maanantai 20. lokakuuta 2014

Kaamosta kohti

Täällä Oulussa lomaillessani olen saanut taas kerran yllättyä siitä, miten nopeasti syksyn ihanin aika aina menee ohi - ei täällä enää paljon ole puissa lehtiä, kävelylenkeillä saa hämmästellä kuuraista maata, ja onhan sitä luntakin (tai ehkä pikemminkin räntää, kaikki vaan eivät tahdo millään ymmärtää niiden välistä eroa, mutta koska olen pohjoisesta kotoisin, minulla on luonnollisesti oikeus kitistä asiasta) jo satanut vähän joka puolella. Viime viikkoina on taas päässyt niin lukemaan kuin kuuntelemaankin pohdintaa siitä, miten ihmeessä siitä pimeästä vuodenajasta taas selviää. Omiin korviini tämä kuulostaa hieman surulliselta, kun ottaa huomioon, että asumme kuitenkin Suomessa, jossa kylmä ja pimeä talvi tulee vääjäämättä joka vuosi, eli sen kanssa ei auta kuin elää. Pimeyden masentava ja väsyttävä vaikutus on kuitenkin kiistatta olemassa, eikä jonkinasteinen kaamosmasennus ole millään muotoa harvinainen vaiva. Itse tosin olen siinä mielessä ollut onnekas, että en ole oikeastaan koskaan vaipunut erikoisempaan kaamosväsymykseen tai -alakuloon - toki jatkuva pimeys alkaa kyllästyttää ja hieman väsyttääkin, mutta toisaalta olen aina pitänyt loppusyksyn ankeasta, harmaasta ja melankolisesta tunnelmasta.


Miten vuoden pimeimmästä ajasta sitten selviäisi mahdollisimman pirteänä ja hyvinvoivana? Minulle tärkein keino torjua kaamosväsymystä on liikkua, myös ja ennen kaikkea ulkona. Toki sisäliikuntakin tuo jaksamista ja iloa arkeen, ja ymmärrettävästi se usein houkutteleekin enemmän kuin vaikkapa lenkkeily hämärässä tihkusateessa, mutta itse olen huomannut nauttivani kaamosajasta eniten silloin, kun muistan myös ulkoilla. Mielestäni loppusyksyn kuollut luonto on oikeastaan harvinaisen kaunis näky (ainakin ennen loskakelejä), ja kaikkein parasta onkin, jos ehtii ulkoilemaan valoisaan aikaan. Toisaalta oikein ankeassa kelissä lenkkeilystä seuraa lähes poikkeuksetta todellinen voittajafiilis, vaikka lähteminen onkin yleensä varsin vaikeaa. Itse en tosin ole saanut vieläkään hankittua loskakelin kestäviä juoksulenkkareita, joten pahimmilla sohjosäillä jätän lenkkeilyn väliin, ja pakkasella vaihdan kävelyyn, kun keuhkot eivät tunnu kestävän kovin kylmässä hengästymistä.

Loppusyksyn ja alkutalven pimeydessä kannattaa myös muistaa, että lisääntynyt unentarve ja hieman väsähtänyt olo ovat aivan normaaleja ja luonnollisia asioita: niitä vastaan ei edes ehkä kannata loputtomasti taistella! Harva meistä puhkuu energiaa marraskuussa yhtä paljon kuin vaikkapa keväällä, eikä siinä ole mitään ihmeellistä tai kauhistuttavaa. Toki omia energiatasojaan voi yrittää ylläpitää ja kohottaa esimerkiksi vitamiinipitoisella ja ravitsevalla ruoalla, itselle sopivalla liikunnalla tai vaikka kirkasvalolampuilla, mutta itse suosittelen lämpimästi ennen kaikkea oman fiiliksen hyväksymistä tässäkin asiassa. Armollisuus itseään kohtaan kannattaa pitää mielessä myös silloin, kun loskaiselle lenkkipolulle lähteminen ei huvita tippaakaan. Joskus voi olla ainakin mielen hyvinvoinnin kannalta paljon viisaampaa vaikka istua iltaa kynttilänvalossa hyvän kirjan tai juttuseuran parissa kuin potkia itseään liikkeelle silloin, kun ajatuskin treenistä tuntuu vastenmieliseltä. En missään nimessä kehota ketään jäämään nyhjäämään sohvan pohjalle koko talveksi, mutta oman kehon ja mielen tarpeiden kuunteleminen on mielestäni huomattavasti tärkeämpää kuin tiukasta treenirutiinista kiinni pitäminen. Itse rakastan syksyssä ja talvessa sitä, että on sosiaalisesti täysin hyväksyttyä viettää aikaa kotona ja muutenkin sisätiloissa - kesällä kun iskee helposti sellainen tunne, että pakkohan näin nätillä säällä on lähteä ulkoilemaan. Samoin pieni melankolia suorastaan kuuluu asiaan syksyllä, ja jossain määrin perusmelankolisena ihmisenä nautin siitä (kesällä tulee joskus jopa huono omatunto siitä, jos on vähän alakuloinen olo!).


