut rentoutunut ja virkistynyt olo, ja mahdolliset jumit kropassa ovat auenneet kiitettävästi), mutta joogan henkistä puolta olen pitkään hieman vieroksunut, paatunut skeptikko ja kun änkyrä kun olen. Päätin kuitenkin hieman päivittää tietouttani joogasta ja ilahduinkin, kun bongasin kirjastosta ihan sattumalta Donna Farhin kirjan nimeltä Jooga ja elämän voima (Bringing Yoga to Life: The Everyday Practice of Enlightened Living). Takakansitekstin mukaan kirjassa arvostettu joogaopettaja Farhi opastaa, kuinka tuoda joogan periaatteet osaksi jokapäiväistä elämää. Keskeisiä teemoja ovat esimerkiksi hiljentymisen ja läsnäolon taito, kehon kuunteleminen ja havainnoiminen, motivaation löytäminen ja ylläpito sekä ponnistelun ja antautumisen välisen tasapainon saavuttaminen.

 

 Vaikutti siltä, että kirja oli suunnattu melko lailla minun kaltaiselleni ihmiselle, joka kaipaa melko maanläheistä ja inhimillistä tekstiä korkeanlentoisen ja täysin epäkäytännöllisen filosofoinnin sijasta (sillekin on toki paikkansa). Olin toki aiemminkin kuullut ja lukenut jonkin verran joogan henkisistä periaatteista, mutta aina ne olivat jääneet hieman hämärän peittoon - kuten usein on vaarana käydä, jos asioista puhutaan kovin symbolisella tasolla. Toki Farhikin esittelee joogan teoriaa melko perusteellisesti ja syvällisesti, mutta kuitenkin ymmärrettävällä kielellä. Lisäksi mukana on paljon havainnollistavia esimerkkejä ja tarinoita kirjoittajan oppilaiden kokemuksista joogan parissa. Perusajatus kirjassa vaikuttaisi olevan se, että jooga ei ole vain fyysinen harjoitus vaan elämäntapa, jota tulisi harjoittaa paitsi itse joogaharjoituksen aikana, myös kaikessa jokapäiväisessä elämässä. Tämä kuulostaa tavallisen, ei niin kovin henkistyneen lukijan korviin melko vaativalta: onko minun todella pakko ujuttaa jooga filosofioineen osaksi kaikkea muutakin elämääni, jotta voisin nauttia ja hyötyä lajista? Tai siis varmaankaan ei olisi edes soveliasta käyttää sanaa "laji", kun kyseessä kerran on noin kokonaisvaltainen elämäntyyli. Itse epäilen hieman, onko todella tarpeellista joogata joka ikinen päivä, kuten kirjoittaja suosittelee - ei kai muiden lajien ja puuhien monipuolinen harrastaminen ole mitenkään pois joogalta?

Sinänsä joogan filosofia ainakin sellaisena, kuin se tässä esitettiin, kolahtaa minuun. Ajatus siitä, että suuri osa kärsimyksestä aiheutuu erillisyyden harhasta, josta pitkäjänteisen joogaharjoituksen avulla voi pyristellä irti, on toki kaunis ja vetoava. Samoin väkivallattomuuden, myötätunnon ja ystävällisyyden periaatteet ovat sellaisia, joiden soveltamisesta tuskin on kenellekään haittaa, harrastipa joogaa tai ei. Mindfulnessin opit tulivat myös mieleen monta kertaa kirjaa lukiessa, sillä hyväksymisen ja läsnäolon voimaa tässäkin korostettiin moneen otteeseen, ja sellaiset puheet voin itsekin ilomielin allekirjoittaa. Itse asiassa täytyy tunnustaa, että yllätyin siitä, miten "tervejärkisiä" juttuja tässä opuksessa selostettiin - ei juuri lainkaan epämääräistä mystiikkaa tai muuta vastaavaa. Toki puheet kuolemattomasta sielusta ja kehossa kiertävistä energioista, chakroista sun muusta tuntuivat melko vierailta, mutta sellainen ajatus kävi mielessä, että ehkä näihinkin juttuihin voi suhtautua vertauskuvallisina, vähän kuin uskontoihinkin. Onkin mielenkiintoista ja hauskaa, että joogaa harrastaakseen ei selvästikään tarvitse olla mikään erityisen henkistynyt ihminen - tai näin ainakin olen kokenut aina joogatunneilla käydessäni. Onneksi niitä tuntejakin on monenlaisia, eivätkä kaikki ole niin läpikotaisin henkisiä. Tosin täytyy tunnustaa, että nyt olisin utelias kokeilemaan myös sellaista joogaa, jossa painotettaisiin enemmän meditaatiota ja henkisyyttä, sillä minulla on enimmäkseen kokemusta vain melko fyysisiltä joogatunneilta.

