lauantai 31. joulukuuta 2016

Kohti iloisempaa ja rennompaa uutta vuotta

Nyt vuoden viimeisellä viikolla on tullut aika ankarasti kelailtua kulunutta vuotta ja sen moninaisia opetuksia. 2016 ei ole varsinaisesti ollut helppo tai huoleton vuosi, mutta ainakin se on tarjonnut paljon uusia kokemuksia ja haasteita, mielenkiintoisia kotimaanmatkoja, uusia harrastuksia ja työkuvioita sekä ennen kaikkea monta uutta, ihanaa ystävää ja kaveria. Ihmissuhteisiin panostaminen oli yksi tavoitteistani kuluneelle vuodelle, ja ilokseni voin todeta, että sitä on tullut tehtyä - tosin työttömyyden ja osa-aikatyön myötä elämäntilannekin on ollut otollinen ystävyyssuhteiden ylläpitämiselle ja uusiin tyyppeihin tutustumiselle. Parisuhdeasioihin en halua julkisesti kaivautua kovin syvälle, mutta silläkin rintamalla asiat ovat hyvin ja ennen kaikkea tasaisesti, ja nimenomaan turvallisuutta ja tasaisuutta kaipaan elämääni juuri nyt todella paljon. 

Varsinaisia uudenvuodenlupauksia en ole koskaan pahemmin harrastanut, mutta tykkään silti aina hieman pohtia sitä, millaisia toiveita ja tavoitteita minulla tulevalle vuodelle on. Tällä kertaa huomasin valtaosan niistä liittyvän ihmissuhteisiin ja hyvinvointiin - luultavasti työhön, uraan, ammattiin tai opiskeluun liittyviä tavoitteita on hieman vaikea muotoilla, sillä kriiseily niiden juttujen osalta ei näytä jäävän tähän vuoteen... Ehkä keskeisin itselle asettamani tavoite on opetella rauhoittumaan. Koen olevani melko levoton sielu, ihminen joka innostuu herkästi mutta jolla olisi pitkäjänteisyydessä kehitettävää, ja haluaisin kehittyä tahdonvoimataidoissa ja tavoitteisiin sitoutumisessa. Toisaalta haluaisin myös oppia toisinaan vain olemaan - olen vähän sellainen touhottaja, joka tylsistyy ja ahdistuu helposti ja jolle rentoutuminen on todella haastavaa. Loppusyksystä meditoin ja joogasin säännöllisesti lähes päivittäin, ja tätä tapaa aion jatkaa myös vuonna 2017. Lisäksi haluan oppia lisää keinoja itseni rauhoittamiseen silloin, kun stressi tai ahdistus syystä taikka toisesta iskee.  



Mitä harrastuksiin ja itsensä toteuttamiseen tulee, haluaisin tulevana vuonna kirjoittaa entistä enemmän, ja muutenkin luoda tähän maailmaan jotain uutta, oli se sitten kuinka pientä ja kunnianhimotonta tahansa. Miellän itseni luovaksi tai ainakin luovuutta arvostavaksi ihmiseksi, ja taiteesta ja kulttuurista nauttiminen sujuukin ongelmitta, mutta oma luova tekeminen jää helposti kausiluontoiseksi - siitä huolimatta, että tiedän tasan tarkkaan, miten merkitykselliseltä se tuntuu ja miten paljon iloa se elämääni tuo. Luova tekeminen on parhaimmillaan aivan loistavaa omien rajojen koettelua, uuden oppimista ja ideoimista, ja mitä enemmän siihen paneutuu, sitä helpommaksi se usein tuntuu käyvän. Olen huomannut, että minulle luovissa harrastuksissa keskeistä on säännöllisyys: se, että yksinkertaisesti tehdään jotain sen sijaan, että vain odoteltaisiin inspiraatiota. Joskus ideoita on mielessä enemmän, joskus vähemmän, mutta toisinaan se kaivattu inspiraatio syntyy nimenomaan tekemällä. Jo jonkin aikaa olen pyrkinyt kirjoittamaan joka ikinen päivä jotain, ja tätä aion jatkaa tulevanakin vuonna. Kuvataideharrastustakin sain hieman elvytettyä syksyn aikana piirtämällä jonkin verran, mutta ensi vuonna haluaisin myös maalata vähän useammin kuin muutamia kertoja vuodessa. 

Kun eilen liukastelin mahdollisesti hieman koomisen näköisesti jäisillä kaduilla, ohi kulkenut herrasmies kommentoi naureskellen, että ei kadulla saa tanssia. Vasta jälkeenpäin hoksasin, mitä olisi kannattanut vasta: totta hitossa saa, melkein pitää! Ilo, nauru ja spontaani leikittely ovat juuri niitä asioita, joita tässä maailmassa ja tässä synkässä maassa kaivataan lisää, ja niitä haluan tulevana vuonna vaalia. Ja erityisesti silloin, kun elämässä vähän kompastelee tai liukastelee, voi olla syytä ottaa pari tanssiaskelta ja muistuttaa itseään kaikesta ilosta, kaikesta hyvästä ja kauniista synkkyydenkin keskellä. Jostain kumman syystä on helpompaa olla synkkä ja pessimistinen kuin kepeä, iloinen ja luottavainen, mutta eiköhän jälkimmäisen eteen jaksa tehdä hieman töitä - sekin kun voi osoittautua ihan kivaksi hommaksi. Vuonna 2017 minä aion tanssia, nauraa (toivon mukaan enenevissä määrin myös itselleni), hymyillä ja vaalia ystävällisyyttä, myötätuntoa ja toivoa niin itseäni kuin muitakin kohtaan.

Onnellista uutta vuotta 2017 kaikille!

P.S. Millaisia toiveita tai tavoitteita teillä on tulevalle vuodelle?

perjantai 23. joulukuuta 2016

Iloa ja valoa!

Nykyään melkein parasta joulussa ovat hetket juuri ennen sitä: kotikaupungin vähäinen ja kotoisaa murretta kälättävä ihmisvilinä, pitkiksi venyvät glögi- ja teehetket lapsuudenystävien kanssa, kodin koristelu joulukuntoon, viime hetken herkkuostokset sopivassa pikkukaupungin "ruuhkassa", joululaulujen pimputtelu pianolla, lahjapakettien viimeistely ja tunnelmaa luovat joulukonsertit nostalgisissa paikoissa. Niin synkkä ja ikävä kuin tämä joulukuu joiltain osin olikin, viime päivinä rauhallinen ja rento joulufiilis on onneksi löytynyt, ja sitä aion vaalia ainakin uuteenvuoteen asti. Joulunpyhät ajattelin viettää ihan kunnon somelomaa ja keskittyä ruutujen tuijottelun sijasta yhdessäoloon, ulkoiluun, herkutteluun, lukemiseen ja ennen kaikkea ilon, rauhan ja kiitollisuuden vaalimiseen. Pimeyden keskellä pienikin pilkahdus valoa tuntuu ihmeeltä - kuten päivän kirkkain hetki tänään, kun varta vasten kävelin mahdollisimman aukealle paikalle tervehtimään juuri ja juuri horisontin yläpuolelle nousevaa aurinkoa. 



Iloa, valoa ja rauhaa jokaisen jouluun!

tiistai 20. joulukuuta 2016

Mitä toivoisin jokaisen tietävän erityisherkkyydestä

Erityisherkkyyden trendikkyys näkyy tämänkin blogin kävijätilastoissa: herkkyyttä käsittelevät tekstit tuntuvat keräävän poikkeuksetta selkeästi eniten lukijoita ja kommentoijia. Paljon muuallakin esillä ollut aihe kiinnostaa ja herättää intohimoja suuntaan jos toiseenkin, ja itsekin ihan uteliaisuudesta lukaisen usein aiheeseen liittyvät jutut, jos sellaisiin satun törmäämään. Mikäli nettikeskusteluihin ja toki myös monien kohtaamieni ihmisten juttuihin on uskominen, herkkyydestä on liikkeellä jos jonkinlaista huhua, mielipidettä ja myös suoraan sanoen informaatiota, joka ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Niin paljon kuin erityisherkkyys onkin ollut esillä, aina se on jollekin enemmän tai vähemmän uusi asia - aina löytyy joku, joka innostuu käsitteestä ja hoksaa sen selittävän sellaisia puolia itsestä, joita ei ole aiemmin pystynyt ymmärtämään tai hyväksymään. Näille ihmisille suosittelen lämpimästi erityisherkkyyttä koskevaan kirjallisuuteen tutustumista: esimerkiksi Elaine Aronin kirjoihin, tai jos suomalaista kaipaa, niin Janna Satrin teoksiin (vastikään näyttää ilmestyneen myös psykologi Heli Heiskasen kirja Herkkyyden voima, johon en ole vielä itse tutustunut). Tietyt perusasiat erityisherkkyydestä olisi nimittäin hyvä tietää - niin meidän herkkien kuin myös kenen tahansa muun, sillä vaikka itse ei olisi kovinkaan herkkä, joku herkkis lähipiiristä taatusti löytyy. On olemassa muutamia herkkyyteen liittyviä pointteja, joita olen joskus jopa väsynyt toitottamaan keskusteluissa, joten nyt teki mieli koota ne kaikki yhteen postaukseen (jos sillä nyt saisi edes oman mielen rauhoittumaan, jos ei muuta?). 

"Erityisherkkyys ei ole sairaus eikä häiriö, eikä sille ole diagnoosia. Herkkyyden tunnistaminen perustuu omaan arvioon ja kokemukseen. Myös joitakin suuntaa-antavia testejä on olemassa. Yleensä olennaisinta on, että ihminen itse tunnistaa oman herkkyytensä ja voi toimia sen edellyttämällä tavalla."

Ylläoleva lainaus on peräisin Suomen HSP-yhdistyksen sivuilta (korostukset omiani), ja se tiivistää loistavasti sen, minkä luonteinen käsite erityisherkkyys on. Valitettavan usein törmää ajatukseen siitä, että siitä voisi saada virallisen diagnoosin lääkäriltä, psykologilta, terapeutilta tai ties keneltä, mutta kun ei: se on ominaisuus, ei sairaus, ja on siinä sellainenkin pikku juttu, että diagnooseja saavat tehdä tasan lääkärit, eivät esimerkiksi psykologit. Ei ole olemassa herkkyystestiä, jolla voitaisiin aukottomasti todistaa, onko joku erityisherkkä vai ei - eihän herkkyys edes ole mikään on-off-ominaisuus, ja siinä on tosiaan paljolti kyse omasta kokemuksesta. Toki esimerkiksi asiantunteva mielenterveysalan ammattilainen varmasti usein tunnistaa herkkyyden asiakkaastaan, ja epäilemättä siitä voidaan saada viitteitä myös yleisluontoisempien psykologisten testien tuloksista, mutta kyse on silti vain suuntaa antavasta tiedosta. 



Erityisherkkyys ei ole yhtä kuin introversio. Tutkimusten mukaan valtaosa herkistä kylläkin on introvertteja, mutta joukkoon mahtuu myös ekstrovertteja ja ääripäiden välimaastossa olevia ambivertteja, jotka voivat "hsp-piireissä" kokeakin olevansa jollain tavalla poikkeavia. Tämänhetkisen tutkimustiedon valossa on vielä epäselvää, mikä on keskeinen ero introvertin ja erityisherkän välillä, sillä näillä käsitteillä vaikuttaisi olevan myös paljon yhteistä, kuten herkkä reaktiivisuus sisäisille ja ulkoisille ärsykkeille. Erityisherkkien, kuten ei-niin-herkkien, normiherkkien tai epäherkkien, välillä on suuria eroja siinä, kuinka paljon sosiaalista kanssakäymistä on ihmiselle sopivasti. 

Erityisherkkyys ei ole pelkkää tunneherkkyyttä tai varsinkaan railakasta tunteiden ilmaisua. Kyse on laajemmasta hermostollisesta herkkyydestä: erityisherkän hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa perusteellisemmin ja syvällisemmin, ja hän reagoi keskimääräistä voimakkaammin sisäisiin ja ulkoisiin ärsykkeisiin. Tähän toki sisältyy voimakkaat tunne-elämykset, niin myönteiset kuin kielteisetkin, mutta kyse on muustakin: aistiyliherkkyys, kuten melusta, kirkkaista valoista tai voimakkaista hajuista kuormittuminen on erityisherkillä tavallista, samoin kyky havaita pieniä yksityiskohtia ja hienovaraisia vivahreita. Aihetta pitkään tutkineen Elaine Aronin mukaan erityisherkkyyden keskeiset piirteet voidaan luokitella neljään pääryhmään, jotka ovat syvällinen tiedon prosessointi, kuormittumisalttius, vahva eläytymiskyky ja tarkka havainnointikyky. Tästä käy hyvin ilmi, että herkkyydessä ei ole kyse pelkästään siitä, että joku pillahtaa itkuun nähdessään kauniita kukkia tai kuunnellessaan musiikkia. Toki sitäkin sattuu, mutta ilmiö on laajempi. Ja mitä tunteiden ilmaisuun tulee, erityisherkkäkin voi vaikuttaa päälle päin hillityltä, sillä vaikka sisällä kuinka kuohuisi, tunteiden ilmaisuun vaikuttavat omien ominaisuuksiemme lisäksi myös sellaiset pikkujutut kuin tilannetaju ja sosiaalisen ympäristömme normeihin mukautuminen.



Erityisherkkyys ei aiheuta fyysisiä tai psyykkisiä sairauksia. Epäsuotuisissa ja stressaavissa olosuhteissa se voi altistaa niille, mutta toisaalta siitäkin on viitteitä, että erityisherkkä reagoi voimakkaammin paitsi kielteisiin, myös myönteisiin kokemuksiin. Vaikeuksien keskellä kasvanut herkkis kärsinee todennäköisemmin mielenterveysongelmista kuin samoissa oloissa kasvanut vähemmän herkkä, mutta toisaalta kannustava ja tukeva kasvuympäristö voi hyödyttää herkkistä jopa enemmän kuin vähemmän herkkää. Erityisherkkyys on vain yksi mahdollinen vaivoille ja ongemille altistava tai niiltä suojaava tekijä, joka toimii aina vuorovaikutuksessa kaikkien muiden yksilöllisten ominaisuuksiemme kanssa. Varsinkin psyykkiset häiriöt ja vaikeudet ovat yleensä monen tekijän summa, eikä niistä kannattane syyttää pelkkää synnynnäistä herkkyyttä. P.S. Suosittelen tsekkaamaan täältä mukavasti tiivistettyä tietoa siitä, miten herkkyys eroaa erinäisistä sairauksista - varsinkin tuohon autismi- ja Asperger-kohtaan muistan viitanneen monen monta kertaa.

Joskohan kohta uskaltaisi heittäytyä toden teolla joululomalle ja unohtaa kaiken sorttiset käsitteelliset pohdinnat, joskus voisi keskittyä ihan hömppähommiin muutamaksi päiväksi tai vaikka viikoksikin... :) 

lauantai 17. joulukuuta 2016

Kun melkein unohtaa hengittää

Tämä ei ole ollut helppo viikko. Pikemminkin sellainen, kun hetkittäin meinaa iskeä selittämätön paniikki tulevaisuudesta, ja loput hetket menevät lähinnä siihen, että elän mukana muruseni murheissa ja poden huonoa omaatuntoa siitä, että välillä intoudun ahdistumaan omista pikku huolistani, jotka ovat isommassa mittakaavassa aika mitättömiä ja ratkaistavissa olevia. Henkiselle ensiapupakille on ollut tarvetta: jännä juttu, mutta joskus sitä joutuu vähän muistuttelemaan itseään siitä, että hengittääkin pitäisi, ja syödä oikeaa ruokaa. Harmi vaan, ettei se ruokakaan maistu paljon miltään, kun on kaiken lisäksi ollut koko viikon hirveässä räkätaudissa. Että teeppä siinä sitten hengitysharjoituksia, kun on nenä tukossa ja yskittää koko ajan (tänään alkoi jo tuntua vähän siltä, että on tässä surkeudessa jotain koomistakin omalla tavallaan). Onneksi tänään on jo ollut hieman helpompaa, ja kun astuu ovesta ulos, maailma näyttää juuri nyt aika kauniilta kaikesta huolimatta.





Maanantaina aloitan joululoman ja suuntaan kotikotiini pohjoiseen. Joulufiilis on edelleen hukkateillä, vaikka on sitä yritetty houkutella esiin suklaalla, glögillä, joululauluilla, -leffoilla ja kynttilöillä. Ehkä se sieltä vielä tulee, on tullut aina ennenkin, jopa sinä jouluna muutamia vuosia sitten, kun oli vaikeaa nähdä elämässä valoa. Oikeastaan minulla on pienestä pitäen ollut jouluisin paitsi turvallinen ja lämmin olo, myös jollain hassulla tavalla haikea tunnelma - lapsuuden pitkinä joululomina minun oli usein vaikea saada unta öisin, kun mietin pääni puhki elämän ja kuoleman  kysymyksiä, ehkä elämän tarkoitusta. Se saattoi tuntua ahdistavalta, mutta kun nousi sängystä ja hipsi keittiöön yöpalalle, saattoi törmätä yhtä lailla unettomaan äitiin, juoda hänen kanssaan teetä ja syödä suklaata keskellä vuoden pimeimpiä öitä. Kun valvoo, suree tai murehtii jonkun kanssa, on helpompi myös muistaa hengittää.

lauantai 10. joulukuuta 2016

Vuoden paras hyvän mielen kirja: The Little Book of Hygge

Sain joitakin viikkoja sitten käsiini pienen, sievän kirjan, joka osoittautui täydelliseksi hyvän mielen kirjaksi - sopiva yhdistelmä tiedettä, kauniita ajatuksia, tunnelmallisia kuvia ja itselle vieraaseen kulttuuriin tutustumista. Kyseessä on tanskalaisen onnellisuustutkija Meik Wikingin kirjoittama The Little Book of Hygge, joka pureutuu ilmiöön, josta joitakin viikkoja sitten jo kirjoittelinkin muutamia ajatuksia. Mikäli tähän kirjaan on uskominen, hygge, leppoisa arjen iloista ja aistielämyksistä nautiskelu, on tanskalaisessa kulttuurissa hämmentävän läpitunkeva ilmiö. Onko näin todella, vai liioitteleeko Wiking? Harmi, etten itse tunne yhtään tanskalaista, jota voisin konsultoida! Oli miten oli, tämä kirja tarjoaa monenlaisia ideoita jokapäiväisen elämän hetkistä nauttimiseen ja pienten ilojen arvostamiseen, ja olemme varmasti kaikki yhtä mieltä siitä, että nehän ovat juuri niitä onnellisuuden kannalta tärkeitä asioita.

"Hygge is about making the most of what we have in abundance: the everyday" (Hyggessä on lyse siitä, miten saamme mahdollisimman paljon irti siitä, mitä meillä on runsaasti: arjesta)



Wiking yhdistelee kirjassa kiinnostavalla ja viihdyttävällä tavalla onnellisuutta koskevaa tieteellistä tutkimusta hyggeilyn perusperiaatteisiin. Kirjaan mahtuu sekä käytännön vinkkejä hyggen harjoittamiseen että pohdintaa siitä, miksi sellainen puuhastelu oikeastaan saa meidät voimaan paremmin. Tärkeään rooliin nousee ihmissuhteiden ja yhdessäolon keskeisyys: tutkimustietoon viitaten Wiking esittää, että hyvät ihmissuhteet ovat kaikista tärkein tekijä onnellisuutemme kannalta, ja juuri leppoisasta, hyväksyvästä ja arvostavasta yhdessäolosta hyggessäkin on pitkälti kyse. Hyggeily on myös mitä parhainta tietoista läsnäoloa, hetkessä elämistä, kauniiden muistojen luomista ja huomion kiinnittämistä (jo ehkä jonkinmoiseksi kliseeksi muodostuneihin) arjen pieniin iloihin. Kiitollisuuden harjoittamisen myönteisistä vaikutuksista on kertynyt paljon tutkimusta, ja Wikingin mukaan hyggellä ja kiitollisuudella on vahva yhteys: kun otamme kaiken ilon irti pienistä asioista, niistä on myös helpompi olla kiitollinen, ja tietysti myös muistella jälkeenpäin hyviä hetkiä. 

Tanskalainen kulttuuri ei liene loppupeleissä ihan hirmuisen erilainen kuin suomalainen, ja tätä kirjaa lukiessa tuli vahva fiilis siitä, että hyggeily sopii myös meille todella hyvin - varsinkin, kun sen kulta-aikaa kuuluu olevan loputtoman pitkä ja pimeä talvi. Hygge on introverteille sopivaa sosialisointia, sillä sitä harjoitetaan ennen kaikkea pienissä porukoissa, yhdessä läheisten ja luotettujen ihmisten kanssa. Avainsanoja ovat mukavuus, rentous, turvallisuus, tasavertaisuus, yhteyden tunne läheisiin sekä yksinkertaiset nautinnot. Vaikka hygge liitetään kuulemma vahvimmin syksyyn ja talveen, se on pohjimmiltaan ympärivuotista: kesä-hyggeilyä voivat olla esimerkiksi piknikit, mökkeily ja yhdessä grillaaminen (ja takuuvarmasti myös saunominen!). Hygge ei myöskään rajoitu kodin seinien sisäpuolelle, vaan sitä voi kokea myös vaikkapa luonnossa, viihtyisissä kahviloissa tai parhaimmillaan jopa työpaikalla.

Yksi teema, jota kirjan luettuani jäin hieman miettimään, oli hyggen suhteutuminen kuluttamiseen. Koko ajan tuodaan esiin sitä, miten hyggessä ei missään nimessä ole kysymys kuluttamisesta, vaan kaikista "hyggemäisimpiä" ovat itse tehdyt, yksinkertaiset ja parhaassa tapauksessa ilmaiset asiat. Kuitenkin vähintäänkin rivien välistä selviää, että hyggen varjolla markkinoidaan Tanskassa vähän sitä sun tätä - enkä kyllä yhtään ihmettelisi sitäkään, jos tämä visuaalisesti harvinaisen sievä kirja innostaa muutamankin tyypin vaikkapa villapaitaostoksille. Eihän siinäkään toki sinänsä mitään vikaa ole, mutta sataprosenttisen ei-kaupallisena en kyllä osaa tätä hygge-hommaa nähdä (tosin melkein kaikkihan nykyisin liittyy kuluttamiseen, ei siis mikään yllätys). Joka tapauksessa tämä oli juuri sellainen kirja, jota lukiessa tai pelkästään selaillessakin tulee leppoisalle mielelle - varmaankin aika toimiva joululahjakirja monelle! 

torstai 8. joulukuuta 2016

Kirjavinkki: Tahdonvoiman käyttöohje

Aiemmin tänä syksynä kirjoittelin Frank Martelan sisäistä motivaatiota käsittelevästä kirjasta nimeltä Valonöörit (tässä linkki postaukseen), joka innosti minut lukemaan myös saman kirjoittajan vuonna 2013 julkaistun teoksen Tahdonvoiman käyttöohje. Kirjan nimi herätti välittömän kiinnostuksen, sillä viime kuukausina olen ajatellut tahdonvoimaa melko paljon ja nimenomaan miettinyt, miten voisin saada tehokkaammin asioita aikaan jahkailemisen ja parempien aikojen odottelemisen sijaan. Vankka tahdonvoima ei nimittäin taida aivan kuulua ydinvahvuuksiini - yleensä tarkoitan hyvää ja enimmäkseen olen tietoinen siitä, mitä pidän elämässä tärkeänä, mutta sorrun helposti kiusausten edessä ja lannistun helposti, jos jokin yritelmäni ei tunnu heti tuottavan tulosta. Niinpä kirja, jonka alaotsikko on 20 työkalua, joilla saat asioita aikaan, tuntui oikein sopivalta luettavalta tähän hetkeen. 

Tahdonvoiman käyttöohje on helppolukuinen, käytännönläheinen ja humoristinenkin opaskirja, joka kuitenkin sisältää myös paljon tiukkaa asiaa ja tutkimustietoa aiheesta. Liikkeelle lähdetään tahdonvoiman määritelmästä: Martela määrittelee sen olevan puoliksi asennetta ja puoliksi puhdasta kykyä kontrolloida itseään. Kirjassa myöhemmin esitellyt tahdonvoiman työkalut ovat toiminta- ja ajattelutapoja, joiden avulla saamme itsemme tekemään asioita, jotka eivät itsessään vedä meitä puoleensa. Niinä hetkinä, kun tekeminen on itsessään todella motivoivaa ja hauskaa, tahdonvoimaa ei tarvita - homma tuntuu sujuvan kuin itsestään. Kuitenkin jokainen meistä joutuu jatkuvasti tilanteisiin, joissa joudumme tekemään vähän nihkeiltä tuntuvia asioita, joiden tiedämme loppupeleissä olevan meille hyväksi tai vievän meitä kohti päämääriämme. Tahdonvoimaa tarvitaan silloin, kun ihmisen sisällä on ristiriita, kun kaksi eri halua taistelee siitä, kumpaa lähdemme toteuttamaan. 



Erään teorian mukaan tahdonvoiman käyttötavat voidaan jakaa neljään kategoriaan: ajatusten kontrollointiin, kuten tietoiseen keskitymiseen, tunnereaktioiden kontrollointiin, impulssien kontrollointiin (eli sitä kiusausten vastustamista) sekä toiminnan kontrollointiin, tietyn suorituksen toteuttamiseen mahdollisimman hyvin. Tahdonvoima ei kuitenkaan ole pelkkää houkutuksista kieltäytymistä - toki sitäkin, mutta se on myös voimaa sanoa kyllä oikeille asioille. Mielestäni tämä on todella tärkeä ajatus, ja useinhan toimivin muutos lähtee nimenomaan siitä, että haluamme lisätä elämäämme jotain emmekä vain karsia pois jotain huonoksi koettua tapaa. 

Yksi tahdonvoiman suurimmista haasteista on se, että vähän niin kuin lihakset, se kuluu nopeasti käytössä. Siksi tehokain tapa vahvistaa tahdonvoimaa on usein keksiä keinoja, joiden ansiosta meidän ei tarvitse turvautua ankaraan itsekuriin. Niinpä keskeisiä tahdonvoiman työkaluja ovat itsekurin ja asenteen lisäksi oikeiden, tavoitteen saavuttamista tukevien tapojen rakentaminen sekä ympäristön muokkaaminen toivottua toimintaa tukevaksi. Jokaiseen näistä kategorioista kirja tarjoaa konkreettisia vinkkejä, joita aion ehdottomasti alkaa soveltaa omassa elämässäni. 

"Tahdonvoimasi on yksin heikko. Muokkaa siis asennetta ja ympäristöäsi, rakenna toimivia rutiineja. Tee tavoitteestasi se helpoin vaihtoehto."

Näin kuuluu kirjan loppupuolelta löytyvä "Twitter-tiivistelmä", joka muuten oli aika hyvä idea: tiivistäminen nimittäin on hyvä ja tarpeellinen taito, jota itse kunkin olisi varmaankin syytä harjoitella. Ilokseni tämä oli niitä kirjoja, joiden keskeiset pointit eivät hukkuneet kaiken sälän keskelle vaan jäivät kirkkaina mieleen. Varsin ajatuksia herättävä, informatiivinen ja inspiroiva kirja, vahva suositus! :) 

tiistai 6. joulukuuta 2016

Mikä Suomessa on parasta

Näin itsenäisyyspäivän kunniaksi ajattelin kertoa siitä, mitä suomalaisuus minulle merkitsee. On siitä ennenkin ollut puhetta näihin aikoihin vuodesta, mutta ajatukset elävät omaa elämäänsä, ja Suomi-kokemuksenikin on vuosien varrella muuttanut muotoaan. Kuten moni muukin teini-ikäinen, olin nuorempana vakaasti sitä mieltä, että Suomi on ankea paikka, ja ulkomaille on päästävä. Kotimaanmatkailu oli menettänyt kaiken hohtonsa (jos sillä oli koskaan sellaista ollutkaan) pitkillä automatkoilla perheen kanssa, ja omassa kulttuurissakin näki lähinnä kielteisiä asioita: tiedättehän, sulkeutumista, juopottelua, jurottamista, tunteista puhumattomuutta, näitä perinteisiä. Nyt aikuisiällä aatokset ovat kuitenkin muuttuneet paljon myönteisempään suuntaan - ja veikkaanpa, etten suinkaan ole ainoa, jolla näin on käynyt. En ole asunut ulkomailla, joten siinä mielessä en osaa verrata arkea Suomessa ja jossain muualla, mutta siitä huolimatta Suomessa ja suomalaisuudessa on paljon sellaista, mitä olen oppinut arvostamaan, rakastamaankin. 

Yksi tärkeimmistä on Suomen luonto. En ole aina ollut luontoihminen: nuorempana minulla oli pitkä kausi, jolloin inhosin mökkeilyä ja kaikenlaista luonnossa liikkumista, koin että mahdollisimman iso kaupunki olisi minun paikkani. Toki edelleen asun isohkossa kaupungissa, enkä ole maalle muuttamassa, mutta silti luonnosta on tullut vähitellen todellinen henkireikä minulle. Rakastan sitä, miten Suomessa luonto on kaikkialla, myös kaupungeissa, joten jokaisella on mahdollisuus nauttia siitä omalla tavallaan. En voi väittää olevani minkään sortin eräilijä, en ole koskaan käynyt esimerkiksi vaeltamassa, mutta siitäkin haaveilen. Toki kaunista luontoa löytyy varmasti ihan mistä maasta tahansa, mutta suomalaisen maiseman monimuotoisuus viehättää: kotimaassa matkaillessa on tullut ihan ihmeteltyä, miten erilaisia maisemia eri puolella Suomea on - ja ihan siellä pohjoisimmassa Lapissa en ole (vielä) edes käynyt. 

Keskipäivän aurinko kotikaupungissani viime jouluaattona

Keskiyön aurinko samassa paikassa viime juhannuksena

Pitkään kuvittelin olevani henkeen ja vereen kesäihminen, mutta sittemmin olen todennut, että kyllä neljä toisistaan erottuvaa vuodenaikaa vaan ovat ihan mieletön juttu. Olen kotoisin Pohjois-Suomesta, jossa vuodenajat erottuvat tavallaan vielä selkeämmin kuin täällä etelässä, mutta eipä se ero loppujen lopuksi niin kovin suuri ole, ja täällä sentään kesät ovat usein hieman lämpimämpiä. On huikeaa asua maassa, jossa kesäisin aurinko paistaa yötä päivää, kun taas talvella sen ilmestyminen taivaalle on suorastaan juhlimisen arvoinen ihme. Kaamoksessa on tunnelmaa, vaikka pimeys väsyttääkin. Usein vuodenaikojen kiertokulku saa minut myös ajattelemaan elämän, kuoleman ja uudistumisen suuria kysymyksiä. Jatkuvassa muutoksessa on kiehtovaa elää.

Vaikka suomalaisista sanottaisiin mitä tahansa, en pidä meitä läheskään niin juroina ja sulkeutuneina kuin jotkut tuntuvat ajattelevan. Pidän siitä, miten Suomessa kestetään hiljaisuutta ja osataan nauttia jaetusta hiljaisuudesta. Minulle se on melko vaikeaa, mutta rakastan sitä tunnetta, kun jonkun ihmisen kanssa on niin luontevaa olla, ettei hiljaisuus tunnu lainkaan vaivaannuttavalta. Varmasti meillä olisi paljon opittavaakin, siis silloin kun on syytä puhua, varsinkin niistä tunteista, mutta omassa ikäluokassani ja sosiaalisessa ryhmässä en ole havainnut vakavaa kyvyttömyyttä kepeään jutusteluun tai henkilökohtaisista asioista puhumiseen. 



Omintakeinen kulttuuri, joka on kiinnostava yhdistelmä erilaisia perinteitä ja ulkomailta tulleita vaikutteita. Viime vuosina olen suorastaan innostunut myös siitä, miten paljon kiinnostavia historiallisia kohteita Suomestakin löytyy, vaikka toisinaan kuvitellaan toisin.

Ja tietysti ne perinteiset: turvallisuus, sosiaaliturva, ilmainen koulutus, sukupuolten välinen tasa-arvo kohtalaisen hyvällä mallilla, ja näin poispäin. Uskoisin, että nämä ovat sellaisia asioita, joita valtaosa suomalaisista arvostaa, jos niitä vain tulee ajatelleeksi. Kaltaiselleni aina Suomessa asuneelle ja verrattain vähän ulkomailla aikaa viettäneelle nämä suomalaisen yhteiskunnan hyvät puolet tuntuvat helposti itsestäänselvyyksiltä. Näin ei tulisi olla, kun miettii, miten asiat monessa muussa maailmankolkassa ovat. Jos sulkee silmänsä siltä, ei ehkä muista olla kiitollinen siitä, mikä meillä täällä on hyvin. 

Mutta mitä suomalaisuus minulle merkitsee? Vaikea sanoa, koska en ole koskaan muutakaan ollut. Voisin luetella kliseitä vaikkapa suomalaisesta sisusta (jota minulla ei taida erityisen paljon edes olla), rehellisyydestä, suoruudesta, luontosuhteesta, tasa-arvosta tai mistä tahansa, mutta perinteisessä suomalaisuuden kuvastossa on toki myös paljon sellaista, mitä en itsestäni tunnista. Jokaisessa maassa on ongelmansa, ja Suomessa on monta asiaa, jotka mielelläni muuttaisin, mutta olen silti onnellinen siitä, että olen sattunut syntymään juuri tänne. 

Iloista itsenäisyyspäivää kaikille! Mikä teistä Suomessa on parasta? 

torstai 1. joulukuuta 2016

Huono mielipäivä ja mielenterveyden ensiapu

Kitisin tänään miehekkeelle siitä, että sattui olemaan huono naamapäivä (tiedättehän, sellainen kun iho on samaan aikaan rutikuiva, epätasaisen värinen ja epäpuhdas, ja olo on erityisen epäviehättävä). Vastaukseksi sain, että onneksi ei sentään huono mielipäivä - minulla kun sellaisiakin on aina silloin tällöin, ja kenelläpä nyt ei joskus olisi. Huonot päivät tiedetään kyllä, mutta jotenkin ihastuin tuohon ilmaukseen huono mielipäivä, se nimittäin kuvaa aika täydellisesti sitä, miltä joinakin päivinä tuntuu: mitään erityisen stressaavaa, ärsyttävää tai harmittavaa ei välttämättä tapahdu, mutta silti mieli on syystä tai usein myös näennäisesti syyttä maassa, tulevaisuus huolettaa, myönteiset ajatukset ovat harvassa ja yleinen epävarmuus kalvaa sisintä. Huonoja mielipäiviä varten meillä jokaisella olisi hyvä olla oma henkinen ensiapupakkaus, kokoelma hyväksi havaittuja keinoja vaikuttaa omaan oloon juuri tässä ja nyt.



Kävin vastikään erääseen vapaaehtoistyöhöni liittyen Mielenterveyden ensiapu -kurssin, joka on Suomen Mielenterveysseuran järjestämä jokapäiväisten mielenterveystaitojen koulutus. Meillä kaikilla on todennäköisesti paljon tietoa siitä, miten ylläpitää ja edistää fyysistä terveyttä, mutta valitettavasti mielenterveysosaamisesta ei ainakaan minun peruskouluaikoinani puhuttu yhtikäs mitään. Mielenterveys on kuitenkin erottamaton osa terveyttä ja hyvinvointia, ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisen olisi hyvä opetella pitämään huolta omasta mielestään. Mielenterveysosaamisella tarkoitetaan arkisia ja kaikkien opittavissa olevia keinoja, joiden avulla voi edistää omaa ja läheisten hyvinvointia niin kotona kuin myös koulussa, työelämässä, harrastuksissa tai vaikka vapaaehtoistöissä. Kyse on esimerkiksi siitä, miten käsittelemme stressiä ja suojaudumme siltä, miten tulemme toimeen haastavien tunteidemme kanssa, miten kehitämme ihmissuhteitamme rakentavampaan suuntaan, miten kohtaamme haasteita ja kriisitilanteita, miten ehkä jopa käännämme vaikeudet voitoiksi ja kasvamme kriisien myötä. Tämän tyyppisiä juttuja olen tietysti itse opiskellut paljon, joten tämä koulutus ei sinänsä tuonut juuri uutta teoriatietoa, mutta se tarjosi asiaan hyvin käytännönläheisen näkemyksen sekä ennen kaikkea mahtavan kokemuksen jakaa ajatuksia aiheesta erilaisten ihmisten kanssa.



Lisäksi sain myös tärkeän muistutuksen oman "henkisen ensiapupakin "kokoamisesta - olen nimittäin itsekin tunne-elämältäni sen verran räiskyvä tapaus, että huonon mielipäivän iskiessä teoriatieto tuntuu helposti valuvan kyynelten mukana ulos päästä juuri siinä hetkessä. Sellaisina päivinä ei haittaisi yhtään, jos voisi yksinkertaisesti kaivaa esille listan asioista, jotka takuuvarmasti piristävät mieltä tai helpottavat oloa ainakin vähän. Itse olen huomanut, että silloin, kun on niin sanotusti tilanne päällä, pelkkä järkeily tai yritykset millään tavalla vaikuttaa omiin ajatuksiin eivät auta, vaan parhaiten saan rauhoitettua oloni tekemisellä, johonkin muuhun kuin omiin mielenliikkeisiini keskittymisellä (varsinaisen ajatustyön säästän niihin hetkiin, kun olo on ainakin jossain määrin tasaisempi). Ainakin seuraavat keinot ovat osoittautuneet toimiviksi:

  • Musiikki, johon voi uppoutua täysillä - aina vähän mielialan mukaan, mutta esimerkiksi Wagnerin oopperat toimivat yleensä
  • Rauhallinen kävely- tai pyörälenkki luonnossa
  • Halaaminen, pussaaminen, läheisyys ja yhdessä nauraminen
  • Lohtukirjat, -sarjat ja -leffat: sellaiset ikisuosikit, joista tulee aina tuttu ja turvallinen olo. Minulla sellaisia ovat ennen kaikkea Harry Potterit, Sinkkuelämää ja Gilmoren tytöt
  • Kirjoittaminen 
  • Jooga, meditointi ja mindfulness-harjoitukset, yksinkertaisimmillaan pelkkä hengityksen tarkkailu
  • Ihmisten ilmoille lähteminen vaikka väkisin, uppoutuminen ihmisten tarkkailuun, sen hoksaaminen ettei olekaan maailmassa yksin
  • Turvallisen ihmisen seurassa itkeminen, joka parhaassa tapauksessa kääntyy jossain vaiheessa nauruksi tai vähintään hymyksi
  • Johonkin todella kiehtovaan aihepiiriin kaivautuminen ja uuden opettelu (vaatii tosin edes hiukan jaksamista ja keskittymiskykyä, eli ei toimi ihan joka tilanteessa)


Mitä teidän henkiseen ensiapupakkiinne kuuluu?