Laihduttamisesta

Bongasin Jennyn blogista, että 6.5. vietetään kansainvälistä Älä laihduta -päivää, jonka tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä (lisätietoa mm. täältä). Laihduttaminen tuntuu pysyvän sitkeästi pinnalla niin julkisissa kuin yksityisissäkin keskusteluissa, joten päätin itsekin hieman pohtia aihetta täällä blogin puolella.

Laihduttaminen on minulle kaikkea muuta kuin omakohtainen teema: en ole koskaan laihduttanut vaan olen pikemminkin aina joutunut näkemään vaivaa sen eteen, että saisin painoni nousemaan normaalilukemiin. Olen rakenteeltani siro ja pieni, ja vaikka herkut ovat aina maistuneet, olen ollut melkein koko elämäni ajan alipainoinen, vaikka en olekaan kärsinyt syömishäiriöistä (äärimmäistä nirsoutta kun ei kai lasketa sellaiseksi). Viime vuosina, kun olen alkanut harrastaa liikuntaa aktiivisesti, olen joutunut opettelemaan syömään kunnolla. Edelleen on suuri haaste saada syötyä riittävästi, sillä vaikka syönkin parin kolmen tunnin välein jotain, annokseni ovat usein säälittävän pieniä, koska en vain pysty syömään paljon kerralla. Kroppani suhteen minulla ei koskaan ole ollut suurempia kriisejä: en ole juurikaan ajatellut sitä, miltä näytän kaulasta alaspäin (paitsi tietysti vaatteiden osalta, onhan tyyli ollut aina minulle tärkeä juttu), sillä olen keskittynyt kriiseilemään kasvonpiirteistäni.

Vaikka oma kehosuhteeni on ollut ehkä harvinaisenkin mutkaton, en tietenkään ole välttynyt laihdutuskeskusteluilta - niiltä välttyminen taitaa olla ainakin naisporukoissa silkka mahdottomuus. Laihduttamisesta puhuminen alkaa monilla jo ala-asteella ja jatkuu vuosikymmeniä. Niin koulun pihassa kuin keski-ikäisten suosimassa kahvilassa kuulee, miten naiset moittivat vatsamakkaroitaan, murehtivat takapuolensa kokoa ja pohtivat, miten päästä eroon selluliitista. Samantyyppisistä jutuista täyttyvät myös naistenlehdet, eikä tämänhetkisessä fitnessbuumissakaan mielestäni kovin erilaisesta ilmiöstä ole kyse, sen verran ulkonäkökeskeistä sekin on. Moni pitää itseinhopuhetta täysin normaalina, jotkut menevät jopa niin pitkälle, että pitävät itserakkaina ja ylpeinä ihmisiä, jotka uskaltavat sanoa olevansa tyytyväisiä kroppaansa. Suoraan sanottuna minusta ei ole ollenkaan ihme, että tällaisessa kulttuurissa syömishäiriöt ja muu henkinen pahoinvointi ovat niin yleisiä.

Oli täysin tarkoituksellinen valinta, ettei tämän postauksen otsikoksi tullut "Älä laihduta!". Joskus nimittäin todella on syytä laihduttaa: syömishäiriöiden lisäksi myös ylipaino on vakava ja yleinen ongelma, joka altistaa monille sairauksille ja vaikeuttaa elämää. Olen kuitenkin sitä mieltä, että painonhallinnassa tulisi aina edetä terveys edellä, ja pieni pyöreys ei vielä ole minkäänsorttinen terveysriski, eikä itsetunnon kuuluisi olla kiinni muutamasta kilosta. Ihmiset ovat kaikki rakenteeltaan erilaisia, ja joidenkin luontainen paino, jossa he voivat parhaiten, on korkeampi kuin toisten. Pelkän painoindeksin perusteella ei kannata tehdä juuri mitään päätelmiä ihmisen hyvin- tai pahoinvoinnista, ellei se viittaa huomattavaan yli- tai alipainoon.

Monia laihduttajia tuntuu motivoivan itseinho. Moni kuvittelee, että kun onnistuu karistamaan muutaman kilon vyötäröltä, myös itsetunto automaattisesti paranee, itsevarmuutta tulee lisää ja omaan peilikuvaan voi vihdoin olla tyytyväinen. Toki usein näin onkin, mutta kuten jo aiemmin mainitsin, minusta on äärimmäisen surullista, jos ihmisen itsetunto on noin riippuvainen ulkonäöstä. Olen Jennyn kanssa täysin samaa mieltä siitä, että negatiivisuus ei johda myönteiseen lopputulokseen: itseinhon ja syyllistämisen kautta on usein vaikeampi päästä toivottuihin lopputuloksiin kuin rakastavalla ja hyväksyvällä asenteella. Mitä jos siis koittaisitkin ensin hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet ja vasta sitten ryhtyä muutokseen, jos ylipäätään koet sen enää tarpeelliseksi? Oman kehon rääkkääminen voi auttaa laihdutuksessa lyhyellä aikavälillä, mutta elämäntavaksi siitä ei ole - ja juuri elämäntavoistahan painonhallinnassa ja terveyden vaalimisessa on pitkälti kyse.