Löytyykö lukijoista joogan harrastajia?

Hiljaiset - introverttien manifesti

Lukaisin viime viikolla vihdoin ja viimein kirjan, johon olin aikonut tarttua jo ties kuinka pitkän aikaa. Kyseessä on siis Susan Cainin vuonna 2012 julkaistu teos nimeltä Hiljaiset – introverttien manifesti (Quiet: The Power of Introverts in a World That Can’t Stop Talking), joka nimensä mukaisesti käsittelee yhtä lempiaiheistani eli introversiota ja ekstroversiota. Kirjan pointti vaikuttaisi olevan tietyllä tapaa introverttien toiminta- ja ajattelutyylin puolustaminen: Cain esittelee paljon ekstroversion ihanteen syntyä ja nousua mutta sitäkin enemmän tutkimusta siitä, millaisia hyödyllisiä piirteitä introversioon liittyy esimerkiksi työelämässä ja ihmissuhteissa.  Tämä on toki perusteltua, elämmehän maailmassa, jossa ulospäin suuntautuneisuutta arvostetaan ja rohkaistaan huomattavasti enemmän kuin hiljaista ja pohdiskelevaa ihmistyyppiä. Moni introvertti onkin saattanut kuulla olevansa vääränlainen, joten heille on varmasti omalla tavallaan voimaannuttavaa lukea siitä, että piirre on täysin normaali, yleinen ja neutraali, ei itsessään positiivinen tai negatiivinen.

Pidin kirjassa kovasti siitä, miten laajasti Cain käsitteellistää introversion verrattuna esimerkiksi joihinkin persoonallisuuden piirreteorioihin. Näissä introversio/ekstroversio määritellään ennen kaikkea taipumukseksi hakeutua sosiaaliseen kontaktiin tai vältellä sitä, kun taas Cain liittää introversioon myös älyllisen luonteen, rikkaan sisäisen elämän, voimakkaan omantunnon, ahdistuneisuustaipumuksen ja pyrkimyksen riskien karttamiseen. Kirjassa käsitellään mukavan perusteellisesti mutta ymmärrettävästi erilaisia teorioita introversion biologisesta pohjasta, ja toistuvasti keskiöön nouseekin ajatus (ja tutkimuksista saadut havainnot toki) siitä, että introversio pohjautuu taipumukseen reagoida ärsykkeisiin voimakkaasti – mikä rinnastaa introversion mitä suurimmissa määrin erityisherkkyyteen. Onkin mielenkiintoista, että paikoin kirjasta tulee jopa vaikutelma, että erityisherkkyys ja introversio olisivat samoja asioita, vaikka esimerkiksi Elaine Aronin tutkimusten mukaan erityisherkistä jopa 30% olisi ekstrovertteja. Onneksi kirjassa kuitenkin käy monessa kohtaa selvästi ilmi se, että introversiolle ei ole yhtä oikeaa määritelmää, vaan eri tutkijat ja kirjoittajat määrittelevät sen hieman eri tavoin. Cain kuitenkin vetoaa tutkimustiedon lisäksi myös satoja, jopa tuhansia vuosia vanhaan traditioon: hiljaisen ”pohdinnan miehen” hahmo esiintyy kirjallisuudessa varsin samankaltaisena toistuvasti.

Vaikka kirjassa oli minulle melko vähän täysin uutta tietoa, teksti imaisi minut silti tehokkaasti mukaansa pariksi päiväksi. Kirjassa nousee monessa yhteydessä esiin liike-elämän näkökulma introversioon, mikä oli mielestäni varsin kiinnostavaa: yleensähän introvertit nähdään helposti taiteilijoina, ajattelijoina ja tiedemiehinä tai –naisina, ei juurikaan bisnesihmisinä tai varsinkaan johtajina. Yritysjuristina sekä neuvottelutaitojen valmentajana työskennellyt Cain kertoo lukuisia esimerkkitapauksia introverteista, jotka ovat menestyneet uralla, jota ei ehkä tyypillisimmillään ajateltaisi introvertille sopivaksi. Joitakin saattaakin yllättää se, että joistakin introverttien ominaisuuksista voi olla hyötyä esimerkiksi johtamisessa tai myyntityössä. Erittäin mielenkiintoinen ja inspiroiva ajatus oli myös se, että vaikka itsepetos ja esittäminen liiallisissa määrin eivät yleensä ole hyväksi, joskus on ihan okei esittää ekstrovertimpaa kuin onkaan – nimittäin silloin, kun sen tekee ajaakseen jotain itselleen tärkeää asiaa. Ei ole väärin sopeuttaa omaa käytöstään tilanteeseen, kunhan samalla muistaa huolehtia omasta jaksamisesta ja palautumisesta.

Luettuani Hiljaiset ymmärrän nyt loistavasti sen, miksi se on herättänyt niin paljon kiinnostusta (ja käsittääkseni myynyt todella hyvin):  Cain puolustaa äänekkäästi ja vankoin perustein introverttien ja herkkien ihmisten tapaa ajatella, tuntea ja toimia. Sanalla ”introvertti” on edelleen melko huono kaiku. Tutkimuksissa on esimerkiksi havaittu, että puheliaat ihmiset arvioidaan yleensä fiksummiksi, kiinnostavammiksi, paremman näköisiksi ja ystävänä halutummiksi kuin hiljaisemmat. Kun ihmisiä, jopa introvertteja itseään, pyydetään kuvailemaan perusintrovertti, tuloksena on yleensä laimea, väritön ja epäviehättävä, hieman reppana hahmo. Lienee selvää, että tällainen ilmapiiri ei varsinaisesti kohota introverttien itsetuntoa, joten moni varmasti olisi tyytyväinen, jos voisi olla ylpeä ja iloinen introverttiudestaan, nähdä sen hyvätkin puolet – ja uskoisin, että tämä kirja voi auttaa siinä. Toisaalta minua, joka en identifioi itseäni selkeästi introvertiksi enkä ekstrovertiksi, häiritsi hieman se, miten yksioikoinen kuva kirjassa annettiin ekstroverteista. Käsittääkseni ulospäinsuuntautuneisuus ei sulje pois älyllisyyttä, syvällisyyttä tai luovuutta, vaikka Cain vaikuttaisikin liittävän nämä ominaisuudet ennen kaikkea introversioon. Mielestäni lukijan olisikin syytä pitää mielessä myös se, että introversio ja ekstroversio eivät ole selkeitä kategorioita vaan yksi jatkumo, jolla moni meistä sijoittuu jonnekin keskivaiheille, ei ääripäihin. Hyvin kiinnostava, asiapitoinen ja mukaansatempaava kirja joka tapauksessa, suosittelen lämpimästi, jos ette ole vielä lukeneet! 

 

Tähän loppuun vielä eräs kirjasta bongattu mainio tiivistys elämän perusasioista:

”Täyden elämän salaisuus on hakeutua oikeanlaiseen valoon. Joillekin se on Broadwayn parrasvalo, toisille taas kirjoituspöydän lukulamppu.”

Diagnooseista ja muista lokeroista

Minä olen aina kavahtanut lokerointia: jo pienenä ärsyynnyin kovasti siitä, jos vieraat tai tutummatkin aikuiset yrittivät selittää käyttäytymistäni sillä, että olin esimerkiksi ujo, arka, herkkä tai syvällinen. Koin ja koen edelleen, että yhdellä piirteellä on useimmissa tilanteissa melko vaikea selittää käyttäytymistä – tilanteessa toimimiseen kun vaikuttavat myös ihmisen muut persoonallisuuden puolet sekä luonnollisesti erilaiset tilannetekijät. Myöhemmin olen löytänyt itseni pohtimasta, olenko introvertti vaiko ekstrovertti, ja on ollut hieman hämmentävääkin huomata, etten sovi täydellisesti kumpaankaan lokeroon. Mitään yllättäväähän siinä ei pitäisi olla, sillä suurin osa ihmisistä sijoittuu jonnekin näiden kahden ääripään välimaastoon. Tämä pätee muissakin ominaisuuksissa, niin henkisissä kuin fyysisissäkin (eihän ihmisiä voi vaikkapa järkevästi luokitella lyhyisiin ja pitkiin – rajan vetäminen johonkin tiettyyn kohtaan tuntuisi melko absurdilta!), onhan useimpien ominaisuuksien havaittu noudattavan normaalijakaumaa. Siitä huolimatta maailmamme pursuaa erilaisia lokeroita, ja moni meistä tuntuu kokevan tarvetta lokeroida itsensä tavalla tai toisella.

Moni psykologiasta innostunut tekee innoissaan erilaisia nettitestejä selvittääkseen, mitä persoonallisuustyyppiä edustaa, ja introvertti-ekstrovertti-jaottelukin tuntuu herättävän paljon ajatuksia ja kiinnostusta. Melko muinaiset persoonallisuusluokittelut ja kaiken maailman enneagrammit  (ja horoskoopit) näyttävät elävän ja voivan hyvin ainakin maallikkojen keskuudessa, sillä meillä tuntuu olevan tarvetta kaoottisen maailman ja kaoottisen itsemme järkeistämiseen, selkeän kokonaiskuvan luomiseen. Toki luokittelu on jossain määrin tarpeellistakin: jos käsittelisimme kaikkea aisteihimme vyöryvää informaatiota lokeroimatta, emme luultavasti saisi siitä mitään tolkkua. 

Luokittelu tuntuu siis varsin luonnolliselta ja normaalilta, usein suorastaan automaattiselta. Kaikenkarvaiset nettitestit vaikuttavat melko viattomalta ajanvietteeltä, mutta kannattaa muistaa, että myös kaikenlaiset lääketieteelliset diagnoosit ovat samantyyppisiä luokitteluja. Niillä kuitenkin usein on suuri vaikutus ihmisen elämään – ei paitsi siihen, millaista hoitoa on tarjolla (jos siis ylipäätään on), vaan myös siihen, millaisena ihminen itse oman tilanteensa näkee. Moni kokee helpotusta saadessaan vaivalleen nimen ja tajutessaan, että ei ole yksin ongelmansa ja kärsimyksensä kanssa, mutta toisaalta sairaan roolin omaksuminen voi pahimmillaan johtaa itsesäälissä vellomiseen ja passivoitumiseen. Diagnoosit saattavat leimata ihmisen niin itsensä kuin ympäristön silmissä – ja kuten tiedetään, erityisen ongelmallisia ja negatiivisia reaktioita herättäviä vaikuttaisivat olevan mielenterveysdiagnoosit. 

