Hankala, änkyrä, ujo vai introvertti?

Uusimmassa Trendissä oli mielenkiintoinen juttu introverttiudesta, aiheesta, josta jaksaisin itsekin keskustella ja ehkä välillä vähän pauhatakin vaikka kuinka pitkään. Jutun kirjoittaja kertoo olleensa aina hiljainen ja kokeneensa jatkuvan muiden kanssa seurustelun kuormittavaksi, minkä takia hänen "oireitaan" hoidettiin vuosikausia milloin masennuksena, milloin esiintymispelkona, milloin ahdistuksena. Introvertti-identiteetti löytyi lopulta aihetta käsittelevän kirjan ansiosta. Samastuin kirjoittajan kokemuksiin hyvin vahvasti, vaikka olenkin jo pitkään osannut esittää reipasta ekstroverttia silloin, kun tilanne sitä vaatii (ja valitettavan usein se vaatii) tai minulle on siitä hyötyä. Luontevalta se ei kuitenkaan tunnu - minä nyt en vain ole sellainen.

 

Itsekin olen aina tiennyt olevani vähän erakko. Nuorempana olisin ehkä nimittänyt sitä ujoudeksi, joku ulkopuolinen ehkä ylimielisyydeksi tai yleiseksi änkyryydeksi. Pitkään kuvailin itseäni ujoksi ja hitaasti lämpiäväksi, mutta jossain vaiheessa tajusin, että eihän se oikeastaan pidä paikkaansa: ei minua erityisemmin pelota jutella uusille ihmisille, ja viihdyn kyllä hyvin muiden ihmisten seurassa. Sen sijaan sosiaalisuuskiintiöni tulee melko äkkiä täyteen: jos vietän iltaa isossa porukassa tai vaikkapa bileissä, väsyn melko äkkiä, ja sosialisoitumisesta palautuminen omassa rauhassa saattaa kestää melko pitkään. Kaipaan toki ihmiskontakteja, paljonkin, mutta en ikimaailmassa pystyisi viettämään kaikkea aikaani muiden seurassa. Rentoudun parhaiten yksin, omia juttujani puuhaillessa, eikä sitä tulisi sekoittaa siihen, että olisin arka tai ylimielinen ihmisvihaaja. Nykyisin uudet tuttavani saattavat sanoa vastaan, jos väitän olevani pohjimmiltani introvertti - eihän se muka ole mahdollista, kun kerran puhun niin paljon enkä pelkää sosiaalisia tilanteita. Kyllä se muuten on: minä olen puhelias introvertti, niin hassulta kuin se saattaa kuulostaakin.

Joidenkin selitysten mukaan introvertin aivot reagoivat ulkoisiin ärsykkeisiin herkemmin kuin ekstrovertin, ja siksi introvertti väsyy nopeammin tilanteissa, joissa on paljon melua ja ihmisiä. Hänelle yksinolo on energisoivaa ja sosiaaliset tilanteet puolestaan kuormittavat häntä, kun taas ekstrovertilla tilanne on (hieman yksinkertaistetusti toki) päinvastainen. Ahdistavan ärsyketulvan takia introvertit eivät yleensä viihdy isossa porukassa, mutta se ei välttämättä tarkoita sosiaalista taitamattomuutta tai ujoutta, jotka usein liitetään introverttiuteen. Toki monet introvertit ovat myös ujoja, mutta eipä se aina niin suoraviivaisesti mene. Itse olen aina viihtynyt paremmin korkeintaan muutaman ystävän kanssa kerrallaan, jotta pystyisin todella keskittymään vuorovaikutukseen ja olemaan tilanteen tasalla - isossa porukassa tulee helposti sellainen olo, että joka puolelta tulvii puhetta eri asioista, eikä oikein tiedä, ketä kuuntelisi tai kenen juttuihin menisi täysillä mukaan. Ja esimerkiksi bileissä ihmisiin tutustuminen on vaikeaa siksi, että yleinen hälinä kuormittaa tarkkaavaisuutta liikaa.



Introverttius on melko pysyvä persoonallisuuden piirre, mutta koska sitä ei erityisemmin arvosteta yhteiskunnassamme, monet introvertit saattavat kokea olevansa jotenkin vääränlaisia. Omaa persoonaansa ei tarvitse yrittää kääntää päinvastaiseksi (ei muuten taida kovin usein onnistua), mutta ympäristöön voi kuitenkin yrittää sopeutua. Omaa aikaa saa ja pitää osata ottaa. Itse tapaan kyllä ihmisiä päivittäin, mutta esimerkiksi isolla porukalla toteutetut mökkireissut jätän suosiolla väliin, eikä minulla bileissäkään juuri koskaan hauskaa ole. Joskus kuitenkin kannattaa myös ujuttautua oman mukavuusalueen ulkopuolelle, mennä mukaan sosiaalisiin tilanteisiin ja olla aktiivinen, sillä joskus se osoittautuukin hyväksi ratkaisuksi, vaikka aluksi olisikin epäluuloinen. Onneksi muita ihmisiä voi  tavata myös pienemmällä porukalla, uusiin tyyppeihin voi tutustua esimerkiksi harrastusten parissa tai netissä meluisten bileiden sijaan. Vaikka kaipaan huomattavan paljon omaa rauhaa ja olen tehokkaimmillani silloin, kun työskentelen yksin, olen myös äärettömän kiinnostunut muista ihmisistä ja viihdyn heidän seurassaan. Se tuntuu joskus ristiriitaiselta, mutta senkin kanssa oppii tulemaan toimeen.

Olisi kiva kuulla teidänkin ajatuksianne ja kokemuksianne aiheesta!

P.S. Ei, minulla ei ole mitään supersosiaalisia ekstrovertteja vastaan, vaikka joku on saattanut joskus sellaistakin ehdottaa. Tulen kyllä toimeen heidänkin kanssaan ;)

Taikasana nimeltä normaali

Satuinpa lukemaan kolumnin, joka tiivistää aika tehokkaasti oleelliset pointit aiheesta, josta olen itsekin paasannut monet kerrat. "Normaali" on varsin mielenkiintoinen käsite, jota kaikkien kannattaisi joskus pohtia kriittisesti, sillä niin kutsuttu normaalius on kaikkea muuta kuin yksiselitteistä.

"Normaali on taikasana. Tuo se pelikentälle ja se muuttaa pelin. Ensin kentällä on vain uniikkeja yksilöitä, kukin omine ominaisuuksineen. Sano sana normaali, ja yhtäkkiä kaikki nuo yksilöt sijoittuvat johonkin kohtaan jatkumoa, joka alkaa yhdestä ääripäästä, etenee keskijakaumalle (normaali) ja päättyy toiseen ääripäähän."

Normaali on toki käyttökelpoinen käsite, jonka avulla voidaan luokitella erilaisia ilmiöitä, mutta valitettavasti siihen liittyy aina myös se, että jokin leimataan epänormaaliksi ja poikkeavaksi - ja poikkeavuutta on kummallisen helppoa tarkastella negatiivisena asiana. Siitä puhumattakaan, että normaali-epänormaali-luokittelu perustuu aina vain rajalliseen määrään piirteitä ja jättää huomiotta monia yksilöllisiä piirteitä. Ja sitä paitsi normaaliuden määrittely on aina vallankäyttöä, ja usein kannattaisi suoda edes lyhyt ajatus sille, kuka tätä valtaa käyttää.

"Normaalin mahtava voima kumpuaa tästä kaksoismerkityksestä: yhtäältä se on jotakin hyvin tavallista ja keskiarvoista, toisaalta se on jotakin tavoiteltavaa – mitä meidän pitäisi olla, ettemme olisi epänormaaleja. Kun joku siis sanoo normaali, se sisältää samalla kehotuksen olla sellainen."

Tuossa viimeisessä lauseessa tiivistyy aika hyvin syy siihen, miksi ei suinkaan ole yhdentekevää, mitä pidämme normaalina. Itse olen jo pitkään yrittänyt välttää normaaliudesta puhumista varsinkin silloin, kun on kyse ajatuksista, tunteista, käyttäytymisestä ja ihmissuhteista, sillä sellainen puhe harvoin tuo keskusteluun mitään uutta. Moni tosin ehkä kokee lohdullisena sen, jos hänen tuntemuksensa tai ajatuksensa ovat muiden silmissä normaaleja, mutta itse korvaisin normaalin mieluummin sanalla "tavallinen" tai "yleinen", joiden vastakohdat eivät kuulosta aivan yhtä epäilyttäviltä kuin epänormaali.

Olisi kiva kuulla teidänkin ajatuksianne aiheesta :)

Aito, asiallinen vai molempia?

Törmäsin tänään varsin inspiroivaan postaukseen siitä, miten liiallinen asiallisuus ja vakavahenkisyys voi tappaa luovuuden ja aitouden. Olen itse pohjimmiltani aika vakava tosikko, mutta törmään silti melko usein siihen, että varsinkin vanhemmat sukulaisihmiset toruvat minua siitä, että muka puhun liian kovalla äänellä tai nauran liikaa julkisilla paikoilla - ja onpa eräs lähisukulaiseni jopa koittanut väittää, että hymyilen liikaa!

Varsinkin työelämässä vakavuutta ja asiallisuutta arvostetaan: katsokaapa vaikka, miten totisia ja suoraan sanottuna tylsiä kuvia yritysten ja muiden organisaatioiden nettisivuilla on paikan työntekijöistä. Niin sanotun neutraalin ilmeen ja tyylin tavoitteena on ilmeisesti olla ärsyttämättä ketään liikaa, mutta toisaalta kaikkien miellyttäminen johtaa helposti mitäänsanomattomaan vaikutelmaan ja siihen, että ihmisestä ei jää oikeastaan mitään mieleen. Asiallisuus on luonnollisesti toivottavaa niin kauan, kuin sillä tarkoitetaan hyviä käytöstapoja ja toisten huomioonottamista, mutta miksi ihmeessä sen pitäisi tarkoittaa persoonallisuuden latistamista ja kaikkien pakottamista samanlaiseen muottiin - vieläpä sellaiseen muottiin, jossa esimerkiksi "liian" puhelias, nauravainen ja rohkea tyyppi on jotenkin epäilyttävä?

"Ennen kaikkea liika asiallisuus vie ihmisistä aitoutta. Kun ylimääräiset särmät ja rönsyt hiotaan pois, ei ihminen enää ehkä ole sitä, mitä hän oikeasti, aidoimmillaan ja parhaimmillaan voi olla." Näin Elämän flow -blogin Katri kirjoittaa mainitussa postauksessa, enkä voisi olla enempää samaa mieltä. Usein on toki jännittävää tai suorastaan pelottavaa olla tilanteessa kuin tilanteessa aidosti oma itsensä (ja sitä paitsi eihän tilanteesta toiseen pysyvää minuutta välttämättä ole olemassakaan, totta kai konteksti vaikuttaa aina kaikkeen), mutta uskoisin, että aitous ja luovuus johtavat usein parempiin lopputuloksiin kuin liika asiallisuus ja vakavuus, jonka taakse on helppo piiloutua. Parhaat ideat ja keksinnöt ovat aina jonkun mielestä aivan naurettavia.



Toisaalta olen itse hieman kiintynyt asiallisuuteen ja sovinnaisuuteen, sillä se luo ympäristöön tuttuutta ja turvallisuutta. Joissakin ammateissa tietynlainen asiallisuus kuuluu mielestäni asiaan: en esimerkiksi suhtautuisi kovin myönteisesti jatkuvasti vitsailevaan ja hihittelevään lääkäriin tai lakimieheen, vaikka tämä ilmentäisi työssään omaa persoonaansa hyvinkin aidosti. Joitakin töitä tehdään täysipainoisesti omalla persoonalla, ja toki omaa tyyliä kannattaa tuoda jossain määrin mukaan mihin tahansa hommaan, mutta asiallisuutta tarvitaan usein ainakin jossain määrin esimerkiksi luottamuksen ja asiantuntevan vaikutelman luomiseen. Silläkin on siis paikkansa joissakin yhteyksissä, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa aitoudesta ja luovuudesta luopumista - tuskin on aivan mahdotonta olla sekä oma itsensä että asiallinen.