tiistai 24. tammikuuta 2017

Kuinka käyttää sosiaalista mediaa tietoisemmin

Viime aikoina olen pohtinut paljon sitä, millainen rooli sosiaalisella medialla elämässäni on - ja ennen kaikkea millainen haluaisin sen olevan, jotta saisin siitä irti mahdollisimman paljon iloa ja hyötyä mutta mahdollisimman vähän stressiä ja harmitusta. Sillä vaikka kuinka viihdymme ja parhaassa tapauksessa suorastaan inspiroidumme somessa, en varmasti ole ainoa, joka kokee jatkuvan someläsnäolon tai -kurkkailun kuormittavana. Pulma tosin on siinä, että some on tehty niin koukuttavaksi, että sieltä on vaikea pysyä poissa: kukapa ei tuntisi kiusausta käydä kurkistelemassa, onko vasta ladattuun kuvaan tai postaukseen jo ehtinyt tulla paljon tykkäyksiä tai kommentteja, ja kavereiden ja tuttavien kuulumisistakin on pysyttävä kärryillä selailemalla Facebookin uutisvirtaa, "maailman menon" seuraamisesta puhumattakaan!

Minä olen koukussa sosiaaliseen mediaan, ja väitän, että niin on ihan varmasti myös moni teistä. Aina sitä ei tietenkään koeta ongelmaksi: somessahan pidetään yhteyttä ystäviin ja tutustutaan uusiin ihmisiin, verkostoidutaan, saadaan tietoa itseä kiinnostavista asioista, viihdytään hauskojen juttujen äärellä ja opitaan uutta. Sosiaalinen media on tuonut minunkin elämääni niin paljon hyvää (esimerkiksi poikaystäväni ja monet hyvät ystäväni, noin niinkuin esimerkkinä), etten todellakaan ole valmis luopumaan siitä. Siitä sen sijaan voisin mielelläni luopua, että yksin ollessani saatan kurkkailla erinäisiä somekanavia useamman kerran tunnissa, ja päivän aikana vietän helposti tunnin tai parikin pelkästään älypuhelintani hiplaillen. 



Sen lisäksi, että some syö aikaani, se luonnollisesti vaikuttaa myös mielenliikkeisiini. Joskus toki myönteisellä tavalla uusien ideoiden, merkityksellisen yhteydenpidon ja hyvän viihteen muodossa. Valitettavasti samaan aikaan se myös (usein huomaamattani) saa minut vertaamaan itseäni ja omaa elämääni siihen pieneen siivuun, mikä toisten elämästä näkyy somessa, kadehtimaan heitä, suunnittelemaan omia tulevia somejulkaisujani - ja ennen kaikkea klikkailemaan päämäärättömästi omassa kuplassani ja kuvittelemaan, että sometuttavani ja -seurattavani ovat edustava otos maailmasta (pieni vihje: mitä todennäköisimmin eivät ole). 

Monen herkän ihmisen kanssa juteltuani olen huomannut, etten todellakaan ole ainoa, joka kokee somen ärsyketulvan ylikuormittavana. Paha tapani on pitkään ollut selailla somekanavia iltamyöhällä juuri ennen nukkumaanmenoa, ja kyllähän sen arvaa, ettei uni meinaa tulla, kun päässä vilisee jos jonkinlaista somesta mukaan tarttunutta virikettä. 

Kuulosteltuani hieman omaa somekäyttäytymistäni olen huomannut, että mielialani ja somessa viettämäni ajan määrän välillä on selvä negatiivinen korrelaatio: mitä enemmän vietän aikaa somessa, sitä ahdistuneempi, alakuloisempi ja epävarmempi olen. Tietenkään tämä ei päde aina, ja esimerkiksi bloggaamisesta ja toisten blogien lukemisesta saan pääsääntöisesti iloa elämääni, mutta yleisesti tuo periaate kuitenkin näyttäisi pätevän varsin hyvin.

Koska kuitenkin viihdyn sosiaalisessa mediassa ja saan täältä paljon myönteisiä asioita elämääni, olen alkanut kiinnittää huomiota siihen, miten voisin käyttää somea tietoisemmin - siis omien arvojeni mukaisesti, omia päämääriäni tukien ja haittapuolet minimoiden. Väitän, että suurin osa somekäyttäytymisestämme on kaikkea muuta kuin tietoista: tiedät kyllä, tarkoitan juuri sitä automaattista, suorastaan refleksinomaista selailua, johon helposti sorrumme esimerkiksi odotellessa (tai oikeastaan milloin vain, kun emme ole todella keskittyneitä johonkin muuhun). 

Tässäpä muutamia ajatuksiani siitä, miten somea voisi oppia käyttämään tietoisemmin: 

1. Poista "turhat" sovellukset puhelimestasi, ja laita lopuistakin ilmoitukset pois päältä. Itse poistin Facebook-sovelluksen kokonaan ja päätin käyttää sitä ainoastaan läppärillä, sillä olen huomannut, että nimenomaan Facebook on se somekanava, jonka jatkuvasti selailusta tulen helposti huonolle tuulelle. Toki puhelimellakin pääsee sinne edelleen selaimen kautta, mutta eipä siellä ole tullut juuri käytyä - ja hyvin näyttää riittävän pari fb-visiittiä silloin, kun olen muutenkin koneella.

2. Tee päätös, ettet ota puhelinta sänkyyn tai ehkä edes makuuhuoneeseen. Myöhäisiltojen rauhoittaminen somettamiselta on ainakin minulle ollut todella hyvä ratkaisu levollisten yöunien kannalta, ja itse koen, että myös aamu alkaa paremmin, kun ei heti ensimmäisenä klikkaudu someen.

