perjantai 29. heinäkuuta 2016

Oma tyyli - itseilmaisua vai roolileikkiä?

Viimeisten parin viikon aikana olen käyttänyt paljon aikaa vaatekaappini penkomiseen ja vaatevarastoni uudelleenarviointiin. Tämä on palauttanut mieleen myös monenlaisia vaate- ja tyylimuistoja vuosien varrelta ja herättänyt kiinnostavia keskusteluja tyylin syvimmästä olemuksesta. Yläaste- ja lukioaikoina ja vielä jonkin aikaa sen jälkeenkin olin varsin kokeilunhaluinen pukeutuja, jonka tavoite oli ennen kaikkea ilmaista itseään vaatteilla, erottua massasta ja herättää huomiota. Sittemmin tyylini on muuttunut paljon tavanomaisemmaksi (mahdollisesti jonkun mielestä tylsemmäksikin), mutta edelleen omistan joitakin loistavasti räväyttämistarkoitukseen soveltuvia vaatekappaleita - joista osa kuuluu myös käytetyimpiin lempivaatteisiini. 

Yleisen eetoksen mukaisesti olen taipunut aina ajattelemaan, että omaperäinen tai sellaiseksi mielletty pukeutuminen on ennen kaikkea tapa ilmaista omaa persoonallisuutta, jopa elämäntapaa tai arvoja. Kukapa ihan äkkiä muuta väittäisikään, onhan tällainen puhetapa hyvin yleinen käytännössä kaikissa naisille suunnatuissa medioissa ja sen myötä myös keskusteluissamme. Poikaystäväni kanssa keskustellessa teimme kuitenkin sellaisen huomion, että usein erikoisimmin pukeutuvat ihmiset ovat jollain tavalla epävarmoja ja joskus hyvinkin arkoja ihmisiä, jotka herättävät huomiota ulkoisella olemuksellaan mutta eivät useinkaan paljasta itsestään keskustelussa kovinkaan paljoa. Jäimme pohtimaan, mistä tässä ilmiössä on kyse. Miksi epävarma tai ujo ihminen haluaisi erottua massasta niin räikeästi? Eikö pikemminkin voisi luulla, että räikeimmin ja mielikuvituksellisimmin pukeutuvat ovat mitään pelkäämättömiä ekstrovertteja, jotka ottavat avosylin vastaan saamansa huomion? Voisiko sittenkin olla, että korostetun poikkeava pukeutumistyyli onkin rooliasu, jonka taakse voi piiloutua, niin että huomio kohdistuu tyyliin eikä ihmiseen itseensä? 




Itse olin nuorempana melko ujo ja epävarma erityisesti ulkonäöstäni. Toki olin ja olen myös visuaalinen ja esteettisyyttä janoava olento, mutta näin jälkiviisaudella voin aika varmasti sanoa, että omalla kohdallani iso osa vaatteilla kikkailusta oli nimenomaan roolileikkiä - sellaisen kuoren luomista, jonka taakse voisin piilottaa epävarmuuteni ja sen, kuka ja millainen todella olen. Pidin itseäni rumana tai vähintään mitäänsanomattomana enkä halunnut kenenkään kiinnittävän huomiota kasvoihini, joten tuntui turvalliselta pukeutua vaatteisiin, joihin ihmisten katseet helposti kääntyivät pois kasvoistani tai ylipäätään siitä, kuka näihin vaatteisiin pukeutui. Tai siltä se ainakin tuntui, ja jollain tavalla se myös auttoi pääsemään pahimmasta epävarmuudesta eroon. Tietysti tyylileikeissä oli mukana myös aimo annos erikoisuudentavoittelua ja oman ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunteiden ilmentämistä: kun teini-iän angstin ja hybriksen vallassa koki olevansa outolintu, jota kukaan ei ymmärrä mutta joka itse ymmärtää maailmaa paremmin kuin keskinkertaisuudet, halusi totta kai myös muiden huomaavan, että tässä nyt ei olla ihan taviksia. 



En tarkoita väheksyä tai ylitulkita kenenkään tyyliä, ja ymmärrän erittäin hyvin sen, että pukeutuminen on mainio mahdollisuus visuaaliseen leikittelyyn ja luovuuteen: kun joudumme joka tapauksessa käyttämään vaatteita päivittäin, miksi ne eivät voisi olla myös kauniita, hauskoja tai jollain tavalla mielenkiintoisia? Muoti on kiinnostava ilmiö ja myös omanlaisensa taiteenlaji, ja edelleen ihailen mielelläni tyylikkäästi ja persoonallisesti pukeutuvia ihmisiä. Oma pukeutumiseni on kuitenkin lähes vaivihkaa muuttunut viime vuosina paljon aiempaa yksinkertaisemmaksi: vaikka kaapistani löytyy yhä värejä ja printtejä, huomaan viihtyväni parhaiten hyvin istuvissa neutraalin värisissä ja malleiltaan simppeleissä vaatteissa. Kun pukeudun yksinkertaiseen mustaan mekkoon tai farkkuhin ja valkoiseen t-paitaan, tulee mukavasti sellainen olo, että en enää ihmisenä jää vaatteideni varjoon, vaan persoonallisuudelleni ja itseilmaisulleni jää itse asiassa paljon enemmän tilaa. Erikoisissa vaatteissa on se huono puoli, että ne herättävät kanssaihmisissä automaattisesti milloin minkäkinlaisia mielikuvia. Niihin emme tietenkään voi itse vaikuttaa, mutta joissakin tilanteissa tunnen oloni paremmaksi neutraaleissa vaatteissa, joiden perusteella ihmiset eivät osaa olettaa minusta kovinkaan paljoa. En haluaisi ajatella, että olisi tärkeää pyrkiä neutraaliuteen ja tylsään pukeutumiseen, joka ei vahingossakaan ärsytä ketään, mutta joskus - esimerkiksi ihmisten kanssa työskennellessä - sitä voi tietoisesti käyttää hyödykseen. Niin kuin toki voi myös huomiotaherättäviä vaatteita! Kaikki eivät ehkä viehäty pukeutumisella taktikoinnista, varsinkaan jos pitävät tyyliä vahvasti itseilmaisullisena elementtinä, mutta suosittelen silti muistamaan, että pukeutuminen viestii aina väistämättä jotain - ja mitä tietoisemmaksi tästä tulemme, sitä tehokkaammin voimme viestiä tai olla viestimättä vaatteillamme. 

Olisi kiva kuulla, millaisia ajatuksia aihe teissä herättää! :) 

kuvat pinterest-kokoelmistani

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti