keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Tosikko teatteria kokeilemassa

Niin iloinen kuin uudesta työstäni olenkin, olen tänä keväänä saanut olla mukana myös yhdessä toisessa jutussa, joka on ollut minulle henkilökohtaisesti varsin merkittävä kokemus. Joku ehkä muistaakin, että tammikuussa kerroin uskaltautuneeni vihdoin ja viimein työväenopiston teatterikurssille. Itse harrastus oli kiehtonut minua jo pitkän aikaa, mutta vähän jähmeänä ja estyneenä tyyppinä en kuitenkaan rohjennut lähteä mukaan - ajattelin, että niin kiinnostavaa kuin se olisikin, en yksinkertaisesti pystyisi siihen. 

Itsensä haastaminen ja omalta mukavuusalueelta poistuminen ainakin silloin tällöin on kuitenkin minulle tärkeää, sillä (lähes) mikään ei ole niin huikea tunne kuin itsensä ylittäminen ja sellaisten asioiden kokeileminen, joita ei olisi koskaan uskonut kokeilevansa. En ole koskaan aiemmin harrastanut mitään ryhmässä: toki olen ollut esimerkiksi kuvataidekursseilla ja -koulussa, mutta vaikka siellä toki jutusteltiinkin, kaikki tekivät kuitenkin omaa juttuaan, ja kovin kummoista ryhmähenkeä ei päässyt muodostumaan. Pitkään kuvittelin olevani hyvin vahvasti sooloilija, oman tieni kulkija, joka ei juurikaan edes kaipaa ryhmässä tekemistä. 

Kuitenkin jokin teatterin tekemisessä on pitkään kiehtonut minua: lupa olla jotain muuta kuin on ja toisaalta tavallaan myös oma itsensä paljaimmillaan, heittäytyminen, itselleen nauraminen ja ennen kaikkea yhdessä tekeminen, se mieletön ryhmähenki, jonka hehkua on joskus päässyt todistamaan. Monilla, itseni mukaan lukien, tuntuu olevan ennakkoluuloja siitä, että kaikki teatteriharrastajat ovat sosiaalisia, estottomia ja räiskyviä persoonia. Ja siltähän se saattaa päälle päin vaikuttaakin - mutta toisaalta moni juuri heistäkin väittää oikeastaan olevansa ujo ja arka ihminen! Alan olla koko ajan vakuuttuneempi siitä, että teatteriharrastuksen aloittaminen ei vaadi tietynlaista ihmistä, vaan kuka tahansa kiinnostunut voi saada siitä lisää rohkeutta, heittäytymiskykyä ja yhdessä tekemisen iloa.

Meidän ryhmä esitystunnelmissa, kuva Johannes Joenperä

Ensimmäiselle kerralle meneminen jännitti ihan hurjasti, sillä en yhtään tiennyt, mitä odottaa - muuta kuin laumaa uusia ihmisiä, luultavasti pelottavia tutustumisleikkejä ja ties mitä nolostuttavaa ja ahdistavaa! Kaikkea tätä tietysti olikin luvassa, mutta vaikka jouduinkin saman tien kauas pois omalta mukavuusalueelta, koin itseni haastamisen kuitenkin ennen kaikkea innostavana, en ahdistavana. Kurssin muutamilla ensimmäisillä kerroilla lähinnä ryhmäydyimme, leikimme ja teimme erilaisia improvisaatio- ja muita harjoituksia, ja myöhemmin ideoimme ja toteutimme myös lyhyehkön oman esityksen. 

On ollut mielenkiintoista huomata, miten uuden harrastuksen parissa voi löytää itsestään aivan uusia, aiemmin piilossa olleita puolia. Estotonta ja räiskyvää esiintyjää minusta ei tietenkään muutamassa kuukaudessa kuoriutunut, mutta ainakin hetkittäin olen pystynyt päästämään irti jatkuvasta itseni tarkkailusta ja kontrolloimisesta ja antanut vaan mennä - riippumatta siitä, kuinka hölmöltä sitä joskus saattaa näyttää ja kuulostaa. Erityisesti esiintymisen ja toisten naurattamisen ilo oli mahtavaa löytää. Sitä aina sanotaan, ettei asioita kannata ottaa niin tosissaan, ja juuri tosissaan ottaminen on minun pahimpia syntejäni. Sitä - ja tietysti ennen kaikkea rohkeutta - teatteritreeneissä pääsi työstämään jatkuvasti, ja ehkä jotain tuli opittuakin. Ja paljon opittavaa on vielä edessä päin, sillä tätä harrastusta haluan ehdottomasti jatkaa! 

Ehkä parasta oli kuitenkin se, että pääsin viimein, ensimmäistä kertaa ikinä, osaksi porukkaa, jossa uskalsin olla juuri sellainen kuin olen, ja jossa en tuntenut itseäni yhtään ulkopuoliseksi. Ulkopuolisuuden tunne on vakituinen seuralaiseni koko elämäni ajalta, ja vaikka olen tottunut siihen ja oppinut hyväksymään sen ainakin jossain määrin, siitä vapautumisen hetket ovat kuitenkin todella mieleenpainuvia ja puhdistavia. Uskon, että ihan jokainen, oli sitten kuinka introvertti tai ekstrovertti tahansa, kaipaa yhteyden kokemuksia, tunnetta siitä, että tulee nähdyksi omana itsenään. Se jos mikä tuntuu puhdistavalta.

Löytyykö lukijoiden joukosta teatteriharrastajia tai aiheesta kiinnostuneita? 

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Uusia tuulia + ajatuksia sometodellisuudesta

Aloitin maanantaina työt tutkijana Tampereen yliopistossa - psykajuttujen parissa, kuten arvata saattaa, tarkemmin työkuormituksesta palautumista käsittelevässä projektissa. Siihen liittyen olisi tarkoitus alkaa myös väsäämään väitöskirjaa lähitulevaisuudessa. Saatan olla ihan pikkuisen innoissani, sillä tutkimuksen tekeminen on kiehtonut minua kovasti vähintään siitä lähtien, kun intoa puhkuen tein graduani muutamia vuosia sitten. Itse aihepiirikin on totta kai todella kiinnostava, ja voipa olla, että siihen liittyviä pohdintoja on luvassa täällä blogissakin.

Ensimmäinen työviikko kului lähinnä talon tavoille opetellessa ja työkavereihin tutustuessa. Paikat ja osin ihmisetkin tosin olivat melko tuttuja jo entuudestaan opiskeluajoilta, ja suoraan sanoen välillä tuntuu vähän hassulta, että olenkin nyt yliopistolla töissä enkä opiskelijana. Taitaa mennä hetki uuteen rooliin totuttelemisessa! Paljon on toki kaikkea muutakin uutta ja jännittävää, ja tämän viikon ajan olen hetkittäin kieriskellyt aikamoisessa informaatioähkyssä - tosin se tuntuu ennen kaikkea kiehtovalta ja motivoivalta, ei niinkään uuvuttavalta (ainakaan vielä). Luulen, että tulen pitämään tästä työstä, ja yli puolen vuoden urakriiseilyn jälkeen se on muuten aika mukava tunne!

Tällä viikolla ajatukseni ovat pitkälti olleet kiinni uudessa työssä sekä harrastusmenoissa (teatteriryhmälläni on pääsiäisen jälkeen pari esitystä luvassa, ja aika ahkerasti on harjoiteltu), ja  täällä somessa pyöriminen on jäänyt tavanomaista vähemmälle. Aina, kun niin käy, saan yleensä todeta, että mitä vähemmän roikun somessa, sitä vähemmän se myös kiinnostaa. Kiiltokuvamainen sometodellisuus alkaa nyppiä ja se paljon puhuttu "oikea elämä" viehättää entistä enemmän. 

Kausittain tämä tuntuu menevän, sillä tuttujahan nämä fiilikset ovat - ja tuttua on sekin, että jonkin ajan kuluttua olen kuitenkin aina hurahtanut uudelleen someen. Sen verran koukussa siis taidetaan olla, ettei tästä noin vain eroon pääsekään. Eikä toki tarvitsekaan, sillä totta kai somessa on paljon hyvää, eikä suunnitelmissani ole häipyä yhtään minnekään pysyvästi. Yritän kuitenkin jatkuvasti opetella tietoisempaa some-elämää - sitä, että sosiaalisen median käyttöni olisi omien arvojeni ja tavoitteideni mukaista eikä päämäärätöntä selailua, "inspiroitumista", joka vähänkään heikommassa mielentilassa luiskahtaa helposti kateudeksi ja huonommuudentunteen potemiseksi. 

Kun nyt jatkossa toimin kaiket päivät ihmismielen ihmeellisyyksien parissa, olen miettinyt, tekeekö enää vapaalla mieli kirjoittaa tai lukea paljolti samoista asioista. Toisaalta kyllä pidän bloggaamisesta ja erityisesti ajatusteni jakamisesta todella paljon, ja hyvin se tuntui maistuvan opiskeluaikoinakin, joten luulenpa, etten ihan äkkiä raaski luopua tästä. Blogin fokusta olen pohdiskellut viime aikoina melko paljon, sillä haluaisin sen olevan melko selkeä. 

Mitä mieltä te lukijat olette? Tuleeko mieleen kehittämisideoita blogini suhteen? :)