keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Kokemuksia psykologiharjoittelusta

Täällä elellään nyt jännittäviä aikoja: tänä perjantaina päättyy viiden kuukauden mittainen työharjoitteluni, ja sitten ovatkin yliopisto-opinnot ainakin tältä erää paketissa! En ole vielä todellakaan sisäistänyt siihen, että olen kohta ihka oikea psykologi, ja vuosien varrella tutuksi ja aika rakkaaksikin tulleesta opiskelijan identiteetistä luopuminen varmasti kestää hetken. Tänään ajattelin kuitenkin rupatella teille hieman harjoittelustani, joka on ollut ensimmäinen pitempi kosketukseni psykologin työhön ja siis erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kokemus.

Aloin etsiä harjoittelupaikkaa aika lailla noin vuosi sitten, ja toiveet olivat selkeinä mielessä: aikuisten tai nuorten mielenterveystyötä sen olla pitää. Lasten kanssa työskentely on aina ollut minulle jonkin sortin mörkö, sillä kokemukseni pikkulapsista on arkielämässäkin erittäin rajallista, ja psykologian sovellusaloista taas psykiatria on ollut opintoihin hakeutumisesta asti se kaikista houkuttelevin ja jännittävin. Harjoittelupaikan etsiminen oli perin juurin hankalaa, ärsyttävää ja stressaavaa, sillä varsinkaan tällaisessa taloudellisessa tilanteessa moneen paikkaan ei yksinkertaisesti ole varaa palkata harjoittelijoita - ja isoissa kaupungeissa vähäisiin yleisesti tiedossa oleviin harjoittelupaikkoihin on tietysti aikamoinen tunku. Paremman puutteessa (siis sijainnin osalta) päädyin lopulta Kokkolaan, minulle jokseenkin vieraaseen ja hämmentävän pieneen kaupunkiin, sillä täältä löytyi loistavasti toiveitani vastaava harjoittelupaikka nuorisopsykiatrialla. Kokkolassa ja ankeassa sairaalan järkkäämässä asunnossa asumisesta en ole varsinaisesti nauttinut, ja tämän ja jatkuvan reissaamisen vuoksi kevät on ollut kovin stressaavaa aikaa, mutta itse harjoittelu on ollut kyllä kiinnostava ja opettavainen kokemus.

Psykologian syventäviin opintoihin sisältyvä harjoittelu on peräti viiden kuukauden mittainen, ja se suoritetaan aivan opintojen loppuvaiheessa - moni valmistuu suoraan harjoittelusta, jotkut palaavat vielä yliopistolle lähinnä viimeistelemään graduaan. Harjoittelun tarkoitus ei ole pelkästään käydä vähän kurkkimassa työelämää vaan päästä tekemään käytännössä mutta toki ohjattuna samoja työtehtäviä, mitä valmistuneet psykologit kyseisessä paikassa tekevät. Omalla kohdallani tämä tarkoitti psykologisia tutkimuksia ja arvioita, keskustelukäyntejä, ryhmän vetämistä ja moniammatilliseen työskentelyyn osallistumista. Pääsin työskentelemään sekä nuorisopsykiatrisella osastolla että poliklinikalle, joten sain mukavan monipuolisen kuvan psykiatrisesta erikoissairaanhoidosta ainakin sellaisena kuin se täällä Pohjanmaalla näyttäytyy. Harjoittelun alussa kävin jonkin verran seuraamassa kokeneiden psykologien tekemiä tutkimuksia, mutta muuten pääsin asiakastyön makuun jo heti ensimmäisellä viikolla - mitäpä sitä turhia viivyttelemään, kun tämänkin työn oppii parhaiten käytännössä, ainakin kun teoriatietoa on päntätty päähän jo vuosikaudet. Voisi kuvitella, että asiakastyön aloittaminen saattaisi jännittää, mutta itse otin sen yllättävän lunkisti, vaikka muuten toivoton jännittäjä olenkin. Itse asiassa koko harjoittelun ajan jännitin enemmän kaikenkarvaisten käytännön asioiden järjestelyä ja isoon työyhteisöön sopeutumista kuin sitä itse psykologin työn ydintä :D

Työn parasta puolta ei tarvitse kauan miettiä: kaikki nämä upeat, rohkeat nuoret, joiden kanssa olen kevään aikana saanut työskennellä. Myönteisen muutoksen todistaminen on todella innostavaa ja koskettavaa: tuntuu aika hienolta nähdä huonossa kunnossa osastolle tulleen nuoren edistyvän ja löytävän edes jonkin ilon pilkahduksen elämässään. Ehkä tärkein asia, minkä olen harjoittelussa oppinut, on se, että psykologin työssäkään ei tarvitse tehdä mitään taikatemppuja: aika pitkälle pääsee jo sillä, että on asiakasta varten läsnä vuorovaikutuksessa. Toinen erittäin olennainen pointti on se, että ihmistä tulisi aina hoitaa kokonaisuutena, omana itsenään - ei esimerkiksi pelkästään masentuneena tai anorektikkona. Joskus tämä toteutuu paremmin, joskus huonommin, mutta mielestäni kokonaisuuden hahmottaminen on hoidon onnistumisen kannalta supertärkeää. Testimenetelmiin ja testien tulkintaan perehtyminen on ollut kiinnostavaa sekin, mutta ehdottomasti eniten olen kuitenkin oppinut juuri vuorovaikutuksessa asiakkaiden kanssa. On ollut hauska huomata, että vaikka työssä on tietenkin psykologin roolissa, voi ja kannattaakin silti olla aidosti oma itsensä (jos ei ole, sen kyllä huomaa). Myös kokeneiden psykologien ja muiden mielenterveysalan ammattilaisten kanssa työskentely on ollut hienoa, ja eri ammattiryhmien edustajilta on saanut mukavasti erilaisia näkökulmia - ja olen ihan tietoisesti pyrkinytkin siihen, että kahvittelen ja lounastan töissä muidenkin kuin psykologien kanssa. Lisäksi ylipäätään psykiatrisen osaston ja poliklinikan arkeen ja työskentelytapoihin tutustuminen on ollut todella antoisaa.

Haasteita harjoitteluun on tuonut mikäpä muukaan kuin jännittäjän luonteeni: puhelimessa puhuminen hirvittää vähän edelleen, enkä ole kovin hyvä tuomaan itseäni tai omaa rajallista asiantuntemustani esiin kokeneempien työntekijöiden seurassa. Asiakkaiden kanssa en kuitenkaan jännittänyt, enkä edelleenkään ole aivan varma, mistä tämä johtuisi - ja hyvä juttuhan se tietenkin on. Ainakin kahdenkeskiset vuorovaikutustilanteet ovat muutenkin aina olleet minulle helpompia kuin kokoukset tai muut tilanteet, missä ympärillä tapahtuu niin paljon, ettei oma keskittymiskykykään meinaa pysyä ihan kasassa. Olen kova stressaamaan aikatauluista ja varsinkin niiden muutoksista, puheluista, ylipäätään kaikenlaisesta säätämisestä, ja sellaiseen totutteleminen (tiettävästi sitä ei voi välttääkään täysin?) tulee varmaankin olemaan meikäläiselle jonkin sortin haaste työelämään siirtyessä. 

Edelleen tuntuu aika absurdilta valmistua ammattiin, johon olen viimeiset neljä vuotta varsin motivoituneena tähdännyt. Kovin asiantunteva en tietenkään koe vielä olevani, mutta kyllä harjoittelusta sellainen fiilis jäi, että minusta saattaa tulla ihan ok psykologi. En edelleenkään tiedä, onko tämä se juttu, mitä loppuelämäni haluan tehdä, mutta ei tämä kovin surkealta vaihtoehdolta ainakaan vaikuta - ja onneksi psykologian alalla riittää aika monenlaisia mahdollisuuksia :) Näiden viimeisten työpäivien jälkeen aion kuitenkin pitää ansaitun tuumaustauon (töiden hakemisesta ehtii kyllä stressata sitten vähän ajan päästäkin).

Tulipahan taas tekstiä. Kysyäkin saa, jos jokin jäi askarruttamaan :) 

4 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen se on tuo sinunkin ammattisi. Ja haastava! Minusta ei olisi moiseen, vaikka aikoinaan psykologiakin keikkui siellä jatko-opintojen listalla. Tiedän ihan tarkkaan tuon tunteiden ristiriidan siitä, että pitäisi valmistua ja heittää opiskelija-titteli nurkkaan ja ottaa omaksi se ammattilaisuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se toki haastavaa, mutta itse ainakin kaipaan jotain haasteitakin elämään - liian helpossa työssähän tylsistyisi :)

      Poista
  2. Onnittelut valmistuneelle ja kaikkea hyvää jatkoon! Ja ihanaa ja virkistävää lomailua kaiken aherruksen jälkeen!

    VastaaPoista