Kaunein aika vuodesta

Nykyään minun on todella vaikea valita lempivuodenaikaani, sillä jokaisessa on hyvät ja huonot puolensa. Äärimmäisenä vilukissana olen lämpöä rakastava ja aurinkoa palvova kesäihminen, mutta esteettisesti syksy vetoaa minuun vielä vahvemmin. Ruska, pimenevät illat, kuulas valo, myrskyt, hämärässä kiiltävä märkä asvaltti, tunnelmalliset kahvilat, kaakao ja chai latte, kynttilät, katuvalot, myöhemmin myös jouluvalot, loppusyksyn loputtomat harmaan sävyt, kuurainen maa, lopulta ensilumikin... Ja ennen kaikkea tunnelma! Pidän syksyssä erityisesti siitä, että silloin ei tunnu olevan minkäänlaisia paineita olla pirteä ja reipas, vaan on kaikkien mielestä ihan okei olla vähän haikea ja melankolinen (eli sellainen kuin itse olen ympäri vuoden). Toisaalta syksy on myös uusien alkujen aikaa, ja tänä syksynä olen ollut erityisen aktiivinen uusien tai "uusien" juttujen kokeilemisessa: ilmajoogan ja vanhan tutun aikuisbaletin lisäksi vääntäydyin elävän mallin piirustuskurssille ja itämaisen tanssin alkeisiin. Välillä tuntuu toki aikataulullisesti hieman haasteelliselta, että on monena iltana viikossa menoa, mutta toisaalta joka ikinen harrastuksistani tuntuu tällä hetkellä todella hyvältä valinnalta. Vaikka satunnaisten pitkien koulupäivien jälkeen ei aina huvita raahautua harrastamaan, en ole vielä koskaan jälkeenpäin katunut aktiivisuutta - pikemminkin harrastaminen irrottaa ajatukset todella tehokkaasti mahdollisesti hieman stressaavistakin koulujutuista (kuten harjoittelupaikan metsästyksestä). Kaiken touhuamisen keskellä olen yrittänyt muistaa jalkautua mahdollisimman usein myös luontoon. Tämä kaunein aika vuodesta on aina liian nopeasti ohi, joten jos vaikkapa ruskasta haluaa nauttia, ei jahkailu paljon kannata :) Onneksi aina voi sentään räpsiä kuvia muistoksi.

Mikä teidän mielestänne on parasta syksyssä? 

Mikä sinussa on hyvää ja kaunista?

Harvalle on helppoa kehua itseään edes hiljaa mielessään, saati sitten julkisesti. Vaikeudet on kuitenkin tehty voitettaviksi, ja itsetunnon kannalta on tärkeää välillä keskittää ajatuksensa myös siihen, mistä itsessään pitää. Pyrkimys itsensä kehittämiseen on toki hieno ja kannatettava asia sekin, mutta ajattelen, että senkin kannalta on hyvä tunnistaa omat vahvuutensa, joita voi jatkossa kehittää vielä eteenpäin ja lisäksi käyttää apuna muiden taitojen harjoittelussa. Kukaan ei ole täydellinen, mutta jokaisessa on omat vahvuutensa ja kauniit ominaisuutensa. Petra haastoi blogissaan meidät muutkin listaamaan asioita, joista pidämme itsessämme, ja tähän oli tietysti ihan periaatteesta lähdettävä mukaan (varsinkin, kun viime päivinä ja viikkoina on tullut vellottua aika ankeissa fiiliksissä, joten pieni piristysruiske lienee tarpeen). Tässäpä siis kymmenen asiaa, joista itsessäni tykkään:

Osaan olla tarvittaessa jämäkkä. Osaan innostua ja lähteä mukaan milloin mihinkin, mutta minulla ei ole yleensä vaikeuksia myöskään kieltäytyä asioista, joihin en halua lähteä mukaan, tai sanoa tarpeen tullen asiallisesti vastaan.

Olen empaattinen ja hyvä kuuntelija, mutta osaan myös ottaa tarvittavaa etäisyyttä toisten murheista.

Olen utelias ja kiinnostunut hyvin monenlaisista asioista - harvat asiat ovat mielestäni totaalisen tylsiä, ja uusista jutuista kiinnostuminen ja innostuminen on oikein virkistävää!

Uskallan (yleensä) näyttää tunteeni ja puhua niistä.

Olen nopea lukemaan ja kirjoittamaan. Helpottaa elämää kummasti, varsinkin kun luettava ei maailmasta lopu (eivätkä myöskään sekalaiset ajatukset omasta päästä kovin äkkiä).

Olen kohtalaisen fiksu ja sopivasti hyvä monissa asioissa. En ehkä superlahjakas missään, enkä myöskään ole koskaan osannut keskittyä yhdessä tietyssä jutussa kehittymiseen, mutta onneksi arvostankin suuresti monipuolisuutta.

Hymyilen paljon ja helposti jopa vähän hankalampina aikoina, ja tykkään kovasti hymystäni.

Olen siinä mielessä itsenäinen, että minulle ei (enää) ole minkään sortin ongelma mennä yksin vaikkapa ulos syömään, uuteen harrastukseen tai kiinnostavaan tapahtumaan.

Osaan piirtää ihmisiä melko hyvin. Toivottavasti tosin tulevaisuudessa vielä paremmin.

Minulla on kivan väriset hiukset (joita en muuten ole ikinä värjännyt).

Kuulisin mielelläni, mistä te pidätte itsessänne! :) 

Antautuminen - avoimesti herkkyydestä

Heti ilmestyttyään Anja Snellmanin uusi omaelämäkerrallinen kirja Antautuminen sai aikaan melko ihastuneen vastaanoton erityisherkkien keskuudessa - ainakin mikäli seuraamaani Facebookin varsin suuren hsp-ryhmän keskusteluihin ja kirjailijan omiin kommentteihin on uskominen. Kirja ilmestyikin otolliseen aikaan, sillä erityisherkkyys on noussut viime kuukausina entistä enemmän pinnalle mediakeskustelussa. Tällä hetkellä veikkaisin, että melkeinpä jokainen vähänkään aikaansa seuraava suomalainen on kuullut erityisherkkyydestä, moni myös tunnistanut sen itsestään tai läheisestään. Muoti-ilmiöksikin herkkyyttä voisi nimittää, vähän samaan tapaan kuin aiemmin pinnalla ovat olleet esimerkiksi ADHD ja masennus. Tällaiset muoti-ilmiöt tuntuvat herättävät kovasti tunteita puolesta ja vastaan - varsinkin, kun moni hihkaisee ilmoille mielipiteensä ennen kuin on tarkemmin tutustunut edes siihen, mitä kyseisellä käsitteellä oikeastaan tarkoitetaan. Joidenkin mielestä erityisherkkyydestä puhuminen on pelkkää tarkoitushakuista oman erityisyyden kokemuksen pönkittämistä tai erityiskohtelun vaatimista, mutta varsin moni on myös helpottunut suuresti oivallettuaan oman herkkyytensä - ja ennen kaikkea sen, että juuri se voisi selittää omaa erilaisuuden tai ulkopuolisuuden kokemusta. Tällaisesta itseymmärryksen heräämisestä kertoo myös Antautuminen.

Antautuminen on Snellmanin omaelämäkerrallinen avautumiskirja, jossa hän käsittelee tähänastisen elämänsä kokemuksia aina lapsuudesta asti erityisherkkyyden valossa. Kuten kirjan takakansitekstissä sanotaan, "lapsuuden kokemukset ja perhe, nuoruusiän ystävyydet ja rakkaudet, äitiys ja avioliitot on kirjoitettava uusiksi kun päähenkilö oivaltaa, että eläänmittaisille kokemuksille arkuudesta, aistiherkkyydestä, ylivirittyneisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteista löytyy yllättävä selitys". Itseäni hieman vaivasi tämä ajatus siitä, että suunnilleen kaiken ihmisen kokemusmaailmaan kuuluvan voisi selittää erityisherkkyyden näkökulmasta, mutta luonnollisesti sen ymmärtäminen, että omille kokemuksille löytyy järkeenkäyvä selitys, on monelle niin suuri helpotus, että oivalluksen jälkeen koko eletty elämä saattaa saada erilaisia merkityksiä. Jokainen erityisherkkä on omanlaisensa eikä välttämättä löydä sukulaissieluja edes "omasta laumastaan", mutta jo pelkkä itsetuntemuksen lisääntyminen on monelle merkityksellinen kokemus.

Antautuminen on melko tajunnanvirtamaisesti kirjoitettu kirja, joka sisältää jokseenkin kronologisesti etenevien muisteloiden lisäksi myös listoja erilaisista tunteita herättävistä asioista. Lisäksi päähenkilön tarinan rinnalla etenee pätkittäin Eino Leinon runo nimeltä Tumma, joka kertoo "syntymässä säikähtäneestä" ihmisestä, jonka on vaikea löytää omaa tapaansa olla maailmassa. Muistan ihastuneeni kyseiseen runoon jo yläasteella, ja edelleen se koskettaa syvältä - ja oli mielestäni loistava valinta tämän tarinan kylkeen. Muita Snellmanin kirjoja en ole lukenut, mutta ainakin tässä Antautumisessa pidin pääosin kovasti hänen selkeästä mutta runollisesta kielenkäytöstään, vaikka sekaan muutamia latteuksiakin toki mahtui. Kirja oli ehkä paljolti lyhyiden kappaleiden ja kiinnostavan aiheen ansiosta mukaansatempaavaa luettavaa, ja lukaisinkin sen melkoista pikavauhtia yhden päivän aikana. Joidenkin olen puolestaan kuullut lukevan kirjaa vain lyhyitä pätkiä kerrallaan, jotta jäisi aikaa pureskella tekstin herättämiä tunnereaktioita. Minua Antautuminen ei lopulta kuitenkaan koskettanut kovin syvältä (ehkä siksi, että minulla ei ole taustalla voimakasta kokemusta oman herkkyyden löytämisestä, ja olen ehtinyt vuosien varrella ajatella, kirjoittaa ja puhua ilmiöstä jo aika monesta näkökulmasta), sen sijaan päällimmäiseksi tunteeksi jäi sympatia kanssaherkkiksiä kohtaan.

"En ymmärrä itseäni: Nopeat tunnereaktiot, intohimon läikähdykset ja ylivirittyminen kääntyivät entistä nopeammin murehtimiseksi, itseruoskinnaksi ja katumukseksi. Se on kuin tanssi. Kaksi läheisyyttä, kolme etäisyyttä. Jollain tapaa välillä nautinkin ajoittaisesta impulsiivisuudestani, tunteiden ailahtelusta, jumalten keinusta. Eipähän ole tylsää: iltapäivällä olen itseni kanssa ankarasti eri mieltä kuin aamiaisella."

Herkkyyden kuvauksena Antautuminen on varmasti monille melko samastuttava lukukokemus (ainakin itse olen kuullut paljon samansuuntaista juttua erityisherkiksi tunnustautuvien ihmisten suusta). Itse haluaisin nostaa esiin erityisesti sen, miten hienosti Snellman kuvaa sitä ristiriitaisuutta, mitä herkkyyteen voi liittyä: miten toisinaan puhkuu intoa, halua ja inspiraatiota mutta toisinaan tuntee pakkoa perääntyä, eristäytyä, irrottautua siitä kaikesta, mikä vielä hetki sitten aiheutti positiivisia värähtelyjä mutta nyt ylikuormitusta. Tietysti herkkiä ihmisiäkin on hyvin moneen lähtöön, mutta minuun juuri näiden ristiriitojen ja intohimoisen elämänasenteen kuvaus kolahti, sillä tunnistan itsestäni hyvin samankaltaisia piirteitä.

"On elämän iltapäivä, ja tässä elovuorokauden kohdassa on mahdollisuus
muistella sekä aamuista kastetta että
ihmetellä päivän korkeaa hehkua ja kuvitella jo
vilpoistuvaa iltaa
ikkunaa joka on hivenen raollaan
tuulenvirettä, silkkipaperista taitellun
linnun liikettä
että olen puu, näen vuosirenkaani selvemmin
mutta en olekaan se puu joka luulin olevani
tumma synkkä kuusi
vaan koivu muiden joukossa koivikossa.
Kevenen. Tyhjennyn. Samalla tulee tilaa uudelle."

Varmasti hieno tunne! Pakko sanoa, että olen hieman kateellinen heille, jotka herkkyytensä tunnistettuaan ovat löytäneet oman laumansa ja lohdullisen tasapainon tunteen elämäänsä. Tai oikeastaan - voiko ääritunteellinen ihminen koskaan löytää todellista tasapainoa? Ehkä tärkeämpää onkin ennen kaikkea hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, ottaa kaikki ilo irti omasta herkkyydestä ja vaikeina hetkinä muistaa, että pohjattoman surun tai ahdistuksen vastapainona voi parhaimmillaan ja varsin piankin olla myös hillitön ilo sellaisistakin elämän pienistä asioista, joita jotkut eivät edes huomaa :)