torstai 8. elokuuta 2013

Hankala, änkyrä, ujo vai introvertti?

Uusimmassa Trendissä oli mielenkiintoinen juttu introverttiudesta, aiheesta, josta jaksaisin itsekin keskustella ja ehkä välillä vähän pauhatakin vaikka kuinka pitkään. Jutun kirjoittaja kertoo olleensa aina hiljainen ja kokeneensa jatkuvan muiden kanssa seurustelun kuormittavaksi, minkä takia hänen "oireitaan" hoidettiin vuosikausia milloin masennuksena, milloin esiintymispelkona, milloin ahdistuksena. Introvertti-identiteetti löytyi lopulta aihetta käsittelevän kirjan ansiosta. Samastuin kirjoittajan kokemuksiin hyvin vahvasti, vaikka olenkin jo pitkään osannut esittää reipasta ekstroverttia silloin, kun tilanne sitä vaatii (ja valitettavan usein se vaatii) tai minulle on siitä hyötyä. Luontevalta se ei kuitenkaan tunnu - minä nyt en vain ole sellainen.

 (4) Zdjęcia na osi czasu | via Facebook

Itsekin olen aina tiennyt olevani vähän erakko. Nuorempana olisin ehkä nimittänyt sitä ujoudeksi, joku ulkopuolinen ehkä ylimielisyydeksi tai yleiseksi änkyryydeksi. Pitkään kuvailin itseäni ujoksi ja hitaasti lämpiäväksi, mutta jossain vaiheessa tajusin, että eihän se oikeastaan pidä paikkaansa: ei minua erityisemmin pelota jutella uusille ihmisille, ja viihdyn kyllä hyvin muiden ihmisten seurassa. Sen sijaan sosiaalisuuskiintiöni tulee melko äkkiä täyteen: jos vietän iltaa isossa porukassa tai vaikkapa bileissä, väsyn melko äkkiä, ja sosialisoitumisesta palautuminen omassa rauhassa saattaa kestää melko pitkään. Kaipaan toki ihmiskontakteja, paljonkin, mutta en ikimaailmassa pystyisi viettämään kaikkea aikaani muiden seurassa. Rentoudun parhaiten yksin, omia juttujani puuhaillessa, eikä sitä tulisi sekoittaa siihen, että olisin arka tai ylimielinen ihmisvihaaja. Nykyisin uudet tuttavani saattavat sanoa vastaan, jos väitän olevani pohjimmiltani introvertti - eihän se muka ole mahdollista, kun kerran puhun niin paljon enkä pelkää sosiaalisia tilanteita. Kyllä se muuten on: minä olen puhelias introvertti, niin hassulta kuin se saattaa kuulostaakin.

Joidenkin selitysten mukaan introvertin aivot reagoivat ulkoisiin ärsykkeisiin herkemmin kuin ekstrovertin, ja siksi introvertti väsyy nopeammin tilanteissa, joissa on paljon melua ja ihmisiä. Hänelle yksinolo on energisoivaa ja sosiaaliset tilanteet puolestaan kuormittavat häntä, kun taas ekstrovertilla tilanne on (hieman yksinkertaistetusti toki) päinvastainen. Ahdistavan ärsyketulvan takia introvertit eivät yleensä viihdy isossa porukassa, mutta se ei välttämättä tarkoita sosiaalista taitamattomuutta tai ujoutta, jotka usein liitetään introverttiuteen. Toki monet introvertit ovat myös ujoja, mutta eipä se aina niin suoraviivaisesti mene. Itse olen aina viihtynyt paremmin korkeintaan muutaman ystävän kanssa kerrallaan, jotta pystyisin todella keskittymään vuorovaikutukseen ja olemaan tilanteen tasalla - isossa porukassa tulee helposti sellainen olo, että joka puolelta tulvii puhetta eri asioista, eikä oikein tiedä, ketä kuuntelisi tai kenen juttuihin menisi täysillä mukaan. Ja esimerkiksi bileissä ihmisiin tutustuminen on vaikeaa siksi, että yleinen hälinä kuormittaa tarkkaavaisuutta liikaa.

The Listening

Introverttius on melko pysyvä persoonallisuuden piirre, mutta koska sitä ei erityisemmin arvosteta yhteiskunnassamme, monet introvertit saattavat kokea olevansa jotenkin vääränlaisia. Omaa persoonaansa ei tarvitse yrittää kääntää päinvastaiseksi (ei muuten taida kovin usein onnistua), mutta ympäristöön voi kuitenkin yrittää sopeutua. Omaa aikaa saa ja pitää osata ottaa. Itse tapaan kyllä ihmisiä päivittäin, mutta esimerkiksi isolla porukalla toteutetut mökkireissut jätän suosiolla väliin, eikä minulla bileissäkään juuri koskaan hauskaa ole. Joskus kuitenkin kannattaa myös ujuttautua oman mukavuusalueen ulkopuolelle, mennä mukaan sosiaalisiin tilanteisiin ja olla aktiivinen, sillä joskus se osoittautuukin hyväksi ratkaisuksi, vaikka aluksi olisikin epäluuloinen. Onneksi muita ihmisiä voi  tavata myös pienemmällä porukalla, uusiin tyyppeihin voi tutustua esimerkiksi harrastusten parissa tai netissä meluisten bileiden sijaan. Vaikka kaipaan huomattavan paljon omaa rauhaa ja olen tehokkaimmillani silloin, kun työskentelen yksin, olen myös äärettömän kiinnostunut muista ihmisistä ja viihdyn heidän seurassaan. Se tuntuu joskus ristiriitaiselta, mutta senkin kanssa oppii tulemaan toimeen.

Olisi kiva kuulla teidänkin ajatuksianne ja kokemuksianne aiheesta!

P.S. Ei, minulla ei ole mitään supersosiaalisia ekstrovertteja vastaan, vaikka joku on saattanut joskus sellaistakin ehdottaa. Tulen kyllä toimeen heidänkin kanssaan ;)

10 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen ja ajatuksia avaava postaus. Itsekin nautin yksinolosta ja siitä itsekseen puuhastelusta vaikka rakastankin ystävien kanssa hengailua. Mutta minulla ei kuitenkaan ole kovinkaan montaa todella läheistä ystävää ja kuten mainitsit sellaiset isommat tapahtumat vaativat aina jonkinnäköistä reipasta ponnistelua jaksaa olla sosiaalinen. Läheisten ystävien (joita yleensä tapaan yksitellen) kanssa homma on aivan toisenlainen ja voisin viettää heidän kanssa ihan kokonaisen vuorokauden. Tämän vuoksi olen melko tarkka kenet päästän lähipiiriini, sillä henkilön on oltava sellainen jonka kanssa voin kuvitella viettäväni vaikka kokonaisen vuorokauden ahdistumatta.
    Kaikesta huolimatta pidän sosiaalisista kontakteista ja esimerkiksi yliopistolla uusien ihmisten tapaamisesta. Olen kenties jonkinlainen välimuoto intro- ja ekstrovertin välillä, joka määräytyy ehkä oman mielialan mukaan....?

    VastaaPoista
  2. Mielenkiintoista! Jännä, miten erilaisia ihmiset ovat...Mä olen tyypillinen introvertti ja mun pikkusisko sen sijaan on supersosiaalinen. Olen aina ihmetellyt miten hän oikein sen tekee, siis haalii itselleen niin paljon kavereita! Paljon aikaa yksin viettäneenä olen alkanut kaivata ihmisten seuraa, mutta sosiaaliset taidot ovat mitä ovat eikä jännittäminen yhtään helpota sitä... Toisaalta luovuus & opiskelu ei onnistu ilman yksinoloa.

    VastaaPoista
  3. Mä luin myös tuon uusimman Trendin jutun, ja samaistun siihen vahvasti! Olen juuri tuollainen, että viihdyn kyllä ihmisten kanssa mutta tarvitsen väkisinkin yksin oloa. Isoja bileitä vihaan, tykkään ehdottomasti viettää aikaa pienessä porukassa tai kaksin. Kiva tietää etten ole viallinen :D Harmittaa vain että ekstroverttiyttä arvostetaan niin paljon nykyään ja introvertit luokitellaan ujoiksi masentuneiksi hissukoiksi, vaikka meitä on niin paljon.

    Haluaisin niin lukea sen Trendin jutussa lainatun kirjan Hiljaiset - Introverttien manifesti, mutta kirjastossa siitä on 144 varausta eikä sitä saa mistään nettikaupasta :D laitoin kuitenkin varauksen kirjastoon, sitä odotellessa siis...

    VastaaPoista
  4. Tyypillinen introvertti - tarkemmin ottaen Myers-Briggsin INTJ - täälläkin. Kannattaa muuten tehdä tuo MBTI-testi, ellei ole tehnyt jo, se kun näyttäisi ainakin oman kokemuksen valossa olevan yllättävän osuva ja kattava persoonallisuustesti, vaikka aluksi neljä muuttujaa voisi kuulostaa vähäiseltä.

    Ehkä näin introverttinä enimmäkseen introverttien maailmassa seikkaillessa ne paljonpuhutut ekstrovertit tuntuvat joltakin uhanalaiselta lajilta, jonka olemassaolosta ei välttämättä ihan varmakaan - tunnen heitä tietääkseni vain kourallisen. Kuitenkin usein kuulostaa siltä, kuin introvertit olisivat (ja varmasti ovatkin) väärinymmärrettyjä ja -tulkittuja ekstroverttien maailmassa, mutta olen varmasti itse niin turvallisessa introverttikuplassa, etten oikein ole perillä muun maailman menosta...:D

    VastaaPoista
  5. Hei!Halusin vain sanoa,että ihana blogi joka on piristänyt minua ja varmasti monia, paljon kirjoituksia joita itsekin olen pohtinut viime aikoina. Ja introvertit on <3

    VastaaPoista
  6. hietzu, luulenpa, että suurin osa ihmisistä on nimenomaan jotain noiden kahden ääripään välimaastosta :) Kuulostat aika samanlaiselta kuin minäkin, itsekin tykkään kaikesta huolimatta kovasti tutustua uusiin ihmisiin vaikkapa yliopistolla tai harrastusten parissa.

    hippityttö, mäkin olen usein ihmetellyt sitä, miten jotkut onnistuvat helposti hankkimaan hirmuisen lauman kavereita ja jopa paljon hyviä ystäviä! Sosiaalisia taitoja voi onneksi harjoitella, joten etköhän säkin vielä hyvää seuraa löydä :) Itse olen myös huomannut, että luovuuden kannalta yksin vietetyt hetket ovat elintärkeitä.

    Sanna, mäkin harmittelen melko usein sitä, että introvertit leimataan helposti jotenkin viallisiksi, ja ekstroverttiyttä kehutaan ja vahvistetaan meidän kulttuurissa ihan pienestä pitäen. Toisaalta introverttiydessäkin on omat vahvuutensa, ja uskon, että joka alalla tarvitaan myös meidänlaisiamme ihmisiä :) Olisihan se nyt aika tylsää, jos kaikki olisivat samanlaisia, silloin uusia, hyviä ideoitakin voisi olla vaikeampi keksiä!

    Horros, mäkin olen joskus tehnyt tuon testin, varmaan parikin kertaa, mutta en ikinä muista, mitä olen saanut siitä tulokseksi :D Suhtaudun muutenkin vähän epäluuloisesti perinteisiin persoonallisuustesteihin, sillä mun mielestä ihmisen persoonallisuus on niin laaja ja monimutkainen juttu, ettei siitä ikinä voi päästä täyteen selvyyteen. Aika mielenkiintoista muuten, että sä koet eläväsi introverttikuplassa :) Voihan olla, että introvertit hakeutuvat kaltaistensa seuraan, sillä omassa ystäväpiirissänikin superekstrovertit ovat vähemmistönä.

    Anonyymi, voi kiitos, ihana kuulla, että blogini on piristtänyt sua! :)

    VastaaPoista
  7. Minä olin äidin kertoman mukaan superpuhelias ja sosiaalinen lapsena. Viimeistään kouluun mentyäni jostakin syystä muutuin hiljaiseksi, araksi ja koin hyvin herkästi syyllisyyttä jopa asioista, joita en itse ollut tehnyt. Sitten yläkoulun lopulla ja lukiossa ujouteni alkoi kääntyä päinvastaiseksi - kaipasin kipeästi toisten hyväksyntää ja muutuin tosi sosiaaliseksi saadakseni toisilta arvostusta, kuuntelin, autoin ja olin pirteä ihanneystävä.

    Nyt olen 22 ja tunnen olevani yhä enemmän oma itseni ja sinut sen kanssa. En ole ujo ja tulen toimeen hyvin monenlaisten ihmisten kanssa mutta sosiaalisuuskiintiöni tulee nopsaan täyteen. Jotkut lukion aikan saamistani ystävistä ovat siitä pahastuneetkin (varmaan koska muutos aiemmasta on ollut niin suuri? mutta minä olen sellainen mikä olen.

    Halusin kertoa tuon pikku stoorin koska olen miettinyt, liittyykö kiintymisen helppous siihen, miten erakko on luonteeltaan? Mun on ainakin tosi tosi vaikea kiintyä ihmisiin, vaikka arvostaisinkin heitä ja pitäisin heidän seurastaan. Minulla on monta hyvää ystävää, mutta jos jostakin syystä kävisi niin, että he häviäisivät elämästäni, se ei hetkauttaisi minua oikein millään tavalla. Olisin ajoittain ehkä vähän yksinäisempi, mutta en kai kärsisi kovin paljon.

    On muuten hienoa lukea näitä sinun kirjoituksiasi, koska osaat erinomaisesti kirjoittaa ja ottaa kantaa asioihin tuomitsematta kuitenkaan muita vaihtoehtoja tai näkemyksiä. :)

    Suvi

    VastaaPoista
  8. Voin niin samastua suhun! Myös mä oon just tuollainen, tarvitsen sitä omaa aikaa ja nautin siitä suunnattomasti. Yhtä lailla tarvitsen myös kavereita. Jos on liikaa hälinää ympärillä, ahdistun. Kuitenkin jos oon liian kauan yksin, ahdistun myös. Tarvitsen kultaisen keskitien, jotta olisi hyvä olla. Haluan omaa aikaa, aikaa jona voin ajatella ja tuumailla ja touhuta rauhassa. Olen sekä omasta ajasta että menevistä bileistä nauttiva. Kyllä mä viihdyn myös ulkona, mutta myöskään mä en tykkää siitä että on valtava porukka ympärillä. Pari-kolme ihmistä on maksimi, että pysyy mukana menossa.

    Niin joo, se minkä vuoksi tänne alun perin tulin - löydät mun (toistaiseksi) uusimmasta postauksesta haasteen, jos sattuu yhtään innostamaan :)

    VastaaPoista
  9. Suvi, hmm, mielenkiintoinen juttu tuo kiintyminen, en ole itse tullutkaan ajatelleeksi asiaa tuosta näkökulmasta. En ihmettelisi yhtään, jos todella olisi niin, että erakoille kiintyminen on vaikeampaa. Vaikka toisaalta itse kyllä kiinnyn ihmisiin todella helposti ja nopeasti, ja jos syystä tai toisesta vaikkapa parhaat ystäväni häviäisivät elämästäni, se olisi minulle varmasti aika rankkaa. Muutenkin yksin viihtymisen ja yksinäisyyden välinen suhde on aika kiinnostava, sillä vaikka tarvitsen omaa aikaa, tunnen myös itseni usein todella yksinäiseksi.

    Ronja, kultainen keskitie onkin varmasti monille se paras ratkaisu :) Ja kiitos haasteesta!

    VastaaPoista
  10. Luin saman artikkelin ja samaistuin siihen täysin. Pidän ihmisistä, mutta pieninä määrinä kerrallaan ja mieluiten vain yksi ihminen kerrallaan. Lapsena ja nuorena olin vielä tuon kaiken lisäksi mielettömän ujo, joten olo oli ihmisten kanssa aika tukala. Onneksi olen päässyt ujoudesta eroon. Minulle oma rauha ja yksinolo on todella tärkeää. Jännä juttu on, että olen työpaikalla sosiaalinen ja puhelias eli minulla on ns. työminä. Sitten kun pääsen kotiin, olen joskus tämän seurauksena uupunut enkä jaksaisi puhua kenellekään mitään koko loppupäivänä. Minulle on monesti sanottu, että minun pitäisi olla sosiaalisempi. On jopa epäilty ylpeäksi, koska vetäydyn mieluummin porukassa sivuun. Vetäytyminen on tulkittu niin, että kuvittelen olevani parempi kuin muut enkä sen vuoksi alennu puhumaan kenellekään mitään. Olen vastannut näihin sosiaalisuuspuheisiin, että ei minun tarvitse. Pystyn toimimaan ihmisten kanssa, minulla on riittävästi ystäviä ja perhettä, hoidan työni ja asiani. Ei siinä ole mitään pahaa, että ei ole jokaisissa bileissä keskipiste ja viihtyy yksin. Nyt sen jo hyväksyn itsessäni, aikaisemmin tuntui että olemistaan piti puolustella.

    VastaaPoista