perjantai 5. heinäkuuta 2013

Aito, asiallinen vai molempia?

Törmäsin tänään varsin inspiroivaan postaukseen siitä, miten liiallinen asiallisuus ja vakavahenkisyys voi tappaa luovuuden ja aitouden. Olen itse pohjimmiltani aika vakava tosikko, mutta törmään silti melko usein siihen, että varsinkin vanhemmat sukulaisihmiset toruvat minua siitä, että muka puhun liian kovalla äänellä tai nauran liikaa julkisilla paikoilla - ja onpa eräs lähisukulaiseni jopa koittanut väittää, että hymyilen liikaa!

Varsinkin työelämässä vakavuutta ja asiallisuutta arvostetaan: katsokaapa vaikka, miten totisia ja suoraan sanottuna tylsiä kuvia yritysten ja muiden organisaatioiden nettisivuilla on paikan työntekijöistä. Niin sanotun neutraalin ilmeen ja tyylin tavoitteena on ilmeisesti olla ärsyttämättä ketään liikaa, mutta toisaalta kaikkien miellyttäminen johtaa helposti mitäänsanomattomaan vaikutelmaan ja siihen, että ihmisestä ei jää oikeastaan mitään mieleen. Asiallisuus on luonnollisesti toivottavaa niin kauan, kuin sillä tarkoitetaan hyviä käytöstapoja ja toisten huomioonottamista, mutta miksi ihmeessä sen pitäisi tarkoittaa persoonallisuuden latistamista ja kaikkien pakottamista samanlaiseen muottiin - vieläpä sellaiseen muottiin, jossa esimerkiksi "liian" puhelias, nauravainen ja rohkea tyyppi on jotenkin epäilyttävä?

"Ennen kaikkea liika asiallisuus vie ihmisistä aitoutta. Kun ylimääräiset särmät ja rönsyt hiotaan pois, ei ihminen enää ehkä ole sitä, mitä hän oikeasti, aidoimmillaan ja parhaimmillaan voi olla." Näin Elämän flow -blogin Katri kirjoittaa mainitussa postauksessa, enkä voisi olla enempää samaa mieltä. Usein on toki jännittävää tai suorastaan pelottavaa olla tilanteessa kuin tilanteessa aidosti oma itsensä (ja sitä paitsi eihän tilanteesta toiseen pysyvää minuutta välttämättä ole olemassakaan, totta kai konteksti vaikuttaa aina kaikkeen), mutta uskoisin, että aitous ja luovuus johtavat usein parempiin lopputuloksiin kuin liika asiallisuus ja vakavuus, jonka taakse on helppo piiloutua. Parhaat ideat ja keksinnöt ovat aina jonkun mielestä aivan naurettavia.

Picasso🐥

Toisaalta olen itse hieman kiintynyt asiallisuuteen ja sovinnaisuuteen, sillä se luo ympäristöön tuttuutta ja turvallisuutta. Joissakin ammateissa tietynlainen asiallisuus kuuluu mielestäni asiaan: en esimerkiksi suhtautuisi kovin myönteisesti jatkuvasti vitsailevaan ja hihittelevään lääkäriin tai lakimieheen, vaikka tämä ilmentäisi työssään omaa persoonaansa hyvinkin aidosti. Joitakin töitä tehdään täysipainoisesti omalla persoonalla, ja toki omaa tyyliä kannattaa tuoda jossain määrin mukaan mihin tahansa hommaan, mutta asiallisuutta tarvitaan usein ainakin jossain määrin esimerkiksi luottamuksen ja asiantuntevan vaikutelman luomiseen. Silläkin on siis paikkansa joissakin yhteyksissä, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa aitoudesta ja luovuudesta luopumista - tuskin on aivan mahdotonta olla sekä oma itsensä että asiallinen.

5 kommenttia:

  1. Jotenkin päädyin tarkastelemaan blogiasi ja sen lukeminen oli äärettömän mielenkiintoista, koska tunnut olevan minulle itselleni ja omalle blogilleni täysi vastakohta, joka taas toisaalta on aika virkistävääkin, täältä saan aivan uudenlaisia näkökulmia omaan ajatusmaailmaani. Jos haluat vilkaista, blogini löytyy täältä: http://urlwonderfulday.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  2. Hyvä postaus! Olen itsekin todennut sen, että kaikkien miellyttäminen voi johtaa mitäänsanomattomaan vaikutelmaan, mutta aidosti omana itsenä oleminen on kuitenkin pelottavaa. Vaikka omaa itseä tekisikin mieli tuoda joskus enemmän esiin, on miellyttämiseen taipuvaisena persoonana tuota roolia melko hankalaa vaihtaa.

    VastaaPoista
  3. Johanna, hauska kuulla, että oot saanu uudenlaisia näkökulmia blogistani! :) Joskus on tosiaan hyvin virkistävää lukea ihan erilaisten ihmisten blogeja, vaikka itse helposti jumiudunkin lukemaan edes vähän itseni kaltaisten tyyppien juttuja... mutta menenmpä kurkkaamaan sinunkin blogisi :)

    Jii, kiitti! Mä taas en ole koskaan oikein oppinut miellyttämään toisia, mikä ehkä aiheutti vähän sitä, että nuorempana olin aikamoinen änkyrä, mutta nykyään sentään oon oppinut ottamaan muutkin huomioon vähän paremmin.

    VastaaPoista
  4. Loisto teksti, allekirjoitan sen täysin!:) Oon ite kans pohtinut paljon aitouden merkitystä erityisesti liittyen miellyttämiseen. Oon ollut nuorempana vähän liiankin miellyttämishaluinen ja sen vuoks oma persoona (ja samalla aitous) ei oo välttämättä korostunut oikein millään tavalla. Voi olla, että sillon kyse oli hyvin pitkälti omasta epävarmuudesta ja yksin jäämisen pelosta, ja on sikäli täysin ymmärrettävää. Mutta näin myöhemmin ajateltuna miellyttämisen tarve tuntuu tosi ei-tavoiteltavalta ja pyrin edelleen tietoisesti muokkaamaan omaa käytöstäni, mikäli tällainen "miellyttämisvaara" uhkaa. Oon kantapään kautta saanutkin oppia, että ainoastaan olemalla aito oma itsensä voi saada aitoja ihmissuhteitakin.Toki joissain tilanteissa miellyttäminen voi olla toimiva tapa saada esim. huomiota, mutta oman persoonan kehittymisen ja henkilökohtaisten rajojen kannalta miellyttäminen ei oo kovin kauaskantoinen tapa toimia. Miellyttäminen (tai asiallisuus) antaakin ihmisestä helposti vähän tylsän tai mitäänsanomattoman kuvan. Mulla ei ainakaan jää välttämättä paljon mieleen sellaisesta henkilöstä, joka on aina samaa mieltä kaikesta tai joka suhtautuu neutraalisti kaikkiin asioihin.

    VastaaPoista
  5. Anneli, kiitos! :) Mukava kuulla, että oot päässyt eroon liiasta miellyttämisen halusta. Varmasti se on just nuorilla aika yleistä, kun ei haluta jäädä porukan ulkopuolelle ja mietitään paljon sitä, mitä muut mahtavat ajatella - ja kyllähän se sama homma jatkuu usein aikuisenakin. Tietty joissain tilanteissa miellyttäminen (jopa mielistely) saattaa toimia, ja on ihan hienoa, jos sitä osaa käyttää hyväksi :D Mutta tuo on kyllä niin totta, että neutraalista ja myötäilevästä tyypistä ei välttämättä jää mitään mieleen :/

    VastaaPoista