Ymmärrän kyllä, että diagnoosin saaminen tuntuu usein huojentavalta silloin, jos ihminen on pitkään painiskellut epämääräisten ongelmien ja oireiden kanssa pystymättä rakentamaan niistä kokonaiskuvaa. Nimen saaminen ongelmalle voi auttaa sen hyväksymisessä ja käsittelemisessä, mutta toisaalta se ei vastaa moniin kysymyksiin, joita mielessämme saatamme pohtia: esimerkiksi masennusdiagnoosi ei sinänsä kerro vielä mitään oireiden syistä, niihin johtaneesta kehityskulusta. Mielenterveysdiagnoosit eivät perustu esimerkiksi aivokuviin tai fysiologisiin mittauksiin vaan siihen, että ihmisellä on riittävä määrä tietyn tyyppisiä oireita. Minua hämmentää usein se, että jotkut tuntuvat pitävän diagnoosijärjestelmää ja ylipäätään lääketiedettä jonkinlaisena totuudentorvena, joka kertoo meille, missä kohtaa sijaitsemme normaalin ja epänormaalin välisellä jatkumolla. Helposti unohtuu, että diagnoosit ovat sopimuksenvaraisia ja muuttuvia. Käsitykset mielen poikkeustiloista ja häiriöistä ovat muuttuneet vuosisatojen ja –kymmenien kuluessa paljon (ilmeisesti tosin osin siksi, että ongelmien ilmenemismuodotkin ovat muuttuneet), samoin kuin laajemminkin käsitykset normaalista ja hyväksyttävästä. On selvää, että se, millaisia nimiä annamme ongelmillemme, kertoo jotain kulttuurimme ja yhteiskuntamme arvostuksista ja ajattelutavoista. Olen itse asiassa usein kuullut määritelmiä, joiden mukaan eräs mielenterveyshäiriöiden piirre on vaikeus sopeutua ympäröivään (pitkälti sosiaaliseen) maailmaan. Jep, näin ihan varmasti on, mutta siitä voi olla monta mieltä, onko sopeutumattomuus tai erilaisuus varsinaisesti sairautta. 

En uskalla edes kaivata täydellistä (mielenterveys-)diagnooseista luopumista, sillä jonkinlaiseen luokitteluun on toki aina käytännön tarvetta, mutta olen hieman surullinen siitä, miten sujuvasti monet ihmiset sulauttavat diagnoosin osaksi minäkuvaansa. On surullista, jos ihminen näkee itsensä pitkälti ”sairautensa” tai ”häiriönsä” kautta, vaikka todellisuudessa jokaiseen mahtuu oireiden lisäksi myös paljon vahvuutta ja kauneutta, joihin keskittyminen voisi usein kannattaa – eikä diagnoosi missään nimessä selitä kaikkea ihmisen persoonallisuudesta. Voi myös käydä niin, että diagnoosit muuttuvat vähitellen itseään toteuttaviksi ennusteiksi, jos ihminen sulautuu liian tiiviisti sairaan rooliin. Nämä teemat eivät koske pelkästään diagnooseja vaan myös muita luokitteluja: olen havainnut hieman samantyyppistä suhtautumista myös esimerkiksi erityisherkkyyden kohdalla. Kun joku ensi kerran tunnistaa itsensä erityisherkäksi ja riemastuu havainnostaan, hän saattaa tuntea kiusausta selittää kaikkea itsessään herkkyyden ilmentymänä, vaikka luonnollisesti hänellä on herkkyyden ohella paljon muita ominaisuuksia, jotka vaikuttavat toimintaan, tunteisiin ja tulkintoihin. Toki jonkin oman persoonallisuudenpiirteen tai vastaavan tunnistaminen usein lisää itseymmärrystä, mutta lokerointi voi toisaalta kaventaa sitä: jokainen tiettyyn lokeroon itsensä asettava (tai toisten asettama) on kuitenkin moniulotteinen yksilö, joka mitä todennäköisimmin eroaa muista saman lokeron asukeista monella tavalla. Tämän pitäisi olla itsestään selvää, mutta silti vähintään vaivihkaiseen tasapäistämiseen, oli se sitten tahallista tai tahatonta, törmää jatkuvasti. Kenenkään ihmisen olemusta ei voi tiivistää yhteen (tai kahteenkaan) määritelmään, yhteen ainoaan sanaan.

Jos jaksoit lukea loppuun asti, kuulisin mielelläni sinunkin pohdintojasi aiheesta!

P.S. Pahoittelut hirveästä tekstimassasta vailla kuvia, mielikuvitukseni ei vain millään riittänyt keksimään kuvitusta tähän aiheeseen! :D