Ehkä lopuksi täytyy mainita, että omalla kohdallani yksi tärkeä syy kaamosmasennuksen välttämiseen on todennäköisesti se, että loppusyksyyn liittyy olennaisesti joulun odotus ja kaikenlaiset jouluvalmistelut ja etukäteisfiilistelyt. Joulu on aina ollut ehdoton suosikkini kaikista vuoden juhlista, ja vielä näin aikuisenakin joulun odottamisessa on oma ihana fiiliksensä. Itse asiassa odotan jo nyt kovasti niitä marras-joulukuun hetkiä, jolloin voi laittaa joululaulut soimaan, lukea kirjoja kynttilänvalossa, napostella suklaata ja juoda glögiä tai jotain jouluista teetä. Vielä näin lokakuussa en ihan jouluvalmisteluja aloita, jotain rajaa siinäkin (muutenhan sitä jo ehtisi kyllästyä!), mutta potentiaalisesti ankeita aikoja helpottaa huomattavasti se, että on jotain, mitä odottaa :)

Kärsittekö te kaamosmasennuksesta? Mikä teistä on parasta tässä vuodenajassa?

torstai 16. lokakuuta 2014

Erityisherkkä ihminen ja parisuhde

Sain juuri luettua Elaine Aronin vasta suomennetun kirjan Erityisherkkä ihminen ja parisuhde (The Highly Sensitive Person in Love, julkaistu alkukielellä jo vuonna 2000) joka nimensä mukaisesti käsittelee sitä, millaisia vaikutuksia erityisherkkyydellä on parisuhteeseen - ja toki laajemminkin ihmissuhteisiin, onhan parisuhteissa mukana monia samoja elementtejä kuin läheisissä ystävyys- ja perhesuhteissakin. Kokonaisuutena kirja on mielestäni varsin hyvä: omaan makuuni tarpeeksi teoreettinen ja tieteellinen mutta toisaalta myös käytännönläheinen ja pullollaan tosielämän tapausesimerkkejä. Psykoanalyyttinen ote pysyy kuitenkin tiukasti matkassa mukana koko ajan, joten sitä vieroksuville kirja voi paikoitellen tuntua vaikeasti lähestyttävältä, samoin kuin niille, joilla ei ole minkäänlaista taustatietoa psykologiasta. Toisaalta jos tällaista kirjaa lähtee lukemaan täysin ”puhtaalta pöydältä” ilman sen kummempia taustatietoja, siitä varmasti saa vähän eri tyyppisiä oivalluksia kuin mitä itse sain, ja se voi epäilemättä tuntua hyvinkin avartavalta, kuten uusiin aihepiireihin tutustuminen yleensäkin. Erityisherkkien ja heidän kumppaniensa lisäksi voin suositella kirjaa lämpimästi melkein kenelle tahansa, sillä valtaosa sen tarjoamista käytännön neuvoista on täysin toimivia lähes missä tahansa ihmissuhteessa - eivätkö esimerkiksi toisen persoonallisuuden kunnioittaminen, tilan antaminen ja rehellisyys sekä avoimuus ole tärkeitä tilanteessa kuin tilanteessa?