3. Käy läpi ja arvioi kaikki, mitä ja ketä seuraat. Mitkä blogit, Youtube-kanavat, Facebook-ryhmät ja muut tuottavat sinulle todella iloa ja/tai hyötyä, ja mitkä roikkuvat mukana vain tavan vuoksi? Joitakin vuosia sitten minulla oli tapana seurata säännöllisesti todella montaa eri blogia, ja jossain vaiheessa kaikkien uusien postausten lukeminen mahdollisimman tuoreeltaan alkoi suorastaan stressata. Toki edelleen luen ja katson yksittäisiä juttuja vähän sieltä täältä, mutta valikoin aika tarkkaan, mitä jään seuraamaan säännöllisesti. Facebookissa olen lakannut seuraamasta monia aktiivisia ryhmiä, joihin kuulun, jotta niiden julkaisut eivät täyttäisi etusivuani - tuntuu mielekkäämmältä käydä ryhmän sivulla varta vasten lukemassa juttuja silloin tällöin, kun siltä sattuu tuntumaan.

4. Pidä silloin tällöin täydellistä somepaastoa - edes päivän verran, tai jos mahdollista, niin pitempäänkin. Silloin huomaat konkreettisesti, millainen rooli somella arjessasi on, miten paljon vietät siellä aikaa ja millaisia tuntemuksia se sinussa herättää. Itse en ole onnistunut pitämään paria päivää pitempää somepaastoa, mutta lyhyessäkin ajassa olen huomannut ajoittaisen somettomuuden tekevän hyvää mielenrauhalleni ja vapauttavan hurjasti aikaa muulle, usein mielekkäämmälle tekemiselle.

5. Tarkastele somekäyttäytymistäsi arvojesi näkökulmassa. Mitkä asiat ovat sinulle elämässä tärkeitä, ja miten voit sometoiminnallasi edistää niiden toteutumista? Some on mainio kanava esimerkiksi jakaa tietoa ja ajatuksia muiden kanssa, tuoda esiin itselle tärkeitä näkökulmia sekä tsempata ja auttaa muita - toki sellainen vaatii yleensä enemmän ajatustyötä kuin toisten kiusaaminen ja yleinen hedelmätön nillittäminen, mutta kuten "oikeassakin" elämässä, myös toiminnan seurauksia kannattanee miettiä.


Millainen suhde teillä on sosiaaliseen mediaan? Kuulisin mielelläni ajatuksianne aiheesta :) 

lauantai 21. tammikuuta 2017

Mitä opin KonMarilta

Viime aikoina japanilaisen siivousguru Marie Kondon innoittama tavaroiden raivaaminen ja järjesteleminen on taas puhututtanut: toiset hurahtavat "marittamiseen" täysillä ja noudattavat Kondon oppeja kirjaimellisesti, toiset taas syystä tai toisesta ärsyyntyvät suunnattomasti koko hommasta. Kiinnostus aihetta kohtaan vaikuttaa kuitenkin olevan suorastaan hämmentävän suurta, sillä esimerkiksi Konmari Suomi -Facebook-ryhmässä on peräti yli 37 000 jäsentä. Erittäin kiehtova ilmiö, miten niinkin tavallinen asia kuin kodin järjestäminen voi herättää tällaisia intohimoja vähän joka suuntaan, joten pakkohan tähän on ollut itsekin vähän perehtyä. 

Luin Kondon ensimmäisen kirjan Konmari - Siivouksen elämänmullistava taika aikoja sitten, silloin kun se oli vielä melko uusi juttu meillä Suomessa. Se oli suoraan sanottuna hämmentävä lukukokemus. Kondo esittelee "ainutlaatuista menetelmäänsä" lähes uskonnolliseen sävyyn, kuin tavaroidensa järjestäminen juuri tällä tavalla toisi pelastuksen paitsi sekasotkuun, myös kaikille muillekin elämänalueille. 

Tällainen lähestymistapa herättää meikäläisessä herkästi hyvin änkyrää vastarintaa, mutta silti minun oli myönnettävä, että jotain järkeäkin tässä on: säilytettävien tavaroiden valitseminen sen perusteella, että ne tuottavat iloa ja/tai ovat todella tarpeellisia, kuulostaa kyllä melko hyvältä elämänohjeelta. Kukapa todella haluaisi elää sellaisten tavaroiden keskellä, joiden näkemisestä tulee lähinnä paha mieli? 

Jotkut kritisoivat Konmaria siitä, että kaikesta täytyy hankkiutua eroon, mutta ei kai hommassa pohjimmiltaan siitä ole kyse - itse olen tulkinnut, että ideana on a) käydä perusteellisesti läpi, mitä omistaa, b) valita säilytettäviksi "iloa säkenöivät", oikeilta ja tärkeiltä tuntuvat tavarat ja hankkiutua muista eroon sekä c) järjestellä tavarat tehokkaasti ja käytännöllisesti. Jos valintakriteerinä kerran on asioiden tuottama ilo, niin sehän on täysin tapauskohtaista, tuleeko kodista lopulta minimalistisen tyhjä vai jääkö sinne paljon iloa pirskahtelevaa tilpehööriä. 



Ilon korostaminen taitaa olla se, mikä minua on Konmarissa eniten hämmentänyt. Onko edes teoriassa mahdollista, että vaikkapa siivousrätit, kaukosäätimet, tiskiharjat tai lattialla kiemurtelevat johdot voisivat tuottaa jollekin iloa? Näihin pohdintoihin sain vastauksen, kun vastikään luin Kondon uudemman kirjan Konmari - Iloa säkenöivä järjestys (Bazar, 2016). 

Iloa säkenöivä järjestys on jatkoa aiemmalle kirjalle, ja Kondo itse suositteleekin lukemaan ensimmäisen kirjan ensin, jotta Konmari-menetelmän ydinajatus varmasti kirkastuisi järjestelyintoiselle lukijalle. Tämä uusi kirja onkin paljon aiempaa käytännönläheisempi: siinä esitellään toki menetelmän perusperiaatteet, mutta pääpaino on tavaroiden järjestämistä (esimerkiksi sitä vähän hämmentävää pystyviikkausta, johon suhtauduin aluksi erittäin epäluuloisesti) koskevissa käytännön neuvoissa. 

