tiistai 19. huhtikuuta 2016

Rohkeudesta

Työharjoitteluni psyykkisten ongelmien kanssa painiskelevien nuorten parissa on tarjonnut paljon havahduttavia hetkiä ja ajatuksen aiheita - en olisi ehkä etukäteen arvannut, mutta ennen kaikkea rohkeudesta. Joitakin viikkoja sitten keskustelimme porukalla nuorten ja toisten työntekijöiden kanssa koulukiusaamisesta, josta lähes kaikilla oli omakohtaista kokemusta. Muutamat nuoret uskaltautuivat kertomaan toisille mitä kamalimmista kiusaamiskokemuksistaan, ja tähän eräs muuten kovin hiljaisen ja aran oloinen tyttö kommentoi niin koskettavasti, etten tainnut olla aikuisista ainoa, joka joutui vähän pidättelemään liikutusitkua. Tyttö sanoi, että me ollaan kaikki ihan älyttömän rohkeita, kun ollaan täällä ja puhutaan niistä asioista, jotka on meille kaikista vaikeimpia. Naulan kantaan.



Joskus rohkeudella saatetaan tarkoittaa pelkojen poissaoloa ja sitä, että ihminen uskaltaa tehdä muiden silmissä jännittävältä tai vaaralliselta näyttäviä asioita. Itse kuitenkin ajattelen, että rohkeus on ennen kaikkea sitä, että tekee oikeiksi katsomiaan asioita siitä huolimatta, että hirvittää - toimii pelkojaan vastaan toteuttaakseen omia arvojaan ja päämääriään. Ei ihmisestä päälle päin näe rohkeuden määrää: joltakin voi vaatia todella suurta uskallusta vaikkapa matkustaa bussilla tai käydä yksin kaupassa, eikä ulkopuolisten ole useinkaan helppo arvostaa näin pieniä ja yksinkertaisia rohkeuden tekoja. Joillekin ne voivat silti olla suuria asioita - rohkeutta tulisi aina tarkastella kyseisen ihmisen lähtökohdista käsin. 

Joskus on suurinta rohkeutta myöntää, ettei pärjää enää yksin. On rohkeaa ymmärtää tarvitsevansa ja vieläpä ansaitsevansa apua. Aivan erityisen rohkeaa on paljastaa omat heikot kohtansa jollekin, taistella päivästä toiseen omien mörköjensä kanssa, sukeltaa tutkiskelemaan oman mielensä pimeimpiä nurkkia, nousta sieltä takaisin ja ottaa lopulta oma paikkansa tässä maailmassa, toisten yhtä haavoittuvaisten ihmisten joukossa. 

6 kommenttia:

  1. Hei!

    Minua on mietityttänyt eräs asia ja olisi mielenkiintoista kuulla psykologian opiskelijan mielipide, sillä sinulla saattaisi olla ajantasalla olevaa tietoa. Jos inspiraatiota riittää niin tässä voisi olla postausidea.

    Miten teille on opetettu vihan tunteesta tai aggressoista? Onko totta, että ns. tukahdutettu viha voi jossain vaiheessa purkautua jotenkin hallitsemattomasti? Olen lukenut näin nimittäin joistain populaarisista lehdistä.

    Olen kuullut myös toisenlaista tietoa, jossa sanotaan, että aggressio ei ole vietti ja voimakas vihan ilmaiseminen vain lisää sitä tunnetta. Vihaa ei siis tarvitsisi mitenkään erityisesti purkaa. Ilmeisesti vihaisten tunteiden kieltäminen voi kuitenkin aiheuttaa masennusta tai ahdistusta?

    Voiko siis rauhallisessa ihmisessä olla jotain vaarallista, patoutunutta vihaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei!

      Tämä on tosiaan kiinnostava eikä niin kovin yksiulotteinen teema :) Minulle on muotoutunut aika vahvasti sellainen käsitys, että vihan ilmaiseminen saattaa lähinnä lisätä vihaa - ainakin, jos sen tekee hallitsemattomasti. En oikein täysin niele ajatusta aggressiosta viettinä, jota olisi pakko jotenkin päästä ilmaisemaan, mutta toisaalta ei tunteiden kieltäminen ja välttelykään varmasti hyvä asia ole.

      Uskoisin, että jos vihaa on päässyt sisälle kertymään, se täytyy jollain tavalla käsitellä, mutta käsittelemisen ei tarvitse olla räyhäämistä ja raivoamista, vaan sitä voi varmasti käsitellä rakentavamminkin. Populaarien lehtien juttuja ei ehkä kannatta niellä ihan sellaisenaan, sillä niissä ne saattavat pohjautua vähän muuhunkin kuin tuoreimpaan tutkimustietoon. Itse olen törmännyt tutkimuksiin, joissa on nimenomaan todettu, että vihan purkaminen ja aggressiivinen käyttäytyminen lähinnä lisää aggression tunteita. En silti pidä poissuljettuna myöskään sitä, että rauhallisessa ihmisessä voi olla patoutunutta vihaa, joka voi yllättäen purkautua tuhoisin seurauksin - onhan se varmasti totta, että esimerkiksi sulkeutuneet ihmiset keräävät sisäänsä tunteita, joita eivät ikinä pääse kunnolla käsittelemään.

      En tiedä, kuinka selkeästi osaan näihin kysymyksiin vastata, mutta ennen kaikkea tuli mieleen, että parasta varmasti olisi löytää jokin tasapaino vihan aggressiivisen purkamisen ja tunteiden kieltämisen välillä, kumpikin ääripää ovat mitä luultavimmin haitallisia. Uskon kuitenkin vahvasti siihen, että vihan tunteen voi käsitellä ja siitä päästä yli muutenkin kuin oksentamalla sen ulos itsestä ei-niin-rakentavalla tavalla :)

      Poista
  2. Koulukiusaamisesta: Kertominen omista kiusatuksi tulemisen kokemuksista on rohkeaa! Kertominen auttaa muitakin kiusattuja vaikean ja ahdistavan asian käsittelyssä, johon toivon todellakin voimia ja jaksamista ihan jokaiselle!

    Mikä on tilanne nykyisin, joutuuko kiusattu edelleen vaihtamaan koulua vai joko on kiusaajien vuoro lähteä?!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on! :) Valitettavasti edelleen taitaa olla niin, että käytännössä kiusattu voi joutua vaihtamaan koulua, jos tilanteeseen ei saada muutosta. Käsittääkseni viime aikoina on kuitenkin kovasti ollut puhetta ja aloitteita siihen suuntaan, että kiusaajan pitäisi olla se joka lähtee. Toki parasta olisi, jos kiusaamiseen voitaisiin puuttua muilla keinoin... Jos tilannetta yritetään ratkaista sillä, että joku vaihtaa koulua, niin saattaa hyvinkin käydä niin, että kiusaajan toimintamallit eivät muutu millään tavalla, sillä kyllähän kiusattavia aina löytyy :/ Tietysti yhden kiusatun tilannetta koulun vaihto voi helpottaa, mutta mun mielestä olisi silti tosi tärkeää yrittää ratkaista tilanne muulla tavalla, niin että kiusaaja muuttaisi käytöstään, koska eihän kiusaaminen ole uhrin vika.

      Poista