Sananen ravitsemussuosituksista

Viime päivinä monissa blogeissa on kommentoitu ahkerasti uusia ravitsemussuosituksia, jotka tuntuvat herättävät kovasti tunteita ja ajatuksia. Itse en väitä missään tapauksessa olevani ravitsemuksen asiantuntija, en sinne päinkään, mutta päätin silti tutustua suosituksiin ja koota tänne hieman omia ajatuksiani niistä.

Monet kritisoivat suureen ääneen sitä, että viralliset ravitsemussuositukset eivät ota huomioon ihmisten yksilöllisyyttä. No, ei niiden ole tarkoituskaan - ne on suunniteltu keskimääräiselle, perusterveelle ja kohtalaisesti liikkuvalle suomalaiselle (niin, suomalaiselle, sillä "suosituksiin vaikuttaa myös oma suomalainen ruokakulttuurimme"), ja lienee aika selvää, että kaikki eivät ole sellaisia. Suosituksilla pyritään vaikuttamaan kansanterveyteen: niitä tulisi käyttää pääasiassa seurannassa, poliittisessa ohjauksessa, suunnittelussa ja viestinnässä - eli laajemmalla tasolla kuin yksittäisten ihmisten neuvomisessa. Suosituksista tuskin kannattaa kimpaantua liikaa, sillä olen melko varma siitä, että kun esimerkiksi ravitsemusterapeutti pohtii ruokavaliota yksittäisen asiakkaan tapauksessa, tämän yksilöllisiä tarpeita ei sivuuteta - tai ainakaan ammattitaitoisen asiantuntijan ei missään tapauksessa pitäisi tehdä niin.



Erityisen tunteita herättävä kohta ravitsemussuosituksissa näyttäisi olevan viljatuotteiden määrä: naisten suositellaan käyttävän niitä 6 annosta (yksi annos tarkoittaa noin yhtä desilitraa esim. täysjyväpastaa tai yhtä leipäviipaletta - millainen muuten sitten on se standardikokoinen leipäviipale?) ja miesten 9 annosta, mikä kieltämättä kuulostaa minunkin korvaani todella paljolta. Itse en saisi ikinä ahdettua sisuksiini kuutta vilja-annosta päivässä, ja jos niin tekisin, olo olisi taatusti epämiellyttävä ja turvonnut. Kannattaa kuitenkin muistaa, että myös naisten (ja toki miesten) välillä on suuria eroja koossa, aktiivisuudessa ja energiankulutuksessa: on täysin luonnollista, että minun kaltaiseni 160-senttinen ja alle 50-kiloinen muutaman kerran viikossa liikkuva sittiäinen syö myös sitä leipää vähemmän kuin 180-senttinen ja hieman massavampi lähes päivittäin rankasti treenaava nainen. Käsittääkseni täysjyväviljoja suositellaan meille siksi, että niistä saa terveydelle tärkeitä kuituja, joita kuitenkin saa myös kasviksista. Niinpä asiaan kunnolla perehtynyt ihminen voi vallan hyvin tehdä itse päätöksensä siitä, mistä kuitunsa hankkii.



Suosituksissa kiinnitetään huomiota myös ateriarytmiin ja kehotetaan syömään aamupala, lounas, päivällinen ja tarvittaessa 1-2 välipalaa. Kuitenkin heti tuon lauseen perään todetaan, että ateria-ajat ja tottumukset ovat pitkälti kulttuurisidonnaisia ja yksilöllisiä, mikä on mielestäni todella tärkeä pointti: kaikille nyt ei vaan sovi samanlainen ateriarytmi, jotkut eivät millään saa ruokaa kurkusta alas heti herättyään, jotkut (allekirjoittanut mukaan lukien) eivät kykene syömään suuria annoksia kerralla, ja niin edelleen. Tästä päästään toteamaan se, mitä olen alusta asti ajanut takaa: yleiset suositukset ovat nimenomaan yleisiä suosituksia, eivät ohjeita, jotka jokaisen tulisi ottaa kirjaimellisesti. Jokaisen olisi hyvä itse tarkkailun ja kokeilun pohjalta päätellä, millainen ruoka ja ateriarytmi saavat hänet voimaan hyvin, ja toimia sen mukaan.

Kuitenkaan kaikki eivät panosta omaan hyvinvointiinsa samalla tavalla kuin sitä miltei pakkomielteisesti analysoivat intoilijat, ja heille viralliset suositukset ovat mielestäni ihan kelpo ohjennuora tasapainoiseen ruokavalioon. Jos tavallinen tallaaja suositusten mukaisesti lisää ruokavalioonsa kasviksia, parantaa hiilarien ja rasvojen laatua ja vähentää suolan ja punaisen lihan käyttöä, vaikutukset tuskin ovat ainakaan negatiivisia. Ne 6-9 leipäviipaletta tuskin ovat mikään erityinen ongelma verrattuna päivittäisiin roskaruoka-aterioihin, janojuomina käytettyihin sokerilitkuihin tai massiivisiin sipsisessioihin. Ja kuten suosituksissakin todetaan, ratkaisevaa on ruokavalion kokonaisuus. Meikäläistä ainakin ilahduttaa kovasti tuo ruokapyramidin ylin lokero - terveelliseen ruokavalioon taatusti mahtuu myös ei-niin-terveellisiä sattumia!

Millaisia ajatuksia ravitsemussuositukset teissä herättävät?

P.S. Jos aihe todella kiinnostaa, suosittelen oikeasti tutustumaan noihin suosituksiin muutenkin kuin vain blogitekstejä lukemalla :)

Kaivatko kuoppaasi syvemmäksi?

Näin joulun alla lienee sopiva hetki puhua hieman stressistä ja sen käsittelystä. Itsehän olen sitä mieltä, että joulusta stressaaminen on aika höpöä hommaa, sillä kaikkihan lopulta tietävät (kai?), että joulumieli ei tule materiasta vaan leppoisasta tunnelmasta ja yhdessäolosta läheisten kanssa. Jos stressi on kuitenkin päässyt jo iskemään, yritämme usein tavalla tai toisella pyristellä siitä eroon - niin kuin pyrimme pakenemaan muitakin negatiivisia tunteitamme. Saatamme esimerkiksi vältellä stressaavia tilanteita, analysoida itseämme ja omaa käyttäytymistämme, kiukutella läheisille, harhauttaa ajatuksia uppoutumalla johonkin muuhun puuhaan, syytellä itseämme ja muita, eristäytyä, paeta haaveisiin, juoda ja syödä liikaa. Olemme oppineet nämä keinot pitkän ajan kuluessa ja turvaudumme niihin automaattisesti ahdistavan tilanteen puskiessa päälle. Toinen kysymys onkin, auttavatko torjunta, välttely ja itsensä rauhoittaminen vaikka väkisin.



Itse asiassa stressin käsittely voi jopa pahentaa stressiä. Kun yritämme kaikin voimin kontrolloida ja vältellä tunteitamme, itse asiassa huomaamattamme vahvistamme niitä. Joskus etäännyttäminen ja turruttaminen voivat olla hetkellisesti hyviä vaihtoehtoja, mutta ne eivät muuta sitä, että joskus - ennemmin tai myöhemmin - joudumme kohtaamaan vaikeat tunteemme. Psykologi Arto Pietikäisen mainiossa Joustava mieli -kirjassa tällaisia stressinhallintakeinoja nimitetään "ajatuslapioiksi": analysoimalla, välttelemällä ja torjumalla kaivamme yhä syvemmäksi kuoppaa, jonka pohjalle stressi, masennus tai muu ongelma on meidät sysännyt. Pietikäisen mukaan omien epämiellyttävien ajatusten ja tunteiden välttely on pääsyy psykologiseen kärsimykseen, enkä kyllä keksi paljon vastaan sanomista. Toki taustalla on paljon muutakin, mutta hyvinvoivia ihmisiä tuntuu joka tapauksessa yhdistävän se, että heillä on uskallusta kohdata omat tunteensa.

Oletko koskaan miettinyt omia tapojasi suhtautua stressiin? Millaisia keinoja sinulla on tapana käyttää vaikeissa tilanteissa? Itse olen huomannut usein sortuvani varsinkin murehtimiseen, kauhuskenaarioiden pyörittelemiseen, jossitteluun, välttelyyn ja lähes pakkomielteiseen puuhasteluun, jolla koitan turruttaa sellaisia tunteita, joita en vielä uskalla kohdata. Ensimmäinen askel näiden vähentämiseen on tietysti omien ajattelutottumusten tiedostaminen - vasta sitten, kun tietää, mitä yleensä tekee, voi alkaa miettiä, mitkä stressinhallintakeinot voisivat olla itselle pitemmällä aikavälillä hyödyllisempiä. Yleisesti ottaen rakentaville stressinhallintakeinoille on yhteistä vaikeankin tunteen kohtaaminen ja hyväksyminen: vaikka tämä ei mukavaa olekaan, tältä minusta juuri nyt tuntuu, ja tämän kanssa minun on elettävä ainakin hetken verran. Pahimman stressin pyörteissä kannattaa pitää mielessä, että emme ole yhtä kuin ajatuksemme ja tunteemme: ne tulevat ja menevät koko ajan, jos vain emme takerru niihin kiinni.

Rentouttavaa joulunodotusta!

Päivän ajatus: myrskyjen merkityksestä