keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Tehokkain tapa oppia tuntemaan kiitollisuutta

Kiitollisuuden tunteiden ja elämän pienten ilojen merkitys hyvinvoinnille tunnetaan nykyään hyvin. Minulle pienistä arjen asioista ja ympärillä olevasta kauneudesta iloitseminen on jostain syystä usein tuntunut helpommalta kuin syvän kiitollisuuden tunteminen isommista asioista, kuten perheestä, ystävistä, rakkaudesta, terveydestä ja ylipäätään elämästä. Kun on saanut tähänastisen elämänsä elää suhteellisen terveenä eikä ole edes joutunut kokemaan kenenkään kovin läheisen kuolemaa tai vakavaa sairautta, varsinkin terveyttä pitää aivan liian helposti itsestäänselvyytenä. Näin saattaa käydä myös sellaisille ihmissuhteille, joissa on isot palaset juuri sopivasti kohdillaan, eikä ole akuuttia pelkoa toisen menettämisestä tai hylätyksi tulemisesta. Oikeastaan jokapäiväisessä elämässäni ainoa iso juttu, mistä muistan päivittäin olla kiitollinen, on parisuhde (ja ehkä tätäkin voisi joku kyynisempi selittää sillä, että olemme seurustelleet vasta hieman yli vuoden verran). Mitä perheeseen ja ystäviin tulee, kiitollisuus toki pulpahtaa pintaan aina silloin tällöin mutta ei selvästikään riittävästi - päätellen siitä, miten kohtuuttomasti toisinaan käyttäydyn läheisiäni kohtaan, mieheke mukaan lukien.



Olen pyrkinyt vaalimaan kiitollisuutta esimerkiksi kirjoittamalla kiitollisuus- ja ilopäiväkirjaa ja tekemällä muita tavalla tai toisella älyllistäviä harjoituksia, ja vaikka ne ehkä ovatkin auttaneet näkemään asioita myönteisemmässä valossa, mitään massiivista muutosta ne eivät kuitenkaan ole saaneet aikaan: vaikka kuinka listaisin päiväkirjaani jokapäiväisiä ilonaiheita (joita kyllä keksinkin yleensä aika vaivattomasti), intoudun silti edelleen valitettavan helposti kitisemään milloin mistäkin pikkuasiasta. Viime aikoina olen ajatellut paljon sitä, miten kiitollisuuden avain tuskin on hilpeässä positiivisuudessa vaan pikemminkin elämän haurauden ja rajallisuuden ymmärtämisessä - ja oman kokemukseni mukaan sitä on vaikea aidosti ymmärtää, jos sitä ei kohtaa silmästä silmään. Lähes jokainen varmasti tuntee tai ainakin tietää jonkun, joka on oppinut iloitsemaan elämästään aiempaa syvemmin esimerkiksi toivuttuaan vakavasta sairaudesta tai selvittyään ehjin nahoin (tai ylipäätään hengissä) onnettomuudesta. Myös läheisen kuolema tai sairaus saa usein aikaan sellaisen muutoksen elämänasenteessa, että paluuta entiseen ei kerta kaikkiaan ole. 



Vaikka itse olen edelleen terve enkä ole joutunut hyvästelemään ketään läheistäni lopullisesti, olen muutamien viime vuosien ja erityisesti kuluneen vuoden aikana kohdannut paljon ihmisiä, joille elämän ja kuoleman kysymykset ovat syystä tai toisesta arkipäivää. Olen työskennellyt nuorten kanssa, joiden ajatukset pyörivät päivästä toiseen sen ympärillä, onko olemassa mitään, mikä tekisi heidän elämästään elämisen arvoista. Olen keskustellut monen ystäväni kanssa mielenterveysongelmista ja läheisten menettämisestä, ja ennen kaikkea teema on ollut vahvasti läsnä keskusteluissa poikaystäväni kanssa, jonka perheenjäsen sairastaa parantumatonta, kuolemaan johtavaa sairautta. Olen ehkä jollain tapaa pysynyt ulkopuolisessa roolissa, mutta siitä huolimatta koen, että jo pelkkä kuolemasta, terveyden ja rakkaiden ihmisten menettämisestä tosissaan puhuminen ja sen ajatteleminen saa tuntemaan valtavaa kiitollisuutta melko lailla kaikesta. Ei muuten tee mieli valittaa säästä, ainakaan kovin tosissaan.



Sitä ehkä sanotaan, että pitäisi muistaa kuolevansa mutta ennen kaikkea elävänsä, mutta olen alkanut ajatella, että usein se menee juuri tuossa järjestyksessä - kun todella tajuaa, että jonain päivänä (jota ei voi koskaan etukäteen tietää) tulee itse kuolemaan, ja todennäköisesti sitä ennen joutuu hyvästelemään monen rakastamansa ihmisen, osaa luultavasti myös olla kiitollinen siitä, mitä elämässä on tässä nyt. Kliseehän kuuluu, että jokainen päivä pitäisi elää niin kuin se olisi viimeinen. Ei kai se ihan niin mene, onhan elämässä hyvä olla tavoitteita ja suunnitelmia, mutta elämän rajallisuuden miettiminen aika ajoin varmasti auttaa suuntamaan omaa toimintaa niitä asioita kohti, mitä pitää kaikista tärkeimpinä ja arvokkaimpina. Kuolevaisuudesta muistuttaminen ja kiitollisuus liittynevät monien mielissä myös uskontoon. Esimerkiksi buddhalaisessa perinteessä tietoisuus kuolemasta ja sen meditoiminen ovat keskeisiä juttuja. Olen törmännyt monissa lähteissä vaikkapa harjoitukseen, jossa meditoidaan omaa kuolemaa - sellaista en ole kokeillut, kuulostaa suoraan sanottuna aika hurjalta, mutta epäilemättä voi olla melko vavahduttava kokemus.

Positiivisen ajattelun ilosanomaa julistava kiitollisuuspäiväkirja (tai muu vastaava harjoitus) on varmasti monelle aivan toimiva keino lisätä myönteisiä tunteita ja merkityksellisyyden tunnetta elämässä. Itse kuitenkin koen, että kiitollisuuttani varsinkin elämän suuria perusasioita, kuten terveyttä ja ihmissuhteita, on lisännyt huomattavasti tällaisten hieman synkempien teemojen äärellä viivähtäminen. Sinne ei ole hyvä unohtua, mutta joskus on varmasti hyvä herätellä itseään muistamaan elämän rajallisuus. Usein siihen ei tarvita muuta kuin avoin mieli ja rohkeus kysyä ja kuunnella - se, että uskallat altistua toisten ihmisten tarinoille, sillä menetyksiä ja onnettomuutta mutta myös hillitöntä iloa ja onnea on joka puolella. Ethän sulje silmiäsi tai korviasi siltä kaikelta.



Näissä tunnelmissa toivotan iloista ja kiitollista keskiviikkoa kaikille!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti