maanantai 7. huhtikuuta 2014

Koululiikunnasta

Eilen oli Hesarissa juttu siitä, miten koululiikunnan järjestäminen tytöille ja pojille erikseen on kansainvälisessä mittakaavassa poikkeuksellista. Artikkelissa kerrotaan eräästä suomalaisesta koulusta, jossa on kaikille yhteiset liikuntatunnit, ja niistä on pääosin hyviä kokemuksia. Aloin itsekin muistella omia kouluaikoja ja liikuntatunteja, ja se herätti paljonkin ajatuksia: liikunta oli nimittäin ehdoton inhokkiaineeni koulussa ainakin koko yläasteen ja lukion ajan. Se ei johtunut siitä, että olisin ollut laiska tai veltto, vaan esimerkiksi siitä, että liikuntatunneilla kaikki pikkutyttöjen väliset konfliktit kulminoituivat. Opettajat eivät juuri auttaneet asiaa, sillä he kannustivat vain ja ainoastaan älyttömään kilpailuhenkisyyteen ja eteenpäin puskemiseen, eivät liikunnan ilon etsimiseen, yhteistyöhön ja hauskanpitoon, joita minusta olisi tärkeää painottaa liikuntatunneilla. Yläasteen liikunnanopettajamme oli vakaasti sitä mieltä, että ratsastus ei ole liikuntaa (ja tanssikin oli vähän siinä ja siinä), ja lukion opettajamme puolestaan vaivautui opettelemaan vain niiden oppilaiden nimet, joista hän sattui tykkäämään, ja muille ei juuri positiivista palautetta herunut. Liikuntatunneilla kyllä kokeiltiin monia eri lajeja, mutta yksikään niistä ei tuntunut minulle omalta (en ole edelleenkään joukkuepeli-ihmisiä), ja liikunnan ilon löysin kunnolla vasta päästyäni eroon pakkoliikunnasta ja siitä ahdistavasta ilmapiiristä.

 

Ja niin, siitä sukupuolijaosta. Minun kouluaikoinani se tarkoitti myös sitä, että tytöt ja pojat harrastivat eri lajeja: pojat pelasivat jotain lähes aina, meillä tytöillä oli paljon useammin voimistelua. Lukiossa homma meni hetkittäin niin absurdiksi, ettei sille voinut kuin nauraa: iäkäs ja tiukkapipoinen opettajamme perusteli liikunnan tärkeyttä naisille sillä, että kun voimistelee, niin synnyttäminen tulee olemaan helpompaa. Joo-o, voihan se näinkin olla, mutta ehkäpä muut perustelut voisivat olla hiukan vakuuttavampia. Joka tapauksessa tyttöjen ja poikien liikuntatunnit tuntuivat välillä olevan kuin eri maailmasta, vaikka toki asiaan varmasti vaikutti sekin, että meidän kohdallamme poikien opettajat sattuivat olemaan paljon rennompia tyyppejä.

Hesarin artikkelin mukaan opetushallitus kuitenkin suosittelee yhä erillisopetusta. Perusteina ovat muun muassa tyttöjen ja poikien eri lajimieltymykset, voimaerot, arkojen lasten suojelu ja yksilöllisyyden huomioiminen. Kuinka päteviltä nämä perusteet teidän korviinne kuulostavat? Toki pojat ovat usein isompia ja voimakkaampia kuin tytöt, mutta on niitä eroja sukupuolten välilläkin ja paljon - ja sitä paitsi liikuntatunneillahan pitäisi oppia pelaamaan yhteen (niin kirjaimellisesti kuin kuvaannollisesti) erilaisten ihmisten kanssa, niitä taitoja koulun ulkopuolellakin tarvitaan. Se, että tytöillä ja pojilla olisi luonnostaan eri lajimieltymykset, taitaa pohjautua lähinnä perinteisiin sukupuolirooleihin, ja minusta koulun tarkoitus ei olisi tukea niitä. Yksilöllisyyttä puolestaan on sukupuolten sisällä aivan yhtä paljon kuin välillä - jos yksilöllisyyden huomioimisella perustellaan tyttöjen ja poikien erottelua, ajaudutaan mielestäni joka tapauksessa siihen oletukseen, että tytöt ovat tietynlaisia ja pojat tietynlaisia. Se on kaukana yksilöllisyyden kunnioittamisesta.

 

Olen ikionnellinen, ettei minun tarvitse enää koskaan palata koulun liikuntatunneille, mutta toivoisin silti, että nykyajan koululaiset saisivat liikunnasta hieman parempia muistoja kuin itse sain. En tiedä, kuinka paljon sekaryhmiin siirtyminen vaikuttaisi asiaan, sillä opettajien asenteilla ja muulla on vähintään yhtä paljon merkitystä. Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että yhteistyötaitojen ja toisten huomioonottamisen oppimisen sekä ennakkoluulojen (sekä ankeiden sukupuoliroolien) karistamisen kannalta tyttöjen ja poikien yhteiset liikuntatunnit voisivat olla hyvä idea.

Millaisia muistoja teillä on koululiikunnasta? Mitä mieltä olette - sekaryhmät vai tytöt ja pojat erikseen?

