Tänä keväänä kirjoitin päiväkirjaa huomattavasti vähemmän kuin moneen vuoteen. Samaan aikaan päässäni on risteillyt paljon vaikeita ajatuksia, joiden kanssa toimeen tulemisessa on ollut haastetta. Vaikea sanoa, mikä on syytä ja mikä seurausta, mutta jotenkin taivun ajattelemaan, että erityisesti vaikeina aikoina kannattaisi kirjoittaa päiväkirjaa, sillä se on loistava tapa sekä purkaa tunteita että käsitellä niitä. Kun fiilikset taivuttaa sanalliseen muotoon, ne lakkaavat olemasta vain epämääräisiä möykkyjä, jotka painavat mieltä. Eivät ne vaikeat tunteet mihinkään katoa, mutta kirjoittaminen voi auttaa saamaan otteen niistä. Lisäksi vanhojen tekstien lukeminen silloin tällöin auttaa ymmärtämään sitä, miten nykyhetkeen on päädytty, ja se voi auttaa paljonkin erilaisten mielen ongelmien selvittelyssä.
Pohdiskelevia tekstejä voi toki suoltaa blogiinkin, mutta minulle on äärimmäisen tärkeää myös saada kirjoittaa jotain vain itselleni täysin sensuroimatta. Toisaalta se on muuttunut blogin ja muun sosiaalisen median käytön myötä vaikeammaksi: nykyään huomaan helposti kirjoittavani myös päiväkirjaa kuvitteelliselle yleisölle. Minua on joskus kuvailtu analyyttiseksi ihmiseksi, ja se näkyy varmasti myös kirjoittamissani teksteissä. Vannoutuneena kielipoliisina en voi unohtaa pilkkusääntöjä sun muita piperryksiä edes täysin yksityistä päiväkirjaa kirjoittaessani. Olen myös hyvin tarkka siitä, että tekstini etenee tarpeeksi loogisesti ja yhtenäisesti, ja lähes jokaisessa päiväkirjamerkinnässäni on jokin tietty teema - se vain tulee, vaikka en mitenkään etukäteen suunnittelisi sitä. Olen monta kertaa yrittänyt opetella kirjoittamaan tajunnanvirtaa, ja kun se on tuntunut vaikealta, olen tuntenut itseni epäonnistuneeksi ja rajoittuneeksi. Täysin turhaan, sillä eihän kaikkien ihmisten tajunnanvirta voi olla samanlaista! Jos kerran olen analyyttinen ihminen, joka mielellään yrittää purkaa ilmiöt osiin ja lähestyä niitä älyllisesti, niin ei liene ihme, että se näkyy myös tajunnanvirtana kirjoittamassani tekstissä.
Tämän kesäloman alussa, muutama viikko sitten, päätin alkaa taas kirjoittamaan päiväkirjaa säännöllisesti. Eräs ystäväni kertoi innoissaan aloittaneensa päivittäisen aamusivujen kirjoittamisen, ja minäkin päätin kokeilla, tosin hieman soveltaen: päätin kirjoittaa joka päivä (mihin kellonaikaan tahansa, vaikka keskellä yötä, jos siltä tuntuu) vähintään kolmen sivun verran jotain, kiinnittämättä huomiota laatuun tai julkaisukelpoisuuteen. Usein päiväkirjan kirjoittaminen on tuntunut vähän nihkeältä sen takia, että olen kokenut, ettei ole mitään kirjoitettavaa. Nyt kerta kaikkiaan päätin kirjoittaa, vaikka mitään järkevää ei tulisi mieleen. Se on onnistunut yllättävän hyvin - vain pari päivää on tähän mennessä jäänyt väliin, ja tekstiä on syntynyt aina melko kivuttomasti erittäin sekalaisista aiheista. Ennen kaikkea kirjoittaminen on tuntunut todella mukavalta, ei lainkaan pakkopullalta alun jälkeen, mistä olen melko yllättynyt. On mielenkiintoista huomata, miten kirjoittaminen vaikuttaa mielialaan siinä missä mielialakin kirjoittamiseen. Vaikeista asioista kirjoittaminen on tuonut mukanaan hyvin ristiriitaisia tunteita, mutta silti tuntuu, että kirjoittaminen on auttanut niiden prosessoinnissa. Toisaalta olen myös kirjoittanut paljon siitä, mitä olen tehnyt ja mistä olen keskustellut, ja millaisia ajatuksia se on herättänyt. Onkin näköjään varsin hyvä idea kirjoittaa itselleen ylös erinäisissä keskusteluissa esiin nousseita ajatuksia, sillä usein kirjoittamisen avulla ajatusprosessin saa jatkumaan paljon pidemmälle kuin vain ajatuksissa.
Kirjoittaminen siis tavallaan herättää uusia ajatuksia mutta samalla auttaa tyhjentämään pään. Kun on vuodattanut tunteensa ja ajatuksensa paperille, niitä ei ehkä tule vatvottua aivan niin paljon. Lisäksi olen huomannut kirjoittamisen auttavan hetkeen keskittymisessä ja havainnoimisessa: usein tulee katseltua asioita sillä silmällä, että tästä haluan vielä kirjoittaa, ja silloin niistä täytyy tietysti imeä kaikki mahdollinen irti, jotta kokemuksen saisi vangittua sanoihin. Joku voisi sanoa tähän, että pitäisi mieluummin keskittyä elämiseen kuin sen raportoimiseen, mutta mielestäni ne eivät todellakaan sulje toisiaan pois. Kirjoittamisen ei tarvitse tarkoittaa tarpeetonta älyllistämistä tai yletöntä vatvontaa - jokainen voi etsiä itselleen parhaiten sopivan tyylin. Kaikki eivät tietenkään ole yhtä verbaalisesti suuntautuneita ihmisiä kuin allekirjoittanut, eikä kirjoittaminen kaikille tunnu luontevalta itseilmaisun tai pohdiskelun tavalta. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan, sillä parhaassa tapauksessa kirjoittaminen voi avata uusia ovia, auttaa kokemusten käsittelyssä ja vahvistaa mukavista asioista nauttimista.
Millaisia kokemuksia ja ajatuksia teillä on kirjoittamisesta?