Aronin aiemmin suomennettu perusteos Erityisherkkä ihminen on suunnattu ennen kaikkea itsensä erityisherkiksi kokeville, kuten myös tämä parisuhdekirjakin. Aron puhuttelee lukijaa suoraan ja itsekin erityisherkkänä pyrkii selvästi koko ajan vahvistamaan jonkinlaista herkkien ihmisten välistä me-henkeä, mikä varmasti vetoaa niihin lukijoihin, jotka ovat aina kokeneet olevansa erilaisia tai jopa viallisia ja ovat nyt helpottuneita huomattuaan, että eivät ole piirteensä kanssa yksin maailmassa. Kuitenkin yleistyksiä ei voida välttää, ja itse kirjaa lukiessani koin (jos nyt ihan pikkuisen kärjistetään) olevani melkein hiukan vääränlainen herkkä ihminen, kun en varsinaisesti ole hiljainen ja syrjäänvetäytyvä. Toisaalta kirjassa muistetaan käsitellä paikoin myös elämyshakuisten erityisherkkien kokemuksia, joista varmasti riittäisi pohdittavaa enemmänkin: elämyshakuisuus yhdistettynä erityisen herkkään reaktiivisuuteen nimittäin tuo aikamoisia haasteita sopivan vireystilan ja ärsyketason löytämiseen, kun liialliset tai ylivoimaiset ärsykkeet kuormittavat kovasti, mutta toisaalta liian matala ärsyketaso voi aiheuttaa elämyshakuiselle enemmän tylsistymistä kuin ei-elämyshakuiselle herkälle ihmiselle. Tästä en kuitenkaan ala tässä yhteydessä paasata enempää, aihe taitaa ansaita ihan oman postauksensa jossain vaiheessa :)

Kirja alkaa luonnollisesti taas kerran erityisherkkyyden (sekä mainitun elämyshakuisuuden) esittelystä ja määrittelystä ja etenee siitä käsittelemään läheisyyden pelkoja, kiintymyssuhteita yleensä ja lopulta erityisherkän ja ei-erityisherkän sekä kahden erityisherkän välistä parisuhdetta ja jonkin verran myös seksuaalisuutta (joskin se luku jäi mielestäni vähän pintaraapaisuksi, luultavasti siksikin, että asiasta on melko vähän tutkimustietoa ylipäätään olemassa). Läheisyyden pelkoja, ”sitoutumiskammoa” ja tutustumisvaihetta käsittelevä luku oli varsin monipuolinen ja oivaltava, ja henkilökohtaisesti koin erittäin hyvänä muistutuksena sen, että toiseen herkkään ihmiseen tutustuessa sitkeys, kärsivällisyys ja rauhallisuus ovat valtteja - ja varsinkin kärsivällisyydessä meikäläisellä on kyllä kehittämistä, sillä kun tutustun todella kiinnostavaan ja inspiroivaan ihmiseen, saatan olla suoraan sanottuna aika hätäinen ja takertuva. Aron antaa vinkkejä myös siihen, missä toisia erityisherkkiä voi tavata - varmasti ihan toimivia vinkkejä sinänsä, mutta omaan silmääni pisti pahasti se, että internetin tarjoamat mahdollisuudet jäävät lähes kokonaan tarkastelematta (netissä tutustumisen mahdollisuus tulee oikeastaan ilmi vain yhdessä tapausesimerkissä). Tämä tosin heijastelee luultavasti sitä, että alun perin kirja on kirjoitettu yli kymmenen vuotta sitten, jonka jälkeen sosiaalinen media on paisunut ilmiönä moninkertaiseksi. 

Itse uskon, että monelle erityisherkälle, introvertille, ujolle, hiljaiselle tai muulla tavoin muiden näkökulmasta sosiaalisesti rajoittuneelle uusiin ihmisiin tutustuminen aluksi netin välityksellä voi olla paljon helpompaa kuin reaalimaailmassa: parhaassa tapauksessa small talkin voi jättää kokonaan välistä ja hypätä suoraan syvällisiin keskusteluihin. Toisaalta itse mietin hieman sitä, kokisiko erityisherkkä kuitenkin vaikeaksi sen, että netissä keskusteltaessa nonverbaalinen viestintä, ilmeet, eleet ja muu vastaava, jää kokonaan pois, jolloin toisesta ihmisestä joutuu tekemään päätelmiä pelkän tekstin ja kuvan perusteella, minkä takia hyvää ja realistista kokonaiskuvaa voi olla vaikea muodostaa. Erityisherkkä toki havainnoi ympäristöään ja ihmisiä tarkasti ja vivahteikkaasti, mutta toisaalta meillä on myös usein varsin kehittynyt kuvittelukyky, joka saattaa päästä valloilleen, kun tapaamme kiinnostavalta vaikuttavan ihmisen virtuaalimaailmassa. Tosielämässäkin ihmisillä on taipumusta idealisoida ihmisiä, jotka heitä viehättävät, ja erityisesti netissä saattaa käydä niinkin, että päädymme luomaan toisesta ihmisestä omassa mielessämme epärealistisen viehättävän ja ihanteellisen kuvan, joka ei välttämättä vastaa todellisuutta. Toisaalta näin ei välttämättä käy, sillä kirjoittamalla tutustuessa persoonallisuuden ja vuorovaikutustyylin merkitys korostuu, kun taas ulkonäön tärkeys saattaa olla hieman pienempi kuin tosielämässä, vaikka toki netissäkin voi ihastua ulkonäköön kuvan perusteella. Joka tapauksessa itse ajattelen, että monelle erityisherkälle ystävien tai kumppaninkin löytäminen netin kautta on vaihtoehto, joka kannattaa pitää mielessä. Kaikki eivät usko ystävien tai elämänkumppanin tietoiseen ja tarkoitushakuiseen etsimiseen, mutta on hyvä muistaa, että uusien ihmisten etsiminen elämäänsä netissä ei automaattisesti tarkoita epätoivoisuutta tai sitä, että olisi tosielämässä kyvytön tutustumaan kehenkään. Nykyaikana lienee monille selvää, että netissä voi tutustua mahtaviin ihmisiin, joita ei normaalissa arkiympäristössään koskaan tapaisi. 

Erityisherkkä ihminen ja parisuhde -kirjassa korostetaan paljon sitä, että ihmisen on tärkeää olla sinut itsensä ja oman herkkyytensä kanssa, jotta voisi olla hyvässä suhteessa toisen herkän tai vähemmän herkän ihmisen kanssa. Tästä olen täysin samaa mieltä - voi olla vaikeaa ja liian pelottavaa kohdata toisessa ihmisessä jotain sellaista, mitä ei uskalla kohdata edes itsessään. Aron käsittelee mielestäni hyvin sitä, miten ihmismielellä on usein taipumusta heijastaa omia ominaisuuksiaan (varsinkin niitä, joita pitää heikkouksina) muihin ja ajatella mustavalkoisesti, joko idealisoida tai demonisoida tuntemiaan ihmisiä. Kirjassa nousee esiin myös ajatus siitä, että ei-herkkänä nähty ihminen voikin olla pohjimmiltaan hyvinkin herkkä mutta saattaa kasvatuksen ja kulttuurinsa arvojen sisäistämisen tuloksena olla tukahduttanut tai torjunut herkkyytensä. Aron käsittelee kirjan alkupuolella sukupuoliroolien ongelmallisuutta erityisesti herkkien miesten kannalta, ja tämä onkin tärkeä pointti: herkkyys ylipäätään ei ehkä ole kulttuurissamme niitä arvostetuimpia ominaisuuksia, mutta varsinkin miesten kohdalla se nähdään heikkoutena - edelleen valitettavasti esimerkiksi itkevää miestä saatetaan katsoa vähän oudosti, ja pikkupojille opetetaan, että ”tosimiehet eivät itke”. Olisi naiivia olettaa, että herkkyys näkyisi aina päälle päin, ja itsensä hyvin herkäksi kokeva ihminen saattaa harmillisen helposti ajautua aliarvioimaan muiden herkkyyttä - varsinkin, jos on kyse sellaisista ihmisistä, jotka eivät ole erityisen arkoja tai vetäytyviä. 


Kokonaisuudessaan Erityisherkkä ihminen ja parisuhde oli varsin monipuolinen ja ajatuksia herättävä lukukokemus - niinkin ajatuksia herättävä, että tämäkin postaus näyttää paisuneen aika paljon pitemmäksi kuin oli tarkoitus :D Aron mainitsee kirjassa, että erityisherkillä on taipumusta karttaa yksinkertaistuksia ja yleistyksiä, ja tämän piirteen tunnistan itsessäni hyvin vahvana, ja se pääsee usein valloilleen myös tämän tyyppisiä kirjoja lukiessani. Totta kai tiedän hyvin, että kirjoittaessa jonkinlaisia yleistyksiä on pakko tehdä, eikä joka ikistä poikkeustapausta voi ottaa huomioon, ja totta kai psykologia tieteenä ylipäätään tutkii paljolti todennäköisyyksiä, ei absoluuttisia totuuksia. Tästä huolimatta en voinut sille mitään, että tätäkin kirjaa lukiessani tuli vähän väliä ajateltua, että kylläpä erityisherkät esitetään välillä yksioikoisesti - aivan kuin olisimme kaikki samasta puusta veistettyjä, vaikka kirjassa ei tietenkään suoraan niin väitetäkään. Tätäkin kirjaa lukiessa on siis syytä pitää mielessä, että erityisherkätkin ovat melko sekalaista sakkia, jokaisen persoonallisuus on hieman erilainen kokoelma erilaisia ominaisuuksia, kokemuksia ja selviytymiskeinoja, jotka kaikki herkkyyden ohella vaikuttavat myös ihmissuhteisiin. Välillä vaikuttaa jopa siltä, että juuri erityisherkkyytensä tiedostaneet ihmiset innostuksissaan yrittävät selittää sillä ihan kaiken, mikä ei luonnollisestikaan aina ihan toimi. Erityisherkkyyttä käsittelevään kirjallisuuteen tutustuminen varmasti auttaa itsetuntemuksen kehittämisessä ja itsetunnon vahvistamisessa, mutta en kuitenkaan suosittele näkökulman rajaamista kovin kapeaksi, vaikka juuri erityisherkkyys tuntuisikin kaikkein eniten ”omalta jutulta”. Joka tapauksessa nämä ajatukset kumpuavat luultavasti pitkälti omasta änkyrästä luonteestani, oikeasti voin lämpimästi suositella kirjaa kenelle tahansa herkkyydestä, persoonallisuudesta ja ihmissuhteista kiinnostuneelle! :)

Kertokaahan mielipiteitänne, jos olette lukeneet kyseisen kirjan!

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Sosiaalinen media ja hetkessä eläminen

Liityin viime viikolla lopulta Instagramiin (jota pitkään vähän välttelin muka pinnallisuuden ja muun vastaavan vuoksi, mutta silti annoin viimein periksi uteliaisuudelle - olenhan kuitenkin niitä ihmisiä, jotka tahtovat edes jollain tavalla pysyä ajan hermolla), ja sen myötä olen taas pohdiskellut hieman sosiaalisen median suhdetta hetkessä elämiseen ja arjesta sekä juhlasta nauttimiseen. Moni tuntuu olevan sitä mieltä, että some ennen kaikkea vaikeuttaa hetkessä elämistä, ja onhan siinä varsin pätevä logiikka taustalla: jos keskittyy älypuhelimen näpräämiseen sen sijaan, että olisi todella läsnä esimerkiksi keskusteluissa kavereiden kanssa, ei tilanteesta varmastikaan saa kaikkea mahdollista irti.  Somessa on paljolti kyse jonkinasteisesta narsismista (ei tosin yleensä patologisesta sellaisesta, ja kaikissa meissähän on pieni ripaus narsistia), itsensä esittelemisestä parhaassa mahdollisessa valossa. Kun sellaisia esityksiä muista ihmisistä katselee päivittäin, saattaa käsitys normaalista arjesta pahimmillaan hämärtyä - eihän juuri kukaan näytä tai kerro kaikkea somessa, ja usein nimenomaan negatiivisemmat asiat jäävät omaan ja lähipiiriin tietoon. Totta kai monien ihmisten elämä näyttäytyy somessa aina vähän paranneltuna ja sensuroituna versiona, ja useimmat varmasti tiedostavatkin sen aivan hyvin. Siitä huolimatta vertailuilta on usein vaikeaa välttyä, jos viettää päivittäin tuntikausia somen ja ylipäätään netin maailmassa. Somessa pyöriminen koukuttaa, siitä ei ole epäilystäkään, saattaa vaikeuttaa keskittymistä, lisätä ulkonäkö- ja muita paineita sekä vaikeuttaa hetkessä elämistä.

Kuten asioissa yleensäkin, tässäkin on kuitenkin se toinen puoli, johon ennen kaikkea haluan tässä postauksessa kiinnittää huomiota. Somen ja internetin kielteisistä vaikutuksista puhutaan aivan riittävästi, mutta toisinaan tuntuu unohtuvan se, että ne eivät tietenkään ole aivan koko totuus ilmiöstä. On toki selvää, että sosiaalinen media palvelee joitain olemassa olevia tarpeita (sen lisäksi toki, että media aina myös luo tarpeita), kuten halua olla esillä, saada huomiota puoleensa ja jakaa ajatuksiaan ja tuntemuksiaan, ja itse ainakin koen, että some on monessa mielessä tuonut elämääni paljon hyvää - niin kuin varmasti monille teistäkin, muuten tuskin edes lukisitte blogeja tai käyttäisitte vaikkapa Facebookia. Somen kautta voi tutustua uusiin, samanhenkisiin ihmisiin usein jopa helpommin kuin ulkomaailmassa, ja luonnollisesti myös yhteydenpito vanhojen tuttujen kanssa on helppoa. Some inspiroi ja antaa meille tilaisuuden inspiroida, jos vain onnistumme tavalla tai toisella erottumaan joukosta. Tämä on mielestäni sekä hyvä että huono asia: on hienoa, että persoonallisuuttaan ja ajatuksiaan pääsee jakamaan, mutta toisaalta paine olla ainutlaatuinen ja erityinen voi helposti kasvaa aikamoiseksi nykyään, kun somessa ovat käytännössä kaikki, ja valinnanvaraa on loputtomasti ja informaatioähky uhkaa jatkuvasti.

Erityisesti tuon Instagramin myötä aloin kuitenkin kiinnittää huomiota myös siihen, että itse asiassa some voi parhaimmillaan jopa auttaa näkemään kauneutta arjen keskellä. En tietenkään tarkoita, että asioista ei voisi nauttia tallentamatta niitä kuviksi tai tekstiksi, mutta omalla kohdallani ainakin kokemuksista ja havainnoista kirjoittaminen ja valokuvaaminen sekä näiden tuotosten jakaminen vahvistavat avoimesti havainnoivaa mentaliteettia: koskaan ei voi tietää, mitä kiinnostavaa kulman takaa löytyy, aina pitää tai siis saa olla tavallaan valmiina taltioimaan hetkiä, joita ei halua päästää ohi. Jaettu ilo on sitä paitsi kaksinkertainen ilo, ja mielestäni tuo sanonta soveltuu jossain määrin hyvin myös sosiaaliseen mediaan - puhumattakaan siitä, miten hienoa on, jos omalla ilollaan ja havainnoillaan onnistuu vielä herättämään myönteisiä ajatuksia ja tunteita muissa ihmisissä! Tietenkään kaikki ilot eivät sovellu jaettaviksi, ja oma linjani esimerkiksi on se, että en juuri käsittele minkäänlaisia ihmissuhteita netissä julkisesti, mutta nimenomaan arjen pienten ilojen jakaminen somessa voi kyllä auttaa huomaamaan niitä ja nauttimaan niistä täysillä. Kunhan samalla kuitenkin muistaa irtaantua puhelimesta sosiaalisissa tilanteissa - kaikesta edellä sanotusta huolimatta olen edelleen sitä mieltä, että jatkuva kännykän näprääminen seurassa on yksinkertaisesti epäkohteliasta.

Sanottakoon tosin vielä loppuun se, että ainakin meikäläisellä someaktiivisuus ja -innostus ovat erittäin kausittaisia: joskus auon päätäni vaikka Facebookissa päivittäin, joskus menee viikko tai pari, etten jaa tai edes kommentoi siellä mitään. Monissa asioissa olen perinteikkään kultaisen keskitien kannattaja, ja se pätee hyvin myös tähän. En missään nimessä halua olla niitä ihmisiä, jotka kokevat todella elävänsä vain silloin, kun esittelevät elämäänsä tutuille ja tuntemattomille somessa.

Olisi kiinnostavaa kuulla, mitä te ajattelette sosiaalisen median hyvistä ja huonoista puolista!