10 kommenttia:

  1. Meillä oli onneksi tosi hyvät porukat liikkatunneilla, niin on niistä jäänyt hyvät fiilikset!

    http://www.hillamaaria.blogspot.fi

    VastaaPoista
  2. Mulla on yläasteen liikkatunneista vähän ikävät muistot. Ei ne mitään painajaismaisia olleet, mutta en kyllä millään muotoa tykännytkään niistä. Meillä oli ryhmän täydeltä tosi kilpailuhenkisiä tyttöjä muistaakseni kolmelta eri luokalta, ja monet näistä niitä joita pidin ilkeinä ja vaikutusvaltaisina (kai ne vähän sellaisia olivatkin) ja joita itse epävarmana ja arkana katsoin pelokkaasti ylöspäin. Opettaja suosi lahjakkaimpia oppilaita eikä juuri huomioinut meitä peruspulliaisia. Joukkuelajeihin valittiin tietysti joukkueet sillä menetelmällä, että opettaja valitsi kapteenit (jotka oli opettajan lemppareita) ja nämä sitten yksitellen valitsi joukkueensa. Ensin omat kaverit ja sitten jäljellä olevista noloista vähiten huonot vaihtoehdot. Oli hieno fiilis olla aina siellä loppupäässä vaikka ihan viimeinen en sentään koskaan ollut, mutta voin vain kuvitella niiden viimeisten fiilikset koska kyllä se viimeisenä valittujen porukka oli aina sama. Kuntotestejäkin tehtiin ainakin kahdesti vuodessa ja sit vertailtiin että kuka nyt oli ketäkin parempi ja jostain taulukosta katsottiin sitten tiukka tuomio omasta kunnosta. Se olematon ryhmähenki sen varmasti aiheutti että tunneilla oli epämukavaa tai ainakaan ei ollut hauskaa kellään muulla kuin niillä jotka oli siinä ”nokkimisjärjestyksessä” ylimpänä...

    Lukion liikkatunneilla oli onneksi ihan toisenlainen meno ja siitä hyvästä mulle ei jäänyt lopulta niin huonot muistot koululiikasta. Meillä oli kiva ja rento opettaja, joka huomioi oppilaat yksilöinä ja kehui paljon ja tasapuolisesti kaikkia. Liikkaryhmä oli pienempi ja sen ansiosta porukka tunsi toisensa paremmin, minkä ansiosta ryhmähenki oli hyvä. Ei ollut kuntotestejä eikä noita inhottavia joukkuejakoja. Testailtiin monipuolisesti eri lajeja joogasta tanssiin ja kuntosaliin ja vesijumppaan ja ilmapiiri oli kannustava. Siellä oli ehkä just sellanen fiilis mikä koululiikunnassa pitäiskin olla, että kaikki kannustetaan hyvässä hengessä liikkeelle ja yritetään löytää kaikille mieluinen laji ilman painostusta. :-)

    T. E

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teidän yläasteen liikunta kuulostaa ihan samanlaiselta kuin meilläkin :/ Mut ihan loistavaa, että sulla hyvät kokemukset lukiosta vähän auttoivat asiaa, ettei kokonaisuudessaan jäänyt pelkästään huonoja muistoja! Kuulostaa mahtavalta, että teillä kokeiltiin noin erilaisia lajeja. Mekin käytiin ehkä pari kertaa kuntosalilla, mutta sielläkin olin ihan hukassa, kun en ollut koskaan ennen käynyt, eikä kukaan opastanut, miten ja mitä laitteita käytetään :D

      Poista
  3. Ehdottomasti tytöt ja pojat erikseen. Nimenomaan "arkojen lasten suojelun" nimissä.

    Olin itse hiljainen ja ujo tyttö kouluaikoina. Olin myös koko luokan pisin ihan koko ala-asteen ajan.

    Vanhemmilta saadut "malli"geenit eivät lapsena paljon lohduttaneet koska niiden takia olit poikien naurun ja kummastelun kohde ja muutenkin silmätikku. Ala-asteella oli myös silloin ja aivan varmasti nykyäänkin vallalla "tyttö- ja poikabakteerien" käsite eli kaikki toisen sukupuolen käsistäpitelyitä ja muita pidettiin inhoina ja ällöinä ja koska itse olin luokan kastissa eräistä alimmista, voin kuvitella että yhteisliikuntatunneilla olisin tullut vielä entistä enemmän syrjityksi koska moniin liikuntalajeihin liittyy usein kosketus.

    Niin, muistan muuten edelleen keväisin ja syksyisin järjestetyt liikuntapäivät jolloin pojat ja tytöt olivat yhdessä. Kouluaikana minuun ei ole varmaan koskaan sattunut yhtä paljon kun noiden päivien aikaisissa polttopallo ja kahden tuulen välissä-nimisissä leikeissä jossa pojat nuijivat palloilla tyttöjä. Rajut ovat pojilla ja nuorilla miehillä elkeet. Tyttöliikuntatunneilla pelattiin toisinaan samoja lajeja eikä silloin koskaan sattunut kipeästi.

    Yhteisliikuntatunnit siis olisivat ainakin itselleni aiheuttaneet kenties sellaista ahdistusta etten olisi koko kouluun edes suostunut menemään. Tiedän että moni jakaa tämän ajattelutavan muutamia koululiikuntaketjuja keskustelufoorumeilta lukeneena.

    Siitä olen tosin samaa mieltä että niiden liikuntalajien pitäisi olla molemmilla sukupuolilla samat. Vihasin ylikaiken voimistelua ja sen tamburiinin tahdissa hyppelyä kuten myös telinevoimistelua. Kun meillä oli telinevoimistelua, kävivät pojat uimahallissa. Ja kun tytöillä oli aerobickiä niin pojat olivat pelaamassa koripalloa. Todella väärin.

    Koululiikunnan ongelma (ja ongelmaa edelleen on sen perusteella että vaikka vuosikymmenet kuluvat, monille juuri koululiikunta kaikista aineista on aiheuttanut traumantyyppistä vihaa) onkin minusta lähinnä opettajissa. Edellinen kommentoija kuvailee miten liikuntatuntien tähdet olivat ne tytöt jotka olivat muutenkin ikäryhmiensä auktoriteetteja ja urheilullisia. Myös minun koulussani opettaja kohdisti mielenkiintonsa juuri näihin yksilöihin ja juuri nämä yksilöt saivat johtaa tunteja kuin opettajan kopioina. Opettajat eivät myöskään pyrkineet siihen että oppilaat löytäisivät liikunnan ilon vaan kilpailullisuutta ja lihasvoimaa korostettiin eikä lajeja kuten joogaa tai uintia arvostettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta kuka suojelee arkoja poikia? Ajatus arkojen lasten suojelemisesta on toki perusteltu ja hyvää tarkoittava, mutta kyllä niitä arkoja löytyy molemmista sukupuolista, ja samankin sukupuolen sisällä myös kokoerot saattavat olla kasvuiässä todella suuria, joten erillisryhmissäkin aremmat jäävät helposti muiden jalkoihin. Ja mitä poikien rajuihin elkeisiin tulee, jos pienestä pitäen tytöt ja pojat olisivat liikkuneet yhdessä, niin todennäköisesti kaikki osaisivat ottaa paremmin huomioon senkin, että mukana on monenlaisia liikkujia ja että omaa toimintaa pitää säädellä eri tavalla :)

      Mutta voi kyllä, olen samaa mieltä, että opettajissahan se vika pohjimmiltaan on. Tuntuu, että useimpien muistot liikunnanopettajista ovat juuri tuollaisia, mitä kuvailit, joten kyllä tässä jokin mättää ja pahasti. En tiedä liikunnanopettajien koulutuksesta juuri mitään, mutta ilmeisesti siellä tulisi kiinnittää enemmän huomiota oppilaiden yksilölliseen huomioimiseen ja ennen kaikkea erilaisuuden kunnioittamiseen - on ihan absurdia, että monet opettajat arvostavat tiettyjä lajeja paljon enemmän kuin muita, vaikka pääasia olisi löytää kaikille se oma laji :/

      Poista
  4. Minäkin olen sitä mieltä että tytöt ja pojat erikseen toimii hyvin. Meillä oli tosin joskus yhteisiä jalkapallo- ja sählypelejä, mutta niissäkin huomasi että pojilla kun sattui olemaa lajeista enemmän kokemusta niin tytöt jäi niissä vähän jalkoihin.Siinä olen kuitenkin samaa mieltä että harrastettavien lajien rajaaminen sukupuolen mukaan on tyhmää, sillä minä olisin henkilökohtaisesti halunnut pelata enemmän juuri niitä sählyjä ja jalkapalloja. Telinevoimistelu ei koskaan kiinnostanut. Pääasiassa liikuntatunneilta on mukavia muistoja ja se johtuu mukavista opettajista. Pieni negatiivinen vivahde liittyy lähinnä lajeihin kuten luistelu ja telinevoimistelu jotka eivät vain itseäni kiinnostaneet, enkä ollut niissä kovin hyvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mullakin on noita kokemuksia, että silloin harvoin, kun jotain tehtiin yhdessä, tytöt meinasivat jäädä jalkoihin, niitä muutamia urheilullisimpia lukuunottamatta. Tähän kuitenkin sama pointti kuin edelliseen kommenttiin, että jos aina olisi pelattu yhdessä, niin tilanne voisi toivottavasti olla erilainen, tottumuksestahan se aika paljon on kiinni :)

      Kiva kuulla, että sulla on ollut mukavia opettajia ja muistot ovat pääosin hyviä! Meilläkin oli paljon telinevoimistelua, ja se oli suurimpia inhokkejani, en edelleenkään uskaltaisi tehdä sellaisia juttuja, mitä siellä harjoiteltiin :D Luistelu sen sijaan oli ainoita lajeja, mistä pidin, mutta valitettavasti sitä oli tunneilla ehkä pari kertaa talvessa, lukiossa ei muistaakseni lainkaan :/

      Poista
  5. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista