Koululiikunnasta

Eilen oli Hesarissa juttu siitä, miten koululiikunnan järjestäminen tytöille ja pojille erikseen on kansainvälisessä mittakaavassa poikkeuksellista. Artikkelissa kerrotaan eräästä suomalaisesta koulusta, jossa on kaikille yhteiset liikuntatunnit, ja niistä on pääosin hyviä kokemuksia. Aloin itsekin muistella omia kouluaikoja ja liikuntatunteja, ja se herätti paljonkin ajatuksia: liikunta oli nimittäin ehdoton inhokkiaineeni koulussa ainakin koko yläasteen ja lukion ajan. Se ei johtunut siitä, että olisin ollut laiska tai veltto, vaan esimerkiksi siitä, että liikuntatunneilla kaikki pikkutyttöjen väliset konfliktit kulminoituivat. Opettajat eivät juuri auttaneet asiaa, sillä he kannustivat vain ja ainoastaan älyttömään kilpailuhenkisyyteen ja eteenpäin puskemiseen, eivät liikunnan ilon etsimiseen, yhteistyöhön ja hauskanpitoon, joita minusta olisi tärkeää painottaa liikuntatunneilla. Yläasteen liikunnanopettajamme oli vakaasti sitä mieltä, että ratsastus ei ole liikuntaa (ja tanssikin oli vähän siinä ja siinä), ja lukion opettajamme puolestaan vaivautui opettelemaan vain niiden oppilaiden nimet, joista hän sattui tykkäämään, ja muille ei juuri positiivista palautetta herunut. Liikuntatunneilla kyllä kokeiltiin monia eri lajeja, mutta yksikään niistä ei tuntunut minulle omalta (en ole edelleenkään joukkuepeli-ihmisiä), ja liikunnan ilon löysin kunnolla vasta päästyäni eroon pakkoliikunnasta ja siitä ahdistavasta ilmapiiristä.

 

Ja niin, siitä sukupuolijaosta. Minun kouluaikoinani se tarkoitti myös sitä, että tytöt ja pojat harrastivat eri lajeja: pojat pelasivat jotain lähes aina, meillä tytöillä oli paljon useammin voimistelua. Lukiossa homma meni hetkittäin niin absurdiksi, ettei sille voinut kuin nauraa: iäkäs ja tiukkapipoinen opettajamme perusteli liikunnan tärkeyttä naisille sillä, että kun voimistelee, niin synnyttäminen tulee olemaan helpompaa. Joo-o, voihan se näinkin olla, mutta ehkäpä muut perustelut voisivat olla hiukan vakuuttavampia. Joka tapauksessa tyttöjen ja poikien liikuntatunnit tuntuivat välillä olevan kuin eri maailmasta, vaikka toki asiaan varmasti vaikutti sekin, että meidän kohdallamme poikien opettajat sattuivat olemaan paljon rennompia tyyppejä.

Hesarin artikkelin mukaan opetushallitus kuitenkin suosittelee yhä erillisopetusta. Perusteina ovat muun muassa tyttöjen ja poikien eri lajimieltymykset, voimaerot, arkojen lasten suojelu ja yksilöllisyyden huomioiminen. Kuinka päteviltä nämä perusteet teidän korviinne kuulostavat? Toki pojat ovat usein isompia ja voimakkaampia kuin tytöt, mutta on niitä eroja sukupuolten välilläkin ja paljon - ja sitä paitsi liikuntatunneillahan pitäisi oppia pelaamaan yhteen (niin kirjaimellisesti kuin kuvaannollisesti) erilaisten ihmisten kanssa, niitä taitoja koulun ulkopuolellakin tarvitaan. Se, että tytöillä ja pojilla olisi luonnostaan eri lajimieltymykset, taitaa pohjautua lähinnä perinteisiin sukupuolirooleihin, ja minusta koulun tarkoitus ei olisi tukea niitä. Yksilöllisyyttä puolestaan on sukupuolten sisällä aivan yhtä paljon kuin välillä - jos yksilöllisyyden huomioimisella perustellaan tyttöjen ja poikien erottelua, ajaudutaan mielestäni joka tapauksessa siihen oletukseen, että tytöt ovat tietynlaisia ja pojat tietynlaisia. Se on kaukana yksilöllisyyden kunnioittamisesta.

 

Olen ikionnellinen, ettei minun tarvitse enää koskaan palata koulun liikuntatunneille, mutta toivoisin silti, että nykyajan koululaiset saisivat liikunnasta hieman parempia muistoja kuin itse sain. En tiedä, kuinka paljon sekaryhmiin siirtyminen vaikuttaisi asiaan, sillä opettajien asenteilla ja muulla on vähintään yhtä paljon merkitystä. Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että yhteistyötaitojen ja toisten huomioonottamisen oppimisen sekä ennakkoluulojen (sekä ankeiden sukupuoliroolien) karistamisen kannalta tyttöjen ja poikien yhteiset liikuntatunnit voisivat olla hyvä idea.

Millaisia muistoja teillä on koululiikunnasta? Mitä mieltä olette - sekaryhmät vai tytöt ja pojat erikseen?

Totta vai taikuutta - ajatuksia hypnoosista

Viime päivinä on tapahtunut monia ravisuttavia asioita. Olen joutunut uudelleenarvioimaan monia käsityksiäni erinäisistä asioista ja jopa romuttamaan muutamia ennakkoluuloja. Vietin perjantain ja lauantain opiskelukavereideni kanssa kurssilla, missä harjoittelimme hypnotisoimista, ja se oli ylivoimaisesti oudointa ja hämmentävintä, mitä olen koskaan tehnyt - niin tekijän kuin kokijan roolissa. Olen aina suhtautunut enemmän tai vähemmän epäluuloisesti koko hypnoosiin, vaikka olenkin pitkään tiennyt, ettei siinä oikeastaan ole kyse mistään maagisesta tai yliluonnollisesta. Olen aina kuvitellut, ettei minua pystyisi hypnotisoimaan, mutta näköjään sekin onnistui ihan hyvin jopa kokemattomalta ystävältäni. Tunne oli todella omituinen, ja suunnilleen samaa sanoivat kaverinikin. Tunteet olivat todella pinnassa koko viikonlopun ajan, ja edelleen on vähän pöllähtänyt olo kaikesta siitä, mitä opimme ja mistä puhuimme. Tämä oli taas kerran ihan täydellinen osoitus siitä, miten ihmeellinen ja yksilöllinen ihmismieli on ja miten sitä koskevia ennakkoluuloja joutuu väistämättä ravistelemaan aika ajoin. Tiede ei ole aina niin kovin kaukana taiteesta ja taikuudesta.

Onko teillä kokemuksia hypnoosista? Mitä ylipäätään ajattelette siitä? Kirjoittelen todennäköisesti aiheesta ja hypnoosin käyttötarkoituksista hieman perusteellisemmin myöhemmin, kunhan olen ehtinyt sulatella asioita, mutta olisin jo nyt erittäin kiinnostunut kuulemaan ajatuksianne aiheesta :)

Onko sisu avain menestykseen?

Törmäsin tähän mielenkiintoiseen puheeseen menestyksestä ja sisukkuudesta, ja mielestäni tässä on todella tärkeä pointti: tavanomaisilla testeillä mitattu älykkyys, sosiaaliset taidot ja muut sinänsä arvokkaat piirteet eivät vielä takaa menestystä juuri millään alalla, vaan sisu ja sitkeys ovat erityisen hyvin menestyjiä yhdistäviä piirteitä. Tämä on toki tiedetty meillä Suomessa jo pitkään, arvostetaanhan kulttuurissamme kovasti työntekoa, ahkeruutta ja periksiantamattomuutta. Silti usein törmää kuvitelmaan siitä, että menestyjillä menee hyvin heidän luontaisten piirteidensä, kuten vaikkapa älykkyyden tai sosiaalisuuden ansiosta. Kuitenkin lähes kaikki oman alansa huippunimet tai muuten vain työssään tai muissa tekemisissään hyvin pärjäävät ihmiset korostavat sitä, että tietyn taidon, aseman tai arvostuksen eteen on joutunut tekemään kovasti töitä - siitä huolimatta, että taustalla olisi niin sanotusti hyvät geenit.

On toki selvää, että monella alalla myös lahjakkuutta vaaditaan: kenestä tahansa ei esimerkiksi tule huippumuusikkoa tai -matemaatikkoa, vaikka kuinka puskisi sisulla eteenpäin. Usein synnynnäiseen lahjakkuuteen tai sen puutteeseen vedotaan kuitenkin mielestäni aivan liikaa. Jos meillä on mielessämme sitkeä käsitys siitä, ettemme kerta kaikkiaan voi oppia vaikkapa matikkaa tai vieraita kieliä, emme todennäköisesti edes yritä oppia. Toisaalta myös vahva usko omaan älykkyyteen tai lahjakkuuteen voi passivoida, jos kuvittelemme, että äly johtaa automaattisesti huipputuloksiin. Toki omat heikkoudet ja vahvuudet on hyvä tuntea, mutta kannattaa pitää mielessä myös se, että ne eivät ole muuttumattomia. Parhaassa tapauksessa heikkoudet voi kääntää vahvuuksiksi, ja toisaalta vahvuuksiakin voi olla tarpeen kehittää.

Ja niin - mitä se älykkyys tai lahjakkuuskaan ylipäätään on? Yhtä oikeaa vastausta siihenkään tuskin on: helposti ajaudutaan siihen määritelmään, että älykkyys on sitä, mitä vakiintuneet älykkyystestit mittaavat.

Mitä te ajattelette aiheesta?