Lukukokemuksena Iloa säkenöivä järjestys oli sanalla sanoen rentouttava: aivan loistavaa hyvän mielen lukemista niihin myöhäisiltoihin, kun uni ei meinaa tulla, ja päässä pyörivät kaikki maailman asiat. Ehkä juuri silloin on tarpeen keskittää ajatuksensa johonkin sellaiseen, mihin voi itse helposti vaikuttaa. Elämänhallinnan tunne on psyykkisen hyvinvointimme kannalta keskeinen ja meitä vahvasti motivoiva tekijä. Koen, että juuri tähän tarpeeseen vastaaminen on yksi Konmarin suosion perimmäisistä syistä: jokaisen elämässä on monia asioita, joita emme voi täysin kontrolloida, mutta kotia ja tavaroita järjestellessä voimme ainakin hetkeksi saavuttaa illuusion siitä, että olemme oman elämämme ohjaksissa. 

Paitsi että se ei ole pelkästään illuusio: siihen, millaisessa ympäristössä elämme, voimme aina jossain määrin vaikuttaa (toki taloudelliset tekijät usein asettavat omat rajoituksensa), ja se myös väistämättä vaikuttaa meihin. Uskon, että parhaimmillaan Konmari-ideologian omaksuminen voi auttaa tiedostamaan, mikä juuri minulle on elämässä tärkeää - ja tavaroiden raivaaminen ja arviointi voi omalla tavallaan lisätä itsevarmuutta, vahvistaa tunnetta siitä, että omannäköisen ja omaa hyvinvointia lisäävän elämäntavan rakentaminen on mahdollista. 

Ja mitä tulee iloon, se ei liity pelkästään välittömän innostuksen ja lumoutumisen tunteisiin vaan myös tarkoituksenmukaisuuteen. Minulle Konmarin tärkein oppi onkin ollut tavaroiden arvostaminen: esimerkiksi melko epäesteettinen ja kaapissa tilaa vievä pölynimuri voikin loppujen lopuksi herättää iloa, kun muistaa sen tarpeellisuuden ja sen, miten sen käyttäminen säännöllisesti lisää kodin viihtyisyyttä. 

Itse en ole oikeaoppinen "marittaja", ja osa Kondon opeista nyt vaan menee yli hilseen (mites toi pehmolelujen silmien peittäminen, jotta ne raaskisi heittää pois?). Kondon ja hänen innokkaimpien seuraajiensa touhuille on ehkä helppo naureskella, mutta uskon silti, että monelle naureskelijoistakaan ei olisi pahitteeksi omaksua muutamia vaikutteita Konmari-hihhuleilta. Tavaroiden arvostaminen ja niistä huolehtiminen, tietoinen kuluttaminen sekä ilon vaaliminen eivät voi olla huonoja periaatteita. En usko, että konmarinointiprojekti ratkaisee kenenkään elämän kaikkia ongelmia, mutta olen aika varma siitä, että käytännöllisessä ja viihtyisässä kodissa niiden ratkominen voi olla hitusen helpompaa. 

Millaisia ajatuksia Konmari teissä herättää? 

Kirja saatu blogin kautta

tiistai 17. tammikuuta 2017

Kirjavinkki erityisherkille: Herkkyyden voima

Vaikka erityisherkkyys on ollut viime vuosina aikamoinen mediailmiö, siitä on olemassa ainakin näkyvyyden määrään suhteutettuna melko vähän kirjallisuutta, varsinkaan kotimaista sellaista. Siksi olin hyvin utelias lukemaan psykologi ja kouluttaja Heli Heiskasen viime vuoden lopulla ilmestyneen kirjan Herkkyyden voima - opas omannäköiseen elämään (Origonova, 2016), joka on mukavan kattava ja selkeä esitys eritysherkkyydestä ja hyvästä elämästä herkkänä ihmisenä.

Heiskanen saattaakin olla monelle herkälle ja herkkyydestä kiinnostuneelle tuttu tyyppi, sillä sen lisäksi, että hän pitää koulutuksia aiheesta, hän on ollut myös usein mediassa esillä sen tiimoilta. Herkkyyden voima -kirja on suunnattu erityisherkille, heidän läheisilleen sekä ihmissuhdealojen ammattilaisille, ja sen tarkoitus on herätellä lukijaa tunnistamaan herkkyys, ottamaan siitä ilo irti ja tekemään siitä vahvuus ja voimavara omaan elämään. 



Kirjan ensimmäisessä osassa johdatellaan lukija herkkyyden tunnistamiseen ja sen erilaisiin ilmenemismuotoihin, kuten aisti- ja tunneherkkyyteen, tunnollisuuteen, luovuuteen, syvällisyyteen ja kuormittumisalttiuteen. Todella tärkeä pointti on erottaa synnynnäinen herkkyys ja hankittu herkkyys: esimerkiksi trauman tai uupumuksen seurauksena tunne- ja aistiherkkyys voi voimistua perustasosta, oli kyseessä sitten erityisherkkä tai vähemmän herkkä tyyppi. Hyvin oleellinen on myös kirjan seuraava luku herkkien ihmisten yksilöllisyydestä. Toisinaan herkkyyskeskustelussa unohtuu, että erityisherkkien joukkoon mahtuu hyvin erilaisilla temperamenteilla, elämänkokemuksilla, arvoilla ja muilla ominaisuuksilla varustettuja tyyppejä. Oma kokemukseni on, että jopa herkkyyttä käsittelevä kirjallisuus tuppaa joskus unohtamaan ekstrovertit ja elämyshakuiset erityisherkät - siitä huolimatta, että tutkimusten mukaan kuitenkin noin 30 % herkistäkin on ääripäistä enemmän kallellaan ekstrovertin suuntaan.

Herkkyyden voima -kirjan keskiössä on itsetuntemuksen ja itsensä hyväksymisen kehittäminen. Heiskanen kirjoittaa paljon henkisestä kasvusta, joka vaikuttaakin olevan monille herkille ihmisille aivan erityisen tärkeää ja arvostettavaa. Kirjassa annetaan käytännönläheisiä vinkkejä esimerkiksi tunteiden käsittelyyn ja tietoisen läsnäolon harjoitteluun, josta epäilemättä on hurjasti hyötyä varsinkin niille herkkiksille, joiden pää tuntuu olevan aina vähän liian täynnä ajatuksia (eli about kaikille?). Erityisesti minuun lukijana ja herkkänä ihmisenä kolahti teksti suojakuorista ja niistä vapautumisesta. Luultavasti moni oman kokemuksensa pohjalta tietääkin, miten kuormittavaa erilaisten suojakuorten jatkuva ylläpitäminen on - mutta toisaalta monilla meistä taitaa olla myös sellaisia suojakuoria, joiden olemassaoloa meidän on vaikea tiedostaa tai myöntää edes itsellemme.

Erityisherkkyyteen liittyvä alttius ylikuormittua ja kärsiä pitkäaikaisesta stressistä tai uupumisesta on ikävä ja huomattavasti elämänlaatuun vaikuttava asia, jota käsitellään joka ikisessä aihetta käsittelevässä kirjassa, johon olen törmännyt - ja tietysti aivan syystä. Tässä kirjassa onneksi nostetaan esiin myös päinvastainen ilmiö, eli opittu alikuormitus: se, miten osa herkistä ihmisistä elää passiivisemmin kuin haluaisi tai jaksaisi, koska ei uskalla toteuttaa haluamiaan asioita. Tasapainoa näiden kahden haitallisen ääripään välillä voi olla vaikea löytää, ja toisinaan alikuormitustakin tarvitaan vastapainoksi pitkäaikaisen ylikuormituksen jälkeen. Erityisherkälle sopivan ja oikealta tuntuvan elämänpolun ja -tavan löytäminen on usein haasteellisempaa kuin keskivertoherkille, ja tähän pohdiskeluun Herkkyyden voima antaa kivasti aineksia.

Kirjassa käsitellään monipuolisesti erilaisia stressi- ja ylikuormitustilan syitä ja sen aikaansaamia oireita. Itse pidin tärkeänä muistutuksena sitä, että ylikuormitus ei välttämättä aina johdu siitä, että ihminen on haalinut itselleen liikaa hommaa - joskus kyse voikin olla siitä, että yksinkertaisesti ajattelee ja tuntee liikaa ja liian intensiivisesti. Stressin syyt onkin varmasti hyvä ottaa huomioon itselle sopivia palautumiskeinoja mietittäessä: omassa elämässäni olen esimerkiksi huomannut, että liialliseen ajatteluun ja kuormittavaan "yli-innostumiseen" voi joskus auttaa parhaiten käytännön tekemiseen (vaikkapa ruoanlaittoon, liikuntaan tai rutiininomaisiin työtehtäviin) keskittyminen, koska puhdas lepääminen voi yksinkertaisesti tuntua silloin aika mahdottomalta.

Herkkyyden voima oli ajatuksia herättävä ja itsetutkiskeluunkin (jälleen kerran, nyt pitää vaan varoa, ettei lipsahda sinne liiallisen analysoinnin puolelle!) innostava lukukokemus, ja uskon vielä palaavani kirjan pariin. Lähdeviitteitä ja tutkimustietoa (Heiskasen oman selvityksen lisäksi siis) olisin kaivannut tekstin tueksi enemmän, ja aika ajoin hieman ihmetytti "puhtaan levon" merkityksen korostaminen: työkuormituksesta palautumista käsittelevissä tutkimuksissahan on kuitenkin todettu, että rentoutumisen lisäksi myös esimerkiksi uusien kiinnostavien taitojen opettelu ja ylipäätään psykologinen irrottautuminen työasioista ovat keskeisiä palautumismekanismeja. Omakin kokemukseni on, että joskus inspiroiva ja mielekäs tekeminen voi palauttaa kuormituksesta tehokkaammin kuin pelkkä olla öllöttäminen. 

Joka tapauksessa tämä oli sellainen kirja, jota voin lämpimästi suositella jokaisen erityisherkän luettavaksi - ja myös heille, jotka haluavat ymmärtää meidän mielenmaisemiamme ja haasteitamme paremmin.

P.S. Kirja saatu blogin kautta 

lauantai 14. tammikuuta 2017

Rauhoittava iltarutiini uniongelmaiselle

Uniongelmat, kuten esimerkiksi nukahtamisvaikeudet ovat harmillisen tavallinen ongelma, joka usein liittyy stressiin, ahdistukseen, murehtimiseen tai huolehtimiseen. Itse olen ollut pienestä pitäen "huono nukkumaan". Omalla kohdallani se ilmenee ennen kaikkea vaikeutena nukahtaa: unen päästä kiinni saamiseen menee usein pitkään, toisinaan niinkin kauan, etten malta enää pyöriä sängyssä vaan nousen vähäksi aikaa tekemään jotain muuta. On vaikeaa rauhoittaa kehoa ja mieltä levolle, jos on jatkuvasti ylikierroksilla eikä osaa rentoutua. Uniongelmat tietysti vaikuttavat kielteisesti myös seuraavaan päivään: väsymyksen lisäksi voi olla vaikea keskittyä, mieliala heittelee helpommin laidasta laitaan, makean- ja kahvinhimo vaivaa, kaikki ärsyttää ja tulee kiukuteltua viattomille läheisille. Ja jos mahdollista, aamu-unet saattavat venyä pitkiksi, mikä taas vaikeuttaa unen saamista  järkevään aikaan seuraavana iltana, eikä säännöllistä unirytmiä tahdo millään löytyä.

Onneksi paremmat unet voi saavuttaa monilla eri keinoilla, joista itse olen viime viikkoina ja kuukausina testannut useita. Tavoitteenani on saada aikaan säännöllinen vuorokausirytmi - ihannetilanteessa heräisin ja menisin nukkumaan joka ikinen päivä samaan aikaan, viikonloput mukaan lukien (mihin en ole vielä koskaan pystynyt...). Siihen ei olla ihan vielä päästy, mutta alan vähitellen päästä kärryille siitä, millainen olisi minulle ihanteellinen rauhoittava iltarutiini, joka saattelisi paremmille unille. Joinakin iltoina onnistun jo toteuttamaan jokaisen näistä kohdista, toisinaan sorrun toimimaan kaikkia vastaan, mutta ehkäpä tässä kuitenkin ollaan parempaan suuntaan menossa :) 



1. Tietokone, puhelin ja televisio kiinni viimeistään tuntia ennen nukkumaanmenoa, mielellään jo aiemmin. Kyllähän me kaikki tiedämme, että ruutujen tuijottelu iltamyöhällä ei ole unen kannalta paras mahdollinen ratkaisu, mutta oman käsitykseni mukaan aika harva kuitenkaan toimii tämän tiedon mukaan. Itse olen tosin huomannut, että esimerkiksi hauskan ja leppoisan komediasarjan katsominen voi olla ihan hyvä rentoutumiskeino illallakin, mutta uutisten lukeminen, kiihkeisiin someväittelyihin osallistuminen tai ylipäätään liikaa ajatuksia ja tunteita herättävälle materiaalille altistuminen vain kiihdyttää mieltä entisestään. 

2. Kevyt iltapala ja kupillinen tai pari herkullista kofeiinitonta teetä. En ole koskaan tajunnut, miten kukaan voi mennä nälkäisenä nukkumaan, sillä minulle iltapala ehkä noin tuntia ennen nukkumaanmenoa on suorastaan välttämättömyys - uni ei vaan tule, jos on yhtään nälkä. Iltapala on kuitenkin paras pitää kevyenä, harva nukkuu kovin hyvin heti tukevan aterian jälkeen. Mitä juomiin tulee, omia suosikkejani ovat erilaiset yrttihaudukkeet, joita on ihana lipittää samalla kuin lukee pätkän hyvää kirjaa.

3. Hyvää mieltä tuottavan tai tylsän kirjan lukeminen. Olen pienestä pitäen lukenut aina ennen nukkumaanmenoa, mutta toisinaan ongelmana on ollut se, että kirjaa ei ole malttanut jättää kesken, jolloin nukkumaanmeno viivästyy, tai sitten se on herättänyt aivan liikaa ajatuksia. Nykyisin huomaan rentoutuvani parhaiten myönteisiä tai neutraaleja aiheita käsittelevien tietokirjojen parissa - esimerkiksi monet self help -kirjat ovat mainiota iltaluettavaa. Toinen, ehkä hieman vähemmän mielekkäältä tuntuva keino on myös lukea jotain vähän pitkäveteistä, mikä ei juuri herätä ajatuksia suuntaan eikä toiseen. Jotkut vannovat aivottomien hömppälehtien nimeen tässä asiassa, ja minullakin ne toimivat ainakin tietyssä mielentilassa.



4. Rauhallinen jooga-, hengitys-, ja meditaatiohetki. Viime syksynä aloin meditoida joka ilta juuri ennen nukkumaanmenoa, ja usein yhdistän siihen myös rauhallista liikettä, hengitys- ja äänenhuoltoharjoituksia. Minulle iltarutiineissa tärkeintä on alati mölisevän mielen rauhoittaminen, ja siihen en montaa parempaa keinoa keksi.

5. Vakavan, syvällisen ja liian innostavan keskustelun välttäminen illan viimeisinä tunteina. Joskus olen kuullut ohjeen, että riitelyä tulisi välttää iltamyöhällä, mutta itse tarvitsen mieluiten rauhaa myös kaikesta muusta liian stimuloivasta keskustelusta. Valitettavasti olen melko iltavirkku, ja yleensä parhaat ideat tulevat mieleen juuri silloin, kun olisi aika mennä nukkumaan, ja väsyneenä saatan kälättää tavallistakin enemmän, joten tässä minulla on vielä paljon opittavaa.

6. "Ylimääräisten" tai ahdistavien ajatusten tyhjentäminen päiväkirjaan - sekä viimeisenä kiitollisuuden- ja ilonaiheiden kirjoittaminen ylös. Toisinaan teen myös to do -listoja seuraavalle päivälle, mutta nykyään pyrin tekemään sen jo hieman aiemmin illalla, että velvollisuudet eivät olisi ainakaan se viimeinen asia, jota ennen nukkumaanmenoa ajattelen. 

7. Kirkkaat valot pois hyvissä ajoin ennen nukkumaanmenoa, ja makuuhuoneen pimentäminen kunnolla. Aika itsestäänselvää, harva varmasti nukkuu hyvin valoisassa, ja itse ainakin häiriinnyn paljon esimerkiksi siitä, jos katulampun valo paistaa ikkunasta huoneeseeni. Kirkkaimmat valot sammuttelen kotoa yleensä jo useita tunteja ennen, kun edes aion yrittää nukahtamista, ja himmeä tunnelmavalaistus ja näin pimeään aikaan myös kynttilänvalo rauhoittavat varsin tehokkaasti.
 
Löytyykö teiltä lisää vinkkejä uniongelmien selättämiseen ja rentouttavampaan iltaan? 

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Kirjavinkki: Nainen ja häpeä

Luin viime syksynä erään kirjan, joka herätti hurjasti ajatuksia ja innoitti niin perusteelliseen itsetutkiskeluun, että siitä kirjoittaminen tuntuu oikeastaan mahdolliselta vasta nyt pienen sulattelun ja etäännyttämisen jälkeen. Kyseessä on suomalaisen psykoanalyytikon Elina Reenkolan kirjoittama teos Nainen ja häpeä (2014, kustantaja Minerva), joka pureutuu syvällisesti häpeän syntyyn ja sen ilmenemisen dynamiikkaan. Tarjolla ei ole helppoja neuvoja häpeästä vapautumiseen - ja ainakin oman tulkintani mukaan myös yksi kirjan pääpointeista on nimenomaan se, että yksinkertaista ja helppoa tietä ulos syvästä häpeästä ei ole, vaan se on pitkä ja usein myös haastava prosessi. 

Häpeä aiheena on kiehtonut minua hyvin paljon niin omakohtaisesti kuin teoreettisesti viime vuosina. Olen lukenut jonkin verran kirjallisuutta siitä ja avannut ajatuksia esimerkiksi viimeisimpänä tässä marraskuussa kirjoittamassani tekstissä. Moni häpeästä kiinnostunut on varmasti törmännyt amerikkalaisen Brene Brownin suosittuihin kirjoihin, joista pari olen itsekin lukenut - mutta vaikka niissä on paljon hyviä ja tärkeitä pointteja, jotain on tuntunut aina puuttuvan. Brownin näkemys, joka toki ymmärrettävästi perustuu hänen työhönsä sosiaalityön tutkijana, painottuu vahvasti häpeän yhteiskunnallisiin ja sosiaalisiin puoliin. Tällainen käsitys häpeästä jättää kuitenkin mielestäni liian vähälle huomiolle kokonaisvaltaiseen häpeään liittyvät mielensisäisen dynamiikan. Jotta häpeästä saataisiin kunnollinen kokonaiskuva, sitä on syytä tarkastella sekä sosiaalisesta/yhteiskunnallisesta että psykoanalyyttisesta näkökulmasta. 



Lukkiutunut ja ylikorostunut häpeä on tavallinen ongelma, joka aiheuttaa elämäämme monenlaista kurjuutta. Valitettavasti se on myös erittäin vaikea puheenaihe, ja itse asiassa jo häpeän tunnistaminen itsessään ja tunnustaminen itselleen voi olla todella hankalaa ja pelottavaa. Yksi Reenkolan kirjan ansioista on se, että siinä käsitellään perusteellisesti häpeän syntymekanismeja varhaislapsuudessa, mikä auttoi ainakin minua pääsemään entistä paremmin jyvälle siitä, mistä koko jutussa on kyse. Psykoanalyyttisessa teoriassa korostetaan paljon erityisesti varhaisen vuorovaikutuksen merkitystä psyyken rakentumiselle, ja sieltä häpeänkin alkulähteiden ajatellaan löytyvän. 

Ruumillisuuden ja sukupuolen merkitys psyykelle ovat myös keskeisiä teemoja, ja moni mahdollisesti vierastaakin psykoanalyyttisessa teoriassa juuri sukupuolierojen jatkuvaa esiin tuomista (itse ainakin olen vierastanut kovasti, mikä on yksi keskeinen syy sille, että olen änkyröinyt koko viitekehystä vastaan niin pitkään...). Reenkola käsittelee kirjassaan häpeän läpeensä ruumiillista luonnetta tavalla, joka laajensi todella paljon käsityksiäni tästä häiritsevästä tunteesta. Häpeä kytkeytyy vahvasti sukupuoleen ja seksuaalisuuteen, mikä psykoanalyyttisen teorian mukaan ei johdu pelkästään kulttuurisista ja yhteiskunnallisista odotuksista, arvoista ja asenteista. Vaikka kirjan nimi on Nainen ja häpeä ja pääosin Reenkola kirjoittaakin juuri naisten näkökulmasta, myös miesten häpeää käsitellään jonkin verran. Oikeastaan kirjan luettuani nimi tuntui jopa hieman harhaanjohtavalta, sillä minulle tämä oli ennen kaikkea kirja häpeästä, ei pelkästään naisen häpeästä.

Vaikka tunne nimeltä häpeä esitellään kirjassa koko raadollisuudessaan ja moniulotteisuudessaan, tärkeä sanoma on myös se, että toivoa on: syvästäkin häpeästä on mahdollista toipua, jopa silloin, kun taustalla on esimerkiksi seksuaalisen väkivallan kaltaisia traumaattisia kokemuksia. Reenkola kirjoittaa häpeästä hyvin suoraan ja kaunistelematta, joten leppoisaa ja lempeää itseapukirjallisuutta kaipaavalle tämä ei välttämättä ole helppoa luettavaa - eikä kyllä ollut minullekaan, mutta erittäin kiehtovaa ja oivalluksia herättävää kylläkin. Kirja on teoreettinen, ja jos teoriatausta ei ole lainkaan tuttua, osa Reenkolan käyttämistä käsitteistä voi tuntua vierailta ja hämmentäviltä. Uskon silti, että aiheeseen voi kuka vain päästä ihan mukavasti sisälle, jos pohdiskelunhalua ja kiinnostusta riittää. Suosittelen lämpimästi!


maanantai 9. tammikuuta 2017

Stressistä ja hengitysvaikeuksista

Stressi, ahdistus tai arkisesti sanottuna ylikierroksilla käyminen on taatusti useimmille tuttu vaiva. Siihen liittyy usein jos jonkinlaisia fyysisiä oireita: pulssi kiihtyy, päätä särkee, lihakset pysyvät jatkuvasti pienessä jännityksessä, närästää - eikä hengityskään kulje luonnollisesti, vaivattomasti ja miellyttävästi. Itse olen kärsinyt epämääräisestä hengenahdistuksesta aika ajoin suunnilleen niin kauan kuin muistan, ja vuosien varrella sitä on selvitelty monen eri lääkärin kanssa löytämättä sille koskaan selvää selitystä. Viime viikkoina stressiä ja levotonta oloa on riittänyt, mikä on näkynyt esimerkiksi unen laadussa ja sekä sydämen että pään tuntemuksissa. Toden teolla kuitenkin havahduin rauhoittumisen tarpeeseen vasta silloin, kun alkoi tuntua, ettei hengitys kerta kaikkiaan meinaa kulkea (toki ehdin jo, jälleen kerran, pelätä lähes kaikkia mahdollisia vakavia sairauksia...). 

Jos hengityksen kanssa ei ole koskaan ollut ongelmia, sitä todennäköisesti pitää itsestäänselvyytenä, jolle ei tarvitse juuri ajatuksia tai palstatilaa uhrata. Ja vaivatontahan se onkin silloin, kun saamme nauttia vapaasta, luonnollisesta hengityksestä. Valitettavasti se ei kuitenkaan ole kaikille itsestäänselvyys (edes niille, joilla ei ole hengitykseen vaikuttavia fyysisiä sairauksia). Liian suureksi ajan myötä kasvanut stressikuorma nimittäin vaikuttaa usein kielteisesti hengitykseen - vieläpä niin salakavalasti, ettei hengitysvaikeuksien yhteyttä stressiin ole aina helppo tunnistaa. 



Luonnolliseen hengitykseen osallistuu kehossamme monia eri lihaksia, joista tärkeimmät ovat pallea, kylkivälilihakset ja vatsalihakset. Vapaassa hengityksessä noin 80 % hengitystyöstä tapahtuu näillä lihaksilla. Stressaantuneella hengityksen lihastasapaino saattaa kuitenkin häiriintyä, jolloin hengityksen apulihakset hoitavatkin epätavallisen suurta osaa työstä, kun esimerkiksi kaikista keskeisin hengityslihas pallea on muuttunut ajan myötä kireäksi.  Stressaantunut hengittää usein nopeasti ja pinnallisesti, ja yleinen ongelma on krooninen sisäänhengitystä korostava pintahengitys eli hyperventilaatio. Vaikka usein puhummekin syvään hengittämisen tärkeydestä, se on stressaajalle hyödyllistä vain silloin, kun hän korostaa uloshengityksiä eikä kiihdytä sisäänhengityksen syvyyttä tai määrää. 

Näiden teemojen äärelle palaaminen teki minulle selvästi hyvää, sillä lueskeltuani pitkästä aikaa hengityksestä ja stressistä, hoksasin erittäin helposti sortuvan nimenomaan juuri tuollaiseen pintahengitykseen, johon liittyvät syvät, suorastaan pakotetut sisäänhengitykset. Kun istun tekemättä mitään ja murehdin elämääni, iskee helposti sellainen tunne, että täytyy haukotella, huokaista tai muuten kiinnittää erityistä huomiota sisäänhengitykseen, että saisi kunnolla ilmaa. Ja hupsista vaan - tuo tunne ei juuri koskaan iske silloin, kun olen kunnolla keskittynyt johonkin tekemiseen, kuten liikuntaan, kirjoittamiseen tai vaikkapa kiinnostavaan keskusteluun. Siitä huolimatta joudun aika ajoin muistuttamaan itseäni siitä, että stressillä/ahdistuksella ja hengittämisellä näyttäisi aivan selvästi olevan yhteys, jota ei parane jättää huomiotta.



Niin ikävä vaiva kuin stressiin liittyvät hengitysongelmat ovatkin, niitä voi onneksi helpottaa sopivalla liikunnalla ja varsinkin hengitysharjoituksilla. Oma ongelmani on kuitenkin siinä, että kun ylivirittynyt olotila on päällä, rauhoittuminen hengitysharjoituksiin tai esimerkiksi rauhalliseen restoratiiviseen joogaharjoitukseen on todella vaikeaa - vaikka juuri sitä keho ja mieli taitavat silloin eniten kaivata. Kuten ennenkin mainittu, olen harrastanut joogaa enemmän tai vähemmän säännöllisesti vuosien ajan, ja kaikista kokeilemistani liikuntamuodoista se on vaikuttanut hengitykseeni kaikista myönteisimmällä tavalla. Erityisesti ylävartalon, kuten niska-hartiaseudun ja rintarangan jumituksiin se tehoaa säännöllisesti harrastettuna aivan loistavasti - ja pakko muuten tähän väliin kehaista varsinkin ilmajoogaa, jossa silkki mahdollistaa vielä syvemmät venytykset ja vähän erilaiset liikeradat! 

Tuskailtuani taas kerran ikävän hengenahdistuksen kanssa päätin vihdoin ja viimein antaa mahdollisuuden myös hengitysharjoituksille. Toki olen niitä aiemminkin kokeillut, lähinnä joogaharrastuksen yhteydessä, mutta ne ovat aina olleet se joogatuntien tylsä ja kuiva osuus, jota ei tulisi mieleenkään tehdä oma-aloitteisesti kotona. Nyt otin kuitenkin asiakseni tehdä edes yhden yksinkertaisen hengitysharjoituksen joka ilta pienen meditaatiohetkeni yhteydessä, ja tarpeen mukaan myös ensiapuna ahdistavaan oloon päivän aikana. Pitkän aikavälin tuloksia en pysty vielä raportoimaan, mutta näin muutaman päivän kokeilun perusteella näyttää toimivan aikas hyvin! On se hassua, miten joskus tulee välteltyä ja vierastettua kaikista eniten juuri sitä, mitä todella tarvitsisi voidakseen paremmin... 

Vaikuttaako stressi tai ahdistus teillä hengitykseen? Mistä olette saaneet siihen helpotusta? 

P.S. Pidetäänhän mielessä myös se tosiasia, että hengitysongelmat voivat kieliä myös fyysisestä sairaudesta, joten jos ne jatkuvat pitkään ja/tai ovat erityisen vaikeita, tulisi mennä lääkärin juttusille. Aina kun eivät pelkät itsehoitoharjoitukset todellakaan riitä. 

Postausta kirjoittaessani käytin muuten lähteenä Mia Jokinivan mainiota kirjaa Stressin luomuhoito, josta löytyy tiedon lisäksi myös paljon hyviä stressinhallintaharjoituksia, esimerkiksi juurikin näitä hengitysharjoituksia :) 

perjantai 6. tammikuuta 2017

10 lempirutiiniani (sekä muutama ajatus tapojen luomisesta)

Leppoisaa loppiaista lukijoille! Tämän viikonlopun myötä taitavat viimeistään joululomailut loppua, ja edessä on paluu tuttuihin ja turvallisiin arjen rutiineihin - ja ehkä uudenvuodenlupausten myötä myös pientä rutiinien päivittämistä? Ainakin allekirjoittaneella sellainen tulee tarpeeseen, sillä lomalla unirytmi on päässyt jälleen kerran vinksahtamaan hyvin aamupainotteiseksi, ja liikuntarutiineissakin on parantamisen varaa (tai siis siinä, että liikunta ylipäätään olisi jälleen päivittäinen rutiini, sillä viime viikkoina se ei valitettavasti ole sitä ollut). Rutiinien ja säännöllisen elämän tärkeys niin fyysisen kuin psyykkisen hyvinvoinnin kannalta on varmasti monelle tuttu juttu. Silti hyvien rutiinien luominen tai ylläpito ei välttämättä ole aivan yksinkertaista (ainakaan itseni kaltaisille tahdonvoiman vätyksille, jotka kyllä tietävät mitä tahtovat, mutta joilla olisi itsekurissa rutkasti kehitettävää). 



Onneksi olen kuitenkin hoksannut, että uuden tavan omaksuminen on huomattavasti helpompaa, kun siitä tekee mahdollisimman miellyttävän ja houkuttelevan - eli sen sijaan, että päättäisi luopua jostakin, keskittyykin siihen, mitä uutta ja kivaa elämäänsä voi saada, ehkä vanhan tavan tilalle tai sitten ihan ekstrana. Myös olosuhteet kannattaa rakentaa uudelle rutiinille otollisiksi: taatusti tulee esimerkiksi syötyä enemmän kasviksia, kun niitä löytyy aina kaapista, ja tunnetusti aamulenkille on helpompi motivoitua, kun ulkoilukamppeet on kaivettu jo illalla valmiiksi esille. Ja paras motivaatio kodin siivoamiseen on tietysti ystävien kutsuminen kylään. Aina tällaisetkaan vippaskonstit eivät kuitenkaan riitä (kokeiltu on, mutta ainakaan rutinoitunutta aamulenkkeilijää ei meikäläisestä taida saada). Silloin voi kokeilla itsensä palkitsemista: vaikkapa siivoamiseen tai tiskaamiseen on helpompi tarttua, jos on luvannut itselleen esimerkiksi pienen herkkuhetken tai pari jaksoa lempisarjaa sen jälkeen. 

Kaikista näistä monille varmasti tutuista vinkeistä huolimatta olen usein joutunut toteamaan, että vaikka teoriatieto asiasta olisi hallussa, uusien rutiinien luominen on suoraan sanottuna hemmetin vaikeaa. Mitä säännölliseen ja kurinalaiseen elämään tulee, olen kaukana malliesimerkistä. Yksi ongelma on siinä, että usein unohdan arvostaa ja vaalia rutiineita niiden ansaitsemalla tavalla - onhan se nyt vaan niin paljon kutkuttavampaa pistää elämä edes vähän risaiseksi nukkumalla lomalla pitkälle aamupäivään, syömällä aamiaiseksi suklaakakkua tai juomalla kahvia, kun joku sitä tarjoaa. Minunkin elämässäni on kuitenkin monta rutiinia, joista oikeastaan pidän todella paljon, mutta joiden ylläpitämisestä joudun silti välillä muistuttamaan itseäni. Siispä, omat lempirutiinini ovat:



1. Rauhoittava meditaatiohetki illalla ennen nukkumaanmenoa 

2. Päiväkirjan kirjoittaminen terapeuttisena pääntyhjentämisharjoituksena

3. Jokapäiväinen kävelylenkki 

4. Rauhallinen aamiainen katsellen hyvää (mielellään hauskaa tai hyvän mielen aikaansaavaa) sarjaa tai innostavia Youtube-videoita

5. Säännölliset viikottaiset harrastukset - oli se sitten liikuntaa tai taidetta (ilmoittauduin muuten tänä keväänä teatterikurssille, kerrankin siis kokeilemaan jotain ihan uutta!).

6. Ruoanlaitto - vaikka aina ei jaksaisi, tuntuu silti todella terapeuttiselta tehdä kerrankin jotain niin konkreettista ja maanläheistä, jossa työn tuloksista pääsee heti nauttimaan! 

7. Aamujooga - yksi parhaista tavoista aloittaa päivä, mutta valitettavasti tämän rutiinin vakiinnuttaminen on vielä vähän vaiheessa... 

8. Vaatteiden valitseminen illalla seuraavaa päivää varten

9. To do -listojen kirjoittaminen jokaiselle päivälle ja viikolle (vielä kun aina todella noudattaisi niitä!)

10. Yksin kahvittelu kaupungilla - täydellinen parannuskeino siihen tiettyyn olotilaan, kun ei varsinaisesti kaipaa seuraa mutta on väsynyt elämään liian tiiviisti oman päänsä sisällä



Mitkä ovat teidän suosikkirutiinejanne? Entä löytyisikö teiltä vinkkejä uusien tapojen vakiinnuttamiseen? :)