sunnuntai 28. elokuuta 2016

Herkkyys ja hankaluus

Kuten moni ehkä tietääkin, olen muutamien viime vuosien aikana seurannut aktiivisesti erityisherkkyyttä koskevaa keskustelua ja ottanut osaa siihen. Tämän lisäksi vuosi pari sitten olin innolla mukana järjestämässä erityisherkkien vapaamuotoisia tapaamisia kotikaupungissani. Olen saanut "herkkispiireistä" paljon: olen päässyt tutustumaan lukuisiin uusiin ihmisiin ja ystävystynytkin muutamien kanssa, oppinut paljon uutta ihmisistä ja kohtaamisista ja myös kokenut helpottavana sen, että olen päässyt jakamaan herkkyyteen liittyviä kokemuksiani toisten samankaltaisten kanssa. Ylivoimaisesti suurin osa tuntemistani erityisherkiksi tunnustautuvista ihmisistä on upeita tyyppejä, ja sen takia tämän postauksen kirjoittaminen tuntuu vaikealta - en nimittäin halua tahallani ärsyttää ketään tai pahoittaa kenenkään mieltä. Silti olen viime aikoina pohtinut erityisherkkyyden varjopuolia vuorovaikutuksessa niin paljon, etten malta myöskään olla raottamatta sanaista arkkuani aiheen tiimoilta. Muistattehan kuitenkin, että mietteitäni ei ole tarpeen ottaa henkilökohtaisesti, vaan ne perustuvat yleisfiilikseen, joka minulle on tullut paitsi vuorovaikutuksessa omien tuttujeni kanssa, myös erityisherkkien nettikeskusteluja seuraamalla (ja välillä vaikuttaa siltä, että nettikeskusteluissa ihmisten pimeimmät puolet pääsevät esiin...). 

Toisinaan tulee puheeksi, että vähemmän herkät ihmiset kuulemma pitävät erityisherkkiä vähän hankalina. Tähän herkät luonnollisesti usein vastaavat puolustelevaan sävyyn vedoten synnynnäisiin piirteisiin ja herkkyyden lukuisiin hyviin puoliin. Olen itsekin kirjoittanut paljon nimenomaan näistä hyvistä puolista, sillä valitettavan usein moni meistä kiinnittää liikaakin huomiota herkkyyden tarjoamiin haasteisiin ja unohtaa ainakin hetkittäin sen, miten paljon kauniita ja ihania asioita herkkyys voi omaan ja muidenkin elämään tuoda. Mutta niinkin saattaa käydä, että hehkutuksen keskellä unohtuu se, että myös meillä erityisherkillä on huonot puolemme - eikä mahdollinen hankalan tyypin maine välttämättä ole täysin vailla perusteita. Vaikka herkkyys itsessään on synnynnäinen piirre, jolle emme voi mitään, meillä on mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten toimimme vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa.

Kyky vahvan empatian kokemiseen ja ilmaisemiseen on kiistatta yksi herkkien vahvuuksista. Saatamme kuitenkin unohtaa sen, että ylivirittyneenä ja stressaantuneena on vaikeaa olla empaattinen: silloinhan resurssimme kuluvat pitkälti siihen, että pidämme itsemme kasassa ja riittävän toimintakykyisenä. Oma kokemukseni on, että tällaisissa tilanteissa tavallisesti empaattisesta ja miellyttävästä erityisherkästä saattaa paljastua hyvinkin hankalia ja ärsyttäviä puolia. Itse ainakin voin auliisti myöntää olevani ylikuormittuneena aika rasittava tyyppi, joka saa itkukohtauksia milloin mistäkin pikkuasiasta, unohtaa ottaa toisten tarpeet ja tunteet aidosti huomioon ja lähestulkoon vaatii erityiskohtelua ja paapomista oman hankalan olon takia. Olen huomannut, että muissa ihmisissä ärsyttävät usein eniten sellaiset piirteet, joita emme oikein haluaisi itsessämme nähdä. Ainakin tässä asiassa tämä pätee allekirjoittaneeseen hyvin: vaikka osaan itsekin kiukutella ja änkyröidä, pidän aika ärsyttävinä ihmisiä, joiden itsekontrolli, empatiakyky ja kohteliaisuus tuntuvat vähenevän huomattavasti kuormittavissa tilanteissa. Luonnollistahan se on, mutta asettaa omat haasteensa ihmissuhteille. Onneksi monissa tilanteissa ärsykkeiden ja kuormituksen määrään on myös mahdollista itse vaikuttaa, mutta aina ylivirittyneisyyden täydellinen välttäminen ei ole mahdollista eikä mielestäni välttämättä edes suositeltavaa (olen harvemmin varauksettomasti välttelyn kannalla).

Erityisherkkien tapaamisten järjestäminen oli pääsääntöisesti todella antoisaa puuhaa, sillä lähes poikkeuksetta tapaamisissa päästiin keskustelemaan jos jonkinlaisista kiinnostavista asioista pintaa syvemmältä. Muistan joidenkin kommentoineen, että toisten herkkien kanssa keskustelu tuppaa olemaan yllättävän helppoa, vaikka ihmisiä ei tuntisikaan entuudestaan eikä heidän kanssaan välttämättä edes ole juuri muuta yhteistä. Sitä kuitenkin olen ihmetellyt usein, miten vaivalloista itse tapaamisten järjestäminen on usein ollut: netissä monikin ilmaisee olevansa kiinnostunut, mutta ani harva on kuitenkaan aloitteellinen ehdottamaan mitään konkreettista. Ja kun itse aktiivisena ehdottelee ja järkkäilee kaikenlaista, saa silti aina vähän jännittää sitä, kuinka moni lopulta uskaltautuu paikalle - ja kuinka moni peruu viime tipassa (totta kai usein ihan ymmärrettävistä syistä) tai yksinkertaisesti jättää tulematta. En tiedä, onko kyseessä se, että moni erityisherkkä viihtyisi paremmin kaksin kuin vähänkään isommassa porukassa, vai se, että uusien ihmisten tapaaminen ylipäätään jännittää. Ja totta kai jotkut introverteimmat eivät ehkä kerta kaikkiaan jaksa lähteä minnekään. Ja aloitteen tekeminen on aina pelottavaa, siitä olen itsekin aivan samaa mieltä - mutta teen sen silti, koska tiedän, ettei siitä yleensä seuraa mitään hirveyksiä.

Minulle on usein tullut sellainen vaikutelma, että moni erityisherkkä on niin innostunut omien olojensa kuulostelemisesta, että tekee sitä vähän liikaakin. Nykyään peräänkuulutetaan niin paljon itsensä kuuntelemista, että joskus unohtuu se, että toisinaan parempi vaihtoehto on toimia omaa oloa vastaan - jos toiminta nimittäin kuitenkin on omien arvojen ja tavoitteiden mukaista. Moni erityisherkkä esimerkiksi kaipaa elämäänsä merkityksellisiä ihmiskontakteja mutta kokee varsinkin uusiin ihmisiin tutustumisen tai porukassa olemisen kuormittavana. Tällaisissa tilanteissa miettisin itse sitä, kumman ohjaamana haluan toimia: mahdollisen hetkellisen ahdistuksen tai kuormittuneisuuden vaiko pidemmän tähtäimen tavoitteen/toiveen? Jatkuvana analysoijana ja tunteissa kieriskelijänä taidan olla jäävi sanomaan, mutta usein tuntuu, että moni herkkä ja pohdiskeleva ihminen harrastaa vähän liikaakin omaan itseen käpertymistä. Joskus ajattelemisen ja kuulostelemisen sijasta voisi olla syytä toimia, elää ja kokea, vaikka se ei tuntuisikaan joka hetki hyvältä ja helpolta.

Loppukaneetiksi on tosin jälleen kerran todettava, että tärkeintähän on aina tasapaino, joka jokaisen on löydettävä itse - siinä eivät toisten neuvot ja vertaistuki auta kovin pitkälle, olemmehan me kaikki yksilöitä yhteisistä piirteistä huolimatta :)

Millaisia ajatuksia aihe teissä herättää?

8 kommenttia:

  1. "Joskus ajattelemisen ja kuulostelemisen sijasta voisi olla syytä toimia, elää ja kokea, vaikka se ei tuntuisikaan joka hetki hyvältä ja helpolta."

    Niin. Elä ja koe. Siinä hyvä neuvo meille jokaiselle, ollaan sitten herkkiä tai vielä herkempiä. Helppo sanoa, että elä ja koe, voi olla vaikea toteuttaa osalle meistä. Mutta se kannattaa, opimme uusia asioita itsestämme ja löydämme vähitellen itsellemme herkkinä ihmisinä sopivan tavan toimia tietyssä tilanteessa (jos menee pieleen, niin ei se oikeasti haittaa, kyllä ihminen saa epäonnistua, siitäkin oppii, vai onko parempi olla tekemättä mitään siksi, että pelkää epäonnistumista?!). Ja jokainen itse voi löytää sopivat tavat toimia eri tilanteissa, sitä ei voi tehdä kukaan toinen meidän puolesta. Onnea matkaan kohti uusia kokemuksia!

    VastaaPoista
  2. Helpottavaa, kun sanoit tämän ääneen. Poikaystävä on minua herkempi, ja välillä tuntuu, että hänelle on sallitumpaa käyttäytyä huonosti juuri herkkyyden ja kuormittuneisuuden vuoksi. Yritän ymmärtää ja ymmärränkin, mutta kiva, etten ole ainoa, jota välillä ihan tosissaan ottaa päähän!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et todellakaan ole ainoa - monesti sitä ei vaan uskalla sanoa ääneen, että toisten suurempi herkkyys voi aika ajoin myös ärsyttää, vaikka siinä olisikin paljon hyviä puolia. Meillä minä olen parisuhteessa se herkempi, ja välillä kyllä käy sääliksi miehekettä, joka joutuu esimerkiksi väsymys- ja nälkäkiukutteluni uhriksi :D

      Poista
  3. Kiitos kirjoituksesta. Hyvä aihe, joka osui ja upposi. Erityisherkkyys on "kuitenkin vain piirre muiden joukosta", johon on toisinaan helppo vedota väärilläkin perusteilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! :) Niinpä, joskus herkkyyteen saatetaan vedota vähän liiankin kärkkäästi, sillä saatetaan suorastaan puolustella ikävää käytöstä, valitettavasti. Totta kai ylivirittyneisyys yms. voi altistaa kiukuttelulle ja hankalalle käyttäytymiselle, mutta kyllä aikuisella ihmisellä pitäisi silti jotain itsekontrollia olla, ettei ihan mahdottomaksi ala :)

      Poista
  4. Mä olen varsinainen herkkis ja välillä varmasti aika helkkarin ärsyttävä :D Mun mielestä herkkyyskeskustelussa korostuu toisinaan myös vähän liikaakin se, että herkkien pitää suojella itseään ja kieltäytyä kaikesta mahdollisesti kuormittavasta. Noin niinkuin kärjistettynä. Toki jossain määrin se on hyvästä, mutta itse koitan ajatella etten anna herkkyyteni myöskään estää mitään mitä haluan tehdä. Monesti sieltä omalta epämukavuusalueelta löytyy kaikenlaista kivaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiköhän me kaikki olla joskus ärsyttäviä, herkkiä tai ei :D Totta, ei kannattane liikaa antaa herkkyyden estää itseä tekemästä asioita, jotka kiinnostavat ja joita haluaa. Mulla on ainakin paljon mahtavia kokemuksia juuri niiltä hetkiltä, kun olen poistunut hetkeksi mukavuusalueeltani - ja kun välillä tekee niin, niin se mukavuusaluekin vähitellen laajenee, jos hyvin käy :)

      Poista