Kaiken kaikkiaan minusta tuntuu usein siltä, että olisi ehkä viisaampaa keskittyä miettimään aivan muita asioita kuin omaa ulkonäköä. Harva kokee elämänsä parhaita flow-elämyksiä peilin edessä. Toki ulkonäöllä on merkitystä, ei sitä voi kiistää, mutta tärkeimmät ja parhaimmat ominaisuudet ihmisissä ovat kuitenkin jotain aivan muuta. Terveellinen elämäntyylikin ruokavalintoineen ja liikkumisineen tähtää (tai sen tulisi tähdätä) ennen kaikkea hyvään, energiseen oloon ja terveyden vaalimiseen, ei vain tietynlaisen ulkomuodon saamiseen tai ylläpitoon. Ja mitä terveelliseen elämään tulee, senkin osalta nykyisin korostetaan usein lähinnä ruokaa, lepoa ja liikuntaa, vaikka mielen hyvinvointi on vähintäänkin yhtä tärkeää. Kaikki nämä hyvinvoinnin osa-alueet ovat toki myös vuorovaikutuksessa keskenään, mikä monimutkaistaa asioita. Siitä olen kuitenkin varma, että itseinhon kautta on turha kuvitella saavuttavansa onnea ja iloa elämäänsä.

Millaisia kokemuksia ja ajatuksia teillä on laihduttamisesta?

P.S. Iloista vappua teille, jotka sitä vietätte!

Rakkaudesta psykologiaan

Tänään kävi hassusti: istuin väsähtäneenä ja nälkäisenä yliopiston tietokoneluokassa taistelemassa kandini tilastokäppyröiden kanssa, kun jostain yhtäkkiä iski tajuntaan ihan mieletön kiitollisuus siitä, että saan tehdä elämässäni juuri tätä. Olen alusta asti pitänyt opinnoistani todella paljon ja kokenut olevani oikealla alalla, mutta tänä lukuvuonna kokemus on vain vahvistunut entisestään, kun olen päässyt monta askelta lähemmäs niin käytännön työtä ja tutkimusmaailmaakin. Toki myös tylsiä - tai siis hiukan vähemmän minua kiinnostavia - juttuja löytyy tältäkin alalta, mutta useimmat luennot ja harjoitukset inspiroivat ja herättävät ajatuksia todella paljon. Mitä enemmän syvennyn psykologian kiehtovaan maailmaan, sitä selvemmin käsitän, miten monimutkainen kokonaisuus ihmismieli on ja miten näiden asioiden yksinkertaistaminen (tsekkaa esimerkiksi alla oleva kuva) on suorastaan loukkaus jokaisen ihmisen ainutlaatuisuutta kohtaan. On mieletöntä kuunnella kokeneiden psykologien tarinoita siitä, miten hekin jatkuvasti oppivat uutta ja kehittävät myös itseään auttaessaan asiakkaitaan - ja miten kukaan ei väitä tietävänsä kaikkea tai ehkä juuri mitään täydellä varmuudella , vaikka populaaripsykologiassa toisinaan annetaankin valmiita vastauksia.

 

Joka tapauksessa nämä kaikki asiat tuntuvat sitä jännittävämmiltä ja monisyisemmiltä, mitä syvemmälle niihin kaivautuu, ja juuri sitä tieteessä rakastan. Toivoisin niin kovasti, että kaikki saisivat opintojensa ja/tai työnsä parissa kokea tekevänsä juuri sitä, mikä heitä kaikkein eniten inspiroi ja mikä heistä tuntuu tärkeältä ja mielekkäältä. Yksikään homma ei tunnu aina täydelliseltä tai varsinkaan vaivattomalta, mutta ei sen kuulukaan: sekin on ihan mieletön fiilis, kun on pakertanut vaikealta tai tylsältä tuntuvien juttujen (krhm, se tilastotiede...) parissa ja lopulta saanut ne valmiiksi ja ehkä tajunnut, mitä hyötyä niistäkin voi omien tavoitteiden ja unelmien kannalta olla. Toki minullakin on ollut motivaatio-ongelmia, mutta niidenkin iskiessä olen yleensä muistanut, että kaikella tällä, mitä teen, todella on väliä. Ja juuri tästä minä pidän ihan hulluna, ja juuri tästä - sekä itse opinnoista ja töistä että tästä tunteesta - olen äärimmäisen kiitollinen.



Huomenna lähden pitkästä aikaa perheeni luokse lomailemaan pääsiäisen ajaksi, ja pienen rentoutumisen jälkeen on tämän kevään loppurutistuksen aika opintojen osalta. Uskokaa tai älkää (no, todennäköisesti tämän postauksen luettuanne uskotte), mutta se tuntuu varsin hyvältä juuri nyt.

P.S. Blogi lomailee pääsiäisen ajan, palaillaan joskus ensi viikolla! Hauskaa pääsiäisen aikaa kaikille!

Tarvitaanko treenaamiseen tavoitteita?

Viime aikoina on tullut lueskeltua paljon treeni- ja hyvinvointiblogeja sekä toisinaan myös naistenlehtiä, jotka pursuilevat tarinoita liikkumisesta, syömisestä, motivaatiosta ja muista sinänsä mielenkiintoisista aiheista. Yksi asia on kuitenkin jäänyt hieman vaivaamaan mieltäni tai ainakin ärsyttämään, nimittäin treeni- ja myös ruokajuttujen tavoitekeskeisyys. Tavoitteissa ei sinänsä ole mitään vikaa, päinvastoin: konkreettiset ja saavutettavissa olevat tavoitteet auttavat paljon motivaation ylläpitämisessä ja antavat syyn sille, mitä ollaan tekemässä. Se kuitenkin ihmetyttää ja hieman surettaakin, että usein treenitavoitteet ovat todella ulkonäkökeskeisiä. Joku haluaa laihtua, mutta vielä useampi näyttää havittelevan pyöreämpää peppua, isompaa habaa tai muodokkaita olkapäitä. Laihuuden idealisointi on korvautunut pitkälti sporttisuuden tavoittelulla, joka toki on ihanteena huomattavasti terveempi mutta myös vähintäänkin yhtä vaativa: sporttisen kropan eteen täytyy tehdä vieläkin enemmän töitä kuin laihtuakseen! Tuntuu ristiriitaiselta, että treenihypetyksen keskellä korostetaan jatkuvasti terveyttä, onnellisuutta ja hyvinvointia, mutta silti monille ulkonäkö tuntuu olevan tärkein motivaattori treenaamiseen. Johtaako haban pullistelu peilin edessä ja takapuolen kehityksen seuraaminen todella onnellisempaan elämään ja parempaan itsetuntoon? Jälkimmäiseen ehkä monilla, mutta onko itsetuntoa järkevää perustaa sille, mitä peilissä näkyy?

 

Ulkonäöllä on merkitystä, ja on ihan okei ja ymmärrettävää, että tietynlaisen ulkomuodon tavoittelu tuo lisäbuustia liikkumiseen ja terveelliseen ruokavalioon. Pieni ja äkäinen feministi sisälläni on kuitenkin varsin suruissaan siitä, miten nykyinen fitnessilmiökin omalla tavallaan pönkittää ulkonäkökeskeisyyttä (toki myös miesten keskuudessa, luinkin vastikään juttua myös siitä, miten poikien ulkonäköpaineet ovat viime aikoina kasvaneet). Välillä tuntuu siltä, että joidenkin elämä pyörii lähinnä treenaamisen ja "oikein" syömisen ympärillä, ja minun korviini sellainen kuulostaa aika itsekeskeiseltä ja köyhältä elämältä. Jokainen tekee toki omat valintansa, mutta en pidä siitä, että liikunnasta puhutaan niin ulkonäkökeskeisesti - säännöllisellä liikkumisella kun on joka tapauksessa terveyteen lukuisia positiivisia vaikutuksia, jotka tuntuvat välillä unohtuvan ulkonäköhömpötysten keskellä.



Moni väittää, että treenillä pitää olla tavoitteita. Joo, olen ihan samaa mieltä, mutta ajattelen ehkä hieman erityyppisiä tavoitteita kuin jotkut. Minusta on ikävää, että moni naureskelee nykyään niille, jotka käyvät salilla treenailemassa fiiliksen mukaan ilman tiukkaa ohjelmaa ja tavoitteita ja jotka eivät treenaa "täysillä" eli veren maku suussa. Miksi kaikkien pitäisi? Miksi "tavoitteellinen treenaaminen" olisi automaattisesti parempi vaihtoehto kuin fiiliksen mukaan liikkuminen? Jos motivaatio ei pysy yllä ilman tavoitteita, ja paluu sohvan pohjalle uhkaa, on toki hyvä miettiä syitä liikkumiselle, mutta mielestäni liikunnan ilo, hyvä fiilis ja uuden oppiminen ovat aivan riittäviä ja hyviä syitä.

Minä liikun siksi, etten osaa olla liikkumatta. Siksi, että säästyisin arkielämää haittaavilta fyysisiltä vaivoilta. Siksi, että mieleni pysyisi kasassa. Siksi, että se on kivaa. Ainoa tavoitteeni treenin suhteen on se, että pysyisin niin fyysisesti kuin henkisesti hyvässä (tai entistäkin paremmassa) kunnossa. Jos ulkonäkö muuttuu siinä samalla, niin muuttukoon, mikäs siinä. Se on kuitenkin vain ekstraa päälle.

Millaisia tavoitteita teillä on treenaamisen suhteen?